49. Finlandia

Aina se tulee yllättäen. Talviaika. Pimeät aamut. Hämärät polut. Vaikka siihen olisi vuosien kuluessa jo pitänyt tottua. Kyllä ei ole tottunut.

Seitsemältä on vielä pilkkopimeää. Kahdeksalta erotan jo oman tammeni selvästi. Se on alastomana oikeastaan ylväämpi kuin kesäasussaan. Tänä syksynä sen vieressä sinnittelee nuori neito, joka ei ole raaskinut pudottaa lehtiään, vaan pitää sitkeästi kiinni ruskeasta aamutakistaan.

Sinä aamuna, jolloin kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat piti julkaistaman, Nadja Nowak ja Seppo Puttonen olivat laatineet omat arvauksensa. Kuuden ehdokkaan listat olivat täsmällisesti samanlaiset. Televisiossa ne esitettiin hauskasti rinnakkain.

Muistan, että molemmat olivat panneet ykköseksi Katja Ketun Kätilön ja molempien listalla oli Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis.

Olin siitä mieliessäni, koska Laura Koljonen oli esitellyt Suomen Kuvalehdessä (43/2011) kirjailija Ketun (taiteilijanimi), joka näytti hänen mielestään "uneliaalta hipiltä, jota tekisi mieli ravistaa". Hänen kolmas romaaninsa Kätilö oli juuri ilmestynyt. Se käsittelee Lapin sotaa. Artikkelissa HÄN esiintyi vauhdikkaassa kitarakuvassa (koska oli perustanut "tiuhaan keikkailevan bändin, jossa hän itse otti solistin roolin") ja istui isänsä kanssa nelivuotiaana leirinuotiolla.

Kävi myös ilmi, että Kettua ennen Eeva Joenpellon kirjailijatalossa oli asunut kolmen vuoden ajan kirjailija Tuomas Kyrö.

Sattuma tai ei, mutta juuri tämä seikka kytki nuo nimet yhteen mielessäni.

Nuoria lahjakkuuksia. Hyviä Finlandia-ehdokkaita. Ajattelin, että Nowak ja Puttonen olivat osuneen naulankantaan.

Kyllä eivät olleet.

Kumpikaan nimi ei ollut Hannu Marttilan, Tuula Ketosen (Olga K:n) ja Kristiina Rikmanin laatimalla listalla, vaan siellä koreilivat kuuden naisen kirjoittamat kirjat: Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu (Teos), Kristiina Carlsonin William N. päiväkirja (Otava), Laura Gustafssonin Huorasatu (Into), Laila Hirvisaaren Minä. Katariina (Otava), Rosa Liksomin Hytti nro 6 (WSOY) ja Jenni Linturin Isänmaan tähden (Teos).

Lehtien mukaan "kyyneleitä", "kiroilua", "ilonpurskahduksia".

Raadin puheenjohtajan kommentti: "Ehkä on aika unohtaa, että on kirjallisuutta ja naiskirjallisuutta".

Siinä hän on varmasti oikeassa. Lopputulos ratkaisee. Ei se, kuka sen on tehnyt tai miten se on syntynyt. Pelkkää objektiivista hyvää!

Tarkistin kuitenkin (ihan huvikseni) raadin taustoja Googlesta.

Havainto nro 1: Kahdella (Marttila ja Ketonen) on vankka mediatausta, johon liittyy monipuolinen, vuosia kestänyt työskentely kirjallisuuden parissa. Palkintoja ja kunnianosoituksia. Kolmannella (Rikman) vankka kokemus kirjallisuuden kääntäjänä. Palkintoja ja kunnianosoituksia.

Havainto nro 2: Syntymäajat. Marttila (1946), Rikman (1947) ja Ketonen (1964).

Havainto nro 3: Kertoo sukutaustastaan. Marttila: "Synnyin perheeseen, jossa kirjoja oli mahdoton välttää. Isä oli Otavan kustannusvirkailija ja Nuoren Voiman liiton perustajajäsen, joka tunsi kaikki. Sunnuntaikävelyllä Töölössä tapasimme Sakari Pälsin tai Martti Haavion, puhumattakaan Mika Waltarista, joka asui alakerrassamme Tunturikadulla."

Päätöksen Finlandia-palkinnon saajasta tekee tänä vuonna KOM-teatterin taiteellinen johtaja ja ohjaaja Petr "Pekka" Milanoff (s. 1947), yksi teatterin perustajista. Google kertoo lisäksi: "KOM-teatteri tuli 1970-luvulla tunnetuksi (myös) tiedostavista, kantaaottavista, vasemmistolaisista näytelmistä ja lauluista. Vuosien varrella on ohjelmistossa ollut klassikkonäytelmiä, näytelmäsovituksia kirjoista ja uusia kotimaisia esityksiä."

Johtopäätös: Finlandia-palkinto on vankoissa ja asiantuntevissa käsissä. Raati on kallellaan keski-iän vanhemmalle puolelle. Ehkä siksi Katja Kettu putosi pois. Tuomas Kyrökin on syntynyt vasta 1974. KOM-teatterin historia heittää valintaprosessin ylle hieman punertavan varjon, mutta sillä ei liene nyky-Suomessa enää mitään merkitystä.

Tuskinpa tänä vuonna syntyy samanlaista kirjallista rähinää kuin vuonna 2008, jolloin Finlandia-ehdokkaiden valintaraati pudotti Panu Rajalan Unio mystican ehdokkaiden joukosta.  Silloin voittajan nimennyt Veikko Sonninen totesi, etteivät kyseessä voi olla "kirjalliset syyt".  "Valintalautakunnilla on toki oikeus vapaasti tehdä päätöksensä, mutta suoranaista mieli- tai ilkivaltaa tulisi mielestäni pyrkiä välttämään"

Kun lukee raadin perustelut kustakin kuudesta ehdokaskirjasta, saa kyllä sellaisen kuvan, että vain "kirjalliset syyt" ovat valintojen taustalla. Kaksi esikoiskirjailijaa (Gustafsson ja Linturi) ovat läpäisseet karsinnan. Muut ovat jo vanhoja tekijöitä.

Enpä usko, että Eeva-Kaarinan Arosen mediataustalla (HS:n kuukausiliitteen toimittaja 1991-2008) olisi ollut ratkaisevaa merkitystä valinnassa, vaikka raati on vahvasti mediapainotteinen. Arosen esikoisromaani Maria Renforsin totuus ilmestyi vuonna 2005 ja toinen romaani Hän joka näkee vuonna 2007. Esikoisromaani ilmestyi vuonna 2007 myös saksaksi nimellä Die Lachsfischerin.

Mutta mene ja tiedä.

Jäin kuitenkin ihmettelemään, ettei Tuomas Kyrö mahtunut mukaan. Hänen kerjäläistarinansa muistuttaa kyllä rakenteeltaan vahvasti Arto Paasilinnan Jäniksen vuotta, mutta mikään plakiaatti se ei missään tapauksessa ole. Sen kirjailija Kyrö kävi todistamassa vakuuttavasti Helsingin Suomalaisen Klubin kirjaillassa tämän viikon maanantaina. "Vatanen" ja "Vatanescu" ovat täysin erilaisia päähenkilöitä. Sitä paitsi citykani, jonka murtuneen jalan Vatanescu vahvisti jäätelötikulla, on ihan eri olento kuin Vatasen jänis!

Mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun taitava, hauska ja moni-ilmeinen Mielensäpahoittaja (WSOY 2010) ei vaikuttanut raadin valintaan. Olikohan syynä se, että kirja ehti jo vanhentua (vuonna 2011)?

Kyllä ei auta, vaikka parempaa pienoiskuunnelmien kirjoittajaa ja tarinankertojaa on vaikea löytää. Katja Ketun "rakkaustarina julmuuden keskellä" (Nadja Nowak) löytää kyllä vielä tiensä Finlandia-pöydälle!

48. Eräästä tunnetusta syystä

Saatiinpa jälleen oiva esimerkki siitä, kuinka asioista pitäisi puhua oikeilla nimillä eikä yrittää selittää niitä kaikenmoisin kiertoilmaisuin. Kokeneen ja taitavan kirjoittajan, Risto Uimosen hyvä analyysi presidentinvaalitilanteesta (Titaanien taistelu toisesta sijasta. US 2.11.2011) meni poskelleen juuri tästä syystä.

Uimosen mukaan "toisesta finaalipaikasta taistelee viime kyselyjen mukaan neljä miestä: Paavo Lipponen, Timo Soini, Paavo Väyrynen sekä Pekka Haavisto. "Haaviston mahdollisuudet ovat heistä heikoimmat eräästä tunnetusta syystä."

Miksi ihmeessä käyttää homoseksualisuutensa julkisesti tunnustaneesta Vihreiden presidenttiehdokkaasta tuollaista kiertoilmaisua!

Jos Ykkösaamun ja Ajantasan tunnettua kolumnistia sopii ohjastaa, hänen olisi ollut syytä sanoa, että Pekka Haaviston mahdollisuuksia päästä finaaliin saattaa heikentää se, että hän on homoseksuaali. Olisi siis ollut syytä käyttää täsmällisempää ilmaisua kuin "homo", jolle on kansakielessä kertynyt varsin negatiivinen arvolataus.

Itse totesin edellisessä kolumnissani (47. Hyvin pitkin hampain), että "Vihreiden presidenttiehdokas edustaa hienolla tavalla moniarvoista ja suvaitsevaa yhteiskuntaa, jossa asiantuntemusta osataan arvostaa."

Myönnän, että tarkkaan ottaen sekin oli kiertoilmaisu, kun en maininnut, että moniarvoisessa ja suvaitsevassa yhteiskunnassa jokainen ihminen on yhtä arvokas ja että tämä samanarvoisuus pitää sisällään myös homoseksuaalisen vähemmistön.

Analyyttisessa mielessä "tunnettu tosiasia" lienee, että minkä tahansa vähemmistön on vaikea kilpailla yhteiskunnallisista johtopaikoista suuren valtaenemmistön kanssa. Mahdotonta se ei tietenkään ole.

Minäkin kuulun nimittäin niihin, jotka arvioivat, että valtaosa suomalaisista miehistä on heteroseksuaalisia eikä homoseksuaalisia.

En muista nähneeni sellaista tieteellistä tutkimusta, jossa tämä seikka olisi kiistattomasti todistettu. Tässä suhteessa olen siis mutu-miehiä.

(Jos joku mahdollisista lukijoistani voisi valistaa minua tässä asiassa, olisin siitä kiitollinen)

En myöskään tiedä, miten islamilainen maailma suhtautuisi homoseksuaaliseen Suomen presidenttiin tai miltä suomalaisista tuntuisi, jos he näkisivät Tasavallan presidentin uudenvuoden vastaanotolla homoseksuaalisen pariskunnan ottamassa juhlavieraita vastaan. En tietenkään tiedä myöskään sitä, miltä se tuntuisi juhlavieraista itsestään.

Tällainen asiahan selviäisi todennäköisesti vasta sitten, kun näin tapahtuisi todellisessa elämässä eikä vain ihmisten mielikuvissa. Kuuden tai kahdentoista vuoden aikana asiaa pystyttäisi varmaankin tutkimaan tieteellisesti pätevien haastattelujen avulla. Niissä voitaisiin käyttää sopivassa muodossa vaikkapa kuvakertomustestiä, jota käytin itse omassa väitöskirjassani tutkiessani kansanedustajien persoonallisuutta.

Minusta ei ole myöskään oikein, että presidentinvaalikeskustelussa Pekka Haavistoa työnnettäisiin sivuraiteelle hänen seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi.

Onneksi asia on jo nyt niin laajasti tiedossa, ettei sen ympärille voi enää synnyttää minkäänlaista "skandaalia". Ei olisi myöskään korrektia jankuttaa sitä jokaisessa mahdollisessa tv- tai radiokeskustelussa.

Asia on tunnettu. Ja tunnustettu.

47. Hyvin pitkin hampain

Presidentinvaalien ehdokasasettelu päätyi ihanteelliseen lopputulokseen. Kaikki todelliset virtaukset tulevat nyt esille.

Onneksi Paavo Lipponen ja Paavo Väyrynen pääsivät mukaan. Valitettavasti tuonen pitkä käsi ehti aikansa edelle niin, ettei kokoomuksesta saatu mukaan varsinaista historiallista vaihtoehtoa, vaan puolue sai mahdollisuuden  asettaa ehdokkaakseen nuoremman polven menestyjän, mikä toisaalta tuo taisteluun tärkeän ikäpolviulottuvuuden.

Nyt nähdään myös, kuinka todellista kannatusta suomalaiset populistit saavat väitteelleen, että he edustavat jonkinlaista aitosuomalaisuutta, hapanleivän juuresta.

Joukkoon olisi pitänyt saada historiallisesti vahva äärivasemmisto, jonkinlainen Saarisen ja Sinisalon inkarnaatio, mutta sitä oli tietysti turha toivoa. Savuavista raunioista ei ehtinyt nousta suomalaista Putinia ja Medvedeviä, vaan jäljelle jäi vain tyhjää ilmaa.

Suomenruotsalaiset löysivät sen sijaan itselleen todella valovoimaisen ehdokkaan eivätkä joutuneet turvautumaan Lipposen ja Väyrysen ikäluokkaan. Silläkin voi olla yli puoluerajojen ulottuvaa merkitystä.

Vihreiden presidenttiehdokas edustaa hienolla tavalla moniarvoista ja suvaitsevaa yhteiskuntaa, jossa asiantuntemusta osataan arvostaa.

Ensimmäinen vaaliväittely ei ollut yllätys. Se nosti esiin pienemmän kahdesta pääteemasta, Nato-jäsenyyden. Suurempi teema, EU ja EMU, jäi odottamaan hetkeä, jolloin kaikki ehdokkaat olisivat mukana. Sellainen tullee vasta sitten, kun ehdokasasettelu on virallisesti päätetty.

Suomenkielessä instruktiivi eli keinonto on hyödyllinen ja paljon käytetty sijamuoto. Wikipediasta löytyy hyvä esimerkki: Pitkin hampain ja päätään puistellen hän piti kiinni päätöksestään, vaikka isäntäväki yritti olla mielin kielin ja tarjota kaikkea hyvää juotavaa. Vaikka hän kynsin hampain piti kiinni päätöksestään, niin kuinkas kävikään!

Tätä verbaalista työkalua käytti Paavo Väyrynen kirjamessujen paneelissa, kun hän selitti suostuneensa hyvin pitkin hampain turvallisuuspoliittisen selonteon Nato-kohtaan väittäen, että tämä linjaus tuli Niinistön puoluetovereiden, kokoomuslaisten vaatimuksesta.

Hän piti varmaankin kynsin hampain kiinni päätöksestään äänestää sitä vastaan eduskunnassa, mutta joutui kuitenkin äänestämään sen puolesta. Kokeneena parlamentaarikkona on tietysti tiesi, että selontekoa vastaan voi äänestää tai esittää eriävän mielipiteen. Jos hän olisi vahingossa äänestänyt väärin, hän olisi voinut antaa myös äänestysselityksen, joka olisi merkitty pöytäkirjaan.

Niin ei tapahtunut.

Nyt presidenttiehdokas Väyrynen sen sijaan esitti, että Suomen suurin turvallisuuteen liittyvä uhkakuva on Venäjän ja Naton välinen sotilaallinen selkkaus, eikä Suomen tulisi tämän vuoksi liittyä Natoon.

Päätään puistellen hän olisi tietysti voinut huokaista "Venäjä! Venäjä! Venäjä!", mutta koska tuo sanonta on jo merkitty kokoomuksen nimiin, se ei ollut enää keskustalaisen käytössä.

Veikkaan, että Keskustan presidenttiehdokas joutuu vaalitaistelun tiimellyksessä vielä useaan otteeseen selvittämään, minkä asteista sotilaallista selkkausta hän kirjamessujen paneelissa tarkoitti. Venäjä saattaa nimittäin olla hieman yliherkkä tällaisissa asioissa, kun heilläkin on meneillään uuden presidentin valinta.

Naton kenraalitkin kuulisivat varmaan mielellään, mitä Suomen entinen ulkoministeri oikein tarkoitti.

Vastausta sorvatessaan presidenttiehdokas Väyrynen joutunee olemaan mielin kielin sekä idän että lännen suuntaan.

46. Myllynkivi

Oma superviikkoni Pielisen Lamminniemessä sujui loistavasti. Savusauna lämpeni neljästi. Risusavotasta saatiin polttopuita puoli liiterillistä. Öljylamppujen ja myrskylyhdyn valossa illat sujuivat hämärän kanssa leikitellessä. Yhdeksäntoista kuhaa, kaksi lahnaa ja yksi hauki takasivat sen, että kalaruokaa riitti aamulla, päivällä ja illalla. Savustuslaatikot ja halstarit nuotiolla sekä paistinpannu puuhellalla olivat ahkerassa käytössä. Untuvainen makuupussi takasi sen, että yöt lämmittämättömässä makuuosastossa muistuttivat teatteria, kun raikas ilma ja runsas happi takasivat sen, että unia tuli kuin nauhalta.

Mahtava syysretki!

Valitettavasti samaa ei voi sanoa Brysselin superviikosta, jonka tapahtumia seurattiin harvakseltaan höyryradiosta.

Isot miehet (ja naiset) istuivat aamutunneille ratkaisemassa pikkuisen Kreikan velkaongelmaa eikä tulosta syntynyt määräajassa. Lopputuloskin näyttää haihtuneen kuin aamu-usva jonnekin taivaan perukoille. Miljardit liitelivät sinne tänne kuin karkuun päässeet höyhenet tyynysodan jälkeen. Korviin jäi kaikumaan vain harras toivomus, että muinaisten aikojen Suuri Itäinen Valtias, kahden järjestelmän harjalla tasapainoileva Kiina rientäisi pienen, onnettoman Euroopan avuksi!

Onko joku ripustanut myllynkiven Kreikan kaulaan, kun se näyttää vetävän koko Euroopan mukanaan? Olisiko siis Kreikka "vietellyt yhden näistä pienistä" (Matt.18.6) ja sen kaulaan olisi ripustettu myllynkivi ja se olisi upotettu merten syvyyteen?

Kukapa sen tietää!

Raamatusta ja kreikkalaisesta mytologiasta tuskin löytyy nykytilanteelle selitystä. Silti on hyvä muistaa, että myytti Europe-neidon sieppauksesta elää edelleen. Sen mukaan Eurooppa on itse asiassa eräänlaista takametsää, outoa, vierasta ja salaperäistä aluetta, jonne Zeus sieppasi Agenorin tyttären.

Tarinat tästä sieppauksesta löytyvät vaikkapa Wikipediasta: European sieppauksesta on olemassa kaksi erilaista myyttiä. Ensimmäisen mukaan Zeus rakastui Europeen ja muutti itsensä kesyksi, valkoiseksi häräksi muun European isän Agenorin karjalauman joukkoon. Kun Europe seurueineen oli poimimassa kukkia kedolta, hän huomasi härän ja päätti hyväillä sitä ja nousi lopulta sen selkään. Tällöin Zeus juoksi Europe selässään mereen ja ui Kreetan saarelle, jossa hän paljasti oikean hahmonsa. Täällä Europeasta tuli saaren kuningatar mentyään naimisiin Asterionin kanssa, joka lapsettomana adoptoi tämän kolme Zeuksen kanssa saamaa poikaa, Minoksen, Sarpedonin ja Rhadamanthyksen. - Toisen version mukaan European sieppasivat minolaiset ja veivät hänet mukaansa Kreetalle kostaakseen Ion sieppauksen.

Olivatpa myytit mitä tahansa, näyttää siltä, että Kreikasta on tullut muulle Euroopalle sellainen rasite, että moni haluaisi päästä siitä tavalla tai toisella eroon.

Europe-tarinassa ei ole mitään viittaus myllynkiveen. Päinvastoin. Siinä Europea esitellään neitosena, joka poimii kukkia kedolta ja ihastuu kauniiseen, valkoiseen härkään haluten lopulta nousta sen selkään.

Tämä viaton, kaunis neitonen, joka tuntee olonsa turvalliseksi isänsä suuressa perheessä, voisi hyvinkin kuvata tämän päivän Kreikkaa, joka on halunnut elää omaa elämäänsä, omilla ehdoillaan Euroopassa. Sen ei ole tarvinnut olla huolissaan omasta turvallisuudestaan (koska Eurooppa yhdessä USA:n ja Naton kanssa on siitä huolehtinut), vaan se on vain poiminut kukkasia kedolta välittämättä tuon taivaallista siitä, mitä muut ajattelevat tai mitkä ovat sen hyvänolon ja hyvinvoinnit ehdot. Vapaus olla oma itsensä on riittänyt. Yhteisten sopimusten ja solidaarisen vastuun maailma on ollut sille täysin vieras. Huvittelu (ratsastaminen valkoisella härällä) on ollut sen verissä!

Mutta onko todellisuus (kaikkivaltainen, ovela, voimakas) Zeus, nyt valkeamassa Kreikalle? Tunteeko se itsensä petetyksi? Etsiikö se nyt rajojensa ulkopuolelta syyllistä omalle kohtalolleen? Kysyykö se itseltään, kuka asetti myllynkiven sen kaulaan? Pystyykö se vapautumaan itse tuhoisasta painolastistaan vai luuleeko se, että joku (Zeus?) tulee pelastamaan sen?

Lohdullista vastausta ei taida löytyä tästä suunnasta. Siinä on liian paljon syytöksiä!

Mutta jos vastausta etsittäisiinkin aivan toisesta suunnasta, myös tulos voisi olla toinen.

Vaikka Enkelien sunnuntaista, Mikkelinpäivästä, on jo ehtinyt kulua kuukauden verran, ajatusta arkkienkeli Mikaelin suojeluksesta voitaisiin ehkä soveltaa Kreikan tapaukseen.

Mitäpä jos suuri ja voimakas Euroopan Unioni (Zeus) kohtelisikin Kreikkaa samalla tavalla kuin muinoin oli tapana suhtautua Mikkelinpäivänä palvelusväkeen. Armollisesti. Ystävällisesti. Ymmärtäväisesti. Entäpä, jos Kreikka olisikin paimenpoika  tai -tyttö, joka on viettänyt pitkät kesäkuukaudet metsissä ja laitumilla ja pääsisi nyt muun talonväen kanssa kirkkoon?

Kenenkään ei tarvitsisi kysellä, mikä kivi tuossa kaulassasi riippuu, vaan Kreikka voisi astua muiden eurooppalaisten kanssa pyhäpäivän juhla-aterialle syömään Mikkelin-pässiä. Enkelit liihottelisivat kaiken aikaa ympärillämme, vaikka emme pystyisi niitä näkemään.

Tässä materialismin ja vapaina riehuvien markkinavoimien maailmassa, jossa vaaditaan reaalitakuita tai rahaa pöytään, tällainen ei ehkä ole mahdollista, vaikka siihen suuntaan otettiin kyllä Brysselin superviikolla aivan kiitettävällä tavalla askeleita.

45. Superviikko

Alkanut viikko lupaa hyvää. Syksy on kauneimmillaan. Aurinkoakin on luvassa. Mutta, mikä parasta: pääsen Pieliselle, Paalasmaan kolmannen saaren eteläkärkeen. Luvassa on superviikko, joka tosin kestää vain perjantaista seuraavan viikon tiistaihin. Iltapäivällä aloitan savusaunan lämmityksen. Siihen menee vähintään viisi tuntia. Sillä aikaa kokeilen, kelpaavatko ahvenille plantaasilta kaivamani lierot. Illansuussa viritämme  harvat verkot Syvälahteen ja viemme muikkuverkot Räpilänniemen taakse. Lauantaina syömme kalaa. Toivossa on hyvä elää. Sitten teemme muutaman tunnin ajan risusavottaa ja etsimme samalla suppilovahveroita ja mustia torvisieniä. Illalla saunomme. Sunnuntaina syömme jälleen kalaa ja käymme täyttämässä korimme puolukoilla. Illalla saunomme jälleen savusaunassa - siinä samassa jossa Viljo Vähänen kuoli ensimmäisen kerran (ks. blogiarkistoni. Viljo Vähänen esittäytyy 9.2.2011; sekä blogit nro 2. V.V:n ensimmäinen kuolema ja nro 3. V.V:n uusi elämä) Maanantaina vaeltelemme ja illalla saunomme. Tiistai onkin sitten matkapäivä.

Suurin piirtein samoihin aikoihin päättyy "Euroopan kohtalon viikko". Eurojohtajat kokoontuvat tekemään "lopullista ratkaisua puolitoista vuotta velloneeseen velkakriisiin" (ks. US 17.10 2011 "Euroopan historian tärkein viikko - vielä kerran")

Perjantaina kokoontuvat euroalueen valtiovarainministerit. Lauantaina on koko EU:n talouskokous ja sunnuntaina huippukokous. Enää ei ole (ei ainakaan pitäisi olla) kahden lautasen ongelmaa, vaan huippukokouksessa eli Eurooppa-neuvostossa Suomea edustaa pääministeri Jyrki Katainen. Presidentti Tarja Halonen seuraa kokouksen kulkua Mäntyniemestä.

Näin toteutetaan tänä päivänä perustuslain 93. pykälää, jonka mukaan "Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa."

Euron "torjuntataistelun" (ks. Bloomberg L.P:n pääkirjoitus) on määrä päättyä puolustajien voittoon.

Tällainen retoriikka johtaa väkisin ajatuksen Tali-Ihantalaan, jota pidetään - perustellusti - itsenäisen Suomen viimeisimpänä torjuntataisteluna, mutta jonka luonteesta, jopa lopputuloksestakin, käydään edelleen keskustelua.

Mitä olisi tapahtunut, jos puna-armeijalla ei olisikaan ollut kiire päästä ensimmäisenä valloittamaan Berliiniä?

Mitä tapahtuu eurolle, jos hyökkääjä - markkinavoimat - jatkaakin Euroopan yhteisvaluutan murskaamista eikä siirräkään päävoimiaan Kaukoitään, jonne on jo muodostunut monin verroin houkuttelevammat - siis suurempia voittoja tuottavammat  - markkinat?

Juuri tästä näyttää "euroeliitti" olevan vetoomuksessaan huolestunut. Valuuttakeinottelulla rikastuneen György Schwartsin (George Sorosin) johdolla "huolestuneet eurooppalaiset" haluavat perustaa "uuden budjettiviranomaisen, jolla on kurinpito- ja verotusoikeus koko euroalueella".

Markkinoille vaaditaan siis kuria ja järjestystä!

Se on kautta historian merkinnyt askelta kohti diktatuuria.

Sen vuoksi oli tosi tärkeää, että Raimo Ilaskivi (US 16.102011) muistutti, että asioista olisi puhuttava oikeilla sanoilla. "Eniten tavallisia kansalaisia ovat kiinnostaneet päätökset, joitten avulla julkista budjettirahaa on siirretty kriisimaitten alijäämiä kattamaan. Asiansa hyvin hoitaneitten maitten veronmaksajat, suomalaiset joukossa, toteavat eurojensa ja senttiensä siirtyvän yli rajojen suunnattuihin apupaketteihin. Lisää ja lisää. Tilapäistä ja vakinaista vakausrahastoa kasvatetaan, aikataulun kiirehtiminenkin on puheenaiheenaiheena."

Ja Ilaskivi jatkaa: "Mutta taka-alalle ovat jääneet eräät toiset uutiset, eikä paljoa ole niissä käytetty oikeaa termiäkään. Se on kerrottu, että esim. Euroopan Keskuspankki on hankkinut peräti 150 mrd euron verran kriisimaitten velkakirjoja.  Uutisvirrassa välähti tieto siitäkin, että on niitä myös Suomen Pankin salkussa, ja että on myös IMF harrastanut samaa politiikkaa."

Kysymys on siis setelirahoituksesta. "Keskuspankit ovat toisin sanoen luoneet ostovoimaa, 'painaneet seteleitä', turvatakseen kriisimaitten likviditeettiä."

Sapere aude. Uskalletaanko tämä tunnustaa superviikolla? Uskalletaanko "tietää", että koko Eurooppa seisoo kuilun partaalla?

Setelikoneita on helppo pyörittää. Nollia on helppo lisätä numerosarjoihin.

Kuinka kauan inflaation hirmuinen peto pystytään pitämään häkissään, josta sen karjunta on kuulunut jo pitkän aikaa?

Superviikolla Euroopan poliittiset johtajat asetetaan selkä seinää vasten. Jos nyt ei luoteta niihin päätöksiin (Maastricht, Lissabon) joita on tehty tai jos ei ole valmiutta ja rohkeutta tarkistaa ja muuttaa niiden sisältöä, edessä on vapaa putoaminen siihen rotkoon, jota kaikki pelkäävät.

Wall Streetin mielenosoitukset saapuvat superviikolla Eurooppaan, siis myös Suomeen. Paine kasvaa.

"Pimeydessä kompastelevan Euroopan" olisi viisaampaa tarttua "pörssikeinottelija George Sorosin" käteen, kuin jatkaa epätoivoista harhailuaan loputtoman velkakriisin viidakossa.

Vapailla markkinoilla on vain yksi voittaja: nälkäinen susi. Se syö aamiaiseksi rehellisiä, itsenäisiä ihmisiä ja yrittäjiä, päivälliseksi rehellisiä, itsenäisiä ihmisiä ja yrittäjiä ja vielä illalliseksikin rehellisiä, itsenäisiä ihmisiä ja yrittäjiä.

44. Visionääreistä

"Kirjoita kirjaan, mitä näet, ja lähetä niille seitsemälle seurakunnalle, Efesoon ja Smyrnaan ja Pergamoon ja Tyatriaan ja Sardeeseen ja Filadelfiaan ja Laodikeaan."

Silloin tällöin, kun tarvetta ilmenee, luen pätkiä Johanneksen ilmestyksestä. Joskus, kun aikaa on, saatan lukea kokonaan uudestaan Raamatun viimeisen kirjan, ja aina, poikkeuksetta, takerrun sen lopussa olevaan uhkaukseen: " ... ja jos joku ottaa pois jotakin tämän profetian kirjan sanoista, niin Jumala on ottava pois sen osan, mikä hänellä on elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin, joista tässä kirjassa on kirjoitettu."

Pitäisikö siis Raamatun ehkä kuuluisimman visionäärin sanat ottaa kirjaimellisesti tosina, "piiruakaan muuttamatta", kuten Johannes Virolainen sanoi tultuaan valituksi Keskustan presidenttiehdokkaaksi sen jälkeen, kun UKK oli ilmoittanut (26.10.1981) luopuvansa terveydellisistä syistä presidentin virasta?  J.V. tarkoitti silloin Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittista linjaa.

Minun on aina ollut mahdotonta hyväksyä tuollaista ehdottomuutta, mutta toisaalta olen oppinut ymmärtämään, että joillekin "totuus" on niin pyhä, ettei sitä sovi asettaa koskaan kysymyksen alaiseksi.

Niinpä hämmästyin hieman, kun Suomen Kuvalehti otti numerossaan 39/2011 kansikuvakseen puolet visionääriksi sanotun Steven B. Jobsin päästä ja valitsi cover storynsa otsakkeeksi sanat "Pyhä Steve" (Anu Partanen).

SK  oli itse tavallaan visionääri, koska juttu rakentui Jobsin erokirjeelle 24.8.2011 ja tämä kuoli pian lehden ilmestyttyä. "Mitä tapahtuu Applelle Jobsin jälkeen?"

Visionäärillehän kuuluu "tietää" jotakin tulevaisuudesta. Hän "näkee" jotakin sellaista, joka on tavalliselta kuolevaiselta piilossa. Visionääri on "profeetta".

Johanneksen ilmestyksestä käy kuitenkin ilmi ettei profeetta itsessään ole visionääri, vaan hän kuulee "ääniä", joiden varaan hän rakentaa visionsa: "... ja kuulin takaani suuren äänen, ikään kuin pasuunan äänen ... ja minä käännyin katsomaan, mikä ääni minulle puhui; ja kääntyessäni minä näin seitsemän kultaista lampunjalkaa ja lampunjalkain keskellä Ihmisen Pojan muotoisen, pitkäliepeiseen viittaan puetun ja rinnan kohdalta kultaisella vyöllä vyötetyn ..."

Tämä on tietysti pelkkää mystiikkaa.

Mehän emme vielä tiedä, mitä Applelle tosiasiassa tulee tapahtumaan, mutta jotakin "johannesmaista" on siinä valtaisassa, tunnepitoisessa latauksessa, joka purkautui mediassa heti sen jälkeen, kun tieto Jobsin menehtymisestä haimasyöpään levisi maailmalle.

Tässä mielessä Hesarin pari päivää sitten julkaiseman artikkelin otsake pysähdytti: "Steve Jobs oli nero, sankari ja paskapää".

Tämän päivän mediamaailmalle on tyypillistä, että kustantajat (tässä tapauksessa Otava) pystyvät haistamaan saaliin (raadon) jo kuukausia ennen kuin Demokleen miekka on pudonnut. Niinpä Hesarikin pystyi julkaisemaan yhden luvun Walter Isaacsonin kirjoittamasta Jobsin elämänkerrasta jo ennen kuin asianomainen oli laskettu haudan lepoon.

Walter Isaacson kuvailee monella tavalla visionääri Steve Jobsia. "Hänen persoonallisuutensa, intohimonsa, täydellisyyden tavoittelunsa, demoninsa, toiveensa, taiteellisuutensa, pahansisuisuutensa ja täydellisen kontrollin pakkomielteensä olivat saumattomasti yhteydessä hänen suhtautumiseensa bisnekseen ja sen tuloksena syntyneisiin innovatiivisiin tuotteisiin. Kaiken teoria, joka sitoo yhteen Jobsin persoonallisuuden ja hänen tuotteensa, saa alkunsa hänen luonteensa merkillepantavimmasta piirteestä, joka on kiihkeys."

Aivan oikein. Juuri kiihkeys on kaikille visionääreille ominaista. Sehän paistaa läpi Johanneksen ilmestyksestäkin.

Isaacson kuvailee asiaa sattuvasti: "Tällainen kiihkeys rohkaisi kaksinapaiseen maailmankäsitykseen. Kollegat puhuivat kahtiajaosta sankari/paskapää. Olit joko yhtä tai toista, joskus saman päivänkin aikana. Sama päti tuotteisiin, ideoihin ja jopa ruokaan. Jokin oli 'kaikkien aikojen parasta', tai sitten se jokin oli puhdasta paskaa, aivokuollutta ja syötäväksi kelpaamatonta."

Samaa kiihkeyttä on havaittavissa nykyisissä kremnologeissa, jotka kehittelevät erilaisia visioita siitä, mihin suuntaan Venäjä on kehittymässä ja millaisen uhkan se muodostaa Suomelle tulevina vuosina.

Uusimman keskustelun laukaisivat käyntiin Stefan Forss & Co (Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi) ja siihen tarttuivat Arto Luukkanen (Imperiumin vastaisku - paluu Neuvostoliittoon on alkanut) ja Markku Salomaa (Venäjän sotilaskoneisto aktivoituu Itämerellä).

Palaan jossakin vaiheessa aiheeseen, kunhan olen ensin käynyt perusteellisen keskustelun Viljo Vähäsen kanssa.

Hyvän lähtökohdan antaa Jyrki Iivosen pääkirjoitus Maanpuolustus-lehdessä (nro 97, 3/2011) "Mitä hallitusohjelma kertoo turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tulevaisuudesta?"

Onhan hallitusohjelmakin vain eräänlainen visio, vaikka se ankkuroidaankin syksyn kuluessa valtion tulo- ja menoarvioon vuodelle 2012.

43. Valehtelemisesta

Viljo Vähänen oli lukenut Tiede-lehdestä, että "voittaja valehtelee itselleen". Siispä etsin samaisen artikkelin käsiini ennen kuin tapaisin Viljon tutussa paikassamme Ryssänkärjen kallioilla. Sinne emme tosin päässetkään tänä aamuna, koska syysmyrsky oli nousemassa ja vettäkin tuli jo rankasti.

Olimme olleet Madamen kanssa muutaman päivän helteisessä Roomassa kultahäämatkalla ja ajattelin kertoa Viljolle, kuinka taidokas taskuvaras vei täpötäydessä bussissa kaikki setelirahani lompakostani, mutta luovuin ajatuksesta, kun Viljo soitti ja kertoi omasta teemastaan.

Taskuvarkaushan on pikku juttu valehtelemisen rinnalla, vaikka on kyllä myönnettävä, että aivoon se otti. Samalla on tunnustettava, että tosiasiassa syy oli minussa itsessäni. Olisin voinut pitää tarkemmin silmällä rahojani. Olisi pitänyt panna ne kalukukkaroon, vyönalle, eikä pitää vasemmassa kädessäni sillä aikaa, kun oikealla kädellä leimasin bussilippuni. Tilaisuus oli liian herkullinen taskuvarkaalle.

(Rekonstruoin tosin tilanteen vasta hotellihuoneessamme, kun olimme lähdössä iltapalalle ja huomasin, että setelit olivat haihtuneet taivaan tuuliin. Selitin Madamelle: "Se oli se isokokoinen kaveri, jonka ohi kiilasin anteeksi pyydelleen ja jonka silmien alla roikotin parin sekunnin ajan vesipulloasi ja lompsaani.")

Ainoaksi ilokseni jäi se, ettei voro vienyt koko lompsaani, jonka kätköihin olin tosin jättänyt tällä kertaa vain Visa-korttini enkä koko omaisuuttani, kuten alkukesästä, kun "joku" varasti lompsani hesalaisessa juottolassa. Siinä menivät kaikki rahat ja kortit yhdessä rysäyksessä.

Puhuimme siis Viljon kanssa valehtelemisesta emmekä taskuvarkaista.

"Valehtelija on jonglööri, joka joutuu pitämään samanaikaisesti mielessään sekä tietämänsä totuutta että sepittämäänsä valhetta. Lisäksi hän saa pelätä paljastuvansa kertomuksensa aukoista, hermostuneisuudesta, epäluontevista lauseista, oudon pitkistä tauoista. Valehtelija kantaa mielessään raskasta konginiivista kuormaa." (Mikko Puttonen, Tiede 20/2011)

- Sanotaan, että aika parantaa haavat", Viljo aloitti. - Uskon, että Mikko Puttonen ja psykologit, joihin hän viittaa, ovat oikeassa. Valehteleminen viiltää mielen maisemaan syviä ja rumia rotkoja, joita valehtelija itse ei ehkä koskaan pysty maisemoimaan. Ne ovat kuin sorakuoppia, joista vuosituhansia sitten syntyneet kivimurikat on revitty irti ja murskattu moottoriteiden alle. Ihmiselämä ei riitä pahimpien haavojen parantamiseen. Ne kulkevat matkassamme sukupolvesta toiseen, joskus tiedostettuina varjoina, joskus tiedostamattomina. Valheella on pitkä varjo.

"Onko mielessäsi jokin erityinen varjo", pistin väliin, vaikka tiesin jälleen, että Viljo vasta lämmitteli. "Ajatteletko jotakin politiikan aluetta tai tiettyä henkilöä?"

- Kyllä ja ei. Eduskunnassahan "valehteleminen" on kiellettyä. Sana ei kuulu arvokkaaseen kielenkäyttöön, jota puhemies on pantu paimentamaan. "Muunneltua totuutta" tai muuta vastaavaa termiä saa kyllä käyttää. Mutta jos ajatellaan politiikkaa kokonaisuudessaan, se on täynnä mitä ihmeellisimpiä sorakuoppia ja mitä läpinäkyvimpiä maisemointiyrityksiä. Sotapropagandahan on siitä tyypillisin esimerkki. Kirjoitapa vain Googleen tuo hakusana, niin saat heti silmiesi eteen kuvan tämänhetkisestä tilanteesta. Sehän on pullollaan valheita!  "Suomettuminenkin" käy hyvästä esimerkistä, kun on seurannut muun muassa Hannu Rautkallion ja Juhani Suomen sanailua asiasta. "Kovat tosiasiat" ja "luulot" muodostavat sellaisen verkon, ettei totuuden ja valehtelemisen välistä rajaa pysty kukaan määrittelemään tarkasti. Rajat liikkuvat ja lentävät yhtä mutkikkaasti ja arvoituksellisesti kuin yritykset määritellä ajan käsitettä. Niinpä seuraankin mielenkiinnolla, mitä tässä suhteessa tapahtuu nyt alkaneessa presidentinvaalitaistelussa. Tarkkailijan - tässä tapauksessa itseni - on kuitenkin pidettävä kieli keskellä suuta. Valheen demonstraatio, todeksi osoittaminen, on vaikea taiteen laji. Tiettyyn rajaan saakka sitä voidaan lähestyä tieteellisen tiedonhankinnan menetelmin, mutta aina jää jonkinlainen ilmarako, jota kautta epäilyksen sallitaan astua näyttämölle. Valehteleminen on sitä paitsi suojattu vahvalla juridisella muurilla. Kaikissa oikeusasteissa todistajan edellytetään puhuvan totta. Sama vaatimus koskee myös tuomaria, vaikka sitä ei - itsestään selvyytenä - useinkaan korosteta.

"Minusta Lipponen puhuu totta sanoessaan, että hän pystyi 37-vuotiaana punnertamaan penkillä selällään maaten 100 kilon painon kymmenen kertaa peräjälkeen suorille käsille. Mutta todistaako se jotakin siitä, että hän juuri sen vuoksi olisi hyvä presidentti, on varmaankin eri asia".

- Tavallaan. Mutta, kun presidenttiehdokas esittää sen "tosiasiana", voidaan aina kysyä, miksi, missä tarkoituksessa, vaikka kukaan tuskin epäilee, etteikö se olisi totta.

"Mutta mitäpä sanot siitä vanhasta koulujupakasta, joka myöskin putkahti julkisuuteen  ja josta samainen henkilö otti herneitä nenäänsä?"

- Se ei olekaan yhtä selvä juttu kuin penkkipunnerrus. Antaisin kyllä mieluiten koko jutun hautautua historian armolliseen hämärään. Jotenkin jäin sellainen tunne, että koko jupakalla haluttiin vahingoittaa tai ainakin ärsyttää Lipposta, ja sellaisesta en todellakaan pidä. Ei sellainen kuulu reiluun presidenttikamppailuun. Nyt pitäisi olla "asialinjalla", kuten Veikko Vennamo aikoinaan saarnasi. Mutta. Mutta. Kyllä sekin on yhtä nuorallatanssimista. Luuletko, että minä suostuisin väittämään, että Jutta Urpilainen valehtelee, kun hän iloitsee siitä, että Suomi sai ainoana EU:n jäsenmaana vakuudet Kreikka-lainoilleen. On hänellä oikeus sellaisesta asiasta iloita. Siinä ei ole kysymys mielikuvista vaan kylmistä tosiasioista.

"Tässä olet oikeassa. Mutta salli minun kuitenkin huomauttaa, että epäilyksen tuuli puhaltaa näyttämölle siitä pienen pienestä ilmaraosta, joka Kreikka-kysymyksessä on jäänyt tämän päivän tosiasioiden ja tulevaisuutta koskevien odotusten väliin. Siksi muistutan, mitä Mikko Puttonen kirjoittaa artikkelinsa lopussa:

Kuorma keventyy, kun (voittaja)  uskoo itsekin omiin valheisiinsa. Enää ei ole ristiriitaa siinä, mitä tietää ja mitä esittää muille. Silloin on helpompi saada toiset ihmiset uskomaan, että olemme älykkäämpiä, voimakkaampia tai moraalisesti parempia kuin olemmekaan".