94. Hiski Hautala 120609

Nyt kun on kuultu venäläiskenraalin jyrähdys ja seurattu sen synnyttämiä hyökyaaltoja, on hyvä vilkaista, millaiseen tieteelliseen aallonmurtajaan nuo aallot törmäsivät ja arvioida, oliko kenraalilla mitään tietoa sellaisen esteen olemassaolosta vai oliko hän suunnannut sotalaivansa Suomen vesille vanhojen karttamerkintöjen pohjalta -  silmät ummessa.

Saattoi olla puhdas sattuma, että Nikolai Makarov törmäsi Hiski Hautalaan.

Molemmat liikkuivat nimittäin Maanpuolustuskurssiyhdistyksen vesillä. N.M. puhui yhdistyksen järjestämässä tilaisuudessa Helsingin yliopiston juhlasalissa ja H.H. kirjoitti artikkelin samaisen yhdistyksen uusimpaan lehteen, joka kolahti postiluukustani lähes samaan aikaan, kun kenraali puhui.

Hiski Hautalan kirja Suomen muuttuvat koordinaatit (Gummerus 2012) oli tosin ilmestynyt hieman aikaisemmin, huhtikuun kirjamessuilla. Silloin sen ympäriltä ei kuulunut kovin kova kohina. Mutta nyt, kun kenraalin teräslaiva sipaisi Suomenlahden itäisiä rantakarikkoja, meteli syntyi kuin tilauksesta. Maanpuolustuslehti julkaisi Hautalan artikkelin "Suomen uudet ulkopoliittiset haasteet."

Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professorin ajatukset viilsivät terävän naarmun Venäjän asevoimien komentajan aluksen kylkeen.

Mitään uppoamisvaaraa siitä ei tietenkään syntynyt. Ehkä pieni kauneusvirhe, joka on helppo korjata telakalla.

Media on jo ehtinyt välittää monisanaisesti kenraalin viestin ja siitä on käyty keskustelua monella eri tasolla - pohjamudista ja kirkkaisiin pintavesiin saakka.

Itselleni on jäänyt sellainen vaikutelma, etteivät professorin ajatukset olleet ehtineet kenraalin korviin - tai sitten niille oli käynyt samalla tavalla kuin sille kuuluisalle itikalle, joka erehtyi inisemään elefantin korvassa.

Niinpä poimin tähän muutaman pointin Hiski Hautalan artikkelista:

1) Kylmän sodan jälkeinen "yksinapainen hetki" on tulossa päätökseen.

2) Yhdysvallat ei vetäydy johtoasemastaan Euroopan turvallisuudessa nopeasti, eikä EU tule romahtamaan yhdessä yössä.

3) Venäjän tulevaisuus on jälleen valinkauhassa, kuten joulukuun 2011 duumanvaaleja seurannut mutta ainakin vielä toistaiseksi tyngäksi jäänyt "valkoinen vallankumous" on osoittanut.

4) Edessä on todennäköisesti varsin kilpailullinen aika, jossa isot, paikoin valtio-omisteiset "kansalliset mestarit" tai suuret monikansalliset yritykset tulevat ostamaan pieniä yrityksiä ja lähestulkoon kokonaisia pieniä valtioita päästäkseen käsiksi niiden hallussa mahdollisesti oleviin luonnonvaroihin. (Tätä H.H. kutsuu "talouden uudenlaiseksi (geo)politisoitumiseksi.) On selvää, että Suomen-kaltainen valtio on lähtökohtaisesti heikoilla näissä peleissä.

(5) Venäjä on lyijyankkuri, joka sinnikkäästi sitoo Suomen vanhoihin uhkakuviin. Venäjän kehitys on meille aina penkkiurheilua: sanottavasti emme kykene maan tulevaan kehitykseen vaikuttamaan. Venäjästä on jälleen tullut Suomelle keskeinen kauppakumppani ja naapuri, joka vaikkakin saattaa usein olla hankala, on samalla kuitenkin olennainen kumppani yhteisiä ongelmia ratkottaessa. Venäjä ei kykene haastamaan EU:ta tai Natoa, mutta pienet rajamaat tulevat huomaamaan suhteellisen asemansa heikentyvän.

(6) EU:n jatkuva heikentyminen ulkopoliittisena toimijana johtaa tulevaisuudessa kasvavaan, kahdenvälisen ulkopolitiikan tarpeeseen myös Suomen tapauksessa. Tietyllä tapaa sopeutuminen ulkoa tuleviin rakenteellisiin tekijöihin ja tapahtumiin on aina oleva pienen, syrjäisen maan osa.

Professori Hiski Hautalaa kannattaa lukea ällätikun kanssa. Joku toinen voisi varmastikin poimia hänen kirjastaan ja artikkelistaan aivan toisenlaisen pointtiluettelon kuin minä. Myös kenraali Makarov saattaa löytää siitä omia uskomuksiaan tukevia aineksia.

"Pienten rajamaiden ongelma" on osa pitkän ajan eurooppalaista turvallisuusdilemmaa. Sille ei ole nopeaa ratkaisua. Mutta sitä ei voi  myöskään lakaista pois maailmanlaajuisten ongelmien agendalta. 

"Uusi ulkopoliittinen kenttä", josta professori Hautala kirjoittaa, on toistaiseksi hahmoton. Siihen sopivat huonosti sellaiset puheenvuorot, joita kuultiin venäläiskenraalin suusta.

Viisaampaa on tarttua suomalaisen professorin ajatuksiin "analyysista, keskustelusta ja hyvästä politiikkasuunnittelusta".

Miksi ei jälleen voitaisi puhua aktiivisesta ja rauhantahtoisesta ulkopolitiikasta? Ei kaikkea hyvää pitäisi kätkeä kylmän sodan raunioihin.

Vapaudella ja itsenäisyydellä rehvastelu on yhtä harkitsematonta kuin turvallisuusuhkien holtiton maalaileminen horisonttiin.

93. Lennu IV 120607

"Ukolla on riittänyt menoa viime aikoina. Victorian rukous Estellelle teki häneen syvän vaikutuksen. Anna meille hellyyttä, voimaa ja tyyneyttä. Kaikkien myrskyjen keskellä siinä oli jotakin äärimmäisen kaunista. Kolme suurta sanaa, jotka nousivat syvältä sydämestä. Kyllä ne minutkin pysäyttivät, vaikka en tietenkään pääsyt taaskaan paikalle, vaan piti tyytyä katsomaan töllöstä. Vähän jännitti, että ehtiikö Jenni paikalle, kun hänen autonsa ohjattiin Hesassa väärälle portille, mutta hyvinhän se lopulta meni. Minä olen tietysti jäävi sanomaan, mutta minusta tuntui, että Ukko jännitti enemmän Linnankirkossa kuin Jenni. Hyvin he sulautuivat kuninkaallisten joukkoon, vaikka kuteet olivat korostetun yksinkertaiset. Siinä oli tyyliä ... "

Edellisestä tapaamisesta oli ehtinyt kulua monta viikkoa, joten Lennulla tuntui olevan taas melkoinen varasto kaikenlaisia juttuja. Viljo Vähänen tyytyi kuuntelemaan kaikessa rauhassa tarinoita naapurimaan ristiäisjuhlista, 

joista Ilta-Sanomatkin julkaisi ekstranumeron.

Pikku tyttö ei tietenkään tiennyt tuon taivaallista siitä, että hänestä oli tullut jo ennen kastetta Itä-Götanmaan herttuatar eikä hän varmaankaan paljon välittänyt Serafiini-ritarikunnan kunniamerkistä, jonka kuningas kiinnitti hänen kastemekkoonsa. Sitä hän tosin saa kantaa vasta täytettyään 18 vuotta.

Lennu kuvaili monisanaisesti Estelle Silvia Ewa Maryn vaakunaa ja monogrammia vaikkeivät ne Viljoa kummemmin kiinnostaneet.

Viljo oli itse asiassa tullut kuulemaan, mitä mieltä Ukko on Venäjän asevoimien päälliköstä Nikolai Makarovista, joka pääsi puhumaan Suomen arvokkaimmasta puhujapöntöstä Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Lennulla ei tuntunut olevan kiirettä siihen suuntaan, vaan hän olisi jatkanut tarinoitansa vaikka aamuun asti, ellei Viljo olisi keskeyttänyt häntä kysymällä, missä ja milloin Ukon on määrä tavata kenraali Makarov huomenna.

"Ei sitä ole minulle kerrottu, vaikka yleensä Jenni kertoo minulle kaiken. Ei se taida suuremmin Ukkoa huolestuttaa."

- Ymmärrän sen, Viljo aloitti. - Eihän Makarov ole mikään Ustinov, joka kävi 1970-luvun lopulla tapaamassa Urho Kekkosta Kultarannassa. Ustinov johti silloin arvovaltaista sotilasvaltuuskuntaa. Puolustusministerinä oli mustan tusinan Taisto Tähkämaa, mutta varsinainen keskusteluun osallistuivat Ustinovin lisäksi vain Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Vladimir Stepanov ja UKK. Ustinovilla oli taskussaan varsinainen jytky, johon ulkopoliittinen keskustelu oli tukehtua. Hän ehdotti yhteisiä sotaharjoituksia. Kekkonen tietysti torjui moisen ehdotuksen ja se yritettiin vaieta kuoliaaksi. Mutta turhaan. Nyt Makarovin matkassa ei ollut kenraalilaumaa, mutta kyllä hänkin sai liikettä suomalaisessa mediassa. 

Huomenna Ukko siis tapaa tämän kenraalin enkä usko, että he menevät supisemaan keskenään saunanlauteille. Nyt puhutaan suoraan suurelle yleisölle. Se on nykyaikaa."

Nyt oli Lennun vuoro kuunnella. Hän kertoi kyllä seuranneensa ensireaktioita, mutta ajatteli varmaankin, ettei tästä syntyisi mitään niin suurta kohinaa kuin Ustinovin ja Kekkosen aikoihin. Sitä paitsi hän muistutti heti Ukon puheesta Puolustusvoimien lippupäivän paraatissa vain päivää ennen Makarovia.

"Ehkä Tähkämaan taskussa oli jotakin samansuuntaista, mutta tuskinpa Kekkonen olisi tuohon aikaan ladannut julkisuuteen yhtä isänmaallista juhlapuhetta kuin Ukko nyt. Eikä hän varmastikaan olisi antanut puolustusministerilleen sellaisia valtuuksia."

Viljo Vähänen nyökytteli siihen malliin, että oli Lennun kanssa tästä asiasta samaa mieltä.

- Minä en kuitenkaan ryhtyisi leimaamaan Marakovin puhetta niin jyrkästi kylmän sodan puheeksi kuin nyt on tapahtunut. Joku näyttää sanoneen sosiaalisessa mediassa, ettei venäläinen kenraali tule noin vain puhumaan pehmoisia Suomen maankamaralle. Olen samaa mieltä. Jonkinlainen valtakirja hänellä täytyy olla takataskussaan. On ehkä unohtunut, ettei Nato-teema ole nyky-Venäjälle mikään uusi asia. Päinvastoin. Se jäi elämään Neuvostoliiton hautakummulle. Sen juuret ovat syvällä tahdoimmepa sitä tai emme. 

Kaitpa sinäkin muistat, että Nato oli ensimmäinen ja vahvin kansainvälinen organisaatio joka heräsi - yhden yön nukuttuaan - uuteen reaalimaailmaan syksyllä 1991. Vain venäläinen mafia saattoi olla yhtä virkkuna - jos ylipäätänsä edes nukahti! Kaikki muut ovat tulleet iltajunassa. YK ja EU etunenässä. 

Tällä perusteella voi ymmärtää, että Nato on edelleen Venäjälle Suuri Mörkö, vaikka Neuvostoliiton romahtamisesta on jo kulunut 20 vuotta. 

Tällaiset asiat eivät häviä käden käänteessä minkään kansakunnan kollektiivisesta muistista. 

Minua ei todellakaan vakuuta Naton nykyjohdon sinisilmäinen hokema, ettei maailman vahvin sotilasliitto olisi minkäänlainen uhka nyky-Venäjälle, joka kaipaa takaisin suurvalta-asemaan ja on määrätietoisesti rakentanut poliittisen ajattelunsa sen varaan. 

Ukko puhui vakuuttavasti maamme tahdosta ylläpitää "riittävä kansallinen puolustuskyky myös tulevaisuudessa". Mutta, kuten huomasit, hän ei sanonut, että "riittävyys" tarkoittaa Nato-jäsenyyttä. Se oli viisaasti tehty. En usko, että Suomen kannattaisi Venäjä-suhteessaan myöskään omaksua Nato-mallia sillä tavalla, että me menisimme turvallisuus- ja puolustuspolitiikassamme "niin lähelle Venäjään, että hirvittää". 

Sitähän Makarov tuli tänne pyytämään ja saarnaamaan. 

Sellaiselle ajattelulle pitää panna stoppi ihan yhtä määrätietoisesti kuin Ustinoville aikoinaan. Nato-kortti on kuitenkin hyvä katsoa (jälleen kerran) kaikessa rauhassa. Optiot ovat korttipelissä yhtä tyhjän kanssa. Jos niitä pidetään hihassa siltä varalta, että kaveri saattaa nukahtaa, ollaan väärällä, jopa hengenvaarallisella, tiellä. Optiot hämäävät. Ne sotkevat terveen järjen valon. 

Toivottavasti Makarovin jytky saa aikaan (jälleen) asiallisen ja perusteellisen keskustelun "riittävyydestä". Mietipä sitä Lennu. Tänä päivänä on uskallettava tietää myös se, että sen keskustelun ääripäässä on atomiase. Siihenkö me viime kädessä turvautuisimme ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme!

92. Suvivirsi 120602

"Olen syvästi järkyttynyt! Nyt kouraisi pahasti. Osui keskelle sielua. Että meidän koulussa ei lauleta Suvivirttä. Se on skandaali. Suuri skandaali!"

Viljo Vähäsen ääni värisi.

Hän ei halunnut tulla sisälle, vaikka ulkona satoi ja myrskysi. Hän halusi välttämättä lähteä Ryssänkärkeen. "Jotta tuuli pyyhkisi kyyneleet", hän perusteli. Eikä siinä muu auttanut kuin vetää saappaat jalkaan ja heittää sininen sadetakki niskaan. Onneksi olin eilen saanut lahjaksi suuren, tukevan sateenvarjon. Nyt sillä oli heti käyttöä.

"Elisabettikin on hallinnut maataan 60 vuotta ja sitä juhlitaan neljä päivää. Britit kunnioittavat traditioitaan, mutta meillä ne revitään alas. Kohta ne kieltää Maamme-laulunkin, kun siinä sanotaan, että maa kallis isien."

Viljo purki sydäntään koko matkan. Saappaat jalassa ja vastatuuleen Ryssänkärkeen ei pääse alle puolen tunnin.

Kuuntelin. En kommentoinut sanallakaan.

"Lastentarhasta lähtien olen aina laulanut Suvivirttä. Jos en ääneen, niin ainakin sydämessäni. Se kuuluu kevääseen. Ja ennen kaikkea koulun päättäjäisiin. Ilman sitä ei kesä tule. Se jos mikä on traditio. Traditio! Jo eilen pisti pahasti korvaani, kun joku tyttöpändi lauloi töllössä Jumalasta riisuttua Suvivirttä. Se se vasta oli kamalaa. Kohta ei varmaankaan enää saa laulaa Enkeli taivastakaan jouluna! Onko täällä enää mitään pyhää! Pyhää! Sano nyt edes jotakin!"

Harvoin olen nähnyt Viljoa noin tuohtuneena.

"Aamulla luin Hesarista siitä Latokaskestakin. Onko se joku suomalainen esimerkkikoulu! Siihenkö suuntaan Suomen koululaitos on menossa? Ei saa laulaa enää Suvivirttä. Niin eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi. Ketä tässä nyt sitten pitäisi kiittää! Eduskuntaa? Hallitusta? Otto Willeä? Nallea? Stalinia? Hitleriä? Ketä? Sano!"

Tuuli ujelsi. Lätäköt kasvoivat. Rantatie oli käynyt kuraiseksi. Lähestyimme vähitellen Humauksen majaa.

- Rauhoitu, hyvä mies.

Aloitin, vaikka en oikein tiennyt, mitä olisin sanonut Viljolle, jota olin tottunut kuunteleman ja ymmärtämään. Hän vaikuttaa aina ihan tavalliselta ihmiseltä enkä tahdo muistaa, että hän on todellakin kertaalleen kuollut. Se vain unohtuu, koska hän ei itse juuri koskaan muistuta asiasta.

Joskus, kun olen kysynyt, hän on vaiennut ja hymyillyt sisäänpäin. Nytkin hän puhui asiasta niin kuin normaali kadun mies. Kyllä minäkin olen seurannut Suvivirren kohtaloa, kuten moni muukin. Se ei vain ole sattunut kohdalleni samalla tavalla kuin Viljolla nyt. Se kolahti Viljoon sen vuoksi, että hänen kummityttönsä oli valmistunut hovimestariksi ja pyytänyt häntä kevätjuhliinsa.

Viljo oli tietysti luvannut tulla mukaan.

Mutta kun hän tuli kysyneeksi eilen illalla, että kait sielläkin lauletaan Suvivirsi, tyttö oli mennyt ihan hiljaiseksi ja kysynyt, että mikä se sellainen on. "Kenen biisi se on? Mä en oo kuullu mitään sellasta."

Jolloin Viljo oli puolestaan mennyt hiljaiseksi ja sanonut, ettei hän pääsekään tulemaan, kun oli unohtanut eräät treffit Larussa. Niitä hän ei voinut mitenkään jättää väliin.

Näillä treffeillä Viljo siis oli, kun hän rimpautti ovikelloani.

- Kyllä Suvivirsi on aina kuulunut myös minun kevääseeni. Ehkä sillä on minun kohdallani ollut erityinen merkitys sen vuoksi, että isäni ja äitini olivat kansakoulunopettajia, molemmat Sortavalan seminaarista, ja että Suvivirttä laulettiin meillä suurella hartaudella jo päiviä ennen kuin se kajahti koulun juhlasalissa. Kuulin sen jo silloin, kun olin äitini kohdussa ja painoin sen sanat mieleeni viimeistään silloin, kun imin maitoa hänen rinnoistaan. Kyllä siinä on aina ollut jotakin pyhää.

Nyt Viljokin oli lopulta hiljaa. Kuuntelimme hetken sadetta ja katsoimme, kuinka laineet löivät rantakivikkoon.

- Kun se Kuopion piispa ei mennyt Latokartanon kouluun lastensa kanssa, ymmärsin häntä. Kyllä se oli protesti sille, että rehtori oli päättänyt, ettei Suvivirttä lauleta, koska enemmistö koulun oppilaista oli toisenuskoisia.

Kerroin myös Viljolle, kuinka olin halunnut vetää Suvivirren Den Första Bör Man Inte Bita-veljeskunnan kevätretkellä vain osoittaakseni, että sitä sopii kyllä laulaa muulloinkin kuin vain koulujen suvijuhlissa. Sekin oli protesti - Suvivirren puolesta!

- Kompromissit tällaisissa asioissa voivat johtaa pahasti harhaan. Ne ovat arvovalintoja, joilla ei saisi missään olosuhteissa leikitellä. Jos halutaan osoittaa suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä moniarvoisuutta kohtaan - mitä pidän viisaana - pitäisi löytää siihen soveltuvia, käytännöllisiä ratkaisuja. Suvivirsi on minulle yhtä elinvoimainen asia kuin Suomen kieli ja suomalaisuus. En minä niistä voi - enkä halua - luopua. Sen sijaan minulle kyllä sopii niiden rinnalle myös muita kieliä ja muita kansallisuuksia. Ei Suvivirttä kukaan pysty laulamaan suohon! Miksi ei Latokaskessakin annettaisi Suvivirren raikua. Miksi siellä ei laulettaisi Suvivirren rinnalla muitakin ja muunkielisiä "virsiä"? Ei tietenkään yhtä aikaa, kaoottisesti, vaan arvokkaasti ja kutakin kulttuuria ja kotia kunnioittaen.

91. Jenni 120527

Jouduin miettimään otsaketta pitkään. Ehkä turhan pitkään, koska järki tunkeutui sotkemaan hetken intuitiota, kuten niin usein tapahtuu. 

Viljostakaan ei ollut apua. Hän oli puolisokea, kun Mehiläisessä oli laitettu hänen molempiin silmiinsä uudet, muoviset linssit. Niillä kuulemma näkee kauas ja kirkkaasti mutta Iltiksestä ei saa mitään selvää.

Kun ihmettelin, että haittaavatko ne myös ajattelua, sain takaisin äreän mulkaisun, joten jouduin ratkaisemaan otsakkeen ihan omin voimin.

Olkoon siis otsakkeena vain "Jenni", suomalainen naisen nimi, lyhennelmä nimestä Johanna.

Intuitiolla oli tässä tapauksessa kaksi lähdettä: väitöskirja ja Sylvi. Näennäisesti kaukana toisistaan, mutta ajatukseni ajoivat niitä sitkeästi yhteen, vaikka järjen mörkö halusi pitää ne erillään, omissa karsinoissaan.

Siispä aloitan väitöskirjasta.

Se ei ole vielä valmis, enkä tiedä missä vaiheessa Jenni on. En tiedä myöskään aikataulua enkä ohjaajan nimeä. Yliopiston tiedän. Sen verran tiedon murusia olen myös onnistunut keräämään, että rohkenen uskoa, että siitä tulee jotakin. Ehkä se valmistuu ajallaan. Että siitä tulee todellakin väitöskirja.

"Julkisuus ja sen hyödyntäminen mahdollistavat myös individualistisen kollektiivisen toiminnan, jossa yksittäisen ihmisen tekemät valinnat saavat aikaan kauaskantoisempia vaikutuksia ... Näin siis poliittiset julkisuudet on käsitteellistettävissä informaatiota, kannanottoja, ongelmanmäärittelyjä ja kamppailuja välittäviksi tiloiksi, joita myös poliittiset kansalaisryhmät kykenevät hyödyntämään ja muodostamaan omaehtoisesti."

Jenni on löytänyt teoreettiseen osaansa sopivan tuoreet kirjallisuusviitteetkin.

Ei tutkimuskohteen määrittelyssäkään ole valittamista: "Vaalikoneet ovat muodostuneet yhtä erottamattomaksi osaksi suomalaista vaalikulttuuria kuin esimerkiksi television paneelikeskustelut tai ehdokkaiden kadunvarsijulisteet."

Näinhän asia on. Väitöskirjassa käsitellään siis vaalikoneita, uutta mahtitekijää.

Kiinnostus on taattu. Sekä koneiden rakentajat että niiden käyttäjät ovat varmasti kiinnostuneita Jennistä. Väitöskirjan päälle ei aivan heti ala kertyä pölyhiukkasia.

Mutta, mitä Sylvillä on tämän kanssa tekemistä?

Voi hyvä Sylvi! Ei yhtään mitään!

Tässä tarvittaisiin nyt Viljo Vähästä, kertaalleen kuollutta miestä, joka pystyy liikkumaan ajan liukkaalla pinnalla mihin suuntaan tahansa. Menneisyyteen yhtä helposti kuin tulevaisuuteen.

Viljo muistaisi varmasti, mitä Sylvi kirjoitti vuonna 1949 ilmestyneessä aforismikokoelmassaan "Kiteitä":

"Vain ne, jotka kiihtyvät samoista syistä, pystyvät ymmärtämään toisiaan" tai

"Intohimo sydämessäsi on tulipalo talossasi, ja järkesi seuraa paloa huolestuneen naapurin aktiivisuudella"

taikka

"Yksinäisyyden varjossa versoo itsenäisyys, eikä tilanahtaus estä lehvistön leviämistä."

Mutta hän tietäisi myös, mitä väitöskirjaansa valmisteleva Jenni kirjoitti vuonna 2000 otsakkeella "Paitasi on pujahtanut ylleni":

“Suutelisin korviasi, tekisin kuten meri simpukoille, saman kohinan sytyttäisin.”

tai

“Taskunpohjalla tiheään hengittävä kaipaus.“

taikka

“Lampi heijastaa kuuset kahtena, kasvaa metsän rinnalla metsä, limittyvät ruispelto, vehnäpelto”.

Siinä se on. Runon polku, jota pitkin Jenni ja Sylvi kävelevät käsi kädessä. Vuosikymmenistä välittämättä.

Eilinen ja huominen edessään.

90. Punakone

Kyllä kohtalo osaakin joskus olla oikukas! Kun eilen aamulla kirjoitin päiväkirjaani tummaa pelkoa ja vihreää toivoa sisältäneen unelmani, että saisimme jääkiekon loppuottelussa kohdata Ruotsin, heräsin tänä aamuna uutiseen, ettei se ole mahdollista. Svea Mamman sinikeltaiset lapset olivat hävinneet puolivälieräottelunsa.

Surkea juttu!

Huomenna saamme vastaamme Punakoneen.

Jollakin tavoin se tuntui pettymykseltä.

Ei silti etteikö jännitystä piisaisi tälläkin tavalla. Onhan RUS rutistanut tähän mennessä kaikki vastustajansa (mikäli oikein muistan, kun en ole jaksanut kiinnostua ottelutilastoista sen jälkeen, kun kävi selväksi, ettei Kansan Radio ole pärjännyt huutokaupassa yksityisille kapitalisteille ja olen joutunut katsomaan Suomen matseja joltakin AVA-nimiseltä kanavalta, josta en aikaisemmin tiennyt mitään). Punakone voi siis hyvinkin olla vaarallisempi vastustaja kuin mikään muu.

Ajattelin myös, että lauantain matsista voi itse asiassa kehittyä kahden leirin ottelu ja että Suomi seisoo siinä ideologisen eturintaman kärjessä!

Jäljellähän on vain yksi joukkue, joka ei ole saanut maistella sosialismin myrkkyä (ihanuutta), vaan on saanut elää kapitalismin ruusutarhassa (kurjuudessa).

Suomella on siten puolustettavanaan koko vapaan maailman kunnia!

Tietysti tämä on liioittelua. Hyperbola!

Onhan entisille itä-blokin maille syötetty kahden kymmenen vuoden ajan oikein isolla kauhalla kapitalismin rasvaista pääruokaa ja annettu mansikoidenkin  kanssa pelkkää kansanvallan hunajaa.

Myös Punakone on tietysti päässyt tästä juhla-ateriasta osalliseksi.

Puntit idän ja lännen välillä alkavat olla tasoissa - ainakin Euroopassa etenkin, jos siihen luetaan vain Uralin tämänpuoleinen osa.

Joku, joka olisi kiinnostunut vain kansainvälisestä politiikasta eikä välittäisi jääkiekosta tuontaivaallista, voisi ehkä sanoa, että jäljellä on vain kahden entisen Jugoslavian osavaltion välinen perheottelu ja kahden yya-valtion välinen ystävyysottelu. Edellinen voisi räjähtää yhtä kiihkeäksi kuin mikä tahansa veljessota, mutta jälkimmäisessä pidettäisi nyrkit kohteliaasti taskuissa.

Kun itse olen kuitenkin hieman seurannut, kuinka tämänkertaisissa turnajaisissa joukkueet ovat ostaneet itselleen ammattilaisia kielestä, väristä ja ominaistuoksuista piittaamatta, arvelen, että vain pelilliset taidot ratkaisevat lopputuloksen.

Se näkyi mielestäni hyvin eilisessä FIN-USA matsissa, jossa ideologiset panokset olisivat saattaneet olla yhtä korkeat kuin huomenna. Kyllä Suomi oli yksinkertaisesti pelillisesti askeleen edellä. Ehkä siihen vaikutti ratkaisevasti halu näyttää, ettemme me nyt niin huonoja ole kuin mitä 5-0 tappio kertoi. Sisuuntuminen antoi voimaa.

Mutta mistä sitä samaa sisua löytyisi Punakonetta vastaan!

Suomalaisten mieliä ei toki tarvitse kovin syvältä kuopaista, kun vastaus tulee kuin tykin suusta.

Eikä sille asialle kukaan mitään mahda!

Kun suomalaisia pelaa nykyisin ammattilaisina niin idässä kuin lännessä, tämä tosiasia on omiaan rajaamaan tunteet vain kaukalon sisäisiin tapahtumiin. Siellä luistelutaitto, hyökkääjien, puolustajien ja maalivahtien taidot käyttää mailojaan sääntöjen mukaisella tavalla sekä pelin strateginen johtaminen kaukalon reunalta ratkaisevat.

Sus scrofa domestica on lempeä ja sosiaalinen eläin.

Mutta sikailu ei kuulu jääkiekkokaukaloon eikä sen reunoille.

Ei silloinkaan, kun vastassa on Punakone.

89. Susiko vapaaksi? Osa IV

Kapitalismin aurinko nousee jälleen kuin vieterinukke väärän taikurin käsissä. Vaikka se on nuijittu sata kertaa maanrakoon, se pompahtaa aina vaan pinnalle ja hymyilee irvokkaasti ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Taas vannotaan, että se on Pelastaja. Se on Ainoa Pelastaja. Se on Maailman Valo. Pyhä.

Jälleen kerran kapitalismi yrittää piiloutua samaan taikasumuun kuin aikaisemminkin. Sen takaa se on kuitenkin kerta toisensa jälkeen paljastunut surkeana ja alastomana.

Sama kohtalo sillä on edessään tälläkin kertaa. Siitä olen vakuuttunut. 

Siksi on hyvä palauttaa mieliin, mitä Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen kirjoitti vuonna 1874, keskellä erästä kapitalismin varhaista auringonnousua:

"Vapaan kilvoittelun laki on ainoastaan raaka luonnonlaki, jonka mukaan taloudelliset voimat, nimittäin itsekkäät edut, taistelevat niin kuin luonnonvoimat luonnossa. Että tasapainoa noinkin syntyy, on kyllä totta, mutta se voipi tapahtua sillä tavoin kuin luonnossakin, että heikompi voima masentuu ja häviää."

Erilaisia sitaatteja on noiden sanojen jälkeen lentänyt taivaan tuuliin niin, että ne ovat olleet vaarassa peittää ihmiskunnan auringon.

Totuuden etsijöitä maailma  on ollut aina pullollaan.

Minäkin tunsin kuuluvani tuohon joukkoon, kun kirjoitin  huhtikuussa 1978 Uuteen Suomeen ensimmäisen "Susiko Vapaaksi?"-artikkelini. (osa I 26.4.1978, osa II 13.6.1978, osa III Ulkopoliittisessa Instituutissa 1966)

Nyt, 34 vuotta myöhemmin, tunnen tarvetta tarttua samaan aiheeseen, vaikka se teki minusta aikoinaan syvästi karsastetun, kaksinkertaisen politrukin ja tuotti itselleni enemmän mieliharmia kuin mielihyvää.

Tällä kertaa tukenani ei ole suomalaisuuden suurmiestä, vaan tartun hieman vaatimattomampaan mutta en vähempiarvoiseen sanankäyttäjään:

"Tämä Suomen rikkaimpiin miehiin kuuluva vallankäyttäjä on saanut elämässään kaiken, mutta sekään ei vielä riitä. Nyt hän haluaisi ei enempää eikä vähempää kuin viedä Suomen kansalta vallan ja antaa sen ns. markkinavoimille. Siis ilmeisesti ikään kuin ja mieluummin itselleen." (Aimo Massinen Turun Sanomissa 24.4.2012)

Tänä päivänä kapitalismin päälle sovitellaan demokratian taikaverhoa.

En edes viitsi mainita tämänkertaisen taikurin nimeä, koska hän on jo saanut vuorollaan aivan tarpeeksi julkisuutta uholleen, mutta olen samaa mieltä A. Massisen kanssa myös siitä, että markkinavoimien julmaan kitaan, joka tänä päivänä aukeaa suurempana kuin 1800-luvun susilla (sehän on saavuttanut jo karhun kidan mittasuhteet), työnnetään väen väkisin valtaa ja voimaa, "vaikka ei vieläkään olla oikein toivuttu vapaiden markkinavoimien aiheuttamasta vuoden 2008 lähes maailmanlaajuisesta lamasta."

Laajennan perspektiiviäni tämän päivän lamasta ja kapitalismin nykyhistorian onnettomasta uhrista, Kreikka-nimisestä tasavallasta koko maapallolla raivoavaan kapitalismikuumeeseen:

"Onneton on se kansa tai heimo, joka sattuu syntymään öljyn, kaasun tai timanttien päälle. Heidän ihmisoikeutensa eivät ole edes teoreettiset. Yhtenä esimerkkinä Nigerian ogoni-heimo ja sen puolesta väkivallattomasti taistelleet Ken Saro-Wiwa ja hänen yhdeksän toveriaan, jotka Nigerian valtio hirtti, mutta ei ilman Shellin – joka heimon maat oli öljynporauksellaan saastuttanut – lausumatonta toivetta." (Aki Kaurismäki Voima 4/2012).

Nyt suomalaisen kapitalismin parrasvaloihin on marssitettu amerikkalinen libertaani Tom Palmer, joka julistaa suomalaisen virkaveljensä kanssa "valon nähneen kiihkolla", miten "kapitalismi on nostanut ihmiskuntaa köyhyydestä ja näköalattomuudesta: ensin niin kävi Euroopassa ja Yhdysvalloissa, ja nyt saman siunauksen hedelmistä nauttivat esimerkiksi Kiina ja Intia, joissa molemmissa sadat miljoonat ihmiset ovat kapitalismin avulla nousseet toivottomasta köyhyydestä."

Voi Pyhä Yksinkertaisuus!

Mutta samalla on tietysti myönnettävä, ettei kapitalismille ole ollut helppoa esittää uskottavaa vaihtoehtoa.

Hyvää ei aina riitä pahan voittamiseen, vaikka kuinka yrittäisi!

Omalta osaltani tein aikoinani yrityksen tähän suuntaan. Se sai nimekseen Sosiaalinen valintatalous (ks. Nide 2/Kansallisen Kokoomuksen julkaisusarja 1973). Runsaat kymmenen vuotta se kummitteli nykyisen pääministeripuolueen ohjelmissa. Sitten se katosi.

Tänä päivänä susi näyttää päässeen jälleen  vapaaksi.

Nytkään konservatismi ei kykene löytämään sille vaihtoehtoa. Päinvastoin. Nykypäivän konservatiivit katsovat, että muut ideologiat tavoittelevat heidän ideologiansa rintaääniä. (ks. Jarmo Virmavirta: "Konservatismin paluu. Presidentinvaaleissa kaikki ehdokkaat tavoittelivat konservatismin rintaääniä", Kanava 2012).

Vastausta ei näytä löytyvän myöskään vasemmalta, vaikka sosialidemokraattien Mikael Jungner iloitseekin siitä, että "politiikka on palannut politiikkaan" (ks. Kapitalismi, US 23.5.2012). Hänen viisi kysymystään hapuilevat kyllä suomalaisen kanteleen oikeita kieliä, mutta sormet ja sydän eivät niitä tavoita.

Toivoa ei kuitenkaan saisi menettää!

Sitä kannattaisi ehkä etsiä Maailman kylän suunnasta (Maailma kylässä-festivaali 26-27.5.2012 Helsingin rautatientorilla)

 

88. Teloitus

Seurasin Ranskan presidentinvaaleja aika tiiviisti koko kevään ajan. Mitä pitemmälle aika ehti sitä epävarmemmaksi tulin. Viimein, vasta vapun jälkeen, annoin periksi. On yksi lysti, kumpiko valitaan. Asiat Galliassa ovat niin pahasti sekaisin, että ne muistuttavat Gordionin solmua, jota kukaan ei pysty aukaisemaan tarttumatta miekkaan. Todellinen voittaja kukkotappelussa saattaa jäädä pitkäksi aikaa selvittämättä.

Kirjoitin vaalien ensimmäisen kierroksen alla blogin (nro 75. La France forte!), jossa epäröintini oli jo näkyvillä.

Lopullisen ratkaisun tein, kun olin nähnyt TV France 2:ssa presidenttiehdokkaiden, Francois Hollandin ja Nicolas Sarkozyn väittelyn. Kokeneet juontajatkaan, Laurence Ferrari ja David Pujadas, eivät pystyneet pelastamaan katastrofia.

Isot miehet vajosivat hiekkalaatikon tasolle. Vain kurahousut puuttuivat.

Päätin valmistella kaksi vaihtoehtoista blogia täksi päiväksi, jolloin vaalitulos on julistettu kaikissa tiedotusvälineissä.

Jos Sarkozy häviää, kirjoitan otsakkeella "Teloitus". Jos Hollande voittaa, kirjoitan otsakkeella "Ranska hajoaa".

Nyt on sitten teloituksen vuoro.

Mielessäni on kuva hyvin varhaisesta lapsuudestani, syksyltä 1944. Silloin evakot vyöryivät vähäisine nyssyköineen Jyväskylään. Meidän perhe oli lähisukulaisista ainoa, joka ei palannut Karjalaan talvisodan jälkeen, koska isäni ja äitini olivat Suomen Ateenasta vakinaiset opettajanvirat. Meidän kodistamme Puistokatu 21:sta, sankarihautoja vastapäätä, tuli pienimuotoinen evakkokeskus. Sinne päätyi joksikin aikaa myös setäni perheineen.

Sedällä oli kirjahyllyssään Aarno Karimon neliosainen teos Kumpujen yöstä. Se oli meiltä lapsilta kielletty, mutta juuri siksi selailimme sitä salaa vanhemman veljeni kanssa. Tuolta ajalta muistan siitä vain yhden kuvan: teloitus. Siinä joku mies odotti seisaaltaan pyövelin kirveen iskua. Se oli lapsenkin silmissä järkyttävää. Siltä kannalta olen ymmärtänyt lukukiellon.

Teloitusvuoroaan odottavan miehen kasvonpiirteet eivät jääneet mieleeni. Mutta tunnelman kyllä muistan. Ja siitä lähtien aina ne valokuvat tai uutisraportit, joista näkyy edessä olevan, väistämättömän kuoleman läheisyys, ryöpsähtävät väkevästi esille piilotajuntani kammioista.

Ihmisen julmuushan on kautta aikojen heijastunut historian syvästä kaivosta. Teloitustapojen loputon ja lohduton luettelo on siitä karmaiseva esimerkki. Niitä en tässä käy luettelemaan.

Sen sijaan huomautan, että "teloitus on tuomioistuimen tai viranomaisen langettaman kuolemantuomion täytäntöönpano, jolloin ihminen surmataan rangaistukseksi rikoksesta." (Google).

Mitä tällä on tekemistä Nicolas Sarkozyn kanssa?

Eihän nyt eletä enää Ranskan suuren vallankumouksen aikaa, jolloin telotukset olivat suurta kansanhuvia. Nyt eletään demokratian kukoistuskautta, jolloin oikeusvaltio (rule of law) on nostettu kirkkaimmalle jalustalle ja jolloin ihmisoikeudet on kirjoitettu kultaisin kirjaimin perustuslakeihin ja kansainvälisiin sopimuksiin.

Sarkozy ei ole myöskään mikään Maximilien Robespierre, joka joutui oman vallankumouksensa uhriksi. Hän saattoi kyllä kannattaa "hyvin toimeentulevien pieneläjien yhteiskuntaa" (keskusta-oikeistolaisuutta), kuten Jakobiiniklubin "lahjomaton periaatteen mies", mutta ei häntä mikään tuomioistuin tuominnut teloitettavaksi.

Silti hänet teloitettiin sunnuntaina 6.5.2012 klo 12.01 (Suomen aikaa), kun television ylimääräisessä uutislähetyksessä julkaistiin presidentinvaalien lopputuloksesta ensimmäinen virallinen arvaus.

Tuomion langetti "viranomainen" eli Ranskan kansa laillisissa, avoimissa ja vapaissa vaaleissa.

Aarno Karimon maalauksessa ajatuksen filminauha on pysäytetty viimeiselle kynnykselle, mutta katsoja kyllä ymmärtää, ettei tuomittu rientänyt täytäntöönpanon jälkeen onnittelemaan voittajaansa, kuten Nicolas Sarkozy teki jo vaalipäivän iltana. Siinä on vissi ero.

Ranska seisoo kyllä kuilun partaalla, kun ajatellaan, mihin teloitus johtaa.

Vaikka tappio oli varmasti erittäin katkera istuvalle presidentille, hän ohjasi äänestäjiään selvällä ja reilulla tavalla. "Hollande on nyt presidentti ja presidenttiä on kunnioitettava".

Mutta kuinka syvät haavat tappeluksi yltynyt vaalitaistelu todellisuudessa repi ranskalaiseen kansalaisyhteiskuntaan, on tässä vaiheessa hyvin vaikeaa arvioida. Francois Hollande sanoo olevansa "koko maan yhdistävä johtaja", mutta tehtävä tuntuu epätoivoiselta.

Vaikka Suomen sosialidemokraattien mielestä Hollandin valinta oli suuri voitto Euroopalle ja eurooppalaiselle vasemmistolle, yleistys saattaa osoittautua kohtalokkaalla tavalla virheelliseksi.

Euroopassa ei ole näkyvissä paluuta demarivaltaan, vaan tuuli käy kokonaan muuhun suuntaan.

Pahimmillaan Hollandin Ranska eristetään yksitäiseksi saarekkeeksi Euroopan meressä. Monikaan ei taida varsinaisesta kaivata Sarkozyn Ranskaa, mutta siinä piilevä nationalismi saattoi hyvinkin jäädä elämään, vaikka johtaja teloitettiin.

Sarkozyn taipuminen vaalitaistelun loppuvaiheessa äärioikeiston suuntaan tulee sotkemaan asioiden käytännöllistä hoitamista pahan kerran. Muukalaisvastaisuudella on Ranskassa vahvat poliittiset juuret. Gallian kukko ei suvaitse tunkiollaan vieraita kilpailijoita!

Katseet kääntyvät nyt Saksaan, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Saksan rohkea avautuminen Venäjän suuntaan (muun muassa energiapolitiikassa) saattaa muodostua linjaksi, johon Hollanden olisi hyvä tarttua. Siinä suhteessa hän ei tosin pysty vetämään edes hajurakoa edeltäjäänsä.

Vielä tullee se aika, jolloin Pariisi-Lontoo-Berliini-Moskova neliön kestävyyttä kokeillaan tosimielessä niin taloudessa kuin turvallisuuspolitiikassakin.  Rooma ja Madrid joutunevat kiehumaan omissa liemissään vielä pitkän aikaa.

.