Sovimme Viljo Vähäsen kanssa että lopetamme Juha Sipilän hallituksen tekojen kommentoinnin siihen, kun hän jätti eroanomuksen ja tasavalta ajautui poikkeustilaan. Jäimme odottamaan poliittisesti täysvaltaisen hallituksen syntyä.
Nyt sellainen on ollut olemassa jo jonkin aikaa. Ensimmäiset debatit hallituksen ja opposition välillä käytiin eduskunnassa silloin, kun Antti Rinteen vasemmistohallitus esitteli ohjelmansa.
Vaikka hallitusneuvottelut etenivät rivakasti ja perustuslain mukaisessa järjestyksessä, odottavan aika tahtoi käydä pitkäksi. Emme kuitenkaan vaivautuneet kovin tarkkojen muistiinpanojen tekoon. Tyydyimme vain omiin muistikuviimme.
1. Räjähdys
Olimme seuranneet Juha Sipilän taistelua hallituksensa elossa pysymiseksi siitä hetkestä lähtien, kun hän kutsui 2.8.2015 työmarkkinajärjestöjen johtajat virka-asunnolleen arkkitehti Frans Ludvig Caloniuksen kesähuvilaan, Bjälbohun päättämään historiallisesta yhteiskuntasopimuksesta. Silloin liikuteltiin yhteiskunnan peruskiviä ja ajateltiin, että valtiolaivan kulkureitti kartoitettaisiin vuosikymmeniksi eteenpäin. Tapahtumaa verrattiin jopa Konstantinopolin ensimmäiseen kirkolliskokoukseksi, joka pidettiin nykyisessä Istanbulissa vuonna 381.
Viljo aloitti.
Vain Juha Sipilä uskoi lähes viime hetkeen saakka asiaansa. Hän oli valmis satsaamaan sen onnistumiseen koko loppuelämänsä. Ja hän osoittautui sitkeäksi taistelijaksi. Paljon sitkeämmäksi kuin kukaan olisi uskonut. Siksi eroilmoitus oli räjähdys. Vakava räjähdys. Se enteili täydellistä sekasortoa. Pimeää, poliittista umpikujaa.
- Aivan. Eikä yhteiskuntasopimuksesta jäänyt mitään jäljelle. Ei tuoksua. Ei hajua, vain pelkkää murhetta. Kaikki pettivät. Omat ja vieraat. Jopa eroilmoituskin ripustettiin pääministerin kaulaan kuin myllynkivi. Ei sellaisista lähtökohdista kenenkään oletettu selviävän hengissä.
Eikä kukaan selvinnytkään.
- Alkoi uusi aikakausi.
2. Marssijärjestys
Vaalit tuottivat vanhoille puolueille pettymyksen. Sisään rynnivät uudet nimet. Perutuslaillisten kolmas Jytky onnistui. Siitä tuli yleiseurooppalaisen mallin mukaisesti pelote ja mörkö, joka tulisi ratkaisemaan hallitusneuvotteluiden sisällön ja kulun ehkä vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Epävarmuutta lisäsi Vihreät, joka kellui kuin korkki ilmastonmuutoksen laineilla sekä entinen äärivasemmisto, joka oli unohtanut sirpin ja vasaransa sorvin ääreen ja ratsasti nyt tieteellä, koulutuksella ja kulttuurilla. Ihan porvarillisessa hengessä.
Demarit käyttivät vaalitulosta avoimesti, jopa härskisti hyväkseen rikkomatta kuitenkaan normaalioloissa syntyneitä pelisääntöjä: suurin puolue saa oikeuden aloittaa hallitustunnustelut. Kaikki olivat kuitenkin yhtä miltä siitä, ettei Ruotsin kaltaiseen, pitkitettyyn farssiin meillä ollut aikaa eikä varaa. EU-vaalit ja EU:n puheenjohtajuus määräsivät todellisen marssijärjestyksen.
Demareiden puheenjohtaja, entinen ay-pomo, tajusi tämän heti. Hän ei päästäisi aloitetta käsistään. Antaa ajan kulua. Pian kaikki osapuolet, tasavallan presidentti ja politiikan tutkijat mukaan lukien, ymmärtäisivät , että tämä ratkaisu (hallituspohja) olisi ainoa mahdollinen. Kaikki muut johtaisivat umpikujaan.
- Näinhän siinä kävi. Minäkin olisin mielelläni nähnyt, että joku muukin olisi päässyt yrittämää, mutta se oli käytännössä mahdotonta.
3. Vuodoista hallitusohjelmaan
Marssijärjestyksen sanantarkka noudattaminen johti erinäisiin kummallisuuksiin. Hallitusneuvottelija noudatti omaa järjestystään, jonka runkona oli Sdp:n puolueohjelma. Hän valikoi johtamistaan neuvotteluista tarkasti, mitkä ”uutiset” pääsivät hänen omiin, päivittäisiin ”katsauksiinsa” ja mitkä jäivät vain ”vuodoiksi”, joiden varaan lehdistö ja muu media joutui rakentamaan omat uutisensa. ”Odottakaa rauhassa. Ne julkaistaan huomenna uutisissa”. Kun hallitusohjelma lopulta julkaistiin ministerilistoineen, kävi selväksi, että siinä oli kaikessa komeudessaan demareiden koko puolueohjelma, jota oli rakennettu huolella Forssan kokouksesta lähtien.
Vain vinosti virnuileva puoluejohtaja sai paistatella julkisuuden lämmössä monta viikkoa
Nyt ei tarvitse enää julkaista ”vuotoja”. Sosialidemokratian oppitunti mahtui nätisti sadalleyhdeksällekymmenelle arkille. Pidän koko prosessia omituisena! Jonkinlaisena pakkopaitana! Ehkä sen tarkoituksena oli kuvata avoimuutta. Nyt se oli kuin kassakaappiin kätketty salaisuus, josta ”löytyi sopivasti aineksia hallitusohjelmaan” eikä kukaan pannut hanttiin. Sille ei voinut mitään!
Demarit saivat valtavasti ilmaista mainostilaa! Ei ihme, että Antti Rinteen naama televisioruudussa alkoi kyllästyttää.
Ei tästä voi hyvää seurata. Julkisuus ei jätä pääministeriä rauhaan!
4. RKP:n ihaileva ylistys
Hallitusohjelma julkistettiin virallisesti Helsingin keskustakirjastossa Oodissa. Samalla julkistettiin myös puolueiden välinen ministerisalkkujen jako. Ministerit saivat mahdollisuuden purkaa suuren televisioyleisön edessä syvimpiä tuntojaan. Ja niitähän leiskui esiin kuin revontulija.
Minusta yksi hämmästyttävimmistä leiskauksista kuultiin Rkp:n puheenjohtajan suusta, kun kävi selväksi, että puolue saisi oikeusministerin ja tasa-arvoministerin salkut ja että samalle tontille mitoitettaisi myös pohjoismainen yhteistyö. Se oli pelkkää hunajaa Sipilän hallitukseen verrattuna. Yksinäisyys ei ollut tuttua ruotsinkieliselle vähemmistölle saatikka oppositio.
Niinpä puheenjohtaja innostui ylistämään kaunopuheisesti pääministeri Rinteen neuvottelutaitoja – niin komeasti, että se särähti korvaan.
- Ihan totta. Harmi, ettemme ottaneet siitä sanatarkkaa versiota.
Ei sellaista olisi tarvittu. Minä kyllä muistan sen tarpeeksi hyvin Ihaileva ylistys pursui yli äyräittensä. Ihmettelen kuitenkin sen asiasisältöä.
Rinne on varmasti joutunut ay-pomona useammin kuin kerran pahempiinkin tilanteisiin. Tällä kertaa ei sellaisesta ollut kysymys. Hän tiesi kaiken aikaa, ettei parempaa hallituspohjaa ollut olemassa. Puolueet kyllä osaisivat ratkoa henkilökysymykset. Ei niissä tarvittu suurta strategista johtajaa ja neuvottelijaa. Siksi hän saattoi päivästä toiseen tulla kameroiden eteen sama virne kasvoillaan. ”Ei mitään ongelmia. Kaikki menee hyvin. Odottakaa rauhassa.”
Ja niinhän siinä kävi.
5. Kädenpuristus
Kun kaikki oli valmista, vanha ja uusi hallitus kävivät tervehtimässä tasavallan presidenttiä linnan peilisalissa. Se on ensikertalaisille muistorikastilaisuus, vaikka jokainen ministeri oli varmasti saanut tervehtiä monta kertaa presidentti Niinistöä ihan kädestä pitäen.
Nyt nähtiin kaksi erilaista kädenpuristusta. Ensin porvari ja keskustalainen, sitten porvari ja vasemmistolainen.
Yhdestä kädenpuristuksesta ei tietenkään voi vetää juuri mitään johtopäätöksiä. Tällä kertaa ero oli niin ilmeinen, että se tuskin jäi yhdeltäkään television katsojalta huomaamatta.
Sauli Niinistön ote Juha Sipilän oikeasta kädestä, jota tämä vahvisti omalla vasemmallaan lämmin ja ystävällinen – ehkä ymmärtäväinen olisi parempi sana. Sen sijan Sauli Niinistön ote Antti Rinteen oikeasta kädestä oli asiallinen, ehkä parempi sana olisi virallinen.
