51. Ilaskivi

Lehden kuva oli paitsi mauton ja inhottava, myös vastoin kaikkia diplomatian sääntöjä.

Viljo Vähänen rutisti Kirkko&Kaupunki lehden takasivun nyrkkiinsä ja heitti sen takkatuleen, jossa se hetkessä leimahti.

Jo toisen kerran peräkkäin Viljo istui vastapäätäni. Ja puuskutti.

- Kaikkea sitä ihmislapsi joutuu katsomaan ja lukemaan.

Tauko.

Olin minäkin nähnyt Ville Rannan piirroksen, vaikka aluksi piti hieman hakea, ketä se esitti tai oikeastaan, keitä se esitti, koska siinä oli keskellä naishahmo, joka rutisti kahta miestä nyrkkeihinsä  ja polki kolmatta jalkateränsä alle.  Katse oli tuima. Punainen väri markkeerasi verta.

Angela Merkelhän siinä oli.

"Mutta Ilaskivihän muistutti Iltalehdessä, että eräs tunnettu valiomies oli sanonut, että "olen täysin eri mieltä kanssasi, mutta teen kaikkeni, jotta saisit ilmaista mielipiteesi vapaasti". Ja lisäsi: "Siihen sisältyy oikeus esittää erilaisia näkemyksiä, käyttää hyväksi sitä, jota pidetään kansanvallassa perusoikeutena, ja se on sananvapaus." "Mistäs nyt tuulee?"

- En minä puolusta Ville Rantaa enkä Raimo Ilaskiveä. Mutta en myöskään käy kummankaan kimppuun. He ovat taitavia sanankäyttäjiä. Ja Ville Ranta sen lisäksi oivallinen piirtäjä. Sanon vain sinulle, että molemmat käyttävät omalla tavallaan perusoikeuttaan. Viittaukset sota-aikaan ovat ymmärrettäviä niiden ihmisten suusta, jotka ovat kokeneet sodan lähempää kuin minä. Ermei Kanninen, kenraaliluutnantti evp, syvemmältä kuin Raimo Ilaskivi, ylipormestari. Minuahan sota vain hipaisi. Yritän myös muistaa, ettei Ville Ranta puhu kirkon nimissä eikä sitä paitsi niin tee  lehtikään. Kun päätoimittaja on antanut heille luvan käyttää lehdessään henkilökohtaista sananvapauttaan, se riittää minulle. Kyllä siihen kuuluu myös oikeus lausua jyrkkä paheksuminen ja vastalause. Lukijoillakin on vapaus ja oikeus reagoida tähän debattiin tai olla reagoimatta.

Emme jatkaneet Viljon kanssa tästä eteenpäin. Joskus minulle tuottaa vaikeuksia muistaa, että Viljolla on yksi suuri kokemus enemmän kuin minulla - ja enemmän kuin Ermei Kannisella ja Raimo Ilaskivellä.

Hän on kertaalleen kuollut mies. Yhtä varmasti ylösnoussut (Pielisestä) kuin se Nasaretilainen, josta on parituhatta vuotta kiistelty.

Sen sijaan siirryimme Ville Rannan pilakuvan substanssiin, Saksaan (GER). Muistutin Viljolle, kuinka suuri kohu syntyikään, kun Suomen puolustusministeri kävi taannoin  USA:ssa luennoimassa maansa uhkakuvista ja tiivisti sanomansa kolmeen sanaan: "Venäjä. Venäjä. Venäjä."

- Kuten Ilaskivi ja Kanninen kirjoittivat, me teemme yhteistyötä sen (Saksan liittokansleri Angela Merkelin) kanssa, jota olemme oppineet kunnioittamaan. Tällä he tarkoittivat - kuten sallinet minun ymmärtää - esihistoriallista Saksaa, maailmansotien Saksaa, kylmän sodan Saksaa ja EU:n Saksaa. Niin ja tietysti niiden johtajia, vaikka kaikki nimet eivät heidän suissaan maistuisikaan yhtä hunajaisilta kuin tänä päivänä. Luuletko, että me joskus tulemme vielä toistamaan sanat Saksa, Saksa, Saksa, samassa sävyssä kuin Häkämies Washingtonissa.?

Tauko.

Viljon silmissä välähti ajatus provokaatiosta, vaikka siitä ei meidän keskusteluissamme ollut koskaan kysymys. Emme olleet tottuneet provosoimaan toisiamme, koska siitä olisivat molemmat vuorollaan jääneet luokalle. Silti näin tuon välähdyksen, vaikka se ehtikin kadota silmänräpäyksessä.

"Saksa ei ole koskaan ollut meille suoraviivainen kysymys. Saksaa on vaikea pelkistää. Se on yksinkertaisesti liian suuri ja liian monimutkainen. Kahtiajaettu Saksa oli suuri tragedia. Se ei ole alkuunkaan selvinnyt tuon näytelmän aiheuttamista traumoista. Silti se on tänä päivänä Euroopan voimakkain valtio. Veturi. Niinhän me olemme tottuneet sanomaan. Siihen me tänäkin päivänä luotamme. Mutta ei se ole nykyisin mikään Pyhä. Ei se ole arvostelun tai irvailun yläpuolella. Aikoinaan, silloin kun puhuttiin pyhästä saksalais-romaanisesta keisarikunnasta se saattoi hipaista pyhää taivasta, mutta tänään se seisoo samanlaisia jaloilla kuin muutkin. Sen se tietää kyllä itsekin. Sen vuoksi se tuskin hermostuu jostakin Ville Rannan pilapiirroksesta. Mutta "varma vakaumukseni lienee", kuten eräät Hannu Taanilan tapaiset virnuilijat ovat keksineen sanoa, Saksa ei enää kovin kauan kestä siinä verkkaisessa ja riitaisessa ilmapiirissä, joka nyt vallitsee Euroopassa. Sen tekisi jo nyt mieli antaa "isän kädestä" (mikä voi olla joko tukistus tai luunappi) kurittomille lapsukaisille. Ville Ranta vain liioitteli tilannetta."

- Hyväksytään. Hyväksytään. Taisin itse asiassa hieman povosoitua Ermein ja Raimon vastineesta. Palakoon se nyt rauhassa viimeistä haipuvaa lieskaa myöten. Raimohan oli aikoinaan Helsingin Yliopiston parhaita luennoitsijoita ja häneltä on totuttu kuulemaan harkittua puhetta myöhemminkin. Ehkäpä heidän vastineen kohta, jossa viitattiin kristillisten arvojen kunnioittamiseen ja kirkon perinteisiin näkemyksiin kiehahti omassa mielessäni hieman yli.  Sorry vaan. Mutta olethan huomannut, että Saksasta on esitetty muitakin arvioita eurooppalaisissa lehdissä. Ehkäpä kritiikin kohdistumien Angela Merkeliin oli vähemmän diplomaattinen tai sanoisinko kovin amerikkalainen. Saksahan esitellään usein pilapiirroksissa hyväntahtoisena, baijerilaisena nahkanousuna.

"Aivan. Juuri tässä suhteessa Ville Ranta säväytti. Minusta se piirros, jossa Saksa kuvattiin keskelle valtaisaa putkien sokkelossa, jonne syötettiin toisesta päästä luottamuksen ja yhteisymmärryksen virtaa ja toisesta valuin öljyistä likavettä, oli sanomaltaan itse asiassa paljon vahvempi ja osuvampikin. Siinä saksalainen nahkahousu kysyi hymyillen: "Tuleeko vielä lisää putkia?" Saksa joutuu siis ratkaisemaan toivotonta sotkua, jonka muut ovat aiheuttaneet. Se vaatii hermoa ja kestävyyttä, näytti pilapiirtäjä halunneen sanoa. Mutta sitäkin vaikuttavampi ja provosoivampi oli piirros (en muista kylläkään mistä lehdestä molemmat piirtäjät olivat), jossa Saksa esitettiin keski-ikäisenä, siististi pukeutuneena miehenä, joka lakaisin varsiluudalla alueeltaan pois roskia. Siinä Saksa oli esitetty keskellä "uutta Eurooppaa", eräänlaista ydin-Eurooppaa, jonka ulkopuolelle Ranska ja Englanti oli häivytetty. Siihen karttakuvaan oli jokseenkin helppo kuvitella 1930-luvun Saksan keskeisiä propagandistisia iskulauseita - mutta niitä ei piirtäjä ollut pannut näkyville. Enkä kehtaa minäkään."

50. Rakenteellisesta korruptiosta

Viljo Vähänen oli tuohtunut. Jos hänellä olisi ollut päreitä kainalossaan, ne olisivat olleet jo tulessa. Nyt hän istui vastapäätäni, pöydän toisella puolella, tultuaan hetki sitten sisään oikein ryminällä. Vanha kunnon ovikelloni, sellainen jota rimpautetaan vääntämällä eikä mikään sähkökello, rämähti soimaan, kun olin juuri lopettanut aamiaiseni katsottuani sitä ennen Avara Luonto-ohjelmaa Himalajasta. Kädessään hänellä oli rullalle kääritty perjantain Iltis

- Se syytti Ikeä rakenteellisesta korruptiosta. Olin paikanpäällä. Iltiksessä on vain kalpea kuvaus tunnelmasta. Salissa oli sähköä tuhannen salaman verran. "Sydänalassa tuntuu pahalta" on kovin lievä sanonta. Olisitpa nähnyt Iken silmät. Sinähän tunnet hänet. Tiedät, mistä puhun.

"Tiedän, tiedän", sain sanotuksi, kun Viljo veti henkeä. "Harmittaa niin hitosti, etten saanut aikaiseksi kirjoittaa Ikelle heti, kun näin Jyrki Virolaisen blogin, Sehän oli aivan hurja. Käsittämätön. Luit sen varmaan itsekin. Ajattele nyt. Valtionsyyttäjä Jukka Rappen mukaan Kanervalla oli mahdollisuus vaikuttaa maakuntaliitossa kaavoitukseen liikemiesten eduksi. Prosessioikeuden professori korosti vielä, että vihdoinkin oikeusministeriön alaisessa valtakunnansyyttäjän virastossa on "havahduttu rakenteelliseen korruptioon". Missä ihmeen hautomossa tällainen syyte on keksitty? Ei se varmaankaan ole kahden Matin (Nissisen ja Kuusimäen) idea, vaan kyllä sillä pitää olla vahvemmat juuret? Nythän syytetä vakavasta talousrikoksesta ajetaan istuvaa kansanedustajaa ja entistä ministeriä vastaan ja vaaditaan hänen vangitsemistaan kahdeksi vuodeksi! Ei sellaiseen kevyin asein lähdetä."

- En minä tiedä, missä instanssissa rakenteellinen korruptio on keksitty ja kuinka kauas menneisyyteen sen juuret ulottuvat. Valtakunnansyyttäjänvirastohan on aika nuori laitos. Se aloitti toimintansa vasta vuoden 1997 lopulla. Sitä ennen syyttäjälaitosta johti oikeuskansleri. Ei Rappe ole sitä tietenkään ilmasta tempaissut. Joku sen on hänelle syöttänyt. Onhan siellä sitä porukkaa pilvin pimein. Ties vaikka juuret johtaisivat Italiaan.

"Niinpä niin. Siellähän vietiin juuri äskettäin bussilasteittain mafiosoja kaltereiden taakse."

Jätimme kuitenkin kansainvälisen vertailun sikseen, koska huomasimme, ettei meillä ole siitä riittävästi tietoa. Korruptiosyytteisiinhän on maailmalla kaatunut miehiä ja naisia kuin kypsää viljaa. Suomalaiset lahjuskäräjät tuskin ylittävät niihin verrattuina kovin korkeita uutiskynnyksiä. Eivät ainakaan sellaisia kuin Venäjällä ja Valko-Venäjällä. Mihail Hodorkovskihan on istunut vankilassa vuodesta 2005 lähtien ja Julia Timoshenkoa odottaa sama kohtalo. Nyt odotetaan mielenkiinnolla mitä Silvio Berlusconille tapahtuu, kun hän pääsi vapaaksi pääministerin suojaisasta virasta.

Mutta suomalaisesta korruptiosta jatkettiin.

-  Kuinka on mahdollista, että ihmistä syytetään teosta, johon hän olisi halutessaan voinut ryhtyä, mutta jota hän ei ole tehnyt? Eihän ajatus jonkin teon mahdollisesta tekemisestä ole teko itse. Jos minä haluan nähdä kuun, voin mennä katsomaan sitä kuutamolla ja jos kuu sattuu olemaan maapallon toisella puolella, voin ajatella vaeltavani sinne ja katsoa sitä siellä. Mutta eihän se, että minä näen kuun tai ajattelen näkeväni kuun, ole kuu. Sen verran luulisi alkeellista järkeä olevan oikeustieteen professorilla ja korkealla oikeuslaitoksen virkamiehellä. Syyte on siis  rakenteeltaan väärä. Virheellinen. Etenkin, kun syytetty ilmoittaa oikeudelle, ettei hänellä ole ollut ajatustakaan saati sitten aikomusta tehdä tekoa, josta häntä nyt syytetään.

"En puolustele Rappea enkä Virolaista. Minunkin mielestäni he ovat yksinkertaisesti väärässä. Mutta mitä ihmettä tässä nyt tarkoitetaan sanalla "rakenteellinen". Sitä olisi käräjäoikeuden puheenjohtajan täytynyt tivata syyttäjältä heti, kun tämä käytti tällaista hämärää termiä. Näin hän ei tehnyt. Ilmeisesti hän vain oletti, että "kyllähän me kaikki sen tiedämme." Asiassa, voitaisiin nyt tartuttava Jyrki Virolaisen lähes samanaikaiseen blogiin (nro 506 "Keskustele supertuomarin kanssa"), jossa hän esittelee tapaus "Tyynen". Siinä eräs tavallinen kansalainen joutui oikeuslaitoksen (siis kaikkien oikeusasteiden) väärän päätöksen uhriksi ja yritti (turhaan) etsiä oikeuttaan keskustelemalla korkea-arvoisen tuomarin kanssa. Kanervankaan tapauksessa päärooliin ei pitäisi nostaa syyttäjää, vaan kritiikki olisi heti alkujaan kohdistettava koko oikeuslaitokseen. Kyllä tällaisessa "näytelmässä" alkaa olla aiheellista kysyä, minkälaisen käsikirjoituksen pohjalta siihen on ryhdytty. Tässä saattaisi olla aineksia puhua jopa "näytösoikeudenkäynnistä". Halutaan näyttää, mitä "rakenteellinen korruptio" merkitsee näytännössä. Näytöksen koekaniiniksi syyttäjä Rappe on nostanut kansanedustaja Ilkka Kanervan - kuin suoraan sirkuksessa."

- Olet oikeassa. Nykyään törmää lähes joka paikassa "rakenteelliseen uudistukseen" tai vaatimukseen sellaisesta. Sitä käytetään taikasanana, jonka on tarkoitus selittää (tyhmälle katsojakunnalle), että kaikki on itse asiassa ihan OK. Kun luin esimerkiksi Jorma Ollilan taannoisen Vieraskynän Hesarista, jäljelle jäin vain tyhjien tynnyreiden kumina. Tilanne on Ollilan mukaan "petollinen" ja "erittäin vaarallinen". Mahtavia sanoja! Mutta sitten tuli tekstiä suoraan minkä tahansa puolueen tai etujärjestön ohjelmasta: "Tilanteen vakavuus olisi ymmärrettävä nykyistä paremmin, jotta pystyttäisiin tekemään välttämättömiä rakenteellisia ratkaisuja, jotka eivät ole helppoja, ja niillä on varmasti epäsuotuisia sivuvaikutuksia". Suurenmoista!  Mitä on siis tehtävä? (1) "Työmarkkinajärjestelmää on korjattava. Taloutemme tarvitsee syvälle käyviä rakennemuutoksia jotka eivät onnistu, elleivät työmarkkinat ole riittävän sopeutumiskykyisiä". (2) "Siksi on nostettava etusijalle nuorisotyöttömyyttä vähentävät toimet" Tuntuu, kuin olisin kuullut tuon lauseen aikaisemminkin! (3) "Paniikkitilanteessa näkökenttä supistuu. Suomessa tarvitaan sekä uusia työpaikkoja että kannustimia niihin siirtymiseksi" (4) "On tärkeämpää suojella yksityistä työntekijää ja markkinatalouden toimivuutta kuin yksittäisiä yrityksiä."

"OK. Näinhän se on. Sanaan "rakenteellinen" meillä on varmasti aihetta palata monta kertaa myöhemminkin. Mutta ehkäpä tämä keskustelu ajautui nyt hieman liian kauas alkuperäisestä teemastamme eli Ike Kanervan oikeudenkäynnistä. Olit siis paikalla, kun hän käytti puheenvuoron, jota Iltis referoi kokonaisella aukeamalla ja muutamalla suoralla sitaatilla."

- Yes. Niin olin. Ja menen jatkossakin. Jossakin vaiheessa tuntui kuin musta korppikotka olisi liidellyt oikeussalissa. Kyllä meidät kaikki tutkittiin metallinpaljastimella, jonka Iltis oli valinnut pääkuvakseen. Ehkäpä se kuvasi hyvin tunnelmaa. Onhan Ike tietysti kävellyt tuhansilla ulkomaanreissuillaan erilaisten turvatarkastusten läpi, mutta kysynpä vain, oliko tuossa kuvanvalinnassa jonkinlaista tarkoituksenhakuisuutta. Pääpainohan siinä oli "Vartijalla", joka oli selin kameraan. Täysin epäselväksi jäi, mitä oikeus tulee lausumaan rakenteellisesta korruptiosta vai lausuuko se siitä yhtään mitään. Miten jotakin ihmistä voidaan Suomen oikeuslaitoksessa syyttää vakavasta taloudellisesta rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt ja johon hänellä ei kaiken järjen mukaan ollut mitään tarvetta. Mikä voi olla sellaisen teon motiivi, jota ei ole tapahtunut? Syyttäjä kulkee käsittääkseni erittäin ohuella jäällä tai hiuksen ohuella sirkusköydellä pitäen käsissään tonnin painoista astaloa.

49. Finlandia

Aina se tulee yllättäen. Talviaika. Pimeät aamut. Hämärät polut. Vaikka siihen olisi vuosien kuluessa jo pitänyt tottua. Kyllä ei ole tottunut.

Seitsemältä on vielä pilkkopimeää. Kahdeksalta erotan jo oman tammeni selvästi. Se on alastomana oikeastaan ylväämpi kuin kesäasussaan. Tänä syksynä sen vieressä sinnittelee nuori neito, joka ei ole raaskinut pudottaa lehtiään, vaan pitää sitkeästi kiinni ruskeasta aamutakistaan.

Sinä aamuna, jolloin kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat piti julkaistaman, Nadja Nowak ja Seppo Puttonen olivat laatineet omat arvauksensa. Kuuden ehdokkaan listat olivat täsmällisesti samanlaiset. Televisiossa ne esitettiin hauskasti rinnakkain.

Muistan, että molemmat olivat panneet ykköseksi Katja Ketun Kätilön ja molempien listalla oli Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis.

Olin siitä mieliessäni, koska Laura Koljonen oli esitellyt Suomen Kuvalehdessä (43/2011) kirjailija Ketun (taiteilijanimi), joka näytti hänen mielestään "uneliaalta hipiltä, jota tekisi mieli ravistaa". Hänen kolmas romaaninsa Kätilö oli juuri ilmestynyt. Se käsittelee Lapin sotaa. Artikkelissa HÄN esiintyi vauhdikkaassa kitarakuvassa (koska oli perustanut "tiuhaan keikkailevan bändin, jossa hän itse otti solistin roolin") ja istui isänsä kanssa nelivuotiaana leirinuotiolla.

Kävi myös ilmi, että Kettua ennen Eeva Joenpellon kirjailijatalossa oli asunut kolmen vuoden ajan kirjailija Tuomas Kyrö.

Sattuma tai ei, mutta juuri tämä seikka kytki nuo nimet yhteen mielessäni.

Nuoria lahjakkuuksia. Hyviä Finlandia-ehdokkaita. Ajattelin, että Nowak ja Puttonen olivat osuneen naulankantaan.

Kyllä eivät olleet.

Kumpikaan nimi ei ollut Hannu Marttilan, Tuula Ketosen (Olga K:n) ja Kristiina Rikmanin laatimalla listalla, vaan siellä koreilivat kuuden naisen kirjoittamat kirjat: Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu (Teos), Kristiina Carlsonin William N. päiväkirja (Otava), Laura Gustafssonin Huorasatu (Into), Laila Hirvisaaren Minä. Katariina (Otava), Rosa Liksomin Hytti nro 6 (WSOY) ja Jenni Linturin Isänmaan tähden (Teos).

Lehtien mukaan "kyyneleitä", "kiroilua", "ilonpurskahduksia".

Raadin puheenjohtajan kommentti: "Ehkä on aika unohtaa, että on kirjallisuutta ja naiskirjallisuutta".

Siinä hän on varmasti oikeassa. Lopputulos ratkaisee. Ei se, kuka sen on tehnyt tai miten se on syntynyt. Pelkkää objektiivista hyvää!

Tarkistin kuitenkin (ihan huvikseni) raadin taustoja Googlesta.

Havainto nro 1: Kahdella (Marttila ja Ketonen) on vankka mediatausta, johon liittyy monipuolinen, vuosia kestänyt työskentely kirjallisuuden parissa. Palkintoja ja kunnianosoituksia. Kolmannella (Rikman) vankka kokemus kirjallisuuden kääntäjänä. Palkintoja ja kunnianosoituksia.

Havainto nro 2: Syntymäajat. Marttila (1946), Rikman (1947) ja Ketonen (1964).

Havainto nro 3: Kertoo sukutaustastaan. Marttila: "Synnyin perheeseen, jossa kirjoja oli mahdoton välttää. Isä oli Otavan kustannusvirkailija ja Nuoren Voiman liiton perustajajäsen, joka tunsi kaikki. Sunnuntaikävelyllä Töölössä tapasimme Sakari Pälsin tai Martti Haavion, puhumattakaan Mika Waltarista, joka asui alakerrassamme Tunturikadulla."

Päätöksen Finlandia-palkinnon saajasta tekee tänä vuonna KOM-teatterin taiteellinen johtaja ja ohjaaja Petr "Pekka" Milanoff (s. 1947), yksi teatterin perustajista. Google kertoo lisäksi: "KOM-teatteri tuli 1970-luvulla tunnetuksi (myös) tiedostavista, kantaaottavista, vasemmistolaisista näytelmistä ja lauluista. Vuosien varrella on ohjelmistossa ollut klassikkonäytelmiä, näytelmäsovituksia kirjoista ja uusia kotimaisia esityksiä."

Johtopäätös: Finlandia-palkinto on vankoissa ja asiantuntevissa käsissä. Raati on kallellaan keski-iän vanhemmalle puolelle. Ehkä siksi Katja Kettu putosi pois. Tuomas Kyrökin on syntynyt vasta 1974. KOM-teatterin historia heittää valintaprosessin ylle hieman punertavan varjon, mutta sillä ei liene nyky-Suomessa enää mitään merkitystä.

Tuskinpa tänä vuonna syntyy samanlaista kirjallista rähinää kuin vuonna 2008, jolloin Finlandia-ehdokkaiden valintaraati pudotti Panu Rajalan Unio mystican ehdokkaiden joukosta.  Silloin voittajan nimennyt Veikko Sonninen totesi, etteivät kyseessä voi olla "kirjalliset syyt".  "Valintalautakunnilla on toki oikeus vapaasti tehdä päätöksensä, mutta suoranaista mieli- tai ilkivaltaa tulisi mielestäni pyrkiä välttämään"

Kun lukee raadin perustelut kustakin kuudesta ehdokaskirjasta, saa kyllä sellaisen kuvan, että vain "kirjalliset syyt" ovat valintojen taustalla. Kaksi esikoiskirjailijaa (Gustafsson ja Linturi) ovat läpäisseet karsinnan. Muut ovat jo vanhoja tekijöitä.

Enpä usko, että Eeva-Kaarinan Arosen mediataustalla (HS:n kuukausiliitteen toimittaja 1991-2008) olisi ollut ratkaisevaa merkitystä valinnassa, vaikka raati on vahvasti mediapainotteinen. Arosen esikoisromaani Maria Renforsin totuus ilmestyi vuonna 2005 ja toinen romaani Hän joka näkee vuonna 2007. Esikoisromaani ilmestyi vuonna 2007 myös saksaksi nimellä Die Lachsfischerin.

Mutta mene ja tiedä.

Jäin kuitenkin ihmettelemään, ettei Tuomas Kyrö mahtunut mukaan. Hänen kerjäläistarinansa muistuttaa kyllä rakenteeltaan vahvasti Arto Paasilinnan Jäniksen vuotta, mutta mikään plakiaatti se ei missään tapauksessa ole. Sen kirjailija Kyrö kävi todistamassa vakuuttavasti Helsingin Suomalaisen Klubin kirjaillassa tämän viikon maanantaina. "Vatanen" ja "Vatanescu" ovat täysin erilaisia päähenkilöitä. Sitä paitsi citykani, jonka murtuneen jalan Vatanescu vahvisti jäätelötikulla, on ihan eri olento kuin Vatasen jänis!

Mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun taitava, hauska ja moni-ilmeinen Mielensäpahoittaja (WSOY 2010) ei vaikuttanut raadin valintaan. Olikohan syynä se, että kirja ehti jo vanhentua (vuonna 2011)?

Kyllä ei auta, vaikka parempaa pienoiskuunnelmien kirjoittajaa ja tarinankertojaa on vaikea löytää. Katja Ketun "rakkaustarina julmuuden keskellä" (Nadja Nowak) löytää kyllä vielä tiensä Finlandia-pöydälle!

48. Eräästä tunnetusta syystä

Saatiinpa jälleen oiva esimerkki siitä, kuinka asioista pitäisi puhua oikeilla nimillä eikä yrittää selittää niitä kaikenmoisin kiertoilmaisuin. Kokeneen ja taitavan kirjoittajan, Risto Uimosen hyvä analyysi presidentinvaalitilanteesta (Titaanien taistelu toisesta sijasta. US 2.11.2011) meni poskelleen juuri tästä syystä.

Uimosen mukaan "toisesta finaalipaikasta taistelee viime kyselyjen mukaan neljä miestä: Paavo Lipponen, Timo Soini, Paavo Väyrynen sekä Pekka Haavisto. "Haaviston mahdollisuudet ovat heistä heikoimmat eräästä tunnetusta syystä."

Miksi ihmeessä käyttää homoseksualisuutensa julkisesti tunnustaneesta Vihreiden presidenttiehdokkaasta tuollaista kiertoilmaisua!

Jos Ykkösaamun ja Ajantasan tunnettua kolumnistia sopii ohjastaa, hänen olisi ollut syytä sanoa, että Pekka Haaviston mahdollisuuksia päästä finaaliin saattaa heikentää se, että hän on homoseksuaali. Olisi siis ollut syytä käyttää täsmällisempää ilmaisua kuin "homo", jolle on kansakielessä kertynyt varsin negatiivinen arvolataus.

Itse totesin edellisessä kolumnissani (47. Hyvin pitkin hampain), että "Vihreiden presidenttiehdokas edustaa hienolla tavalla moniarvoista ja suvaitsevaa yhteiskuntaa, jossa asiantuntemusta osataan arvostaa."

Myönnän, että tarkkaan ottaen sekin oli kiertoilmaisu, kun en maininnut, että moniarvoisessa ja suvaitsevassa yhteiskunnassa jokainen ihminen on yhtä arvokas ja että tämä samanarvoisuus pitää sisällään myös homoseksuaalisen vähemmistön.

Analyyttisessa mielessä "tunnettu tosiasia" lienee, että minkä tahansa vähemmistön on vaikea kilpailla yhteiskunnallisista johtopaikoista suuren valtaenemmistön kanssa. Mahdotonta se ei tietenkään ole.

Minäkin kuulun nimittäin niihin, jotka arvioivat, että valtaosa suomalaisista miehistä on heteroseksuaalisia eikä homoseksuaalisia.

En muista nähneeni sellaista tieteellistä tutkimusta, jossa tämä seikka olisi kiistattomasti todistettu. Tässä suhteessa olen siis mutu-miehiä.

(Jos joku mahdollisista lukijoistani voisi valistaa minua tässä asiassa, olisin siitä kiitollinen)

En myöskään tiedä, miten islamilainen maailma suhtautuisi homoseksuaaliseen Suomen presidenttiin tai miltä suomalaisista tuntuisi, jos he näkisivät Tasavallan presidentin uudenvuoden vastaanotolla homoseksuaalisen pariskunnan ottamassa juhlavieraita vastaan. En tietenkään tiedä myöskään sitä, miltä se tuntuisi juhlavieraista itsestään.

Tällainen asiahan selviäisi todennäköisesti vasta sitten, kun näin tapahtuisi todellisessa elämässä eikä vain ihmisten mielikuvissa. Kuuden tai kahdentoista vuoden aikana asiaa pystyttäisi varmaankin tutkimaan tieteellisesti pätevien haastattelujen avulla. Niissä voitaisiin käyttää sopivassa muodossa vaikkapa kuvakertomustestiä, jota käytin itse omassa väitöskirjassani tutkiessani kansanedustajien persoonallisuutta.

Minusta ei ole myöskään oikein, että presidentinvaalikeskustelussa Pekka Haavistoa työnnettäisiin sivuraiteelle hänen seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi.

Onneksi asia on jo nyt niin laajasti tiedossa, ettei sen ympärille voi enää synnyttää minkäänlaista "skandaalia". Ei olisi myöskään korrektia jankuttaa sitä jokaisessa mahdollisessa tv- tai radiokeskustelussa.

Asia on tunnettu. Ja tunnustettu.

47. Hyvin pitkin hampain

Presidentinvaalien ehdokasasettelu päätyi ihanteelliseen lopputulokseen. Kaikki todelliset virtaukset tulevat nyt esille.

Onneksi Paavo Lipponen ja Paavo Väyrynen pääsivät mukaan. Valitettavasti tuonen pitkä käsi ehti aikansa edelle niin, ettei kokoomuksesta saatu mukaan varsinaista historiallista vaihtoehtoa, vaan puolue sai mahdollisuuden  asettaa ehdokkaakseen nuoremman polven menestyjän, mikä toisaalta tuo taisteluun tärkeän ikäpolviulottuvuuden.

Nyt nähdään myös, kuinka todellista kannatusta suomalaiset populistit saavat väitteelleen, että he edustavat jonkinlaista aitosuomalaisuutta, hapanleivän juuresta.

Joukkoon olisi pitänyt saada historiallisesti vahva äärivasemmisto, jonkinlainen Saarisen ja Sinisalon inkarnaatio, mutta sitä oli tietysti turha toivoa. Savuavista raunioista ei ehtinyt nousta suomalaista Putinia ja Medvedeviä, vaan jäljelle jäi vain tyhjää ilmaa.

Suomenruotsalaiset löysivät sen sijaan itselleen todella valovoimaisen ehdokkaan eivätkä joutuneet turvautumaan Lipposen ja Väyrysen ikäluokkaan. Silläkin voi olla yli puoluerajojen ulottuvaa merkitystä.

Vihreiden presidenttiehdokas edustaa hienolla tavalla moniarvoista ja suvaitsevaa yhteiskuntaa, jossa asiantuntemusta osataan arvostaa.

Ensimmäinen vaaliväittely ei ollut yllätys. Se nosti esiin pienemmän kahdesta pääteemasta, Nato-jäsenyyden. Suurempi teema, EU ja EMU, jäi odottamaan hetkeä, jolloin kaikki ehdokkaat olisivat mukana. Sellainen tullee vasta sitten, kun ehdokasasettelu on virallisesti päätetty.

Suomenkielessä instruktiivi eli keinonto on hyödyllinen ja paljon käytetty sijamuoto. Wikipediasta löytyy hyvä esimerkki: Pitkin hampain ja päätään puistellen hän piti kiinni päätöksestään, vaikka isäntäväki yritti olla mielin kielin ja tarjota kaikkea hyvää juotavaa. Vaikka hän kynsin hampain piti kiinni päätöksestään, niin kuinkas kävikään!

Tätä verbaalista työkalua käytti Paavo Väyrynen kirjamessujen paneelissa, kun hän selitti suostuneensa hyvin pitkin hampain turvallisuuspoliittisen selonteon Nato-kohtaan väittäen, että tämä linjaus tuli Niinistön puoluetovereiden, kokoomuslaisten vaatimuksesta.

Hän piti varmaankin kynsin hampain kiinni päätöksestään äänestää sitä vastaan eduskunnassa, mutta joutui kuitenkin äänestämään sen puolesta. Kokeneena parlamentaarikkona on tietysti tiesi, että selontekoa vastaan voi äänestää tai esittää eriävän mielipiteen. Jos hän olisi vahingossa äänestänyt väärin, hän olisi voinut antaa myös äänestysselityksen, joka olisi merkitty pöytäkirjaan.

Niin ei tapahtunut.

Nyt presidenttiehdokas Väyrynen sen sijaan esitti, että Suomen suurin turvallisuuteen liittyvä uhkakuva on Venäjän ja Naton välinen sotilaallinen selkkaus, eikä Suomen tulisi tämän vuoksi liittyä Natoon.

Päätään puistellen hän olisi tietysti voinut huokaista "Venäjä! Venäjä! Venäjä!", mutta koska tuo sanonta on jo merkitty kokoomuksen nimiin, se ei ollut enää keskustalaisen käytössä.

Veikkaan, että Keskustan presidenttiehdokas joutuu vaalitaistelun tiimellyksessä vielä useaan otteeseen selvittämään, minkä asteista sotilaallista selkkausta hän kirjamessujen paneelissa tarkoitti. Venäjä saattaa nimittäin olla hieman yliherkkä tällaisissa asioissa, kun heilläkin on meneillään uuden presidentin valinta.

Naton kenraalitkin kuulisivat varmaan mielellään, mitä Suomen entinen ulkoministeri oikein tarkoitti.

Vastausta sorvatessaan presidenttiehdokas Väyrynen joutunee olemaan mielin kielin sekä idän että lännen suuntaan.

46. Myllynkivi

Oma superviikkoni Pielisen Lamminniemessä sujui loistavasti. Savusauna lämpeni neljästi. Risusavotasta saatiin polttopuita puoli liiterillistä. Öljylamppujen ja myrskylyhdyn valossa illat sujuivat hämärän kanssa leikitellessä. Yhdeksäntoista kuhaa, kaksi lahnaa ja yksi hauki takasivat sen, että kalaruokaa riitti aamulla, päivällä ja illalla. Savustuslaatikot ja halstarit nuotiolla sekä paistinpannu puuhellalla olivat ahkerassa käytössä. Untuvainen makuupussi takasi sen, että yöt lämmittämättömässä makuuosastossa muistuttivat teatteria, kun raikas ilma ja runsas happi takasivat sen, että unia tuli kuin nauhalta.

Mahtava syysretki!

Valitettavasti samaa ei voi sanoa Brysselin superviikosta, jonka tapahtumia seurattiin harvakseltaan höyryradiosta.

Isot miehet (ja naiset) istuivat aamutunneille ratkaisemassa pikkuisen Kreikan velkaongelmaa eikä tulosta syntynyt määräajassa. Lopputuloskin näyttää haihtuneen kuin aamu-usva jonnekin taivaan perukoille. Miljardit liitelivät sinne tänne kuin karkuun päässeet höyhenet tyynysodan jälkeen. Korviin jäi kaikumaan vain harras toivomus, että muinaisten aikojen Suuri Itäinen Valtias, kahden järjestelmän harjalla tasapainoileva Kiina rientäisi pienen, onnettoman Euroopan avuksi!

Onko joku ripustanut myllynkiven Kreikan kaulaan, kun se näyttää vetävän koko Euroopan mukanaan? Olisiko siis Kreikka "vietellyt yhden näistä pienistä" (Matt.18.6) ja sen kaulaan olisi ripustettu myllynkivi ja se olisi upotettu merten syvyyteen?

Kukapa sen tietää!

Raamatusta ja kreikkalaisesta mytologiasta tuskin löytyy nykytilanteelle selitystä. Silti on hyvä muistaa, että myytti Europe-neidon sieppauksesta elää edelleen. Sen mukaan Eurooppa on itse asiassa eräänlaista takametsää, outoa, vierasta ja salaperäistä aluetta, jonne Zeus sieppasi Agenorin tyttären.

Tarinat tästä sieppauksesta löytyvät vaikkapa Wikipediasta: European sieppauksesta on olemassa kaksi erilaista myyttiä. Ensimmäisen mukaan Zeus rakastui Europeen ja muutti itsensä kesyksi, valkoiseksi häräksi muun European isän Agenorin karjalauman joukkoon. Kun Europe seurueineen oli poimimassa kukkia kedolta, hän huomasi härän ja päätti hyväillä sitä ja nousi lopulta sen selkään. Tällöin Zeus juoksi Europe selässään mereen ja ui Kreetan saarelle, jossa hän paljasti oikean hahmonsa. Täällä Europeasta tuli saaren kuningatar mentyään naimisiin Asterionin kanssa, joka lapsettomana adoptoi tämän kolme Zeuksen kanssa saamaa poikaa, Minoksen, Sarpedonin ja Rhadamanthyksen. - Toisen version mukaan European sieppasivat minolaiset ja veivät hänet mukaansa Kreetalle kostaakseen Ion sieppauksen.

Olivatpa myytit mitä tahansa, näyttää siltä, että Kreikasta on tullut muulle Euroopalle sellainen rasite, että moni haluaisi päästä siitä tavalla tai toisella eroon.

Europe-tarinassa ei ole mitään viittaus myllynkiveen. Päinvastoin. Siinä Europea esitellään neitosena, joka poimii kukkia kedolta ja ihastuu kauniiseen, valkoiseen härkään haluten lopulta nousta sen selkään.

Tämä viaton, kaunis neitonen, joka tuntee olonsa turvalliseksi isänsä suuressa perheessä, voisi hyvinkin kuvata tämän päivän Kreikkaa, joka on halunnut elää omaa elämäänsä, omilla ehdoillaan Euroopassa. Sen ei ole tarvinnut olla huolissaan omasta turvallisuudestaan (koska Eurooppa yhdessä USA:n ja Naton kanssa on siitä huolehtinut), vaan se on vain poiminut kukkasia kedolta välittämättä tuon taivaallista siitä, mitä muut ajattelevat tai mitkä ovat sen hyvänolon ja hyvinvoinnit ehdot. Vapaus olla oma itsensä on riittänyt. Yhteisten sopimusten ja solidaarisen vastuun maailma on ollut sille täysin vieras. Huvittelu (ratsastaminen valkoisella härällä) on ollut sen verissä!

Mutta onko todellisuus (kaikkivaltainen, ovela, voimakas) Zeus, nyt valkeamassa Kreikalle? Tunteeko se itsensä petetyksi? Etsiikö se nyt rajojensa ulkopuolelta syyllistä omalle kohtalolleen? Kysyykö se itseltään, kuka asetti myllynkiven sen kaulaan? Pystyykö se vapautumaan itse tuhoisasta painolastistaan vai luuleeko se, että joku (Zeus?) tulee pelastamaan sen?

Lohdullista vastausta ei taida löytyä tästä suunnasta. Siinä on liian paljon syytöksiä!

Mutta jos vastausta etsittäisiinkin aivan toisesta suunnasta, myös tulos voisi olla toinen.

Vaikka Enkelien sunnuntaista, Mikkelinpäivästä, on jo ehtinyt kulua kuukauden verran, ajatusta arkkienkeli Mikaelin suojeluksesta voitaisiin ehkä soveltaa Kreikan tapaukseen.

Mitäpä jos suuri ja voimakas Euroopan Unioni (Zeus) kohtelisikin Kreikkaa samalla tavalla kuin muinoin oli tapana suhtautua Mikkelinpäivänä palvelusväkeen. Armollisesti. Ystävällisesti. Ymmärtäväisesti. Entäpä, jos Kreikka olisikin paimenpoika  tai -tyttö, joka on viettänyt pitkät kesäkuukaudet metsissä ja laitumilla ja pääsisi nyt muun talonväen kanssa kirkkoon?

Kenenkään ei tarvitsisi kysellä, mikä kivi tuossa kaulassasi riippuu, vaan Kreikka voisi astua muiden eurooppalaisten kanssa pyhäpäivän juhla-aterialle syömään Mikkelin-pässiä. Enkelit liihottelisivat kaiken aikaa ympärillämme, vaikka emme pystyisi niitä näkemään.

Tässä materialismin ja vapaina riehuvien markkinavoimien maailmassa, jossa vaaditaan reaalitakuita tai rahaa pöytään, tällainen ei ehkä ole mahdollista, vaikka siihen suuntaan otettiin kyllä Brysselin superviikolla aivan kiitettävällä tavalla askeleita.

45. Superviikko

Alkanut viikko lupaa hyvää. Syksy on kauneimmillaan. Aurinkoakin on luvassa. Mutta, mikä parasta: pääsen Pieliselle, Paalasmaan kolmannen saaren eteläkärkeen. Luvassa on superviikko, joka tosin kestää vain perjantaista seuraavan viikon tiistaihin. Iltapäivällä aloitan savusaunan lämmityksen. Siihen menee vähintään viisi tuntia. Sillä aikaa kokeilen, kelpaavatko ahvenille plantaasilta kaivamani lierot. Illansuussa viritämme  harvat verkot Syvälahteen ja viemme muikkuverkot Räpilänniemen taakse. Lauantaina syömme kalaa. Toivossa on hyvä elää. Sitten teemme muutaman tunnin ajan risusavottaa ja etsimme samalla suppilovahveroita ja mustia torvisieniä. Illalla saunomme. Sunnuntaina syömme jälleen kalaa ja käymme täyttämässä korimme puolukoilla. Illalla saunomme jälleen savusaunassa - siinä samassa jossa Viljo Vähänen kuoli ensimmäisen kerran (ks. blogiarkistoni. Viljo Vähänen esittäytyy 9.2.2011; sekä blogit nro 2. V.V:n ensimmäinen kuolema ja nro 3. V.V:n uusi elämä) Maanantaina vaeltelemme ja illalla saunomme. Tiistai onkin sitten matkapäivä.

Suurin piirtein samoihin aikoihin päättyy "Euroopan kohtalon viikko". Eurojohtajat kokoontuvat tekemään "lopullista ratkaisua puolitoista vuotta velloneeseen velkakriisiin" (ks. US 17.10 2011 "Euroopan historian tärkein viikko - vielä kerran")

Perjantaina kokoontuvat euroalueen valtiovarainministerit. Lauantaina on koko EU:n talouskokous ja sunnuntaina huippukokous. Enää ei ole (ei ainakaan pitäisi olla) kahden lautasen ongelmaa, vaan huippukokouksessa eli Eurooppa-neuvostossa Suomea edustaa pääministeri Jyrki Katainen. Presidentti Tarja Halonen seuraa kokouksen kulkua Mäntyniemestä.

Näin toteutetaan tänä päivänä perustuslain 93. pykälää, jonka mukaan "Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa."

Euron "torjuntataistelun" (ks. Bloomberg L.P:n pääkirjoitus) on määrä päättyä puolustajien voittoon.

Tällainen retoriikka johtaa väkisin ajatuksen Tali-Ihantalaan, jota pidetään - perustellusti - itsenäisen Suomen viimeisimpänä torjuntataisteluna, mutta jonka luonteesta, jopa lopputuloksestakin, käydään edelleen keskustelua.

Mitä olisi tapahtunut, jos puna-armeijalla ei olisikaan ollut kiire päästä ensimmäisenä valloittamaan Berliiniä?

Mitä tapahtuu eurolle, jos hyökkääjä - markkinavoimat - jatkaakin Euroopan yhteisvaluutan murskaamista eikä siirräkään päävoimiaan Kaukoitään, jonne on jo muodostunut monin verroin houkuttelevammat - siis suurempia voittoja tuottavammat  - markkinat?

Juuri tästä näyttää "euroeliitti" olevan vetoomuksessaan huolestunut. Valuuttakeinottelulla rikastuneen György Schwartsin (George Sorosin) johdolla "huolestuneet eurooppalaiset" haluavat perustaa "uuden budjettiviranomaisen, jolla on kurinpito- ja verotusoikeus koko euroalueella".

Markkinoille vaaditaan siis kuria ja järjestystä!

Se on kautta historian merkinnyt askelta kohti diktatuuria.

Sen vuoksi oli tosi tärkeää, että Raimo Ilaskivi (US 16.102011) muistutti, että asioista olisi puhuttava oikeilla sanoilla. "Eniten tavallisia kansalaisia ovat kiinnostaneet päätökset, joitten avulla julkista budjettirahaa on siirretty kriisimaitten alijäämiä kattamaan. Asiansa hyvin hoitaneitten maitten veronmaksajat, suomalaiset joukossa, toteavat eurojensa ja senttiensä siirtyvän yli rajojen suunnattuihin apupaketteihin. Lisää ja lisää. Tilapäistä ja vakinaista vakausrahastoa kasvatetaan, aikataulun kiirehtiminenkin on puheenaiheenaiheena."

Ja Ilaskivi jatkaa: "Mutta taka-alalle ovat jääneet eräät toiset uutiset, eikä paljoa ole niissä käytetty oikeaa termiäkään. Se on kerrottu, että esim. Euroopan Keskuspankki on hankkinut peräti 150 mrd euron verran kriisimaitten velkakirjoja.  Uutisvirrassa välähti tieto siitäkin, että on niitä myös Suomen Pankin salkussa, ja että on myös IMF harrastanut samaa politiikkaa."

Kysymys on siis setelirahoituksesta. "Keskuspankit ovat toisin sanoen luoneet ostovoimaa, 'painaneet seteleitä', turvatakseen kriisimaitten likviditeettiä."

Sapere aude. Uskalletaanko tämä tunnustaa superviikolla? Uskalletaanko "tietää", että koko Eurooppa seisoo kuilun partaalla?

Setelikoneita on helppo pyörittää. Nollia on helppo lisätä numerosarjoihin.

Kuinka kauan inflaation hirmuinen peto pystytään pitämään häkissään, josta sen karjunta on kuulunut jo pitkän aikaa?

Superviikolla Euroopan poliittiset johtajat asetetaan selkä seinää vasten. Jos nyt ei luoteta niihin päätöksiin (Maastricht, Lissabon) joita on tehty tai jos ei ole valmiutta ja rohkeutta tarkistaa ja muuttaa niiden sisältöä, edessä on vapaa putoaminen siihen rotkoon, jota kaikki pelkäävät.

Wall Streetin mielenosoitukset saapuvat superviikolla Eurooppaan, siis myös Suomeen. Paine kasvaa.

"Pimeydessä kompastelevan Euroopan" olisi viisaampaa tarttua "pörssikeinottelija George Sorosin" käteen, kuin jatkaa epätoivoista harhailuaan loputtoman velkakriisin viidakossa.

Vapailla markkinoilla on vain yksi voittaja: nälkäinen susi. Se syö aamiaiseksi rehellisiä, itsenäisiä ihmisiä ja yrittäjiä, päivälliseksi rehellisiä, itsenäisiä ihmisiä ja yrittäjiä ja vielä illalliseksikin rehellisiä, itsenäisiä ihmisiä ja yrittäjiä.