113. Kaunis tavoite 120918

Viljo Vähänen soitti myöhään illalla. Aurinko oli laskenut jo ajat sitten. Sade rämisteli ikkunapeltejä. Arvasin, että jotakin ärsyttävää oli taas tapahtunut.

Ihmettelin itse asiassa, ettei Viljo soittanut sinä iltana, kun ihmiset liukastelivat Vaakunan edessä rasvaisiin ulosteisiin. Tiesin nimittäin, että hän oli siihen aikaan liikenteessä jossakin keskikaupungilla. Mutta ilmeisesti hän ei ollut astunut liukumiinaan. Kukahan olisi siinä tapauksessa maksanut Viljon pesulalaskun?

Ajattelin myös, että Viljo olisi saattanut seurata budjetin lähetekeskustelua ja Pekkarisen kiukuttelua puhemiehelle, kun tämä ei ollut antanut hänelle tarpeeksi puheaikaa, vaan käyttänyt Timo Soinia keppihevosenaan.

Mutta ei. Viljo halusi puhua kauniista tavoitteesta.

Olin heti jyvällä. Hänkin oli lukenut Paavo Arhinmäen kolumnin Turun Sanomista. Minäkin ehdin jo ihmetellä, miksi Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri halusi haastaa riitaa tasavallan presidentin kanssa.

Sauli Niinistöhän ehtikin jo vastata Arhinmäelle iltauutisissa juuri ennen kuin Viljo Vähänen soitti. "Vaalit pidettiin jo".

"Ihmettelen, miksi meillä kaikki asiat kääntyvät väen väkisin poliittisiksi riidoiksi", Viljo aloitti. "Mikä siinä Niinistön aloitteessa oikein ärsyttää? Sehän oli ihan kohdallaan. Mutta Arhinmäen mielestä se oli vain kaunista puhetta eikä se kulttuuri- ja urheiluministerin mielestä vastaa todellisuutta, jossa syrjäytetyt nuoret elävät. Tukea tarvitsevien nuorten joukko on hyvin monimuotoinen ja heidän taustoistaan löytyy erilaisia ylisukupolvisia ongelmia, hän selitti. Niitä ei ratkaista listalla niksejä ja vinkkejä. Ei ihme, että vastaus Mäntyniemestä tuli pikapostissa."

- Minäkin jäin miettimään samaa asiaa. Arhinmäki väittää, että nuorten syrjäytyminen on rakenteellinen ongelma. Ja taas törmäsin tuohon nykypolitiikan mantraan jota tungetaan joka paikkaan. Ministeri haluaa ratkaista ongelman rakenteellisesti. Poliittisessa vasemmistossa se on perinteisesti tarkoittanut sitä, että ongelmat ratkaistaan lainsäädännöllä, yhteisesti ja julkisesti. Niitä ei voida ratkaista yksilön tasolla. Yhteiskuntatakuu näyttää olevan ainoa keino, joka kelpaa ja riittää. Ihan tavallisilla asioilla ei saada mitään aikaa. Ne ovat vain porvareiden höpötystä.

"Tuollaiseksi jankuttamiseksihan tämäkin asia näyttää nyt menneen. Kyllä Olavi Borgin ideologinen peruskaava on edelleen voimissaan. Yksinkertaisissakin asioissa nähdään oikeiston ja vasemmiston välinen kuilu."

- Aivan. Mutta Arhinmäen kolumnista löytyy myös toisenlainen riita, joka tuntuu yhtä pohjattomalta kuin jako vasemmistoon ja oikeistoon. Huomasitko sen?

Yleensä Viljo Vähäseltä ei jää mitään huomaamatta, mutta nyt hän jäi hetkeksi sanattomaksi. Puhelin oli hiljaa.

"Odotas hetki ... Politiikka. Raha. Uskonto. Niistähän löytyy aineksia vaikka mihin ... Yes. Kirkko ja raha ... Kyllä. Arhinmäen kolumnissahan on kirkon haju! ... Tarkoitat varmaankin sitä kohtaa, jossa Arhinmäki mainitsee syrjäytymiskampanjan taustajoukot ja Björn Wahroosin.?"

- Niinpä niin.

"Eihän ministeri ole varmaankaan vaivautunut edes lukemaan presidentin työryhmän tekstiä, vaan hänelle riittää, että asialla on Kokoomus ja että taustayhteisönä on Tukikummit-säätiö, jonka perustivat vuonna 2007 Sauli Niinistö ja Hjallis Harkimo. Se taitaa olla melkoinen mörkö Arhinmäen silmissä. Ja kun tarkemmin ajattelen, en lainkaan ihmettele sitä."

- Oikein. Google-nimisestä yleissanakirjasta löytyy jälleen hyödyllistä tietoa. Tukikummit-säätiön perustajajäseninä ovat Sauli Niinistö (puheenjohtajana), Sari Baldauf (varapuheenjohtajan), Hjallis Harkimo, Eero Huovinen ja Björn Wahlroos. Lisäksi hallitukseen kuuluvat Sakari Huovinen, Marjaana Lehtiranta-Räty ja Sari Äkräs. Julkkiskummina toimii Katri-Helena. Säätiö on jakanut vuodesta 2008 lähtien avustuksia kirkon diakoniarahaston kautta. Eiköhän Paavo Arhinmäen reaktio selity melko tyhjentävästi tältä pohjalta. Silti se on kyllä aika typerä ja ahdaskatseinen. En olisi uskonut!

"Yes. Kaunis tavoite taisi jo mennä pilalle"

Hyvää yötä.

113. Kaunis tavoite 120918

Viljo Vähänen soitti myöhään illalla. Aurinko oli laskenut jo ajat sitten. Sade rämisteli ikkunapeltejä. Arvasin, että jotakin ärsyttävää oli taas tapahtunut.

Ihmettelin itse asiassa, ettei Viljo soittanut sinä iltana, kun ihmiset liukastelivat Vaakunan edessä rasvaisiin ulosteisiin. Tiesin nimittäin, että hän oli siihen aikaan liikenteessä jossakin keskikaupungilla. Mutta ilmeisesti hän ei ollut astunut liukumiinaan. Kukahan olisi siinä tapauksessa maksanut Viljon pesulalaskun?

Ajattelin myös, että Viljo olisi saattanut seurata budjetin lähetekeskustelua ja Pekkarisen kiukuttelua puhemiehelle, kun tämä ei ollut antanut hänelle tarpeeksi puheaikaa, vaan käyttänyt Timo Soinia keppihevosenaan.

Mutta ei. Viljo halusi puhua kauniista tavoitteesta.

Olin heti jyvällä. Hänkin oli lukenut Paavo Arhinmäen kolumnin Turun Sanomista. Minäkin ehdin jo ihmetellä, miksi Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri halusi haastaa riitaa tasavallan presidentin kanssa.

Sauli Niinistöhän ehtikin jo vastata Arhinmäelle iltauutisissa juuri ennen kuin Viljo Vähänen soitti. "Vaalit pidettiin jo".

"Ihmettelen, miksi meillä kaikki asiat kääntyvät väen väkisin poliittisiksi riidoiksi", Viljo aloitti. "Mikä siinä Niinistön aloitteessa oikein ärsyttää? Sehän oli ihan kohdallaan. Mutta Arhinmäen mielestä se oli vain kaunista puhetta eikä se kulttuuri- ja urheiluministerin mielestä vastaa todellisuutta, jossa syrjäytetyt nuoret elävät. Tukea tarvitsevien nuorten joukko on hyvin monimuotoinen ja heidän taustoistaan löytyy erilaisia ylisukupolvisia ongelmia, hän selitti. Niitä ei ratkaista listalla niksejä ja vinkkejä. Ei ihme, että vastaus Mäntyniemestä tuli pikapostissa."

- Minäkin jäin miettimään samaa asiaa. Arhinmäki väittää, että nuorten syrjäytyminen on rakenteellinen ongelma. Ja taas törmäsin tuohon nykypolitiikan mantraan jota tungetaan joka paikkaan. Ministeri haluaa ratkaista ongelman rakenteellisesti. Poliittisessa vasemmistossa se on perinteisesti tarkoittanut sitä, että ongelmat ratkaistaan lainsäädännöllä, yhteisesti ja julkisesti. Niitä ei voida ratkaista yksilön tasolla. Yhteiskuntatakuu näyttää olevan ainoa keino, joka kelpaa ja riittää. Ihan tavallisilla asioilla ei saada mitään aikaa. Ne ovat vain porvareiden höpötystä.

"Tuollaiseksi jankuttamiseksihan tämäkin asia näyttää nyt menneen. Kyllä Olavi Borgin ideologinen peruskaava on edelleen voimissaan. Yksinkertaisissakin asioissa nähdään oikeiston ja vasemmiston välinen kuilu."

- Aivan. Mutta Arhinmäen kolumnista löytyy myös toisenlainen riita, joka tuntuu yhtä pohjattomalta kuin jako vasemmistoon ja oikeistoon. Huomasitko sen?

Yleensä Viljo Vähäseltä ei jää mitään huomaamatta, mutta nyt hän jäi hetkeksi sanattomaksi. Puhelin oli hiljaa.

"Odotas hetki ... Politiikka. Raha. Uskonto. Niistähän löytyy aineksia vaikka mihin ... Yes. Kirkko ja raha ... Kyllä. Arhinmäen kolumnissahan on kirkon haju! ... Tarkoitat varmaankin sitä kohtaa, jossa Arhinmäki mainitsee syrjäytymiskampanjan taustajoukot ja Björn Wahroosin.?"

- Niinpä niin.

"Eihän ministeri ole varmaankaan vaivautunut edes lukemaan presidentin työryhmän tekstiä, vaan hänelle riittää, että asialla on Kokoomus ja että taustayhteisönä on Tukikummit-säätiö, jonka perustivat vuonna 2007 Sauli Niinistö ja Hjallis Harkimo. Se taitaa olla melkoinen mörkö Arhinmäen silmissä. Ja kun tarkemmin ajattelen, en lainkaan ihmettele sitä."

- Oikein. Google-nimisestä yleissanakirjasta löytyy jälleen hyödyllistä tietoa. Tukikummit-säätiön perustajajäseninä ovat Sauli Niinistö (puheenjohtajana), Sari Baldauf (varapuheenjohtajan), Hjallis Harkimo, Eero Huovinen ja Björn Wahlroos. Lisäksi hallitukseen kuuluvat Sakari Huovinen, Marjaana Lehtiranta-Räty ja Sari Äkräs. Julkkiskummina toimii Katri-Helena. Säätiö on jakanut vuodesta 2008 lähtien avustuksia kirkon diakoniarahaston kautta. Eiköhän Paavo Arhinmäen reaktio selity melko tyhjentävästi tältä pohjalta. Silti se on kyllä aika typerä ja ahdaskatseinen. En olisi uskonut!

"Yes. Kaunis tavoite taisi jo mennä pilalle"

Hyvää yötä.

112. Etukenoista ulkopolitiikkaa

 "Olen kerännyt tätä aineistoa niin paljon kuin sielu sietää ja rakennan nyt saatavilla olevista tarveaineista kokonaiskuvaa suomettumisajasta. Työmenetelmä on tutkimuksellinen, mutta lähdepohja vajavainen ja kirjava. Siksi tämä kirja ei ole tiukasti ottaen akateemista historiankirjoitusta, vaikka vähän siihen suuntaan kallellaan."

Juuri näillä sanoilla ei Jukka Tarkka kertonut tänä aamuna televisiossa uusimmasta kirjastaan Karhun kainalossa. Ne löytyivät hänen omilta kotisivuiltaan.

Sielu on sietänyt aika paljon.

Tohtori Tarkka sanoo ajatuksenaan olleen "luoda yleiskatsaus ajanjakson   (1947-1990) poliittisesta kehityksestä ja asenneilmastosta laveammin kuin tavallisesti suomettumisesta puhuttaessa."

Käytännössä hän on luonut katsauksen omaan asenneilmastoonsa ja sen kehittymiseen. Sellaisenakin yritys on kunnianhimoinen.

Lopputulos on kuitenkin uuvuttavan yksitoikkoinen.

Tarkka löytää edelleen Karhun kainalosta vain myötäilleen ja nöyristelleen Suomen. Se ei ole mikään yllätys.

Tiedemiehen kädenjälki näkyy kyllä siinä, että kirjoittaja yrittää selvittää pro et contra menetelmällä vastakkaisia näkemyksiä, asenteita ja tietojakin.

"Yritän selvittää, kuinka paljon nyt tiedetään Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain poliittisen johdon todellisesta Suomi-kuvasta, ja mitä sen perusteella suunniteltiin."

"Yritän myös kurkkia, mitä oli repuissaan taistolaisilla, uuden ulkopolitiikan esitaistelijoilla, rauhanaktivisteilla, edistyksellisillä journalisteilla ja tiedostavilla taiteilijoilla, mutta myös konservatiivisen oikeiston ja kekkosvihan profeetoilla"

Siitä, kuinka hyvin tai huonosti nämä yritykset ovat onnistuneet, minulla ei ole vielä tietoa, mutta kysymyksen asettelu on mielenkiintoinen ja tärkeä.

Erityisesti minua kiinnostavat "kekkosvihan profeetat". Mitähän uutta tietoa tohtori Tarkka on heistä saanut selville?

Suomen Rauhanpuolustajien johtokunnan entisenä jäsenenä minulla on kyllä omakohtaisia kokemuksia noiden profeettojen vääräuskoisesta vastapuolesta.

Milloin tahansa olen kyllä valmis läpivalaisemaan itseni tässä suhteessa eli astumaan tohtori Tarkan (tai kenen tahansa muun) johtaman totuuskomitean eteen.

"Taistolaisten reppua" minäkin voisin olla tuulettamassa, mutta tuskinpa sieltäkään mitään ajatusmaailmaani syvästi mullistavaa ainetta löytyisi. Kotiryssistäkin on piiskattu historiantutkimuksen mattotelineellä viimeisetkin pölyhiukkaset taivaan tuuliin!

Jukka Tarkka mainitsee kirjaesittelyssään pyrkivänsä "keskittymään arviointiin, tulkintaan, uuteen aineistoon ja ennestään tiedossa olleiden ilmiöiden aikaisemmin huomaamatta jääneeseen vuorovaikutukseen."

Hyvä.

Pelkän epäonnistuneen suossa rämpimisen ja "surkean suhmuroinnin" rinnalta hän on löytänyt "älykkään yrittämisen ja osittaisen onnistumisen hetkiä."

Mainiota.

"Suomi onnistui taitavilla väistöliikkeillä torjumaan Neuvostoliiton etukenoisia aloitteita, se kytkeytyi lännen rakenteisiin  ja kehitti puolustuskyvyn, joka Neuvostoliiton oli hyväksyttävä paikalliseksi realiteetiksi."

Juuri tätä ajatusta - etukenoista ulkopolitiikka - tohtori Jukka Tarkka esitteli aamutelevisiossa.

Mutta hän ei puhunut Neuvostoliiton etukenoisista aloitteista, vaan - jos oikein kuulin - Suomen etukenoisesta ulkopolitiikasta.

Itse miellän "etukenon" mäkihyppytermiksi. On oltava etukenossa, että pääsee pitkälle eikä vauhdin ja vastatuulen vuoksi lennä selälleen ja putoa jo kummulle.

Suomi on siis ollut viisaasti etukenossa ulkopolitiikassaan ja lentänyt sen vuoksi turvallisesti (!) pitkälle.

Turvallisuuspolitiikasta puhuttaessa "etukeno" tarkoittanee viisasta varautumista tulevaisuuteen.

Me selvisimme kylmä sodan hyppyrimäestä hengissä juuri tästä syystä.

Jos me olisimme seisoneet pystyssä kuin tinasotilaat (mitä edellä mainitut profeetat vaativat), se olisi saattanut näyttää urhoolliselta, mutta olisi ollut lopputuloksen kannalta tuhoisaa, katastrofaalista.

Jos me taas emme olisi laisinkaan ponnistaneet omilla jaloillamme, vaan olisimme (pelkurimaisesti) antaneet etu- ja takatuulten riepotella meitä minne tahtoo, tulos olisi ollut samanlainen.

USA olisi nostanut suksemme pystyyn. Neuvostoliitto olisi painanut ne alas ja lentomme olisi muistuttanut päättömän kanan pyristelyä.

Euroopan uudet turvallisuusrakenteet ovat nostaneet meidät jälleen hyppyrimäen torniin. Pian on meidän vuoromme hypätä.

Uskallammeko ottaa yhtä rohkeasti etunojaa kuin vuosina 1947-1990?

Tässä(kin) mielessä Sofi Oksasen tarina Viron kohtaloista saattaa olla opettavaisempi kuin Jukka Tarkan tarina Karhun kainalosta.

  

 

111. Toiveajattelun vaarallisuudesta 120906

Tänä aamuna, kun nousin pilvipoutaiseen aamuhämärään, särähti korvissani kaksi nimeä: Päivi Nerg ja Lassi Heininen. Edellinen täysin outo. Jälkimmäinen hyvin tuttu. Molemmat toivat mieleeni toiveajattelun.

Hämmästyin sitä itsekin, koska nimet eivät liittyneet millään tavalla toisiinsa eivätkä asiat, joihin verkkaisesti käynnistyneet aivoni ne yhdistivät, olleet lähelläkään toisiaan.

Sisäministeriön kansliapäällikkö ("Tämä nimitys muistetaan", HS pääkirjoitus 6.9.2012) ja Jäämeri (Lassi Heininen: "Arktisen alueen turvallisuuspoliittinen tilanne", Rauhan Puolesta 4/2012) ovat tosi etäällä toisistaan.

Mutta molemmat kertoivat samasta asiasta, toiveajattelun vaarallisuudesta.

Tämä kaipaa lyhyen selvityksen.

(1) Päivi Nerg. Uutisen mukaan ministerit ovat sopineet keskenään, etteivät he puutu toistensa virkanimityksiin. Kaunis ajatus. Pidetäänhän maatalossakin siat ja lampaat eri karsinoissa. Kettujakaan ei mieluusti päästetä kanatarhaan. Mutta käytännössä tällainen ylen kaunis periaate, hyvän hallinnon kukkanen, johtaa tällaisiin sotkuihin. Pohjimmaltaan syynä on hallitusratkaisu, sixpäkki. Varmaankin ajateltiin, että koska kuuden puolueen puheenjohtajat sidottiin hallitusohjelmalla yhteiseen politiikkaan (suuriin asioihin), yksittäisille ministereille on pakko antaa vapauksia virkanimityksissä (pikku asioissa), jotta he saisivat "näyttöjä" omasta tärkeydestään. Vaarallista toiveajattelua. Paha virhe. Koska ministeriöiden kansliapäälliköt istuvat vallan ylimmillä portailla. He edustavat jatkuvuutta. Ministerit vaihtuvat. Kansliapäälliköt istuvat suojamuurin sisällä. Se on perustuslain henki. Sillä tavalla on tarkoitus suojata tärkeät virat poliittiselta vehkeilyltä. Tässä tapauksessa (jos Hesarin uutinen pitää paikkansa) kyse on kauneusvirhettä suuremmasta poliittisesta möhläyksestä.

(2) Lassi Heininen. Hyvä tuttavani ja suuresti arvostamani kansainvälisen politiikan tutkija on Lapin yliopiston dosentti. Hän on kirjoittanut laajasti arktisen alueen turvallisuuspolitiikasta. Siksi luin aamutuimaan mielenkiinnolla hänen artikkelinsa uusimmasta Rauhan Puolesta-lehdestä, jonka liitteenä tuli myös Le Monde Diplomatiquen ja Novaja Gazetan suomenkielinen versio (4/2012). L.H. kommentoi myös venäläiskenraali Makarovin puhetta, mikä aiheutti pienen kohahduksen. Analyysi oli mielestäni laadittu huolellisesti. Asiat olivat kohdallaan. "Arktisella alueella on meneillään moniuloitteinen geopoliittinen muutos, joka on ympäristöllinen, taloudellinen ja poliittinen." Aivan oikein. Totta on myös se, että "sotilaallinen yhteenliittymä, kuten myös armeijan omaava valtio, valmistautuu voimankäytön varalta. Niin tekee Yhdysvallat ja Nato, ja niin tekee myös Venäjä."

Lopuksi dosentti Lassi Heininen toteaa arktisen alueen vakauden olevan "merkittävä saavutus epävakaassa sekä alueellisten konfliktien ja sotien että jatkuvan terrorismin ja sen vastaisen taitelun kyllästämässä kansainvälisessä järjestelmässä."

Tämäkin on (lienee) oikea johtopäätös, samoin kuin se, että "tässä järjestelmässä pysyvää on muutos."

Mutta. Mutta.

Ajatus siitä, että kaikesta tästä syntyisi jossakin vaiheessa "uusi, demokraattisempi maailmanjärjestys" on vaarallista toiveajattelua. Lähes sokeaa.

Näin sanon, vaikka dosentti Heininen asettaa tälle kehitykselle ehtoja, jos-lauseita, jotka antavat mahdollisuuden (jälkikäteen) selittää, että kaikki ei mennytkään niin hyvin kuin parhaimmissa unelmissa ajateltiin.

Johtopäätös.

Näissä molemmissa tapauksissa (Nerg, Heininen) toiveajattelun yltä pitäisi riisua keinotekoinen, hämäävä, varjo.

Olisi tunnustettava (tosiasiana!),

- että yksittäisen ministerin oikeus tehdä yksinään perustuslain henkeä ja politiikan uskottavuutta nakertavia päätöksi on virhe, jota ei saa kätkeä vaikenemisen verhoon ja

- että arktisella alueella on jo otettu vaarallisia askeleita väärään suuntaan ja että niiden oikaiseminen tai uusien virheiden välttäminen on jo nyt käynyt mahdottomaksi, mistä syystä alueesta on tullut maailmanrauhaa vaarantava konfliktipesäke, jonka välittömään vaikutuspiiriin myös Suomi kuuluu

Toiveajattelu kuuluu unten maailmaan. Mutta sieltä, piilotajunnasta, löytyy myös yllättäviä, myönteisiä ratkaisuja, jos niitä osaa etsiä!

110. Entäs jos ... ? 120901

Kun keskipäivällä alkoi sataa, odotin, että Viljo Vähänen taas rymistelisi sisään rimpauttaen ovikelloa, kuten hänellä on tapana, mutta ei häntä näkynyt eikä kuulunut. Saattaa olla karhumetsällä jossakin itärajan tuntumassa. Niistä reissuista hän ei välitä kertoa minulle, kun tietää, etten ole koskaan omistanut minkäänlaista ampuma-asetta eikä hän jaksa kuunnella, kun Madame sanoo, että "voi karhu parka" tai "voi hirvi parka", jos joku intoutuu kertomaan metsästysharrastuksistaan.

En katso kovinkaan usein Ykkösaamua, mutta tänään silmäni jäivät kiinni Jyrki Kataiseen. Ehkä se johtui siitä, että italialaiset (naiset ihaillen, miehet kadehtien) pitävät häntä liian seksikkäänä pääministeriksi. Sanat ja ilmeet (otsakurtut ja huulien vetäminen hymyn jälkimainingissa sisäänpäin) olivat jo ehtineet käydä niin tutuiksi, etten osannut katsella häntä italialaisin silmin.

Sen sijaan ihmettelen kyllä, kuinka sitkeästi Erkki Tuomiojan euro-lausunto elää edelleen ja kuinka pääministerikin jaksoi vieläkin piikitellä ulkoministeriään.

Kertasin sen vuoksi Googlesta asian ytimen:

Perusasia on tämä, jonka kiteytin facebook- päivitykseeni: "Suomi ei ole hajottamassa euroa, vaan jatkaa ponnisteluja sen pelastamiseksi. Olisi kuitenkin vastuutonta olla varautumatta tällaiseenkin mahdollisuuteen, vaikken sitä toivo saatikka aja."

Tuli vain mieleeni, että entäs jos euroalue sittenkin hajoaa. Jos eurosta luovutaan ja kaikki maat palaavat omiin, tuttuihin seteleihinsä ja kolikkoihinsa? Entäs sitten?

"Entäs jos ...?" ei nimittäin ole semioottisessa mielessä mikään huono kysymys. Sen tarkoituksena on vain lisätä ymmärrytä ja etsiä tulkinnan kohteena olevalle ilmiölle (tässä tapauksessa euroalueelle) sellaisia tulkintoja, jotka valaisevat ilmiötä monista erilaisista näkökulmista.

Kysymyksen sijoittuminen väärään suuhun saattaa kuitenkin olla poliittisesti hankalaa. Siihen voidaan tarttua kuin härän sarveen. "Sanasta miestä, sarvesta härkää".

Tämän Erkki Tuomioja on nyt saanut Suomen ulkoministerinä kokea. 

Tiedemies-Tuomiojasta se ei varmaankaan tunnu kovin mukavalta.

Jääköön vastaus kuitenkin vielä leijumaan ilmaan.

Viljo Vähäsen kanssa olisin kyllä ollut halukas jossittelemaan parista muusta asiasta, koska Tuomiojan "virhe" on tullut jo niin moneen kertaan pureskelluksi, ettei siitä ole paljon enää jäljellä.

Minun mielestäni asiassa on tehty kärpäsestä härkänen, joka on saanut omat ilkeästi törröttävät siipensä. Niiden katkominen voi olla hankalaa, koska kuvaan on tullut paksu kerros kotimaista ja yleiseurooppalaistakin intohimoa.

Sen sijaan edessä on ainakin yksi megaluokan "Entäs, jos ... ?" kysymys.

Entäs jos Barack Obamaa ei valitakaan toiselle presidenttikaudelleen?

Peruskuviohan tuli selväksi, kun republikaanien puoluekokous nimesi presidenttiehdokkaaksi Mitt Romneyn, joka oli valinnut jo sitä ennen aisaparikseen Paul Rayanin.

Vastakkainasettelu Obama (dem) vs. Romney (rep) ei olisi voinut olla kärjekkäämpi.

Kohtalon kello on lyönyt. Viisarit siirtyvät vääjäämättömästi kohti tiistai-iltaa, 6.10.2012, jolloin valitaan valitsijamiehet, jotka puolestaan valitsevat presidentin ja varapresidentin 17.12.2012.

Clint Eastwoodin puhe tyhjälle tuolille ("Jos joku ei hoida hommansa, meidän täytyy päästää hänet menemään") ei muuttanut mitään. Tuskinpa sitä muuttaa myöskään Kokoomuksen Nuorten Liiton delegaatio, joka matkusti Floridan Tampaan läpyttämään käsiään Ison Veljen kunniaksi.

Entä jos amerikkalaisten enemmistö lähtee mormoni-miljonäärin teekutsuille "röyhkeiden kasinokapitalistien" kanssa (ks. Suomen kuvalehti 24.8.2012 "Onko Mitt Romney liian rikas presidentiksi?")

Miten käy "amerikkalaisen unelman"? Mitä se tarkoittaa vuoden 2013 maailmassa? Missä on maailman järki? Missä sydän?

Otetaanko askel kohti "suurta sotaa" vai kohti "ikuista rauhaa"? Ne ovat suuria kysymyksiä.  

                        

Suomen pääministerin seksikkyydellä ei ole kovin paljon tekemistä vastausten kanssa. Ei myöskään ulkoministerin "virheillä".

109. Lennu VIII 120826

"Peetu pääsi Iltiksen pääuutissivulle ihan juhlapaikalle, Aleksanterin patsaan viereen", Lennu sanoi pieni haikeus äänessään. "Mutta en minä siitä voi kateellinen olla. Ovathan kamerat pyörineet minun ympärilläni paljon tiheämpään. Peetu on varmasti nähnyt ne kuvat, mutta ei hän viimeksi siitä mitään sanonut. Me oltiin tosin silloin aika pentuja eikä tiedetty mitään siitä ruljanssista, jonka keskelle minä olen joutunut. Olisi kyllä ollut mukava tavata Turussa, mutta eivät ne taaskaan ottaneet minua mukaansa"

Viljo Vähänen arvasi, että Lennu tarttuisi Ilta-Sanomien uutiseen, jossa Ukko myhäili Aleksanteri I:n patsaan vieressä ja Peetun valokuva oli siinä vieressä. "Lennun sisko, vanha tuttu." Lennu sanoi muistavansa kyllä myös sen naisen, joka pahoitteli, ettei ollut huomannut onnitella presidenttiä, mutta nimen hän oli unohtanut. Joku Kerttu se oli.

Siitä he saivat kuitenkin aiheen pohdiskella, miksi Mannerheimin patsaan jalustaan oli raapustettu sana MURHAAJA. Tikkukirjaimilla.

Mustasta Mannerheimista he eivät jaksaneet enää keskustella. Totesivat vain, että kamalaa törkyä senkin alta paljastui ja että lisää on varmaankin tulossa, kunhan elokuva pääsee ensi-iltaan.

Mutta miksi Marskin patsasta töhrittiin taiteidenyönä dominoharkoilla?

Viljo oli innoissaan itse domino-ideasta. Se toi hänen mieleensä J.O. Mallanderin valkoiset tiiliskivet. Harkkojen kaatuminen suurkirkon portailta alaspäin ja monumentin sortuminen päätepisteessä oli hänen mielestään vaikuttava. Hieno idea. Teknisesti taitava taideteos! Mutta Lennu ei ollut nähnyt sitä televisiosta eikä hän tuntenut ketään Mallanderia.

"Sanoma oli selvä", Lennu aloitti. "Kansalaissota elää vieläkin kansan veressä. Ei se sieltä ole mihinkään haihtunut. Laimentunut. Ehkä. Ihmettelen kuitenkin toteutusta. Mannerheimin patsaan töhrimisessä ei ole mitään tyyliä tai mieltä. Sehän on jo hyväksytty osa pääkaupungin kulttuuria. Sen olisivat saaneet jättää rauhaan. Jos joku olisi kiivennyt panemaan katukiven Marskin lakin päälle tai Kähtyn korvien väliin, se olisi mennyt hilpeästä urheilusuorituksesta - jokuhan teki sen tempun Svinhufvudille - mutta graniittisen jalustan sotkeminen sanalla "murhaaja" on mielestäni älytöntä."

Viljo nyökytteli. YES. Niin on. "Ehkä se nyt vain kuvastaa tämän ajan henkeä. Mikään ei ole tyylitöntä. Mikään ei ole mautonta. Kaikki pitää sananvapauden nimissä sallia."

"Jossakin kulkee kuitenkin aina raja, jota ei sovi ylittää", Lennu sanoi tavallista vakavampi ilme kasvoillaan. "En minä usko, että Ukko hyväksyisi juuri paljastetun Aleksanteri I:n patsaan töhrimistä poliittisilla tai muilla iskulauseilla. Onhan se taiteilijankin kannalta alentavaa."

Viljolla oli kielen päällä kysymys Pussy Riotista, joka oli syyllistynyt "yleisen järjestyksen rikkomukseen" ja "epäkunnioittavaan käytökseen yhteiskuntaa kohtaan", mutta hän jätti sen tekemättä, vaikka kyllähän ne tytöt hänen mielestään olivat jonkinmoisia taiteilijoita.

Sen sijaan hän halusi vielä sanoa jotakin Aleksanterista, jonka pystykauluksessa näkyi komeasti tammenoksa ja jonka epoletit antoivat patsaalle erityistä ryhtiä. Hän muisti, että Aleksanterin isoäiti, Katariina Suuri, oli varoittanut hyvissä ajoin, että naiset tulevat ahdistamaan tulevaa tsaaria, sillä hänellä on ulkonäkö, joka panee kaikki liikkeeseen (ks. Matti Klingen kirjoitus "Venäjän keisari, Suomen suurruhtinas, Aleksanteri I 1777-1825, Google).

- Aivan varmasti, Viljo sanoi. - Kyllä Aimo Tukiainenkin olisi nyt mielensä pahoittanut ja niin tekisi varmasti myös Andrei Kovaltshuk, jos joku töhrisi hänen taideteostaan. Mutta mahtoiko Ukko tietää, että Aleksanteri kielsi monumenttien pystyttämisen itselleen elinaikanaan. Onko tämä Turkuun pystytetty patsas nyt myöhäsyntyinen provokaatio? Vai onko se aito kunnianosoitus miehelle, joka nosti Suomen kansakunnaksi kansakuntien joukkoon ja joka halusi luoda Äiti-Venäjän kainaloon aidon eurooppalaisen sivistysvaltion, joka tulisi taistelemaan henkeen ja vereen rehellisyyden ja oikeamielisyyden puolesta?"

Lennu oli hiljaa.

Mutta Viljo jatkoi.

"Nyt sanon sinulle asian, jota Matti Kingekään ei tiedä ja jota sinä et saa kertoa Jennille etkä tietenkään Ukolle. Et unissasikaan. Lupaatko sen?"

Lennu katsoi silmät pyöreinä. Hämmästyneenä. "Enhän minä voi ... kun en minä tiedä, mitä ..."

- Ei sinun tarvitse tietääkään. Mutta senhän sinä tiedät, että minä olen käynyt rajan toisella puolella. Et kai sinä ole sitä unohtanut? Olen nähnyt kaikenmoista, mitä sinä et pysty noilla viisailla silmilläsi näkemään. Minä olen tavannut Fjodor Kuzminin. Eikä siitä ole edes kovin pitkä aika. Pian sen jälkeen, mitä kerroin sinulle savusaunasta. Turhaan valaistuneet kommunistit etsivät Aleksanteria Pietari-Paavalin linnoituksen katedraalista. Ei hän siellä silloin maannut eikä häntä kukaan sinne vienyt.

Fjodor on poissa silmistämme. Poissa kaikesta siitä, mitä koira tai ihminen tajuaa. Ei siinä mitään sen kummempaa ole.  

108. Palomuuri 120822

Viljo Vähänen on siitä kumma tyyppi, että hän tarttuu milloin minkinlaisiin asioihin ja kantaa ne sitten pöydälleni aivan samalla tavalla kuin meidän vanha kissa, joka tuo edelleenkin linnunpoikasia ja päästäisiä aamiaispöytäämme ja katsoo sitten ihmetellen suoraan silmiin: "Etteks te tajua?" ... ja osoittaa syvää halveksuntaa, kun Madame kantaa päivän tärkeimmän saavutuksen suoraan roskapönttöön.

Nyt Viljo kysyi, oliko Salomon temppelissä palomuuri, mihin en osannut suoralta kädeltä vastata mitään.

Arvasin kyllä, että Viljo oli taas lukenut jotakin jostakin ja tuli testaamaan minun historiantietojani, jotka hän tiesi hatariksi. Mistä minä voisin muistaa tuollaisia yksityiskohtia, vaikka olin leuhkinut lukeneeni jo vuosia sitten  Raamatun kannesta kanteen!

Kun Viljo huomasi epäröintini, hän vapautti minut oitis piinastani: "Ei siitä ole mainintaa Kuninkaiden kirjassa, vaikka niiden tietojen pohjalta on voitu esittää tarkkoja piirustuksia Salomon temppelistä. Ei niissäkään näy palomuuria. Mutta joka tapauksessa on selvää, ettei minkäänlainen muuri olisi pelastanut tuota rakennelma  - jonka symbolinen merkitys on muuten monin veroin suurempi kuin arkkitehtoninen. Temppeli tuhottiin perustuksiaan myöten monta kertaa, eikä minkäänlainen palomuuri olisi voinut sitä estää."

"Nyt kysynkin", Viljo jatkoi ja tiesin, että päästiin varsinaiseen asiaan, "käykö Euroopan Unionille samalla tavalla, vaikka sen suojaksi rakennetaan jatkuvasti kaikenlaisia palomuureja.".

Jaha. Kissa kantoi siis tällaisen saaliin pöytään tänä aamuna.

Viljo kertoi lukeneensa Antti Tanskasen artikkelin rehellisistä valtiomiehistä (Suomen Kuvalehti 33/2012) ja katsoneensa sitten uutisen Sauli Niinistön linjapuheesta suurlähettiläspäivillä.

Aika vahvoilla eväillä hän oli siis varustautunut keskustelemaan Salomon temppelistä!

Antti Tanskanen on Helsingin Yliopiston hallituksen ja Ulkopoliittisen Instituutin puheenjohtaja ja Sauli Niinistä tasavallan presidentti.

Olin pelkkänä korvana.

Viljo Vähänen esitti sitaatteja.

(1) "Toistaiseksi euroalue jatkaa tiivistymistään kuilun partaalla minimaalisin ja viime tingassa otetuin, mutta samaan suuntaan vievin askelin. Päättäjät kertovat pystyttävänsä viimeistä, pitävää palomuuria vain joutuakseen toteamaan, että hetken päästä tarvitaan seuraava muuri" (Antti Tanskanen)

(2) "Nyt eletään rajun sopeutumisvaiheen ensitahteja ... Ehdotan eri maille keskinäisen luottamuksen kasvattamista ja tietoisuutta omasta tilasta ...eikä  tosiasioiden tunnustamisestakaan haittaa olisi (Niinistö).

Kerroin lukeneeni SK:n jutun, mutta Niinistön puhetta en vaivautunut kaivamaan UM:n tiedotteista, joista sen olisi varmasti tähän hätään löytänyt. Nykyisessä tiedon viidakossa tällaiseen leväpräisyyteen ei kyllä saisi hairahtua. Pitäisi aina yrittää löytää auktorisoitu, varma, teksti.

Eräs ero Viljon esittämästä materiaalista kävi kuitenkin selväksi.

On kahdenlaisia tosiasioita. Kokeneen talousmiehen "tosiasia" ja kokeneen poliitikon "tosiasia".

Niissä näyttää olevan suuri ero,

Tanskaselle EU on "keskeneräinen rakennus" tai "palapeli, jossa palikat ovat aina väärässä paikassa." Hän kaipaa "rehellistä valtiomiestä", joka olisi  suunnannäyttäjä matkalla kohti liittovaltiota.

Liitovaltio merkitsee Tanskaselle "ehjää kokonaisuutta." Se on hänelle Salomon temppeli, jossa palomuureja ei tarvita suojaamaan "kaikkein pyhintä". Siinä on hänen mielestään totuus, jota poliitikot kieltäytyvät näkemästä.

Niinistöllä, poliitikolla, tällaista absoluuttista totuutta ja lopullista päämäärää ei näytä olevan. Hänen linjapuheensa ydin oli siinä, että nyt eletään rajua sopeutumisvaihetta, jonka seurausta ei tiedä kukaan.

Itse hän välttää visusti (ja viisaasti) besserwisserin ansan: " Yksi asia on varma: Euroopan asema ei tule olemaan entisensä."

Tällaisella varmuudella on valitettavasti vain vähän käytännöllistä merkitystä.

Mutta Salomon temppelihän onkin vain yksi maailmaa kiertävistä suurista tarinoista. Tosiasioitakin on kirjava joukko.

Tuokohan kissanrontti viikonvaihteessa päästäisen vai linnun? Perhosista se ei ole kiinnostunut. Onneksi.