65. Odottavan aika

Aika on armoton. Jossakin raksuttaa kello, joka mittaa ihmisille, eläimille, kasveille, kallioille ja merille, jokaiselle oliolle, täsmälleen yhtä pitkän pätkän elämän langasta. Kukaan ei saa pitempää eikä lyhyempää aikaa kuin joku toinen. Aika on kaikille sama, vaikka avaruus onkin aikaa täynnä!

Silti jokainen elämä on erilainen. Elämä itsessään voi olla lyhyt tai pitkä. Silmänräpäyksistä vuosiin. Satoihin vuosiin. Tuhansiin vuosiin. Satoihin tuhansiin ja satoihin miljooniin vuosiin. Riippuen siitä, millaisesta elämänmuodosta on kysymys. Muistelen lukeneeni jo kauan sitten, että lähes kaikki elämä on useaan kertaan ollut vähällä tuhoutua kokonaan maapallolta, mutta aina se on jossakin muodossa jatkunut. Tämän ajattelun mukaan ihmisen elämä on melko uusi ja lyhyt välähdys maailmankaikkeudessa.

Keskimääräisillä tilastoluvuilla ei ole merkitystä. Ne vain hämäävät. Ne peittävät alleen elämän todellisen, valtaisan kirjavuuden.

Me mittaamme kuitenkin aikaa joka hetki. Useimmiten tiedostamattomasti. On mennyttä ja tulevaa aikaa. On myös olemassa eksistenssimme suurin aika: nyt-hetki. Sillä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Usein kuvaan tuota tärkeää hetkeä matemaattisella arvolla nolla. Jos siihen lisää jotakin (+) tai siitä vähentää jotakin (-), se menettää heti olemuksensa. Siis kaikkensa.

On myös odottavan aika. Sitä kutsutaan pitkäksi, vaikka se on todellisuudessa täsmälleen saman pituinen kuin armoton aika yleensä. Siihen on vain latautunut psykologista, siis inhimillistä, jännitystä.

Tänä päivänä, keskiviikkona, odotan kahta aikaa: (1) ensi sunnuntaita, jolloin ratkeaa tuleeko presidentinvaaleissa toinen kierros ja jos tulee, ketkä kaksi ehdokasta ovat siinä mukana ja (2) blogieni 1-vuotispäivää.

Jännittävyydessään ne eivät ole laisinkaan samanarvoisia. Ensimmäiseen liittyy suuri yhteiskunnallinen lataus. Siksi sen odotusaikakin tuntuu pitemmältä. Jälkimmäisestä puuttuu kaikki jännitys. Molempiin liittyy kuitenkin sama ajan armottomuuden sääntö. Kun aikaraja sulkeutuu, tiedän lopputuloksen.

Aloitan kuitenkin omahyväisesti odottavan ajan analyysini helpommasta päästä, blogihistoriastani, johon siis tämäkin blogini, järjestysnumeroltaan 65, kuuluu ja johon mahdolliset lukijani ovat voineet halutessaan tutustua.

Kirjoitin päiväkirjaani viime vuoden helmikuun toisena päivänä Nizzassa tekstin, josta katson blogihistoriani alkaneen:

ke 9.2.2011 Nousin ylös klo 6.17, kun olin yön mittaan päätynyt siihen ajatukseen, että aloitan sittenkin blogisarjan Googlessa. Kirjoitan kylläkin omalla nimelläni, mutta kehitän siitä novellisarjan, jonka "päähenkilönä" on fiktiivinen mies nimeltään "Viljo Vähänen"

Hyvin pian huomasin, että sanonta "novellisarja" oli ihan pielessä ja ettei Viljo Vähäsestä ole muodostunut "päähenkilöä" vaan eräänlainen apulainen. "Fiktiivinen mies" on kyllä osunut kohdalleen.

Nyt odotan, mitä tulen tekemään Viljolle hänen 1-vuotispäivänään. Se on kuitenkin siltä osin selvää, ettei hän tule enää esiintymään T:n "hovimestarina" eikä Teuski-kissankaan blogielämä jatku. Mäntyniemeen (mitä en kylläkään ole maininnut kertaakaan) tulee uusi komento. "Tohtorikin" saa lähteä.

Mutta jatkanko Nizzassa blogejani 9.2.2012 jälkeen, on vielä täysin ilmassa. 

Myönnän kyllä, että bloggailu on täyttänyt ihan mukavasti sen odotusajan, jota kesti lähes kaksi vuotta ennen kuin aloitin tämänmuotoisen kirjoittamisen. Se on tuonut kirjoittamiseen aivan uuden ulottuvuuden: ajattomuuden. Ei ole määräaikoja. Ei ole ketään, joka hengittäisi niskaani tai kyselisi, mistä voisin kirjoittaa. Tekstit lähtevät lentämään muutamassa sekunnissa, mikä on aivan toista verrattuna niihin aikoihin, jolloin saatoin joutua odottamaan viikkokaupalla, että jokin artikkelini julkaistaisiin jossakin päivälehdessä. Blogien myötä tämä odotusaika on kadonnut. Se on tuntunut hyvältä.

Silti epäröin, ja se tekee tästä 22 päivän odotusajasta pitkän. Viljoltakaan en voi oikein kysyä, kun hän on samassa liemessä kuin minä. Hän on tietenkin siinä suhteessa erikoisasemassa, että hän on jo kertaalleen kuollut. Hänen "murhaamisestaan" (á la Agathe Christie) ei olisi mitään hyötyä.

Päätös on kuitenkin tehtävä ennen kuin kohtalokas torstai (9.2.2012) valkenee ja aurinko nouse St. Jean-Cap Ferrat'n takaa.

Sitä ennen tiedämme, kuka on Suomen seuraava presidentti.

Tämänkertainen odotusaika, erityisesti nämä neljä kokonaista päivää ennen ensi sunnuntai-iltaa, alkaa jo nyt tuntua pitkältä. Tiedän sen venyvän aivan katkeamispisteeseen saakka ennen kuin vaalihuoneistot suljetaan.

Yritän omalta kohdaltani helpottaa odotusta muutamalla kommentilla:

(1) Viljo Vähäsen arvaus salaisten kuntakarttojen julkistamisesta näyttää osuneen kohdalleen. Vaikka kukaan ei ole tietenkään myöntänyt, että koko operaatio oli suunniteltu Sauli Niinistön vaalikampanjan sotkemiseksi, riemu Väyrysen kentällä paljastaa kaiken. Nähtäväksi jää, onko sillä mitään merkitystä vaalien lopputulokseen.

(2) Hesarin ja Nelosen eilinen vaalitentti meni täydelliseksi sönkkäykseksi. Papereille kirjoitettu struktuuri hajosi kuin korttitalo tuulessa. Teemat katkeilivat mielivaltaisesti. Siihen turhautuivat sekä katsojat että debatööörit. Kaupalliset mainokset ja hauskaksi tarkoitettu sketsi Mielensäpahoittajasta rikkoivat asialliseksi tarkoitetun debatin pahasti. Ehkä se ei näkynyt ja tuntunut paikanpäällä, mutta kotikatsomossa kylläkin. En myöskään pitänyt siitä, että ehdokkaat oli pantu riviin tuoreimman gallupin mukaisesti. Lipposen tätä koskeva kritiikki oli täysin oikea. Kun ehdokkailla oli jo numerot, heidät olisi pitänyt panna istumaan siinä järjestyksessä. 

(3) Henkilökohtaiset haastatteluohjelmat ovat sen sijaan toimineet erinomaisesti. Tässä tapauksessa uusinnat ovat olleet paikallaan, vaikka ne muutoin monta kertaa ärsyttävät. Jäljellä on vielä kaksi yhteisesiintymistä. En odota niiltä kovinkaan paljon. En ainakaan sisällöllisesti. Yli 1 360 000 kansalaista on jo äänestänyt ennakkoon. He jännittävät tietysti oman hevosensa loppukiriä. Annettu ääni on annettu. Sitä ei voi peruuttaa, vaikka oma kandidaatti munaisi kuinka pahasti näissä viimeisissä debateissa. Arpa on heitetty!

(4) Tähdet ovat nousseet ja sammuneet. Suuri yllätys on kuitenkin vielä mahdollista. Tällaisena en pidä luonnollisestikaan sitä, että Sauli Niinistö jatkaa toiselle kierrokselle. Se näyttää täysin varmalta. Niin suuri keikaus, että hän putoaisi pois jo ensimmäisellä kierrokselle ei ole mahdollista. Ei sitä yllätystä saa aikaan edes Watergate! Sen sijaan pidän vieläkin mahdollisena, että Niinistö valitaan suoraan, ilman toista kierrosta. Hänen kohdallaan ei voida puhua tähden sammumisesta, vaikka gallupit kertovat alkuajan huippulukemien sulaneen pois. Mielestäni Niinistön uskottavuus on kasvanut sen jälkeen, kun gallupluvut ovat normalisoituneet. Asian ratkaisevasti tietysti vain ne, jotka ovat sunnuntai-iltaan mennessä äänestäneet. Siinä eivät nukkuneita auta edes rukoukset!

(5) Jos mennään toiselle kierrokselle, odottavien aika käy tuskallisen pitkäksi. Perässähiihtäjän ja hänen kommentaattoreittensa spekulaatiot erilaisista "oppositioista" toteutuvat vasta toisen kierroksen odotusajalla. Silloin mitataan, kuinka syvät kaunan ja vihan kuilut todella ovat. Jaksan uskoa vankasti siihen, että tässä suhteessa Sauli Niinistöllä on kaksi vahvaa etua puolellaan:

(a) Hänen paikkansa on suuren historiallisen aallon sisällä. Hänellä on siis etunaan massan voima. Tässä suhteessa hän edustaa myös muutosvoimaa. Vanhat ajat ovat takanapäin. Uusi aika on edessä.

(b) Hän on ymmärtänyt pitää riittävän suurta hajurakoa emopuolueeseensa tietäen, että sen molemmilta laidoilta tulee aika ajoin lunta tupaan. Onni Rantalan ja Pertti Pesosen aikoinaan kehittelemä ajatus "kokoomuksesta" eli kansallisesta yleispuolueesta, jonka kannattaja- ja jäsenkunta jakautuu jokseenkin tasaisesti eri yhteiskunta- ja ammattiryhmiin, voi  osoittautua tässä tilanteessa ja tänä ajankohtana ratkaisevan tärkeäksi. Tämän vuoksi Sauli Niinistöllä on mahdollisuus esiintyä uskottavasti myös sillanrakentajana.

(6) On valiteltu ulkopolitiikan vähäistä osuutta vaalikeskustelussa. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Sillä alueella ei ole sellaisia jännitteitä, jotka repisivät kansakuntaa hajalle - kun asia ilmaistaan hieman juhlallisesti. Mielestäni meidän ei ole myöskään hyvä luoda tällaisia jännitteitä keinotekoisesti. Se ei olisi kansallisen edun mukaista. Tässä suhteessa presidentti Tarja Halosen viimeisin avaus Moskovan vierailulla oli suorastaan loistava. Suomen (Karjalan) ja Venäjän välisen rajan vertaaminen Ranskan ja Saksan väliseen  Elsass-Lothringenin alueeseen oli oivallinen, vaikka historioitsijat tulevat varmasti osoittamaan, että vertailu ontuu niin ja niin monessa suhteessa. Nykyinen presidentti tuli antaneeksi seuraajalleen hyvän esimerkin luovasta ajattelusta!

64. Watergate

Viljo Vähänen tuli eilen perjantaisaunaan ja toi mukanaan tuoreen Suomen Kuvalehden, jonka kannessa komeili kuva Tarja Halosesta. Se oli niin taitavasti tehty, että ehdin jo ihmetellä, miksi SK oli valinnut Meryl Streepin presidentinvaalien mannekiiniksi.  Mutta ei. Kyllä siinä oli meidän hymyilevä presidenttimme, vaikka hänen tukkansa oli selvästi punaisempi kuin luonnossa.

Viljo selitti kuitenkin heti, ettei hän tuonut Suomen Kuvalehteä sen kansikuvan vuoksi, vaan siksi, että siinä oli juttu "salaisista kuntakartoista". Hän sanoi ensi töikseen, että se on suuren luokan skandaali, suomalainen Watergate, jonka tarkoituksena on estää Sauli Niinistön valinta presidentiksi. Hänen mielestään jäljet johtavat suoraan ja siekailematta eduskuntavaaleissa kirvelevän tappion kärsineeseen, entiseen hallituspuolueeseen, ei vaalien voittajaan, jolla on ihan tarpeeksi tekemistä oman jytkynsä kanssa.

Viljo oli tuohtunut. Hän sanoi etsineensä heti Googlesta tietoja Watergatesta, vaikka vakuutti samaan hengenvetoon tuntevansa sen skandaalin lähtökohdat ja lopputuloksenkin ihan tarpeeksi hyvin.

- Samasta hommastahan siellä oli kysymys. Presidentinvaaleista. Hyypiöt, syväkurkut ja putkimiehethän silloinkin olivat asialla. Eikä kukaan lopulta ottanut vastuuta itselleen, vaikka Nixon joutuikin eroamaan. Viimeiseen asti hänkin vakuutti olevansa viaton.

Rauhoittelin Viljoa, kun huomasin hänen käyvän vähän liian kovilla kierroksilla. Muistelimme hetken kesän 1972 tapahtumia, jotka lähtivät liikkeelle ihan pikkuriikkisestä tapahtumasta, kun turvallisuusvartija Frank Wills oli huomannut, että joku oli teipannut Watergate-hotellissa kellarin portaikon ja pysäköintihallin välisen ovat auki. Siitähän kaikki oli alkanut. Päätimme käydä löylyissä ja peseytyä ennen kuin menisimme tarkemmin SK:n karttajuttuun.

Halusin lukea sen huolellisesti, koska Viljon syytös tuntui suomalaisittain aika rajulta. Eihän SK:n juttu sitä paitsi kohdistunut istuvaan presidenttiin, vaan hänen seuraajaansa. Ei kait Tarja Halosella nyt voinut olla mitään syytä puuttua seuraajansa valintaan, kun hänen oma virkakautensa oli juuri saamassa perustuslain mukaisen päätöksen ja hän oli tervehtinyt kansalaisia asiaan kuuluvalla, arvokkaalla tavalla uuden vuoden puheessaan.

Oli jokin muu syy.

- Ihmettelen, mistä Suomen Kuvalehti oli saanut haltuunsa kunta kartat kaikista maakunnista, Viljo sanoi, kun olimme tulleet pois saunasta ja aloittelimme iltateetä. - Niiden saattamien graafiseen muotoon kaikkine väreineen ja rajaviivoineen ei nykytekniikalla ole mikään ongelma. Se voidaan tehdä helposti lehden toimituksessa. Lopputuloshan oli sitä paitsi oikein nätti! Mutta kuinka keskeneräisen suunnitelman yksityiskohdat olivat päätyneet SK:n toimitukseen? Juuri siitä syystä mieleeni tuli Watergate. Jotakin hämärää ja laitonta asiaan täytyy liittyä. Toimittaja Eeva-Liisa Hynysellä on tietenkin lähdesuoja. Ei hänen tarvitse kertoa, mistä kartat ilmestyivät hänen työpöydälleen. Ne saatuaan hän on tietysti suorittanut "pienpuolueiden vaikuttajien" ja "Sdp:n kärkivaikuttajan" haastattelut. Anonyymisti. Tietenkin. Kaikessa kiireessä häneltä näyttää unohtuneet kysellä asiaa asianomaiselta ministeriltä ja pääministeriltä. Sekin on tietysti selvää, että Tapani Ruokanen on näyttänyt vihreää valoa. Päätoimittajahan vastaa lehden sisällöstä. Toimittajat ovat vain tehneet omaa työnsä. Silti jään kysymään tiedon hankinnan teknisen suorittamisen perään. En tietenkään kuvittele, että sitä olisi ratkaistu teippinauhan avulla, kuten Watergatessa. Nykyäänhän tiedot kulkevat sähköisesti eikä niiden reittejä voida selvittää yhtä helposti kuin 40 vuotta sitten. Ja muistanhan toki myös meidän oman Irak-gatemme, jossa pääministeri Jäätteenmäki sai tietoja Lipposen ja Bushin keskusteluista aivan vanhanaikaisilla fakseilla. Mutta kuka tässä tapauksessa oli se myyrä Henna Virkkusen ministeriössä, joka toimitti kartat Suomen Kuvalehdelle? Se olisi hauska tietää! Vai oliko joku "tuttu ja uskottu" antanut ne suoraan päätoimittajalle?

"Arvaan, että aineisto on polttanut SK:n päätoimittajan näppejä", sain sanotuksi, kun Viljo piti pienen tauon. "Häneltä on tuskin jäänyt huomaamatta, että Suomen Keskusta nosti  heti eduskuntavaalien jälkeen kunniapuheenjohtajansa ja presidenttiehdokkaansa Paavo Väyrysen sekä nykyisen puheenjohtajansa Mari Kiviniemen voimilla kuntauudistuksen presidentinvaalien tärkeimmäksi kysymykseksi. Houkutus näyttää olleen päätoimittajalle aivan liian suuri. Maltti ja järki loppuivat viime metreillä. Nyt lehti kirjoittaa, että "Keskustan raskaan sarjan vaikuttajat sanovat suoraan, että keskusta ei istu hallituspuolueiden kanssa yhteiseen pöytään ennen kuin Virkkusen hanke on kuopattu virallisesti." Tällä operaatiolla ei siis haluta vaikuttaa ainoastaan seuraavan presidentin valintaan vaan myös hallituksen kokoonpanoon."

- Aivan niin. Kyllä suuruudenhulluus ja ylimielisyys on nyt huipussaan. Kansaa pelotellaan oikein olan takaa. Tähän hommaan on valjastettu myös Yleisradio, joka suorastaan herkuttelee aidossa SK-Keskusta hengessä syrjäkylien syrjäkylissä tehdyillä haastatteluilla, joissa ihmiset valittavat surkeaa kohtaloaan.

"Minua kyllä hieman ihmetyttää, että hallituspuolueet, jotka "kuntauudistus lopulta hitsasi yhteen", kuten SK kirjoittaa, ovat jättäneet Henna Virkkusen ihan yksin jytkymiesten ja kepulaisten saaliiksi. Ehkä tämäkin on osa sitä Watergate-strategiaa, jota SK on nyt lähtenyt toteuttamaan. Ei sekään näytä auttavan, että kuntaministeri ilmoittaa järjestävänsä maakunnallisia neuvottelutilaisuuksia, joissa kuntalaisia ja asiantuntijoita kuunnellaan ja etteivät SK:n julkaisemat kuntakartat ole lopullisia. Ei. Koska nyt on jo kiihotettu (kuntakarttojen avulla) "valtakunnan kokeneimmat kuntaliitosten selvittäjät" sellaiseen vimmaan, että he ilmoittavat boikotoivansa tällaisia, turhia tilaisuuksia!" Järki on jäätynyt.

O tempora. O mores. Kuka enää pystyy pysähdyttämään uusimman Watergate-skandaalin! Vai jääkö sekin pyörimään kansakunnan vereslihaan yhtä sitkeästi kuin kuuluisa edeltäjänsä.

63. Hullua hurskaampi

No, selittihän se asian perusteellisesti, väänsi rautalankamallinkin siitä, mutta, totta puhuen, en tullut sen sönkötyksestä hullua hurskaammaksi. (Google pe 13.1.2012)

Tällä kertaa katsoin tv-tentin kokonaisuudessaan ja luin sen jälkeen Perässähiihtäjän blogin, jonka hän oli kirjoittanut tuoreeltaan, keskiyöllä. Aamulla selasin vielä läpi kommentit, mutta en laskenut niiden lukumäärää. Samoja nimiä siellä näytti esiintyvän kuin aikaisemminkin.

Vilkaisin myös Uuden Suomen keskustelupalstaa.

Kylläpä on suuri ero kommentaattoriporukoissa. Toinen on kuin yliopiston suuri luentosali. Toinen kuin likasanko. Mahdolliset lukijani saavat arvata kumpi kumpikin on.

Minulle itselleni kävi kyllä vanhanaikaisesti: en tullut hullua hurskaammaksi! Sönkötykseksihän se meni. Ehdokkaiden, YLEn toimittajien, koululaisavustajien ja koululaisyleisön esiintymisestä syntyi sekametelisoppa. Se ei kirkastanut eikä sumentanut omaa mieltäni. Siitä jäi oikeastaan vain karvas jälkimaku.

Mietin koko aamupäivän, mistä se johtui.

Asetelmahan oli kaikin puolin herkullinen. Kaikki kahdeksan presidenttiehdokasta olivat paikalla. Kuulustelijat olivat jakaneet aiheet selkeiksi kokonaisuuksiksi. Yleisönä oli tuhatkunta teini-ikäistä nuorta, jotka olivat valmistelleet sarjan lyhyitä kysymyksiä ja valinneet omat juontajansa. Kuulijoilla oli käsissään äänestyskoneet, joilla mitattiin, kuka kunkin keskusteluosion voitti. Suora televisiolähetys oli siis hyvin strukturoitu. Kaikki edellytykset elävään teatteri-iltaan olivat siten olemassa. Kameran hauska haukottelukohtauskin osui mukavasti kohdalleen.

Mikä meni siis pieleen?

Ensimmäisen syyn löysin omasta itsestäni. Olin ylikypsä. Eihän kaksinkertainen ex-politrukki voikaan olla enää mikään raakile. Tiesin etukäteen liikaa. Tunsin osan ehdokkaista liian hyvin. Odotukseni olivat sen mukaiset. Ei yllätyksiä. Samaa, vanhaa puuroa oli jälleen tarjolla. Olin siis väärä henkilö kuuntelemaan ja katsomaan tätä teatteriesitystä.

Toinen syy oli esityksen käsikirjoituksessa ja ohjauksessa. Paikalle saapunut yleisö oli ikärakenteeltaan pahasti vino. Asetelma vanhat vs. nuoret näkyi tietysti "äänestystuloksissa". Arhinmäki ja Haavisto pärjäsivät. Tämä ei kuitenkaan ulottunut naisehdokkaihin asti, vaan he jäivät kaikissa "äänestyksissä" miesten varjoon. "Ikäpresidenttien" (Lipposen ja Väyrysen) yritys leikitellä ei purrut. Vanha mikä vanha! Tilaisuuden käsikirjoitus oli aivan liian kaavamainen. Eduskunnan kyselytunnit, jopa tavalliset lähetekeskustelutkin, ovat nykyisin paljon elävämpiä. Epäilen, että tämä oli käsikirjoittajien (YLEn ohjelmajohtajien) yritys antaa laitoksesta nuorekas kuva ja osoittaa, että kansan (eduskunnan) omistama laitos ymmärtää nuoria ja antaa heidän äänensä kuulua. En usko, että tämä viesti meni kovinkaan hyvin perille kotikatsomoihin. Ohjelmarakenteen väkinäisyys ja vanhanaikaisuus teki siitä tylsän.

Kolmas syy oli rasismikeskustelussa. Se ryöpsähti esiin hallitsemattomasti iltamyöhään ja jäi pinnalliseksi juupas-eipäs väittelyksi. Olisi pitänyt tietää, että sen myötä raapaistiin räjähdysherkkää aihetta, samanlaista kuin taannoinen homo-ohjelma. Keskustelua olisi pitänyt valmistella huolellisemmin. Ehkä se olisi pitänyt jättää kokonaan pois tämäntyyppisestä massaohjelmasta. Nyt katsoja jäi klassiseen karnevalisaation ansaan, joutuessaan miettimään oliko kissantappovideon aikoinaan tehnyt nuori mies hullu vai onko hullu se presidenttiehdokas, joka otti samaisen, vanhan videon esille vuoden 2012 keskusteluohjemassa..

Tätä kysymystä pohtiessani törmäsin Sari Salinin väitöskirjaan "Hullua hurskaampi" vuodelta 2002 Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella. Väitöskirjan otsikko tarkoitti väittelijän mukaan sitä menippeiaan kuuluvaa karnevalisaatiota, jossa viisas osoittautuu hulluksi ja hullu viisaaksi.

Seuraavaksi törmäsin kauas historiaan, ajanlaskumme aamuhämärään, kun yritin löytää vastauksen Eeva Biaudetin ja Timo Soinin kärkevään väittelyyn rasismista, mihin Paavo Arhinmäki kytki syytökset äärioikeistolaisuudesta. Löytyisikö siitä jälkeäkään menippolaisesta ironista. Tuntui nimittäin aivan kummalliselta, että tällaisesta teemasta ryhdyttiin tällaisessa tilaisuudessa ylipäätään väittelemään. Käytiinkö tässä keskustelua vakavasta aiheesta vain pilailleen? Tempaistiinko pilanteon kohde esille vain satiirisen leikillisesti? Vai olivatko keskustelijat pelkästään typeriä, arkipäivän tosikkoja?

Huomasin päivän mittaan ajautuvani yhä kauemmaksi blogini aiheesta, joka koskee vain yhtä televisio-ohjelmaa ja yhtä vaaliväittelyä eikä suuria kysymyksiä etiikasta ja moraalista, jotka kylläkin kytkeytyvät tosielämässä rasismin ja äärioikeistolaisuuden ongelmaan.  

Eivätkö meidänkin presidenttiehdokkaamme voisi puhua sellaisista suurenmoista aiheista, joista aikoinaan kirjoitti roomalainen valtiomies, kirjailija ja stoalainen filosofi, nuorempi Seneca (Lucius Annaeus Seneca,n. 4 eaa. – 65 jaa.) - siis lempeydestä, mielenlujuudesta, onnellisesta elämästä ja ilosta. Taikka lohduttautumisesta, kaitselmuksesta tai mielentyyneydestä?  - Seneca ei tosin ole kovin rohkaiseva esimerkki vaalitaistelun loppusuoralle päässeille presidenttiehdokkaille. Roomalainen historioitsija Tacitus nimittäin kertoo, että keisari Nero tuomitsi Senecan tekemään itsemurhan ilman oikeudenkäyntiä ja ilmeisesti syyttämänä Pisoan salaliittoon.

(Huomautan tähän väliin, että Keskustan presidenttiehdokas, Paavo Väyrynen, viittasi tällaisiin aiheisiin tai ainakin iloon ja onneen tämänaamuisessa TV1:n uutistoimituksen haastattelussa. Hän ei kuitenkaan pärjännyt kovin hyvin eilisissä suosikkiäänestyksissä)

Nyt sorruttiin väittelemään yhdestä mieliä kuohuttaneesta videoteoksesta ja yhdestä suomenruotsalaisesta tutkijasta (Axel Olof Freudenthalista, 1836-1911),  joka sattui pitämään suomenkielisiä fennomaaneja ruotsinkielisiä svekomaaneja alempiarvoisina.

Kyllä  Euroopassa riehuva muukalaisviha ja äärioikeistolaisuus (ks. blogini nro 15) ansaitsisivat laajemman, syvällisemmän ja kiihkottomamman analyysin. Kysymys on vakavasta yhteiskunnallisesta vaarasta ja uhkasta, joka saattaa saada (kuten viimekesäinen tragedia Norjassa osoitti) traagisia ilmenemismuotoja.

62. Paksunahkaisuudesta

Perässähiihtäjä on ehtinyt jo lähes näkymättömiin. Hänen vauhtinsa on kiihtynyt, kun vaalipäivä alkaa häämöttää ja kun kiireisimmät ovat jo ehtineet äänestää ennakkoon. Itse odottelen päivää, jolloin liput nousevat salkoon suomalaisen demokratian kunniaksi. Silloin käyn piirtämässä numeroni ympyrän sisälle Lauttasaaren kansakoululla, jonka nimi on vuosien saatossa ehtinyt muutamaan kertaan jo vaihtua.

Yritin etsiä Perässähiihtäjän blogeista sanaa "paksunahkainen", koska se jäi pyörimään moneksi päiväksi kieleni päähän, mutta en enää onnistunut löytämään sitä enkä muista edes asiayhteyttä, jossa hän sitä käytti.

Jotenkin ajattelin, että se liittyi Lipposeen taikka Väyryseen, joiden ihon alle on kertynyt enemmän poliittista rasvaa kuin muille. He ovat sen vuoksi paksunahkaisempia kuin muut ehdokkaat. Mutta toisaalta he ovat vähintäänkin yhtä herkkähipiäisiä kuin kokemattomammat kilpakumppaninsa. He eivät siedä minkäänlaisia naarmuja pinnassaan.

Se tuntuu kummalliselta, kun tiedetään, että molemmat ovat saaneet politiikan kentällä pahoja kolhuja. On nousuja ja putouksia. Omat koirat ovat purreet. Pahat kielet ovat puhunet. Mutta kilpensä he ovat halunneet säilyttää kirkkaana eivätkä he ole piilottaneet kynttiläänsä vakan alle.

Nyt kun kaikki presidenttiehdokkaat ovat päässeet esiintymään television henkilökohtaisissa haastatteluissa (mitkä ovat mielestäni monin verroin parempia kuin ryhmäohjelmat, joissa puhutaan päälle ja joissa puheenvuorot mitataan sekuntikellolla), suuria eroja paksunahkaisuudessa ei tullut mielestäni esille.

Kovan luokan ammattipoliitikot, Väyrynen ja Lipponen, esiintyivät kyllä edukseen. Jopa gallupeiden kuningas Niinistökin jäi hivenen heidän varjoonsa. Mutta kyllä tällä kertaa naisehdokkaiden, Essayahin ja Biaudetin charmi puri ainakin minuun. Nuoremmat miehet, Arhinmäki ja Haavisto, täyttivät hyvin paikkansa, mutta jytky-Soini oli yllättäen aikamoinen pettymys. Hänen avauksensa "hyvää iltaa koko Suomen kansa" meni aivan penkin alle.

En oikein usko, että viimeiset yhteisesiintymiset tai vaalikiertueet enää muuttaisivat kokonaiskuvaa. Kaikki ehdokkaat ovat jo päässeet esittelemään itseänsä niin monipuolisesti, etteivät paksunahkaisimmatkaan päässe enää raivaamaan ympärilleen uutta tilaa.

Omassa vaaliveikkauksessani olen lähtenyt siitä, että Gallupeissa näkyvä epävarmojen äänestäjien lukumäärä (noin kolmannes äänioikeutetuista) on suurin piirtein kohdallaan ja että ne äänet jakautuvat aika lailla samassa suhteessa kuin kantansa ilmaisseiden mielipiteet eli Niinistö saa tästä joukosta suurimman osan ehkä jopa yhtä paljon kuin kaikki muut ehdokkaat yhteensä.

Jos näin kävisi, toista kierrosta ei todennäköisesti tarvittaisi laisinkaan. Tähän suuntaan huomasin myös Sami Borgin ajatuksen kulkeneen. Ja hän on sentään Olavi-isänsä poika!

En sen sijaan jaksa uskoa laisinkaan siihen ajatukseen, jota Perässähiihtäjä tunnusteli eilisessä postauksessaan, että punaiset ja vihreät äänestäjät lyöttäytyisivät jotenkin yhteen ja nostaisivat Haaviston kannatuksen niin suureksi, että mahdollisuus toiseen kierrokseen sitä kautta aukeaisi.

En myöskään näe sellaista mahdollisuutta, että "työväestö" nyt heräisi viime metreillä ja nostaisi Lipposen ja Arhinmäen yhteisen kannatuksen niin suureksi, että se pakottaisi Niinistön toiselle kierrokselle.

Voi hyvinkin olla mahdollista, ettei äänestysprosenttikaan nouse viime vaalien korkeudelle, kun varsinaista jännitystä vaalien voittajasta ei ole syntymässä.

Äänestäjät ovat tietysti sekä herkkähipiäisiä että paksunahkaisia, mutta ei tämäkään toteamus pahasti heilauttane ennakkoaavistuksiani.

61. Kädet kyynärpäitä myöten ristissä

Eilisen ehdokastentin jälkeen jäimme Viljo Vähäsen kanssa miettimään. Olimme molemmat sitä mieltä, että Paavo Väyrynen pärjäsi erinomaisesti. Kuulustelijat eivät saaneet häntä kiikkiin missään kysymyksessä eikä hän hermostunut edes kassakaappisopimuksesta, vaan esiintyi nöyränä ja anteeksiantavaisena.

Mitä se merkitsee?

- Kyllä Kepu saa panna kätensä kyynärpäitä myöten ristiin, kun se älysi suostua Väyrysen ehdokkuuteen. Ilman sitä se olisi nyt täysin eksyksissä. Tuuliajolla. Mutta nyt ankkuri on iskeytynyt tiukasti pohjaan. Koko laiva värisee innosta. Ukot ja akat uskaltavat jälleen tulla ulos tuvistaan. Suuri Johtaja on saapunut!  Onnen odotus täyttää kaikkien kepulaisten sydämet ...

"Hetkinen, Viljo. Odota hetki ennen kuin jatkat ylistysrunoasi. Eihän yksi tv-esiintyminen voi noin paljon merkitä. Vuorossa on tänään Soini ja sitten tulevat vielä Lipponen ja Niinistö ja sen jälkeen kaikenlaisia ryhmäesiintymisiä. Minunkin mielestä Paavo oli hyvä, mutta on muistettava, että hän kantaa raskaampaa menneisyyden taakkaa kuin yksikään hänen kilpailijoistaan. Jalasmökeillä ja kassakaapeilla ei ole siinä suurta merkitystä. Ne ovat vanhoja rojuja sen rinnalla, että Väyrynen itse on menneiden aikojen mies. Kekkosen suosikki ja kaikkea muuta. Jotkut ovat vihan vimmoissaan vannoneet lähtevänsä maasta, jos hänet valitaan presidentiksi. Etseteraa! Miten hän voisi yhtäkkiä olla uskottava tulevaisuuden rakentaja? Ei siihen rautaisinkaan narsistinen usko riitä!"

- Oukei. Rauhoitutaan. Mutta kait sinäkin tunnustat sen, että Mari Kiviniemi teki viisaasti, kun antoi tilaa Väyryselle. Samoin Jäätteenmäki. Ei Kääriäiselläkään olisi ollut sellaista draivia kuin Paavolla on nyt. Eikä henkilökohtaista varallisuutta. Paavohan on nyt menestyvä bisnesmies. Miljonääriä. On silläkin merkitystä, kun rahahanat menivät viime vaalien jälkeen tukkoon. Muki-idea on vain pieni bagatelli. Sinänsä tietysti hauska. Kyllä tässä rahaa palaa paljon enemmän. Minäkin taidan ostaa sen mukin. Ihan vain muistoksi.

"Näitkö muuten Väyrysen lehdistötilaisuuden Apollossa? En yhtään muista, mitä hän sanoi, mutta kiinnitin huomiota siihen, ettei televisiokuvassa näytetty, kuinka paljon mediaa oli paikalla. Sen sijaan kuvassa näkyi useamman kerran Mari Kiviniemi keväänvihreässä, tyylikkäässä jakussaan. Eturivissä. Yksin. Hänen kätensä olivat kyynärpäitä myöten ristissä. Ei ketään puoluejohdosta, ei edes puoluesihteeriä, näkynyt mailla eikä halmeilla. Mitäs siitä sanot?"

- En nähnyt sitä, mutta huomaan, kuinka tärkeä mielikuvien ja mielipiteiden virittäjä televisio nykyään on. Yhdelläkin esiintymisellä saattaa olla arvaamattoman suuri merkitys. Tarinat alkavat elää aivan sattumanvaraisesti. En kuitenkaan usko, että Marin vaatteilla tai yksinäisyydellä olisi mitään merkitystä saatikka tarkoitusta, mutta jollakin tahattomalla lauseella sitä voi olla. Muistetaan vain Holkerin kahvinjuonti. Ja onhan Soinin "jytkykin" päätynyt jopa uusimpaan sanakirjaan. Tässä mielessä odotan mielenkiinnolla Soinin esiintymistä tämäniltaisessa vaalitentissä. Arvelen, että se saa suuren katsojakunnan, vaikka en ole vaivautunut etsimään tietoa siitä, kuinka moni katsoi eilen Väyrystä. YLEhän pitänee tällaisista asioista tarkalleen kirjaa. Itse aion tälläytyä töllön ääreen.

"Minä tasapainoilen nyt Rymy-Eetun ja Soinin välillä. Tarjolla olisi iso tuopillinen olutta ja pöydällätanssia tai grillaus. Uskon nimittäin, etteivät kuulustelijat päästä Timo Soinia yhtä helpolla kuin Paavo Väyrystä. Tosin kysymys on kahdesta erikaliiberisesta ukosta. Väyrynen on kettu. Soini on karhu. Tai paremminkin. Väyrynen on Kekkonen. Soini Vennamo. Siinä on iso ero sekä kokemuksen että imagon suhteen. Kekkonen ja Vennamo eivät joutuneet koskaan tosiasialliseen painiin keskenään. Ei vuoden 1970 eduskuntavaalejakaan voida sellaisena pitää. Kekkonen oli kaiken aikaa ylivoimainen. Mutta nyt Väyrynen ja Soini saattavat joutua aivan todelliseen taisteluun. Puntit ovat aikalailla tasoissa, vaikka niiden sisältö on tyystin erilainen. En myöskään jaksa uskoa, että Soini olisi "älykäs strategi", kuten Jussi Lähde kirjoittaa kommentoidessaan Perässähiihtäjän blogia. Lähteen mukaan "hän ei suhtaudu presidentinvaaleihin niitä väheksyen. Ei suinkaan. Hän tietää, että hänelle mahdolliset presidentin vaalit ovat vuonna 2018". Kyllä se on mielestäni aivan väärä arvio. Väyrysen jääräpäinen tunkeutuminen Suomen Keskustan presidenttiehdokkaaksi osoittaa aivan toisen tasoista strategista silmää ja harkintaa kuin Soinin "jytky", joka perustui paljon enemmän luonnonvoimiin kuin mihinkään harkintaan tai poliittiseen suunnitteluun"

- Hauskaa iltaa Rymy-Eetussa! Minä kerron kyllä Loppiaisen jälkeen, kuinka S-V ottelu päättyi.

60. Kaksi loppukiriä

Perässähiihtäjä liukuu nyt niin vikkelästi, etten tahdo pysyä hänen perässään.

Tarja Halonen jäi uudenvuodenpuheen jälkeen kuin paikalleen seisomaan. Hänenhän ei enää tarvitse tehdä yhtään mitään. Tuskin edes Lipponen odottaa saavansa tukea siitä suunnasta. Demarit lienevät sopineet keskenään, että  työministeri riittää siihen puuhaan. Ei siinä enää emerituspresidenttiä tarvita. Tosin triumviraatti Koivisto-Ahtisaari-Halonen saattaisi tuntua Lipposesta ihan mukavalta vetojuhdalta.

Enpä kuitenkaan usko, että he sellaista mokaa tekisivät.

Mutta kyllä Lipposen kohtalo minuakin surettaa ja ihmetyttää. Hän on jotenkin pudonnut kuin eno veneestä. Nyt tuntuu, että demarit tekivät sittenkin pahan virheen luottaessaan vanhaan ratsuun. Kyllä tällä hetkellä ja tässä tilanteessa Erkki Tuomioja olisi ollut aivan toista maata. Etenkin, jos hän olisi alistunut puoluetoverinsa, kähertäjäkoulussa väitelleen käsityönneuvoksen käsittelyyn. Siitä olisi syntynyt melko helpolla kilpailukykyinen ratsu viimeiselle kirikierrokselle.

Mutta taka-askeleita ei tässä kilpailussa enää voi ottaa. On keskityttävä loppukiriin.

Kun en lue nykyisin enää laisinkaan paperilehtiä (paitsi Kirkko & Kaupunkia), en löytänyt Hesarin nettisivulta Unski Hämäläisen arviota Raila Kinnusen Lippos-kirjasta enkä näin ollen tiedä, mitä hän arvelee Lipposen matelevista kannatusluvuista. Kun ulkona on lisäksi koiranilma, en viitsinyt lähteä R-kioskille lehteä ostamaan, vaikka sinne on vajaat sata metriä. Näköispainosta en periaatteessa osta netistä. Joudun siis esittämään asiasta ihan ikioman arvioni.

(1) Lipponen on liukunut liian kauaksi perinteisestä sosialidemokratiasta. Säkin pohja on revennyt, kun on vain ajateltu, että riittää, kun katto on korkealla ja seinät kaukana toisistaan. Sosialidemokratian yleinen kriisi henkilöityy tässä ajassa Paavo Lipposeen.

(2) Putkikonsultaatio, josta Lipponen näyttää suuttuneen Aamulehdelle, oli sosiaalidemokraattiselle veteraanipoliitikolle sudenkuoppa., johon hän varomattomuuttaan astui.

(3) Mörkömäisestä, hidaspuheisesta böö-Mooseksesta (ei pelota ketään) ei saa kevytsiipistä enkeliä, vaikka hänen sydämensä sykkisi kuinka hempeästi tahansa. Se syke ei kanna tarpeeksi pitkälle.

Näillä eväillä en paljon odota Lipposen loppukiristä.

Sen sijaan Timo Soinin kiri, josta Unski kyselee tämänpäiväisessä blogissaan, on aivan toista luokkaa. Mielestäni Jussi Lähde on väärässä, kun hän ennustaa, ettei persujen presidenttiehdokas olisi edes kiinnostunut loppukiristä. Mitä järkeä siinä olisi? En usko, että Soinin eväspussi on jäänyt Azoreille. Päinvastoin. Veikkaan, että edessä on kova rytinä.

"Tahallinen tasoitus", josta Perässähiihtäjä kirjoittaa, on myös mielestäni virhearvio.

Eino Poutiaisen ja Veikko Vennamon iskulause "kyllä kansa tietää" oli aikoinaan sellainen hönkäys, etteivät asiantuntija ja kilpailijat pysyneet haistamaan sitä etukäteen. Jälkikäteen vain ihmeteltiin.

Vaikka Soini persuineen on ollut framilla jo turhan pitkään (eduskuntavaaleista lähtien) ja vaikka "liike" on  näin menettänyt jo yllätysmomenttinsa, voimia loppukiriin saattaa löytyä aivan riittävästi.

Ei pitäisi aliarvioida "sutkauksia", jota Soini päästelee suustaan. Kyllä kansa niitä ymmärtää. Ei siihen tarvita paksua organisaatiota eikä niissä tarvitse olla mitään järkeä. Ne liitelevät vapaasti kuin taivaan linnut.

Sen sijaan Paavo Väyrynen on toisessa tilanteessa. Hän yrittää työvoittoa aitoon Maalaisliiton tyyliin.

Kihlajaiskuvalla varustettuja sydänmukeja eivät isännät ja emännät aikoinaan tarvinneet, mutta "Valistajan" koputusta kyllä odotettiin aina vaalien alla. Häntä keräännyttiin joukolla kuuntelemaan tupailtoihin. Kissatkin kuuntelivat. Kenttäorganisaatio oli vahva.

Mutta nyt se ei enää ole voimissaan. Sen Paavo Väyrynen on oivaltanut. Yksinään hän ottaa varmasti vielä hirmuisen loppukirin, mikä tarkoittaa juoksemista kieli vyön alla torilta torille, kunnasta kuntaan ja kaupungista kaupunkiin. Onhan se sellaisenaan kiitettävää valistustyötä.

Kaksi loppukiriä ovatkin tämän vaalitaistelun huipentumia. Soinin ja Väyrysen.  Niiden varjoon jäävät kaikki muut kirit - myös Niinistön.

Uskoisin, että jos Niinistö saisi valita toisen kierroksen kilpakumppanin, hän ottaisi epäröimättä Soinin.

Siinä tapahtuisi silloin vähän samalla tavalla kuin Ranskassa, kun äärioikeiston Le Pen pääsi kuin varkain Sarkozya vastaan. Lopputuloshan tiedetään.

59. Viimeinen puhe

Muutamalla ripeällä polkaisulla sain Perässähiihtäjän kiinni, mutta en halunnut työntyä hänen rinnalleen saatikka hänen edelle. Ensin ajattelin, että kirjoittaisin presidentti Tarja Halosen viimeisestä uudenvuodenpuheesta lukematta Unskin blogia, jonka hän oli luvannut kirjoittaa tänään mutta en kestänyt houkutusta. Luin blogin ensin.

"Halosen puhe oli ehdottomasti paras ja merkittävin puhe, jonka hän näinä kahtenatoista vuotena on pitänyt." (Unto Hämäläinen: "Mikä on Tarja Halosen perintö?" 1.1.2012)

Olin sopinut Viljon kanssa, että katsomme molemmat omilla tahoillamme puheen töllöstä ja tapaamme heti sen jälkeen. Näin tapahtui.

Viljo aloitti.

- Sanoisin, että olen suurin piirtein samaa mieltä Unskin kanssa. Puhe oli tasapainoinen, solidi. Siinä ei ollut selviä piikkejä mihinkään suuntaan, mutta ei se ihan särmätönkään ollut. Viime vuonnahan se sisälsi vahvan heiton edeltäjää kohtaan, kun Tarja katsoi asialliseksi vetää hajurakoa Ahtisaareen Nato-kysymyksessä. Mutta nyt tällaisia heittoja ei ollut. Kynnet oli vedetty sisään. Tarkemmin lukien ideologinen lataus oli kuitenkin selkeä, mihin Unskikin viittasi. Tasa-arvo ja solidaarisuus ovat vanhoja demareiden teemoja. Uudempaa linjaa oli voimakas eurooppalaisen integraation puolustus. Kestävä kehitys oli sen sijaan jo epämääräisempi, koska sitä on toitotettu monesta erilaisesta torvesta parin vuosikymmenen ajan. Samoin suvaitsevaisuus. Sitäkin kuulee lähes kaikkialta. Painavin ajankohtainen argumentti sisältyi lauseeseen, jossa käsiteltiin uuden demokraattisen yhteiskunnan rakentamista. Sehän saattoi viitata sekä arabimaailman tämänhetkiseen kriisiin että Neuvostoliiton romahtamiseen. Molemmissa tapauksissa diktatuurista vapautuminen voi tapahtua nopeasti, mutta uuden rakentaminen vie pitkän ajan. "Tässä työssä on oltava pitkäjännitteinen." Se on tärkeää. Kyllä siihen sisältyi selkeä varoitus niille hätäisille suomalasille jotka ovat nyt kovin hermostuneita Venäjän uudistaessa omia puolustusvoimiaan samoin kuin niille, jotka etsivät turvaa sotilasliitto Natosta.

"Olen sanaa mieltä", sain sanotuksi väliin. - "Tämä puheenosa taisi olla varoitus myös istuvan presidentin omille joukoille, jotka näyttävät ottaneen Maanpuolustuskorkeakoulun taannoisen Venäjä-raportin ihan tosissaan. Demareiden uusin ulkopoliittinen guru, Lasse Lehtinen, kuuluu tähän joukkoon (ks. Ilta-Sanomat 31.12 2011 "Kansa, joka näkee valon?). Luulenpa, ettei uudenvuodenpuheen pitäjä erityisemmin tykännyt siitä, että Lehtinen väitti kolumnissaan Suomen kansan vaeltavan pimeydessä. Olihan se aikamoinen heitto 12 vuotta vallassa olleelle presidentille, joka perustuslain mukaan johtaa ulkopolitiikkaa. Tarkoittikohan Lehtinen kaikkia presidenttejä? Olisiko peräti niin, että koko demaripresidenttien kaarti olisi Lehtisen mukaan johtanut kansan pimeyden laaksoihin?"

- Ei se taida ihan noinkaan mennä. Kyllä Suomen ulkopoliittinen linja on sotien jälkeen pysynyt vakaana Paasikivestä Haloseen sakka. Uudenvuoden puheessaan Tarja sanoi asian selvästi, vaikka ei maininnutkaan edeltäjiänsä: "Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteena on ensisijaisesti oman turvallisuutemme edistäminen. Parasta politiikkaa on mahdollisten poliittisten, sotilaallisten ja muiden uhkien ja riskien ennaltaehkäisy." Ei tästä linjasta yksikään presidentti ole poikennut.

"Aivan oikein. Kylmän sodan aikana "muut uhat ja riskit" olivat erilaisia kuin tänä päivänä. Niistä selvittiin suuremmitta vaurioitta. En laisinkaan usko, että demarikaarti olisi ollut tässä suhteessa edeltäjiään huonompi. En myöskään usko siihen, että samainen kaarti olisi tieten tahtoen ollut riskeeraamassa Suomen itsenäisyyttä, kuten eräät presidenttiehdokkaat nyt väittävät. Mutta jos seuraavan presidentin aikana edettäisiin Lasse Lehtisen & Co viitoittamaa tietä ja luovuttaisi sotilaallisesta liittoutumattomuudesta ja tehtäisiin Natosta valo, jota kansan pitäisi seurata vaeltaessaan ulos pimeydestä,  uhat ja riskit kävisivät kohtuuttoman suuriksi. Tässäkin asiassa istuva presidentti antoi tärkeän ohjeen: "Olen omalta osaltani pyrkinyt rakentamaan vankan poliittisen pohjan kanssakäymiselle kaikkien naapureiden kanssa ja toivon sen auttavan myös seuraajaani."

- Yes. Kyllä hän ohjaili taidokkaasti myös suomalaisia populisteja (Väyrystä ja Soinia) sanomalla, ettei pidä haikailla menneeseen, vaan parasta on pyrkiä ratkaisemaan eurooppalaisessa yhteistyössä olevat ongelmat. Pääpaino on mielestäni sanalla "yhteistyössä". Ongelmia on juuri siinä, vaikka on tietysti nähtävä, että joillekin (presidenttiehdokkaille) EU on mörkö, jonka kanssa ei pitäisi harjoittaa enää minkäänlaista yhteistyötä, vaan siitä pitäisi päästä eroon heti. Se on veret seisauttavaa sokeutta.

"Mutta sanoisin myös, että samanlaista sokeutta ilmenee muuallakin. Otan tähän loppuun esimerkin tällaisesta sokeudesta.  Se menee kirkkaasti typeryyden puolelle. Törmäsin siihen aamulla. kun etsin tuoreimpia kommentteja (tällä kertaa) viimeisen demaripresidentin viimeiseen uudenvuoden puheeseen. Ne löytyivät Uuden Suomen sivuilta:

Demaritekopyhyys kukkii kukkeimmillaan Halosen puheissa

Suomessa on nyt kestetty 3 demaripresidenttiä peräkkäin. Ensin vahvan markan sikariporras Koivisto.
Sitten Ahtisaari, jonka suurin huolenaihe oli miten oma puoliso pärjää taloudellisesti presidenttikauden jälkeen. Penniä/senttiäkään ei liene Mara ikinä Suomeen veroja maksanut jättipalkkioistaan.
Asuntosijoittaja Halonen jatkanut samalla linjalla edeltäjiensä tapaan omaa omaisuutta suuresti varjellen. Yksikään demari ei ole ehdottanut presidentin palkkion/eläkkeen kohtuullistamista.
Sen sijaan puolisoillekin on alettu maksaa "olemiskorvausta",
joka tulee presidentin verottoman jättipalkkion päälle.
Mitä maksaa kansakunnalle 3 ex-presidenttiä jättieläkkeineen?
Sillä summalla pyörittäis varmaan jo kohtuukokoista vanhainkotia. Presidentin valta ja vastuu vähenee mutta palkkio sen kun suurenee, siinä sitä on selittämistä.

Toivottavasti tällaiseen loanheittoon ei vaalitaistelun viimeisten viikkojen aikana enemmälti sorruttaisi. Esimerkkiä sopii ottaa Perässähiihtäjästä, jonka 13. postaus oli hyvä esimerkki korkeatasoisesta journalismista.

Varsinaisen viimeisen puheensa  presidentti Tarja Halonen pitää luovuttaessaan Eduskunnan edessä valtikkansa uudelle presidentille. Se on juhlallinen tilaisuus.