40. Sammakko

Viljo Vähänen varoitti minua puuttumasta persujen sisäisiin kiistoihin. "Siitä ei seuraa muuta kuin harmia! Pidä näppisi irti niistä. Populismin paskaa ei kannata levitellä pitkin peltoja."

"Mutta kun siltä Halla-aholta pääsi sellainen sammakko", intin vastaan. "Kyllä siitä pitäisi voida jotakin sanoa."

"Itseltäsikin näyttää karkailevan sammakoita suustasi."

Väittelimme hetken aamutuimaan.

Olimme molemmat lukeneet jo eilisen pääuutisen. "Yksinkertainen tosiasiahan on, että demokratia (= vaalit) estää mitä tahansa poliittista hallitusta ryhtymästä mihinkään sellaisiin toimiin, joilla *oikeasti* olisi mitään vaikutusta Kreikan konkurssitalouteen. Juuri nyt Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta, jonka ei tarvitsisi välittää suosiostaan ja joka voisi panna lakkoilijat ja mellakoijat kuriin panssarivaunuilla".

Timo Soinin vastaus oli tullut jo iltahämärissä: "Esitän eduskuntaryhmälle määräaikaista erottamista!"

Sen ymmärtää, koska uutinen levisi kuin kulovalkea eurooppalaiseen lehdistöön. Päreet alkoivat palaa puheenjohtajan kainalossa.

Mutta. Mutta.

Katsotaanpa, mitä Halla-aho tosiasiassa sanoi.

"Varoitan uudestaan", Viljo väläytti. Nyt vakavissaan. "Sanotpa mitä tahansa "myönteistä" tai "ymmärtävää" siitä äärioikeistolaisesta, se lentää heti silmillesi. He ovat jo ehtineet myrkyttää poliittisen pellon. Ei sinne voi mitään järkevää enää kylvää. Kaikki kuolee siihen paskaan."

Huomasin, että Viljo oli tosissaan. Harvoin, hyvin harvoin, hän käytti tuollaista kieltä. Silti päätin jatkaa.

"Myönnän, etteivät sanat sopineet tähän päivään. Ne olivat rupisammakoita. Olisivat saaneet jäädä kitalakeen kiinni. Ja vetihän hän ne pois, vaikkei sillä ollut enää mitään merkitystä. Kurnutus ehti jo ylittää uutiskynnyksen. Sanottu, mikä sanottu. Mutta reaktio tuntuu silti ylimitoitetulta. Tarkalleen ottaen Halla-aho vain siteerasi Platonia. Ei demokratiasta ole mihinkään. Ei se auttanut Antiikin Ateenaa eikä se auta tämän päivän Kreikkaa. Tästähän on kiistelty vuosisatoja. Siitä on kirjoitettu miljoonia sanoja. Platon ei kuitenkaan ehdottanut ratkaisuksi panssarivaunuja, jotka silloin tarkoittivat panssaroituja ammattisotilaita, vaan filosofeja, viisaita miehiä. Juuri siinä on Halla-ahon sammakko. Hän lähti leikittelemään kreikkalaisella lähihistorialla. Siinä sotilasjuntalla on julma kaiku. Ei sellaisia sanoja pidä noin vain kevyesti heitellä. On hyvä, jos hänet pannaan nurkkaan häpeämään. Mutta kyllähän Kreikka ja kreikkalaiset saavat ainakin osan syyllisyyden taakasta ottaa omille hartioilleen. He kuvittelevat olevansa Euroopan lellilapsia, jotka voivat kiukutella kuin huonosti kasvatetut pikkukakarat. Mutta, kuten muistat, hyvä veli, olen jo aikaisemmin kommentoinut tätä Kreikan ja kreikkalaisten "kasvatusta" (ks. blogini nro 29 "Terveisiä Delfoista"). Siinä näkyy amerikkalainen vapaan kasvatuksen ihannointi. He ovat saaneet tehdä "vapaasti", mitä haluavat. Ja tässä näemme lopputuloksen. Monella muullakin kuin Halla-aholla päreet ovat palaneet."

Viljo kuunteli vuodatustani kohtuullisen tarkkaavaisesti, vaikka se oli kyllä jo tuttua hänelle. Olemme vuosien kuluessa tottuneet siihen, että päällekkäinpuhuminen johtaa aina katastrofiin. On parempi kuunnella.

Nyt oli Viljon vuoro.

"Tuo on nyt vähän liian kaukaa haettu selitys. Platonin käsitykset antiikin kaupunkivaltioiden demokratiasta ovat tähtitieteellisellä etäisyydellä tämän päivän eurooppalaisista valtioista. Nehän olivat avoimia vain vapaille miehille. Naiset ja orjat eivät kuuluneet sen hyvinvoinnin piiriin. Ei sellaisilla ihanteilla ole jalansijaa nykyisessä Euroopassa. Eipä silti, eivät Vapaus, Veljeys ja Tasa-arvo eikä YK:n ihmisoikeuksien julistus ole nykymaailmassa kovin korkeassa kurssissa. Nyt vannotaan vapaan markkinatalouden nimiin. Se on suden vapautta."

Olkoon siis sammakoillakin oma vapautensa - vaikka kaikkia kurnutuksia ei tarvitse hyväksyä!

39. Sudenkorennot

Sunnuntaiaamujeni vakio-ohjelmaan kuuluvat "Näistä levyistä en luovu" ja "Avara luonto". Edellinen tulee radiosta, jälkimmäinen televisiosta. Niiden aikana syön aamiaisen, joka on viime viikkoina ollut "gluteeniton", koska seuraan Madamen vyöhyketerapeutiltaan saamia ravinto-ohjeita, joihin kesän aikana on tullut ehdoton kielto syödä vehnäleipää ja määräys ryhtyä karppaamaan.

Tänä aamuna kerrottiin TV-1:ssä sudenkorennoista. Pysähdyin katsomaan koko ohjelman. Se kannatti. Sain virikkeen tähän blogiin - tosin aika mutkikkaan assosiaatioketjun kautta.

Sudenkorennot ovat pelottaneet minua lapsesta pitäen. Niihin liittyy jotakin mystistä. Ne liikkuvat äänettä, pysyvät ilmassa paikallaan ja tarkkailevat ympäristöään suurilla verkkosilmillään. En koskaan uskaltanut päästää niitä kädelleni, vaikka isot ihmiset vakuuttivat, etteivät ne ihmiselle mitään tee.

Vanhemmiten huomio kiintyi siihen, että ne liikkuivat kuin helikopterit, mutta vaihtoivat nopeutta ja suuntaa nopeammin, kiihkeämmin. Muistan kiinnittäneeni huomiota myös siihen, kuinka erilaisia ne saattoivat olla. Toiset kirkkaan sinisiä, toiset tummia. Yhdet pieniä, toiset suuria.

Tämänaamuisen ohjelman jälkeen tarkistin asian Googlesta. Sudenkorennot (Odonata) on eräs vanhimmista nykyisin esiintyvistä hyönteislahkoista ja lajeja tunnetaan maailmanlaajuisesti yli 5700. Avara luonto ohjelmassa oletettiin, ettei läheskään kaikkia lajeja ole vieläkään tavoitettu.

"Sudenkorennot ovat ihmiselle hyödyllisiä, koska ne saalistavat ravinnokseen tuholaisiksi katsottuja hyönteisiä, kuten hyttysiä ja paarmoja. Suurimman osan elämästään ne elävät toukkavaiheessa veden alla, jolloin ne ovat erityisen ahnaita petoja. Suurimmat lajit voivat iskeä jopa pienten kalojen kimppuun (kuten ohjelmassa näytettiin). Sudenkorennot purevat ihmisiä vain kiinni otettuina, mutta eivät ole myrkyllisiä. Kansankokemuksen mukaan sudenkorento voi ommella nukkuvan silmät kiinni."

Lapsuuden pelko oli siis osittain oikea. Älä ota sudenkorentoa käteesi. Se voi purra!

Tästä alkukantaisesta pelosta lähti assosiaatioketjuni liikkeelle. Se kulki kahteen ennalta-arvaamattomaan  suuntaan: (1) åkerblomilaisuuteen ja (2) väyrysläisyyteen. Molempiin liittyy mystistä sitkeyttä, yllättäviä käänteitä, uhkaa ja pelkoakin. Molempien keskushahmot, Maria Åkerblom (entinen unissasaarnaaja ) ja Paavo Väyrynen (päivänpoliitikko) toivat mieleeni sudenkorennon, jonka elämään sisältyy monenlaisia muodonmuutoksia.

Sysäyksen assosiaatioketjulle antoi ensimmäisessä tapauksessa pappismies, Porvoon entinen piispa, ministeri ja  kansanedustaja Gustav Björkstrand. Hän kävi kuluneen viikon maanantaina esittelemässä klubillani tuoreen kirjansa "Maria Åkerblom. Elämän ja kuoleman lähettiläs" (Schildts, 2011). Jälkimmäisessä tapauksessa sysäyksen antoi Ilta-Sanomien toimittaja Eeva Ketvel. Hän oli kopannut (IS 10.9.2011) juttunsa otsakkeen kepun puoluesihteerin, Timo Laanisen suusta: "Paavo on peto".

Todellakin.

Maria Åkerblom esiintyi sisällissodan aikoihin vitivalkoisessa, pitkässä mekossaan unissasaarnaajana ja Jumalan lähettiläänä. Hän kokosi Uudellamaalla ja Pohjanmaalla kirkkoihin ja rukoushuoneisiin tuhansia kuulijoita ja perusti uskonlahkon, joka on vieläkin hengissä. Myöhemmin hän tuli maankuuluksi junailemalla ainakin yhden palkkamurhayrityksen, pahoinpitelyjä ja väärien valojen ketjuja sekä karkailemalla mielisairaalasta, poliisin putkasta ja vankilasta. Ja kun uskonlahkon rahavirrat alkoivat tyrehtyä ja makea elämä takkuilla, hän ryhtyi varastelemaan ammatikseen.

Melkoisia muodonmuutoksia yhdelle sudenkorennolle, joka oli sataprosenttisen varma siitä, että hän oli oikeassa ja kaikki muut väärässä.

Eeva Ketvel puolestaan oli koonnut Ilta-Sanomiin 30 kohdan tietopankin Paavo Väyrysestä alkaen 1600-luvulta ja päätyen tv-sarja Raidin Perse-Arskaan, josta Suomen Keskustan tuleva presidenttiehdokas oli sanonut pitävänsä. Timo Laaninen puolestaan hehkutti: "Kyllä kuulkaa tuolla kentällä se on sellainen peto, että ei kilpailijoista ole mihinkään."

Tarkistin Viljo Vähäseltä, mistä sudenkorennon petomainen maine oikein johtuu, ja sain kuulla, että kotelovaiheessa sudenkorennot ovat kokoonsa nähden maapallon siekailemattomimpia tappajia. Ne syövät omiansakin.

Avarassa luonnossakin kerrottiin, että ne ilmestyivät maapallolle satoja miljoonia vuosia ennen kuin ihminen ja että niitä oli olemassa jo paljon ennen kuin dinosauruksia.

Selailin vielä illalla Googlesta lisätietoja sudenkorentojen anatomiasta, elinkaaresta, lisääntymisestä ja saalistamisesta.

Eteen avautui jännittävä maisema, jossa "hentosudenkorennot", "aitosudenkorennot" ja "syyskorennot" kisailevat keskenään ja esittelevät erilaisia saalistustekniikoitaan. Yhdet partioivat, toiset väijyivät. "Varsinaiset sudenkorennot ovat väijyjiä. Ne istuvat jollakin hyvällä tähystysalustalla ja sinkaisevat sieltä saaliinsa perään palaten sitten takaisin. Usein korentojen keskinäinen kisailu onkin juuri tappelua reviireistä tai hyvästä tähystyspaikasta."

Kysyin Viljolta, kuinka tämä kaikki käännettäisiin politiikan kielelle. Tarkoittaako kansanviisaus silmien kiinniompelemisesta nukkuvia äänestäjiä?

Viljo vain hymyili.

38. Yhden tohtorin taistelu

Viljo Vähänen muisteli seisoneensa Vanhan ylioppilastalon rappusilla katselemassa, kun kepulaiset jakoivat Johannes Virolaisen vaalimainoksia Kolmen sepän patsaalla. Silloin oli pakkasta reippaasti yli kaksikymmentä astetta. Ihmiset kiirehtivät iltahämärissä henki huuruten. Jotkut ottivat brosyyrin, useimmat menivät tuhahdellen ohitse.

Oli menossa puoluesihteeri Kääriäisen määräämä "jalkautuminen". Sen oli tarkoitus olla tupailtojen korvike pääkaupunkiseudulla. Siis jotakin uuttaa ja raflaavaa.

Kahden tohtorin taistelu Kuopion puoluekokouksessa oli päättynyt Johannes Virolaisen selkävoittoon. Puolueen tuore puheenjohtaja, Paavo Väyrynen, oli kärsinyt kirvelevän tappion, kun Ahti Karjalaisesta ei tullutkaan presidenttiehdokasta.

Tällä kertaa olimme Viljon kanssa päättäneet odottaa, että kello tulee tasan 16, jolloin nähtäisiin, uskaltautuuko joku viime hetkellä asettua haastamaan kunniapuheenjohtaja Väyrysen kepun jäsenäänestyksessä.

Ei uskaltanut.

Maistoimme piripintaisia Guinnessejamme.

- Ovatpa asiat muuttuneet, Viljo aloitti. - Silloin, talvipakkasella, UKK:n henki vaelsi vielä väkevänä puolueiden taistelutantereella, vaikka hänen otteensa oli kirvonnut syksyllä 1981. Muistanet, että samana päivänä, kun se tapahtui, Johannes Virolainen ilmoittautui kepun presidenttiehdokaskilpaan.

- No, ihan varmasti muistan. Juuri sillä hetkellä nimittäin minun sinihohtoinen toivekuvani avoimesta ja demokraattisesta kepusta sai ensimmäisen särönsä. Ovet alkoivat sulkeutua ympärilläni. Yksinäisyyden rengas alkoi uudelleen kiristyä. Ja sitä kesti, kuten tiedät, lähes kymmenen vuotta.

- Oukei. Tuon olen kuullut jo monta kertaa, joten annetaan sen olla. Katsotaan sen sijaan, mitä nyt tapahtuu, kun tohtoreiden taistelusta tuleekin yhden tohtorin taistelu. Sinähän olit, mikä oikein muistan, varma siitä, että Kääriäinen lähtee haastamaan Väyrysen. Luulit, että se olisi tapahtunut jo Lahden puoluekokouksessa, mutta ei. Se tyttö kiilasi ohi. Nyt kaikki eväät ovat levällään ... tai riippuu tietysti siitä, mistä näkökulmasta tai paremminkin, kenen näkökulmasta asiaa tarkastellaan. Väyrysellehän on aina ollut suuria asia, kunniakysymys puolueen yhtenäisyys. Nyt hän on ilmeisesti päässyt ideaalitilanteeseen. Keskustassa ei ole enää kahta tohtoria taistelemassa keskenään, vaan on vain yksi. Yksi mies, yksi ääni. Sehän on vahvan ja yhtenäisen puolueen huippu. Ei särön säröä.

Viljo Vähänen on tavallisesti hillitty ja rauhallinen. Nyt hän ei ollut. Ironia kipunoi, ja sen hän tiesi itsekin, koska katsoi kysyvästi minuun.

Otin pitkän suullisen Guinnessia.

"Puoluehallituksessa oli hyvä henki ja hyvä tunnelma". Katsoimme tv-uutisia. "Tämä puolue ajjaa selkosten ihmisten asiaa."

En halunnut lähteä kinaamaan Viljon kanssa. Ymmärsin, että olin itse pitänyt tohtoreiden taistelua jonkinlaisena itsestään selvyytenä. Sehän on aina kuulunut Maalaisliitto-Keskustan luonteeseen. Ainahan siellä on ollut sama valuvika. Joskus se on revennyt auki ja tulehtunut vuosikymmeniksi, joskus sen päälle on liimattu niin paksu kerros siannahkaa, ettei sen alta ole kuullut pihaustakaan. Pian nähdään, kuinka hyvin monessa myrkyssä liotettu väyrysside  pitää. Ei kait tässä sen kummemmasta ole kysymys.

Mietin, että punainen ruusu televisioruudussa istui jotenkin huonosti ainoan tohtorin kouraan. Sehän on Suuren Putkimiehen merkki. Mutta ei siihen oikein olisi ruiskaunokkikaan sopinut. Ja kun Viljo ehdotti sirppiä ja vasaraa, Guinness meinasi mennä kummaltakin väärään kurkkuun.

Niinpä päädyimme Viljon kanssa siihen, että edessä on jokseenkin tavanomainen vaalinäytelmä. Jokainen mittaa todellisen kannatuksensa. Siinä mielessä Soinin mukaantulo olisi välttämätöntä. Gallupeja ja mediaa tullaan tietysti syyttämään. Rahastakin varmaan kinastellaan. Eniten ääniä saanut voittaa.

Jos ensimmäisen kierroksen jälkeen jäljellä on vain yksi tohtori eikä toista kierrosta tarvitakaan, lupasin Viljolle, että lähetän uudelle presidentille samanlaisen runon, jonka lähetin 8.3.1982 silloiselle presidentille. Se kuului:

Hyvä ystävä

Tuulet kulkivat pehmeiden hankien pinnalla,

kun Sinut valittiin tämän  maan johtoon.

Kevät koittaa ja linnut nokkivat

siemeniä Sinun kodossasi.

Purista nyrkkisi yhteen, veljeni.

sillä Sinun on aloitettava kaikki alusta.

Mutta katso, kuinka aurinko säteilee sydämeesi.

Sinäkin olet kuitenkin

vain ihminen.

37. Myrkynkylväjä

Olen kirjoittamassa puhtaaksi päiväkirjojani 1980-luvulta, jolloin sain ensimmäisen tietokoneeni, McIntoshin "kottaraispöntön", mutta kirjoitin lähes koko vuosikymmenen ajan päiväkirjojani kuulakärkikynällä mustakantisiin vihkoihin. Monta kertaa ehdin jälkeenpäin murehtia sitä, ettei tietokone ehtinyt avukseni väitöskirjatyön alkuvaiheessa (kesällä 1983), vaan jouduin tekemään massiivisen haastatteluaineiston leikkaa- ja liimaa tekniikalla, mihin meni (koehaastatteluineen ja haastattelijoiden koulutuksineen) useita viikkoja ja yökausia.

Vuonna 1968 kirjoitin päiväkirjojani vielä käsin. Menossa oli osa III.

Eilen törmäsin sanaan "myrkynkylväjä" (12.8.1986). Sitä käytti silloinen Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen. Se ei ole siis oma keksintöni, enkä tunne tekeväni vaalitaisteluihin niin usein liittyvää "likaista työtä", kun siteeraan nyt I.S:n tekstiä. Tapahtumastahan on kulunut jo 25 vuotta!

Olen liimannut päiväkirjaani yhden pastan lehtileikkeen Hesarista: "Ilkka Suominen pitää Ilaskiveä myrkynkylväjänä".

"Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen haukkuu Savon Sanomissa puoluejohtoa arvostelleen Raimo Ilaskiven 'myrkynkylväjäksi'. Suomisen mukaan puoluejohdon tehtävänä on lopettaa vahingoittava keskustelu silloin, kun jotkut tahallaan heittelevät kapuloita puolueen rattaisiin."

Päiväkirjastani löytyy myös toinen lehtileike, jossa Pohjalaisen artikkelitoimittaja Matti Kupari "rökittää olan takaa Raimo Ilaskiveä."

Syykin molempiin purkauksiin löytyy samoista lehtileikkeistä. Ilaskivi oli todennut Aamulehdessä julkaistussa haastattelussa, että "Suominen on pyrkinyt väsyttämään muut presidenttiehdokkaat päästäkseen itse kokoomuksen ehdokkaaksi". Vastineessaan Ilkka Suominen vakuuttaa olleensa jo keväästä asti sitä mieltä, että Harri Holkeri on kokoomukselle "luonnollinen ehdokas". Suominen sanoo esittävänsä puoluehallitukselle neuvoa-antavan jäsenäänestyksen pitämistä presidentinvaaliehdokkaasta "kaikkien puheitten lopettamiseksi puolueen sisällä".

En halua tässä mennä tämän pitemmälle Kokoomuksen sisällä kauan sitten käytyyn, jokseenkin kiihkeään, keskusteluun. Lopputuloshan on kaikkien tiedossa.

Sen sijaan "myrkynkylvö" näyttää olevan voimissaan tänäkin päivänä. Nyt se ei kuitenkaan koske niinkään Kansallista Kokoomusta kuin Suomen Keskustaa ja jossakin määrin myös puoluekentän vasenta laitaa.

Voin kuvitella, ettei kukaan tämänkertaiseenkaan presidentinvaalikeskusteluun osallistuvista halua ottaa itselleen myrkynkylväjän viittaa, vaan kaikki vakuuttavat, että oman säkin jauhot ovat puhtaita elleivät peräti kultaisia.

Ehdokasasettelu päättyy vasta 7.12.2011 ja se vahvistetaan 15.12.2011. Paljon vettä siis ehtii virrata Saimaasta Laatokkaan ennen kuin tiedetään, ketkä pääsevät lopulta virallisesti lähtöviivalle. Myrkynkylvöllekin on siten vielä runsaasti aikaa.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että ehdokasasettelu tuottaa eniten tuskaa Keskustassa. Tällä kertaa tuska ei kuitenkaan ole yhtä suuri kuin 26.10.1981, jolloin aloitin päiväkirjojeni kirjoittamisen ja merkitsin koruttomasti muistiin: UKK ilmoitti eroavansa. Samana päivänä J. Virolainen ilmoittautui K:n presidenttiehdokaskilpaan. Alkoi ”tohtorien taistelu”.

Siinä taistelussa kylvettiin kyllä myrkkyä oikein hehtaarikaupalla.

Tämänkertainen tilanne tuo väkisinkin mieleeni muistikuvan lapsuudesta, jolloin leppälintu oli tehnyt pesänsä kesämökkimme rantasaunan räystään alle. Seurasimme tapahtumia päivittäin - aina katkeraan loppuun saakka.

Käki oli käynyt asialla ja muninut munansa pesään. Jonkin ajan kuluttua pesästä alkoi putoilla poikasten rääpäleitä, ja emo kantoi tuskastuneesti kirkuen ruokaa oudolle jättiläiselle. Me katsoimme voimattomina, kauhistuneina tapahtumaa.

Eihän kunniapuheenjohtaja tietenkään voi olla "outo jättiläinen" eikä "myrkynkylväjä", mutta jatkuvat kieltäytymiset herättävät joka tapauksessa omituisia tunteita.

Luonnossahan käenpoikaselle ei löydy kilpailijaa. Se on luonnonlaki. Armoton.

Täytyypä kysyä Viljo Vähäseltä, voiko kunniapuheenjohtajalle kasvaa pyrstö niin kuin käenpoikaselle vai onko hän muuten vain omaksunut lintumaailman elämäntyylin.

Elleivät maailmankirjat kuitenkaan täyty myrkynkylväjien ulosteista, tasavallan presidentiksi astuu 1.3.2012 Homo sapiens eikä Phoenicurus phoenicurus taikka pahimmassa tapauksessa joku Cuculiformes-lahkon edustaja.

Näin uskoisin.

36. Kolme nekrologia

Edellisestä blogistani on ehtinyt kulua turhan pitkä aika. Jukka Kemppinen on rientänyt eteenpäin omaa, huikeaa yksi-blogi-päivässä vauhtiaan ja Jyrki Virolainenkin on saanut aikaiseksi useampia ainekirjoituksia. Minä olen polkenut paikallani.  Nyt yritän ottaa varovaisen askeleen eteenpäin.

Selitys hiljaisuuteeni löytyy "Ylivoimaisuudesta", jota käsittelin viimeksi. Näkökulma on tosin aivan toinen kuin blogissani nro 35. Tunsin joutuneeni ylivoimaisen tehtävän eteen. Mainitsin siitä peitellysti Viljo Vähäselle, kun kerroin "hyvän ystäväni, suuren humanistin äkillisestä ja yllättävästä kuolemasta". Kun aikaa tuosta kohtalokkaasta hetkestä (14.8.2011) on nyt kulunut kaksi viikkoa, paljastan aiheen, vaikka en ole keskustellut siitä Viljon kanssa sen jälkeen, kun istuimme Ryssänkärjessä.

Tuo ystäväni oli rikosoikeuden emeritusprofessori Pekka Koskinen. Tuntui, kuin polku, jota pitkin olimme vaeltaneet yhdessä viimeiset 25 vuotta, olisi yhtäkkiä kadonnut altani. Haroin ilmaa enkä saanut oikein mistään otetta. Pekka oli ainoa, joka jaksoi joka ikinen kerta sanoa jonkin ystävällisen (ei aina ymmärtävän) sanan ainekirjoituksistani, jotka tässä muodossaan alkoivat viime helmikuussa Nizzassa. Nyt hän on poissa. Sähköpostilaatikkoni ei kolahda. En kuule kännykästäni tuttua ääntä. "Miten olisi ONE OLUT Oosterissa?"

Pekka siunataan krematorion kappelissa ensi viikonvaihteessa. Menen tietysti paikalle myös muistotilaisuuteen.

Olen kyllä yrittänyt "järkeistää" hiljaisuuttani eli löytää sille jonkinlaisen, järkevän "selityksen". Ja itse asiassa ole myös löytänyt sellaisen.

Odottelin, minkälaisia nekrologeja Pekasta ilmestyy, ja ilmestyhän niitä nopeassa tahdissa. Mihinkään laajaan etsintään en kuitenkaan ryhtynyt, vaan odotin itse asiassa vain kahta puheenvuoroa, (1) J. Kemppisen ja (2) J. Virolaisen tekstejä. Molemmat ilmestyivät peräjälkeen Googlessa, ja molemmissa oli sama otsake: "Professori Pekka Koskinen on kuollut".

Pian ilmestyi myös "virallisena nekrologina" pitämäni, Pekan kollegojen, (3) Tapio Lappi-Seppälän ja Raimo Lahden kirjoitus  ""Teki elämäntyönsä rikoslain parissa" Hesarissa. Näin sain käsiini kolme nekrologia, kaikki professoritasoa.

Runsaan viikon ajan olen tutkiskellut niitä. Mitä yhteistä? Mitä eroja?

Nekrologihan ei ole mikään historiikki, vaan (yleensä) lyhyt muistokirjoitus. Sillä ei ole virallista formaattia, vaan kirjoittaja voi valita asiat ja tyylin vapaasti.

Kaikissa kolmessa nekrologissa on sama perusvire. Pekka Koskinen oli hyvä ihminen ja hyvä juristi.

Jukka Kemppinen kiteytti: "Pekka Koskinen oli suuri juristi. Hän oli kiinnostunut ihmisistä ja uskoi ihmisiin". Tätä humanismin perustaa kaikki arvostivat. Sen katsottiin myös näkyvän Pekan varsinaisessa elämäntyössä, rikosoikeuden perusteiden iskostamisessa hänen oman aikansa juristipolven ajatteluun sekä  lainsäätäjien paimentamisessa samaan suuntaan.

Jyrki Virolainen nosti mielestäni erinomaisella tavalla esiin Pekan ansiot tiedemiehenä. Pekka Koskinen sai väitöskirjastaan korkeimman mahdollisen arvosanan, laudaturin. Virolaisen mielestä väitöskirja on "erinomainen opin- ja taidonnäyte". "Sitä, samoin kuin Koskisen muutakin tuotantoa, leimaa ajattelun selkeys ja sanonnan tarkkuus". Samaa korostivat myös Lappi-Seppälä ja Lahti.

Nekrologeista ei löydä etsimälläkään piikkejä eikä sammakoita. Rauhantyö (Suomen Rauhanpuolustajat) sekä esikuvat (Inkeri Anttila, Olavi Heinonen) ja opiskeluvaiheen ystävät (Kari S. Tikka, Kaarina Buure, Tarja Halonen) tulevat sopivasti esille, samoin Pekan keskeinen rooli rikoslainsäädännön mittavassa kokonaisuudistuksessa.

Samaa ei voi sanoa siitä törkykirjoittelusta, johon törmäsin vilkaistuani, minkälaisia reaktioita Jukka Kemppisen kirjoitus herätti hänen blogiensa lukijakunnassa.

Kun joillekin Pekka Koskinen oli "hillitty ja maltillinen rikosoikeuden asiantuntija", toisille "Suomi on rikollisten paratiisi, ja se on paljolti Koskisen ansiota." Joku sanoi tietävänsä, että "Koskinen oli kommunisti, ja koskiset hengenheimolaisineen ovat vääristyneessä hyvyydessään luoneet tilanteen, jossa vapaudessa olevat kriminaalit saavat tehdä rikoksiaan joutumatta vankilaan muutoin kuin moninkertaisina uusijoina ns. törkeissä rikoksissa."

Jukka Kemppinen kirjoitti blogissaan: "Koska emme olleet lähemmin tuttuja, en tiedä sitäkään, mitä Pekka Koskisen ajatusmaailmassa liikkui, syvän humanismin ohella."

Enhän minäkään sitä kaikkea missään tapauksessa tiedä, vaikka erityisesti viimeisinä vuosina keskusteluyhteytemme oli varsin tiivis. Sen pohjalta minun on helppo torjua virhetulkinnot, joita Pekkaan liitetään. Yritän koota joitakin asioita omaan "nekrologiini", jonka olen luvannut kirjoittaa Suomen Rauhanpuolustajien lehteen alkusyksystä.

Työotsikoksi olen valinnut "Suuri humanisti, tiedemies ja ystävä on poissa".

Hyvänä oheislukemisena voin suositella Riikka Kostiaisen laatimaa haastattelua "Rikoslain painotukset alkavat olla kunnossa". Teksti on edelleen tuore ja kiinnostava, vaikka se julkaistiin jo vuonna 2007 Haaste-lehden numerossa (3/2007). Lehteä julkaisevat rikoksentorjuntaneuvosto (www.rikoksentorjunta.fi) ja oikeusministeriö (www.om.fi).

35. Ylivoimaisuudesta

Viljo Vähänen oli jälleen palannut ulkomailta. Hän matkustelee aina kesäisin aika paljon. Nyt hän sattui olemaan Lontoossa juuri, kun mellakat syttyivät eikä hän malttanut tulla heti pois, vaan jäi seuraamaan tilannetta paikanpäälle.

Hän ei kuitenkaan halunnut kertoa asiasta mitään, kun istuimme vakiopaikallamme Ryssänkärjen kallioilla. Minä puolestani olin pakahtua surusta, kun kerroin hyvän ystäväni, suuren humanistin äkillisestä ja yllättävästä kuolemasta, mutta päätimme - kuten tapanamme on niin monta kertaa ollut tällaisissa tilanteissa - että panemme ajankohtaiset asiat syrjään, odottamaan kypsymistä, ja keskitymme sen sijaan johonkin teoreettiseen tai filosofiseen teemaan.

Arki saisi odottaa.

- Ylivoimaisuus on vaarallista, Viljo aloitti. - Mutta onhan se myös kiehtovaa. Riippuu tietysti siitä, katsotaanko asiaa voittajan vai häviäjän näkökulmasta. Ylivoimahan liittyy aina taistelutilanteeseen tai jos haluat sanoa yleisemmin, vastakkainasetteluun, jossa voimakkaampi ja heikompi joutuvat ratkomaan välejään. Tunnekentät ovat eri osapuolilla kovin erilaiset. Äärimmillään ylivoimaisuus imaisee sisäänsä kaiken. Kuolemanpelon. Arkuuden. Voitonhuuman. Uskon. Armon. Siis aivan kaiken. Ylivoimaisuus on samanaikaisesti sokeutta ja selvänäköisyyttä. Korkealta näkee kauas, jos osaa ja uskaltaa katsoa oikeaan suuntaan. Mutta jos silmät ovat tuon saman ominaisuuden, ylivoimaisuuden, sokaisemat, sieltä ei näe mitään.

- Näinhän se on, sain sanotuksi, vaikka tiesin hyvin, että Viljo vasta lämmitteli. - Ylivoimaisuus on ihan hyvä teema. Kyllä siitä sopii keskustella. Minulle tulee heti mieleen Daavid ja Goljat. Pieni ja suuri. Pidetäänhän juuri Goljattia ylivoimaisuuden esikuvana. Pronssisessa suomuhaarniskassaan tämä jättiläinen kuvastaa myös pelottavuutta ja vaarallisuutta, kun taas pienikokoiseen Daavidiin liitetään ketteryys ja oveluus sekä rohkeus ylivoiman edessä.

- Aivan oikein, Viljo jatkoi. - Raamattuhan on täynnä kuvauksia ylivoimaisuudesta. Luen aina silloin tällöin uudestaan Jobin kirjan, koska se on verraton kuvaus murskaavasta ylivoimaisuudesta, joka johtui kahden suuren (Jumalan ja Saatanan) älyttömästä ja täysin kohtuuttomasta vedonlyönnistä. Ensimmäisen Samuelin kirjan kuvaus, jossa kerrotaan Goljatin ja Daavidin taistelusta, on myös hyvä kuvaus siitä, kuinka vaarallista ylivoimaisuus voikaan olla. Tarkemmin luettuna siitä käy ilmi useitakin ylivoimaisuuden piirteitä, joita voidaan soveltaa pieniin ja suurin tilanteisiin, perheriitoihin, kapakkatappeluihin, katumellakoihin, paikallissotiin ja suurempiinkin konflikteihin, kuten esimerkiksi "terrorismin vastaiseen sotaan".

- Mainitsepa joitakin esimerkkejä.

- No, ylivoimaisuuteenhan liittyy pröystäily väkivallalla ja suuri määrä lupauksia loistavasta tulevaisuudesta. Filistealaisella Goljatilla on mahtava aseistus. Keihään varsikin oli kuin kangaspuiden tukki, ja hänellä oli erityinen kilvenkantaja.  Neljänkymmenen päivän ajan, joka päivä, hän kävi julistamassa israelilaisten joukoille, että "jos hän (israelilaisten lähettämä kaksintaistelija) voitta minut taistelussa ja tappaa minut, meistä tulee teidän orjianne." Ylivoimaisuuden edessä heikommaksi arvioitu osapuoli alkaa lähes aina riidellä keskenään. Niinpä Daavidin vanhemmat veljet, joiden luokse heidän isänsä oli lähettänyt nuorimman veljeksistä tiedustelemaan, mikä on tilanne, nurisivat ennen taistelua. "Mitä sinä tänne tulit? Ja kenen huostaan jätit ne lammasparat siellä vuorilla? Minä kyllä tunnen sinun julkeutesi ja pahan sisusi. Sotaa katselemaan sinä vain olet tullut". Jolloin Daavid kysyi: "Mitä minä nyt olen tehnyt? Eikö täällä saa edes puhua?"

- Ajatteletko nyt edessä olevia presidentinvaaleja?

- Hyvä arvaus. Hyvä arvaus, Viljo vastasi, mistä tiesin, että olin osunut oikeaan. Viljolla on nimittäin tapana vastata kahteen kertaan silloin, jos kysymys osuu naulankantaan. Ensimmäinen vastaus on tarkoitettu kuulijalle, toinen hänelle itselleen.

- Kyllähän Sauli Niinistö nyt näyttää täysin ylivoimaiselta - vaikken minä kyllä osaa liittää häneen Goljatin piirteitä. Asetelma on vain muodostunut sellaiseksi, että hän on noussut päitä pitemmäksi, korkeammalle kuin muut. Viimeisimmät gallupit ruokkivat tätä mielikuvaa. Se voi osoittautua vaaralliseksi. Mutta huomaa, hyvä veli, että juuri tässä vaiheessa on muistettava, mitä aluksi sanoin "äärimmäisestä ylivoimaisuudesta".  Joku voi jo nyt nähdä Niinistön yllä  "pronssisen kypärän ja suomuhaarniskan" ja hänen jaloissaan "pronssiset säärykset", mutta juuri sellaisia vallan merkkejä hänen pitäisi välttää, jotta ylivoimaisuus ei kääntyisi häntä vastaan. Hänen ei pitäisi, toisin sanoen, ottaa vastaan "sotajoukkonsa" (Kokoomuksen) tarjoamaa pronssikypärää ja haarniskaa, vaan, päinvastoin, keventää aseistustaan.

- Haluat siis sanoa, että Saulin pitäisikin esiintyä Daavidina, sain tökäistyksi väliin.

- Aivan oikein. Sauli Niinistön pitäisi nyt jollakin tavalla hillitä tai pehmentää ylivoimaisuuttaan.

- Mutta eivätkö silloin roolit mene sekaisin? Kuka on voittaja ja kuka häviäjä?

- Samuelin kirja antaa kyllä tähän selvän vastauksen. Daavid, linkopoika, oli voittaja, mutta samalla se kertoo selkeästi myös siitä, kuinka ylivoimaisuus voi muuttua täydelliseksi sokeudeksi. Siinähän kuvataan myös vastakkainasettelun heikompaa osapuolta (Daavidia), jota vahvempi osapuoli (Goljat) pilkkasi ennen taistelua: "Koirako minä olen, kun tulet minua vastaan keppi kädessä. Tule tänne niin minä syötän sinun lihasi taivaan linnuille ja villipedoille."

- Yritätkö nyt siis sanoa, että riisuttu Goljat (Niinistö) saattaisi hävitä aseettomalle poikaselle (Väyrynen)?

- En minä sitä sano, mutta totean vain, että Samuelin kirjassa kuvataan. kuinka heikommalle vastapuolelle jää panssareiden ja aseiden puutteessa vain usko omaan asiaansa: "Sinä tulet minua vastaan mukanasi miekka, tappara ja keihäs, mutta minä tulen sinua vastaan Herra Sebaotin nimessä."

- Näetkö presidentinvaalitaistelun siis jonkinlaisena "uskonsotana?"

- En tietenkään, vaikka EU:n suhteen se joskus vaikuttaa siltä. Tätä "uskonasetta" Väyrynen kyllä käyttää maksimaalisesti. Se vaikuttaa jo aivan naurettavalta, mutta yritän pitää kuitenkin mielessä, että ihmisillä on edelleen ylivoimaisuudesta (Goljatista) negatiivinen mielikuva, kun taas Daavidia pidetään rohkeuden esikuvana. En voi toisaalta unohtaa, ettei Paavo Väyrynen ole ensimäistä kertaa valmistautumassa kaksintaisteluun. Hänellä on siitä kokemusta. Lienee tullut kaikille politiikkaa seuranneille jokseenkin selväksi, että hän valitsee aseet aina kulloisenkin tilanteen mukaan.

- Runsaat 25 vuotta sitten, 12.7.1986, näki SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen hänen aseistuksensa silloisessa presidentinvaalitaistelussa tällä tavalla:

"Ylivoimaisin pyrkyri" Kommunistisen puolueen entinen puheenjohtaja Aarne Saarinen kirjoittaa Kansan uutisten viikkolehdessä Keskustapuolueen presidenttiehdokkaasta, puheenjohtaja Paavo Väyrysestä. Saarisen mielestä Väyrynen on "läpinäkyvin, valovoimaisin, ujostelemattomin ja sen vuoksi myös häikäilemättömin pyrkyri". "Arvostan tällaisia inhimillisiä ominaisuuksia yksilön kannalta, sillä ne pitävät ihmisen terveenä, henkisesti terhakkaana ja ilmeisesti myös onnellisena, koska hän voi nauttia julkisuuden valokeilasta nyt ja nähdä oman tulevaisuutensa ruusunhohtoisena." "Yhteiskunnan ja sen tulevaisuuden kannalta asia ei ole näin. Oman ja monien muidenkin kokemuksen perusteella on syytä varoa ujostelemattomia pyrkyreitä, jotka yleensä ovat liehittelijöitä, hyvin pukeutuneita, kaunopuhujia, poliittisen teatterin tähtinäyttelijöitä. Ne ovat arvaamattomia, voivat pahasti purra entisen tukijansa kättä." Paavo puhuu pelkkää potaskaa, kun hän julistaa, ettei Suomessa tule olemaan kapitalismia eikä sosialismia tai ettei hänen presidenttiehdokkuutensa suuntaudu ketään vastaan. Vain poliittinen veijari voi tällaista julistaa." "Miten voi toimia politiikassa olematta ketään vastaan? Tuota en mitenkään käsitä. Tuollaisen ajatuksen voi julkituoda vain liehittelijä, häpeämätön poliittinen pyrkyri.

Viljo Vähänen veti henkeä. Olin kyllä tottunut siihen, että hänellä on elefantin muisti, mutta tämä sitaatti meni jo uskottavuuden rajan tuntumaan. Siksi kommentoin sitä paljon tuoreemmalla lehtiuutisella, jonka Ilta-Sanomat julkaisi oikein herttaisen kuvan kanssa lauantaina 13.8.2011 Plus-liitteen etusivulla: "Paavo, hattu ja Vuokko". "Tällä miehellä on asiat hyvin. Vaimo vakuuttaa, että onnea on kuin nuorellaparilla - ja eurolla löytyi maailman paras päähine. Presidentiksikin Paavo aikoo."

Paavo Väyrynen on siis  (A. Saarista siteeraten) "terve, henkisesti terhakka ja ilmeisesti myös onnellinen".

Saas nähdä, kuinka Daavidin käy.

34. UKK 23.

Keskellä heinäkuun helteitä postiluukustani tipahti UKK-seuran vuosikirja, jonka otsake oli yksinkertaisesti "23. UKK". Liityin vasta pari vuotta sitten mainittuun seuraan, vaikka tunsin itseni kekkoslaiseksi jo kauan ennen kuin seuran ensimmäinen vuosikirja oli ilmestynyt vuonna 1988. Itse asiassa olin vahvasti kekkoslainen jo kesällä 1969, jolloin olin perustamassa Kokoomuksen sisälle "remonttimiehiä". Ehkäpä juuret löytyvät sitäkin kauempaa, peräti kesältä 1961, jolloin olin ongella Harri Holkerin kanssa Vesanka-järvellä. Sen vuoden joulukuussa kirjoitin Nuori Oikeisto-lehteen "joulurunon". Valitettavasti en ole löytänyt sitä omasta arkistostani enkä löytänyt sitä myöskään Kokoomuksen arkistosta, kun muutama vuosi sitten etsin aineistoa omakustanteeseeni "Omistuksia".

Joka tapauksessa UKK 23. sattui jotenkin herkkään rakoon.

Muutama päivä sitten osui silmääni myöhään illalla Uuden Suomen nettisivuilta tieto siitä, että entinen esimieheni, Harri Holkeri , oli kuollut vaikean sairauden murtaman. Paria päivää myöhemmin uutisiin levisi tieto siitä, että Paavo Lipponen harkitsee lähtevänsä mukaan seuraavaan presidentinvaaliin.

Kun mielelläni harrastan aivovoimistelua, ajatukseni lähtivät lentämään. Kuinka UKK (kesk), Holkeri (kok) ja Lipponen (sdp) liittyvät toisiinsa?

Ensimmäinen vastaus oli helppo. Presidenttiys. UKK onnistui siinä, Holkeri ei onnistunut ja Lipponen odottaa onnistuvansa.

Jatko olikin sitten paljon vaikeampaa.

UKK-seuran vuosikirjasta löytyi kuitenkin mielenkiintoinen "miellekartta", jonka avulla pääsin alkuun. Turun yliopiston poliittisen historian professori Timo Soikkanen käsittelee siinä Urho Kekkoseen liittyviä historian tulkintoja. Kiinnitin artikkeliin huomiota erityisesti sen vuoksi, että T.S. on kirjoittanut Ulkoministeriön kaksiosaisen historian (Ulkopolitiikan hoito ja ulkoasianhallinto Kekkosen kaudella 1956-1981, I osa 1956-69 ja Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella, II osa. Uudistumisen, konfliktien ja saavutusten vuosikymmen 1970-81), minkä johdosta hänellä on laaja perspektiivi hallussaan ehkä paremmin kuin monella muulla historioitsijalla.  Juhani Suomen mammuttimainen UKK-historia on tosin aikaperspektiiviltään vielä laajempi.

Tänä kesänä eivät Kokoomus ja Sdp istuneet juhannusyönä odottamassa, että UKK:n aurinko laskisi horisontin taakse. Soikkanen esittää Kari Suomalaisen piirroksen vuodelta 1961, vajaa puoli vuotta ennen Neuvostoliiton kuuluisan nootin tuloa. Nyt ei myöskään ole ollut tarvetta esittää pilakuvaan kätkeytyvää piikkiä. Tosin Maalaisliito-Keskustan mahtialueella, Lapissa, aurinko ei laske edelleenkään juhannusyönä. Pian kolmekymmentä vuotta kestänyt demaripresidenttien aikakausi taas on jättänyt horisontin paljaaksi. Edes Mauno Koiviston kuuluisa otsatupsu ei ole jäänyt sinne vaeltamaan.

Timo Soikkasen "miellekartta" ei liitykään Karin pilapiirrokseen, vaan hänen analyysiinsa UKK:n presidenttikauden historiatulkinnoista.

Suurin vastakkainasettelu on Soikkasen mukaan nähtävissä kahden ""äärimmäisen ristiriitaisen historiankäsityksen törmäyksessä." "Toinen historiantulkinta näkee Kekkosen keskeisimpänä voimana itänaapuria vastaan käydyssä, menestyksekkäässä torjuntataistelussa". "Toinen historiantulkinta puolestaan näkee Kekkosen suorastaan masinoineen konflikteja ja vaikeuksia, joita hän sitten käytti taitavasti hyväkseen oman valtansa pönkittämiseen."

Tämähän on tullut jo kaikkien poliittisesta lähihistoriasta kiinnostuneiden tietoon. Nimetkin osataan jo luetella.

Sen sijaan konvergenssita (näiden ääripäiden lähentymisestä) ei historiantulkinnoissa ole näkynyt juuri merkkejäkään.

Timo Soikkanen kysyy: "Missä on se musta aine, joka ajaa tulkintoja erilleen ja estää niitä lähentymästä". "Onko se Kekkos-kauna? Arkistonaineiston saatavuusvaikeudet? Tutkijoiden henkilösuhteet? Ulkopolitiikka? Vai mikä?"

Vastauksia varten tarvittaisiin siis "miellekartta". Sen hahmottelu jää Timo Soikkaselta kuitenkin kovin pahasti kesken. Itse asiassa pitäisi kait puhua "tiekartasta", kuten nykyään on tapana suurten kansainvälisten konfliktien yhteydessä.

Tällöin pitäisi tietysti ensin kysyä, muodostaako Urho Kekkosen presidenttikausi kaikkine tapahtumineen ja niiden tulkintoineen sellaisen esteen Suomen nykyiselle ja tulevalle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle, että se olisi välttämättä hajotettava palasiksi ja murskattava niin pieniksi sirusiksi, ettei se enää koskaan nousisi kummittelemaan miellekartoille. Vai olisiko aika lopettaa UKK-tulkinnat kokonaan ja todeta, ettei niistä ole mitään haittaa eikä hyötyä tulevalle politiikalle.

Mitä tuleva presidentti voisi oppia Urho Kekkosen presidenttikaudesta?

Mitä merkitystä "yhden dokumentin dosenteilla", "kollaboraatiolla ja konspiraatiolla", "Faust-tulkinnoilla". "tietyillä piireillä" tai "tilausteorioilla" on tilanteessa, jossa kansainvälisen politiikan koordinaatit ovat täysin erilaiset kuin UKK-aikakaudella?

Kun demaripresidenttien aikakaudella tasavallan presidentin valtaoikeudet on lisäksi riisuttu lähes kokonaan, mitä merkitystä sillä on, onko seuraavan presidentin nimi Niinistö vai Lipponen?

Ainoa seikka, millä minun mielestäni on todellista merkitystä, on siinä, että vuonna 2012 on Kokoomuksen vuoro saada tuo paikka itselleen.

Historian suurta aaltoliikettä ei pitäisi yrittää padota.

Yksimielisyys presidentin persoonasta löytyy kyllä siltä miellekartalta, joka on kirjoitettu voimassa olevaan perustuslakiimme. Kunhan sitä vain osataan lukea oikein.