120. Lennu X 121011

"Tervehdin Ukkoa nuolemalla hänen nenäänsä ja vasenta poskeaan, kun hän palasi New Yorkista. Tunsin pikkuriikkisen, kirpeän sapen maun kieleni päässä, mutta ei se hänestä ulospäin näkynyt. Iloinen oli, kun taas yksi Atlantin-matka oli takanapäin. Meikäläinen tuntee ilot ja murheet kielellään paljon paremmin kuin ihmiset näkevät ne silmillään. Sinä olet vähän eri juttu, kun olet jo toisella kierroksella. Mutta et sinä kyllä presidentin poskea pääse nuolemaan ..."

- Älä nyt kehtaa leuhkia koiruudellasi, Viljo Vähänen keskeytti Lennun vuodatuksen. - Tulin jälleen tänne kyselemään paria asiaa. Olihan se turvallisuusneuvoston äänestys aikamoinen katastrofi. Siitä voitaisiin hetki jutella. Lisäksi haluaisin ihmetellä kanssasi sitä Rauhan Nobelin antamista Euroopan Unionille. Vai oliko se mikään yllätys sinulle?

"Kyllä sekin oli mielestäni yhden luokan katastrofi. Ymmärrän hyvin, että Punaisen Ristin perustajalle annettiin aikoinaan (1901) ensimmäinen Rauhan Nobel ja että sen ovat saaneet sellaiset kuuluisuudet kuin Albert Schweitzer (1952) tai Martin Luther King, Jr. (1964), mutta en oikein usko, että dynamiitin keksijä Alfred Nobel olisi tarkoittanut, että palkinto myönnettäisiin järjestöille tai poliitikoille. Siihen systeemiin tosin mentiin jo aivan alkuaikoina, kun belgialainen kansainvälisen oikeuden instituutti sai palkinnon vuonna 1904 ja Theodore Roosevelt pari vuotta myöhemmin. Samaan syssyyn kuuluvat Woodrow Wilson Willy Brandt, Mihail Gorbatšov, Jimmy Carter, Martti Ahtisaari ja monet muut."

- OK. Olen samaa mieltä. Asiaa mutkistaa vielä se, että   palkinto voidaan myöntää jonkin asian hyväksi toimimisesta ilman, että asia on viety päätökseen. Sellaisesta asiastahan EU:n suhteen on nimenomaisesti kysymys. Kyllä kaikki tietysti tunnustavat, että Eurooppa on muuttunut sotien mantereesta rauhan mantereeksi. Mutta kyllä minä ihmettelen EU:n "presidentin" Van Rompuyn ylistystä, että  ”Eurooppa meni läpi kahden sisällissodan 1900-luvulla, ja olemme rakentaneet ja ylläpitäneet rauhaa kiitos Euroopan unionin. Niinpä Euroopan unioni on suurin rauhantekijä historiassa, ja Nobel-palkinto palkitsi tämän."

"Joo joo. Kai jollekin flaamipoliitikolle molemmat maailmansodat olivat vain pikkuisia sisällissotia! Ehkä talvisotakin oli sieltä katsottuna vain harmiton kylätappelu. Kyllä minäkin luin Daily Mailista (aamulla Jennin vieressä), että "Nobelin rauhanpalkinto meni idiotismille" ja että Daily Telegraphissa kyseltiin, voisivatko Alfred Nobelin perilliset vielä pyytää rahojaan takaisin.".

- Niinpä niin. Mutta siitä turvallisuusneuvostosta. Mitä se Ukko sanoi, kun Suomi hävisi Luxemburgille  131 - 62? Tunsitko juuren sen kielesi päässä?"

"Ukko oli tosi vähäpuheinen. Kyllä hän taputteli päätäni aivan ystävällisesti, mutta katse harhaili jossakin syksyn usvassa. Pahalta se varmastikin tuntui. Olihan hän pannut koko ulkopoliittisen tiiminsä töihin ja kaikki ottivat sen tosissaan. Ei siinä näkynyt eikä tuntunut puoluerajoja. YK:n asia on meidän asiamme! Kyse oli aidosta kansallisesta projektista. Lopputulos oli ehdottomasti pettymys Ukolle. Kahdenkymmenen vuoden päästä hänkään ei ole enää mukana uudessa yrityksessä. Erityisen kitkerältä se tuntui, kun se sattui Ukon presidenttikauden alussa. Ehkä sappi vähän kiehahti juuri sen vuoksi. Nyt sitä näytetään seliteltävän eri puolilla, mutta en usko, että Ukko lähtee mukaan siihen tanssiin. Eikä hän varmastikaan sure rahojen perään, vaikka tulopuolta on paha mennä arvailemaan etukäteen. Sitä paitsi on syytä muistaa, että YK on vain kelmeä haamu, kun suuret sotaratsut taas lähtevät liikkeelle. Siinä laukassa Suomella ei ole muuta kuin vähäisen tallipojan rooli. Ukko kyllä tietää, että Jäämeren taistelutanner ulottuu meillekin asti (etenkin kun öljyä lastataan sieltä Saksaan), vaikka menetimme Neuvostoliitolle pohjoisen satama-alueemme. Kyllä Ukko on historiankirjansa lukenut! Ne jotka nyt haaveilevat Karjalan ja Petsamon palauttamista, kulkevat syvällä juoksuhautojen pohjamudissa. Sinne Ukkoa on kyllä turha houkutella. Eikä Euroopan Unionia tai sen "sisällissotapresidenttiä" saa sinne mukaan kirveelläkään!"

119. Johan Bäckman 121016

Mietin otsaketta koko viikonvaihteen. Panenko lusikkani tuohon soppaan?

Tänään päätin panna, vaikka siitä saattaa roiskua pahanhajuisia glönttejä päälleni.

Rohkaistuin, kun luin uusimmasta Tiede-lehdestä Annikka Mutasen artikkelin turkulaisesta mediaprofessorista Susanna Paasosesta. Puhdasta tiedettä pornosta. Siinä puhuttiin "tahmeasta linkistä".

"Tahmea linkki on sellainen, jonka ihmiset suurin joukoin klikkaavat auki ja jakavat eteenpäin. Tahmeus johtuu siitä, että linkki herättää voimakkaita tuntemuksia: hämmästystä, ällötystä, raivoa tai paheksuntaa."

Tällaisen linkin avasin tänään syöttämällä Googleen nimen "Johan Bäckman." Siinä oli kooste tämän fagottia soittavan dosentin mielipiteistä ja siitä, mitä hänestä itsestään on sanottu.

Tahmeaa kamaa.

Se on kuin entisajan kärpäspaperi. Ruskean-keltainen, tahmainen paperinsuikale, joka vedettiin ulos pahvirullasta ja ripustettiin kesäisin ikkunaan. Kaikenlaiset lepakkoa pienemmät oliot takertuivat siihen kiinni ja kuolivat siinä.

Nyt minäkin olen naulautumassa tähän liisteriin. Mutta vain hetkeksi. Uskoisin.

Viimeistään kunnallisvaalien jälkeen räpistelen itseni irti. Hienoista titteleistä (oikeussosiologian ja kriminologian dosentti) huolimatta en aio antaa ääntäni tälle miehelle, joka suoritti ylioppilastutkinnon Sibelius-lukiossa samana vuonna (1991), kun minä väittelin valtiotieteen tohtoriksi Helsingin yliopistossa. (Kun hän on ehdokkaana Espoossa ja minä asun Helsingissä, ei äänestäminen senkään vuoksi olisi mahdollista)

Lehdistä huomasin myös, että nyt pohditaan, voidaanko J.B:n dosentuuri perua.

Mielestäni sellaiseen hommaan ei pitäisi ryhtyä, vaikka sille löytyisi juridisia perusteitakin. Kyllä Suomen poliittinen järjestelmä yhden dosentin kestää, vaikka se vaikealta tuntuukin.

Onneksi meillä on monipuoluejärjestelmä, jossa vaihtoehtoja riittää aivan kaikille - myös niille, jotka eivät halua käyttää äänioikeuttaan.

Bäckman pyrki kansanedustajaksi vuoden 2011 vaaleissa. Hän edusti Suomen Työväenpuoluetta Helsingin vaalipiirissä ja sai 36 ääntä. Samalla Bäckman edusti Suomen antifasistista komiteaa.

Tuskinpa Espoossakaan nähdään Bäckman-jytkyä!

Johan Bäckmanin koottuja teoksia ja tekoja en katso asialliseksi ryhtyä esittelemään. Niistähän saa lukea melkein viikoittain suomalaisista lehdistä ja varmaankin päivin ja öin venäläisestä mediasta.

Eniten minua kuitenkin häiritsee se, ettei minkäänlainen järkipuhe tai kohtuullisuuden vaatimus näytä purevan tähän dosenttiin.

J.B:n kärpäspaperiin on tarttunut hämmästyttävän suuria otuksia. Presidenttejä ja ministereitä. Ihan julkisesti. Puhumattakaan kabineteista ja baaritiskeistä.

Ulkoministeritasolla (Lavrov-Tuomioja) käyty julkinen keskustelu on  masentavaa.

Minun on mahdotonta ymmärtää korkean tason väitettä, ettei Suomi olisi sivistysvaltio. En ymmärrä myöskään sellaista poliittista kuuroutta, joka ei kuule järkevää ja konkreettista mielipidettä, jonka mukaan tällaiset riidat (lasten huostaanotto) voidaan käsitellä olemassa olevalla virkamiestasolla. Viittaukset kansainvälisten sopimusten rikkomiseen ovat myös ontuvia elleivät suorastaan sokeita.

Dosentti Bäckmanin vastaus ulkoministeri Erkki Tuomiojalle on kuvaavaa:

"Tuomioja on kieltäytynyt kaikista Venäjän yhteistyöehdotuksista. Hän on siis tehnyt kaikkensa lisätäkseen ja pitkittääkseen venäläisten naisten ja lasten kärsimyksiä Suomessa" ... "On selvää, että Tuomioja vaarantaa venäläisten turvallisuuden Suomessa."

Aika kyllä näyttää, mikä on totta tässä asiassa ja mikä vain tarkoitushakuista politikointia.

Kun aluksi viittasin Susanna Paasosen mielenkiintoisiin tutkimuksiin, jonka perusaineisto löytyi roskapostista, siteeraan lopuksi Googlesta imuroimaani tarinaa kreikkalaisen mytologian Kronoksesta.

Ehkäpä dosentti Johan Bäckman elää omassa unimaailmassaan, jolla ei ole juuri mitään tekemistä nykyhetken kanssa.

Titaani Kronos oli kreikkalaisessa mytologiassa vahvin titaaneista. Kukistettuaan isänsä Uranoksen leikkaamalla irti tämän sukuelimen Kronos nousi maailman valtiaaksi.

Kronos nai sisarensa Rhean ja heidän lapsiaan ovat Hestia, Demeter, Hera, Haades, Poseidon ja Zeus. Tietäen kohtalon määränneen, että yksi hänen lapsistaan kukistaa hänet, Kronos nieli lapsensa, mutta Rhea toimitti Zeuksen turvaan. Myöhemmin Zeus petkutti Kronoksen oksentamaan nielemänsä lapset. Zeuksen johdolla nämä kukistivat Kronoksen ja sulkivat hänet, sekä titaanit Tartarokseen. Siellä fuuriat eli raivottaret kiduttavat häntä ikuisesti.

118. Populismista 121008

Myrskynsilmässä on taas tungosta. Sinne näyttää ahtautuvan porukkaa aina silloin, kun kriisi uhkaa. Ehkä ihmiset etsivät sieltä rauhaa. Sanotaanhan, että mitä rajumpi tornado on syntymässä sitä suurempi ja rauhallisempi silmä sillä on. Siellä saattaa paistaa jopa aurinko, vaikka tuhoisat tuulet kiertävät rajulla vauhdilla kehää.

Hyvin harva ihminen lienee tallustellut myrskyn silmässä. Konkreettisesti. Omilla jaloillaan. Useampi on ehkä katsellut sitä korkealta satelliitin kiiluvan silmän avulla. Vielä useammat ovat retkeilleet siellä mielikuviksensa siivillä.

Kuten Olli Rehn, talouskomissaari. Tai Henning Mankelin roolihahmot Kurt Wallader ja Martin Beck.

Poliittinen populismi pilkkaa eliittiä ja kiihottaa kansaa. Sen ruokahalu on sitä suurempi mitä syvemmästä kriisistä on kysymys.

"Tavalliset ihmiset" nostivat Adolf Hitlerin valtaan ja pitivät hänet siinä asemassa siihen saakka kun luurangoiksi laihtuneet "kansan viholliset" pääsivät vapaiksi keskitysleireiltä.

Tavallisen kansan populuksen edustajat ovat historian kuluessa usein vääntyneet hirviöiksi eri puolilla maapalloa.

Yksi tämän tuhoisan kierteen monista historioista on kerrottu Stéphane Courtoisin et. kumpp. teoksessa "Kommunismin musta kirja".

Pelkään pahoin, että  se porukka, joka on nyt ahtautumassa myrskynsilmään, kulkee samoissa jalanjäljissä.

Kun joku esiintyy "aitosuomalaisena" tai "perussuomalaisena", oma varoituslamppuni syttyy.

Populismille on ominaista esittää "ohjelmansa" yksinkertaisten, tunnepitoisten lauseiden tai huudahduksen muodossa. "Kyllä kansa tietää" tai "Nyt tuli jytky".

Aatepolitiikan tutkijat korostavat, ettei populismi ole mikään ideologia, vaikka se yrittää luoda itsestään kuvan vaihtoehtona "vanhoille puolueille" siis vaihtoehtona vasemmistolle ja oikeistolle.

Tässä mielessä "keskitie", jolle on muodostunut paha liikennetungos, on perusluonteeltaan pelkistettyä populismia.

Tähän ruuhkaan toi oman hajunsa Risto Volanen, joka kommentoi Olli Rehnin uutuuskirjaa ”Myrskyn silmässä - Eurokriisistä eteenpäin” (Otava 2012): "Keskustan selkeästi argumentoidun suomalaisen realismin linjan niputtaminen kaikkea vastustavaksi populismiksi on yllättävää."

Populismia on vaikea perustella järkevillä argumenteilla.

"Suomalainen realismi" kiteytyy R. Volasen suussa lauseeksi "Tästä eteenpäin jokainen syö omaan laskuunsa". Se vaikuttaa hyvin järkevältä. Se uppoaa kansaan, joka tietää paljonko omassa lompsassa on kulloinkin rahaa. Mutta perimmältään se on aivan yhtä järkevä kuin Veikko Vennamon iskulause "kyllä kansa tietää".

Kilpailu populistisilla iskulauseilla on vaarallista.

Amerikkalaiset "teekutsut" ja Kokoomuksen "Toivo" ja "Työväenpuolue" kuuluvat tähän sarjaan.

Ne sopivat poliittisen konservatismin ideologiaan yhtä hyvin kuin eau de cologne lihapullakastikkeeseen.

Joka tapauksessa pidin Risto Volasen historiallisesta perspektiivistä: 
"EU:n kehittämisessä oli alun perin virhe luulla, että 30-vuotisen sodan seurauksena vuonna 1648 syntynyt Westfalenin valtio sulaisi pois EU:n komission ja parlamentin tieltä."

Onkohan tässä se "valuvika", josta on puhuttu jo vuosikausia?

Aikoinani yritin vakuutella, ettei sutta pitäisi päästää vapaaksi. Silloin tarkoitin sudella "vapaata markkinataloutta". Nyt se on saanut jolkutella ihan vapaasti sen jälkeen, kun Berliinin muuri murtui. Siitä alkaa olla jo kohtuuttoman pitkä aika.

Puheet rahoitusmarkkinaverosta ja veroparatiisien sulkemisesta tuntuvat luonnollisilta ja järkeviltä jatkeilta sekä "Susiko vapaaksi"- keskustelulle että "Westfalenin valuvian" korjaamiselle.

Toivottavasti tämä keskustelu purkautuu ulos myrskynsilmästä tai jää  ainakin henkiin, jos/kun myrsky laantuu.

117. Musta Mannerheim 2-osa 121002

Kirjoitan tätä yksin. En tarvitse tähän Viljo Vähäsen apua. Olen tullut kotiin Suomalaisen klubin kirjaillasta, jossa Sofi Okaanen oli vieraana. Kello on pitkästi yli puolen yön. Mutta Sofista ja linnuista en nyt sano mitään. Sen sijaan palaan teemaan, josta kirjoitin aikaisemmin (ks 106. Musta Mannerheim 120816).

Sitä ennen haluan sanoa teille, jotka mahdollisesti luette tätä, muutaman asian:

(1) Olen nyt kirjoittanut 116 postausta (Unski Hämäläisen erinomainen termi) blogiini. Yhtään kommenttia en ole saanut. Se on suurenmoinen asia, vaikka se saattaa olla ristiriidassa sosiaalisen median (Google, Twitter, Facebook ym) periaatteiden kanssa. Lukijoikseni ovat ilmoittautuneet Lefa  ja Pauli. (Aivan alussa töhersin itseni sille listalle, enkä tiedä, kuinka saisin nimeni sieltä pois.) Se on hyvä. Muita nimiä ei  sinne tarvitse ilmaantua. En halua ajautua siihen debattikierteeseen, jossa huomaan joidenkin blogistien (Kemppinen, J. Virolainen) olevan.

(2) Pitäkää siis pintanne. Linjanne. Älkää vastatko minulle eikä Viljolle. Please. Minä en lähde siihen leikkiin.

(3) Blogini on liite päiväkirjaani, jota olen pitänyt syksystä 1983 lähtien. Joka päivä. Siihen merkitsen myös tämän postauksen.

Mutta siis Mustasta Mannerheimista. Toistamiseen.

Katsoin netistä suoran lähetyksen Bio Rexistä ja sen jälkeen Strada-ohjelman. Näin vain pienen ruudun tietokoneellani (samanlaisen jolta seurasin osan Maj Lind-kilpailusta). Tässä kommenttini:

(1) Sydämellinen, kaunis, herkkä filmi. Teksteissä syvää inhimillisyyttä.

(2) Päähenkilö (maskeerattu arpinaamaiseksi, ontuvaksi mieheksi) ei tietenkään ollut "meidän Marski", vaan siinä kulttuurissa elävä, sympaattinen mies, joka joutui kantamaan suuren rakkautensa romahduksen raskasta taakka läpi koko sotilaallisen elämänuransa.

(3) Tarinan kertoja (hieman pelottavaksi maskeerattu isoisä) ja lapset, jotka häntä kuuntelivat, olivat - mikäli oikein ymmärsin - aito osa sikäläistä tarinankertomiskulttuuria, enkä laisinkaan ymmärrä niitä hienohipiäisiä kommentaattoreita, jotka taivastelivat Strada-ohjelmassa, etteivät lapset muka jaksa kuunnella tuollaisia jorinoita. Vain läpeensä   tönkkösuolattu ihminen voi sanoa tuollaisia typeryyksiä

(3) Filmi ei vähimmässäkään määrin tahraa tai sumenna Suomen Marsalkka C.G.E. Mannerheimin uraa tai mainetta.

(4) Hiljentykää ja katsokaa se filmi, kun se tulee Yleisradion kanavilta.

Ajatelkaa. Eihän se ole meistä pois. Vaan meille lisää.

Käyn rauhallisin mielin nukkumaan.

116. Ex-puheenjohtajat 120930

Annoin Viljo Vähäselle kaksi nimilistaa:

(1) Jussi Saukkonen, Juha Rihtniemi, Harri Holkeri, Ilkka Suomien, Pertti Salolainen, Sauli Niinistö, Ville Itälä, Jyrki Katainen

(2) Johannes Virolainen, Paavo Väyrynen, Esko Aho, Anneli Jäätteenmäki, Matti Vanhanen, Mari Kiviniemi.

"Jaha. Siis kokoomuksen ja kepun puheenjohtajia. So what? Mitä pahaa he ovat tehneet? Onko tämä joku tietokilpailu? Vai pitäisikö arvata, kuka on kummankin listan seuraava nimi? Kepun listasta puuttuu nykyinen. Miksi molemmissa listoissa on yksi musta nimi?"

- En minä sinulle mitään tietokilpailua järjestä eikä sinun tarvitse mitään arvaillakaan. Mustien nimien suhteen hoksottimesi on kyllä hereillä. Kaikki ovat entisiä puheenjohtajia. Mutta mustista nimistä sain aiheen kutsua sinut palaveriin, vaikka ei niihinkään mitään suurta sensaatiota liity. Kaikki ex-puheenjohtajat ovat siinä mielessä minulle tuttuja, että olen elänyt oman politrukkielämäni aika vahvasti heidän vaikutuspiirissään. Jopa niin vahvasti, että he ovat päässeet arvopaikalle kirjahyllyyni. Siellä on nimittäin kaksi paksua mappia, joiden selässä lukee "Kokoomus" ja "Keskusta". Se sopii kaksinkertaiselle ex-politrukille kuin nenä päähän. Molempien listojen nimet tunnen ja tunsin henkilökohtaisesti. Toiset paremmin, toiset heikommin.

"OK. Senhän minä tiedän. Mutta mitä hyvää tai ihmeellistä Niinistö ja Väyrynen ovat nyt tehneet, kun halusit nostaa heidät framille?"

- No, eivät he ole tehneet oikeastaan mitään erityistä. Eivät hyvää eivätkä pahaa. Hehän eivät olleet  edes yhtä aikaa puheenjohtajina. (Väyrynen 1980-1990, Niinistö 1994 - 2001). He kuuluvat kyllä samaan ikäluokkaan (P.V. s. 1946, S.N. s. 1948), mutta ovat syntyneet kaukana toisistaan (P.V. Kemin maalaiskunnassa, S.N. Salossa). He pyrkivät molemmat presidentiksi. Toinen pääsi. Mutta jotakin yhteistä, merkittävää, heissä on.

" Sen haluan kyllä kuulla"

Tauko

- Molemmat ajattelevat ex-puheenjohtajina suuria. Eivät tartu lillukanvarsiin. He ovat siinä iässä, että nyt on aika esittää "ohjelma". Kohta se on myöhäistä. He molemmat näkevät, että nuorissa on tulevaisuus (mikä ei ole aivan uusia asia). Vanhempi valtiomies kutsuu nuoria Politiikan korkeakouluun, nuorempi on julkaissut vihkosen, johon on koottu keinoja nuorten arjen parantamiseksi. Molemmat ovat ihan vakavissaan. Mitäs siitä sanot?

Viljo Vähänen oli hiljaa. Pitkän aikaa. Ajatteli varmaan, että onkohan tuo nyt ihan tosissaan. Senkö takia piti kutsua kylään. Hän olisi varmaan mieluummin kuullut, mitä mieltä olen Suomen Marsalkasta, koska olin kertonut, että katsoin sen netistä suorana ja seurasin myös Stradan sen jälkeen. Sitä aihetta en halunnut kuitenkaan vielä purkaa. Palaan ehkä sitten, kun YLE näyttää filmin omilla kanavillaan.

"Ne painivat kyllä eri sarjoissa. Väyrysen korkeakoulu on puhdasta puoluetoimintaa. Niinistön syrjäytymisteesit ovat yleisempää yhteiskuntapolitiikkaa. Siinä on vissi ero, vaikka molemmat ovat puolueittensa entisiä puheenjohtajia. Väyrysen korkeakoulu kestää puolitoista vuotta, ja sinne otetaan mukaan vain aatteellisesta keskustapolitiikasta kiinnostuneita nuoria. Heistä koulutetaan puolueen kaadereita kuntiin ja muihin yleisiin laitoksiin. Koulutus on osallistujille maksutonta. Mutta ei niitä rahoja tietenkään oteta rehtori Väyrysen lompakosta, vaan yhteiskunta tulee eri kanavia pitkin avuksi. Niinhän systeemi on jo vuosikausia toiminut sekä Alkio- että Paasikivi-opistoissa. En tiedä, mitä reittiä rahat kulkevat Pohjantähti-opistoon. Mutta se on aivan normaalia ja täysin hyväksyttyä puoluetoimintaa. Brysselissä ja Strasbourgissa  käydään tietysti EU:n varoin. Entisenä europarlamentaarikkona Väyrynen kyllä hallitsee sen puolen. - Niinistön ei presidenttinä tarvitse perustaa omaa projektiaan varten korkeakoulua, eikä syrjäytymisprojektissa kouluteta tietääkseni millekään puolueelle kaadereita, vaikka tällaisia epäilyjä näyttää liitelevän ympäri maata. Ja onhan Väyrysen ja Niinistön nuoriso-ohjelmissa myös se ero, että toiseen on ladattu jättiläisannos arvovaltaa ja toinen rämpii ahtaassa puoluekarsinassa."

Minun vuoroni oli olla hiljaa.

- Eikö asia - siis nuorison aktivointi - ole niin arvokas, että sen rinnalla puoluekarsinat menettävät merkityksensä? Vai onko puolueen polttomerkki niin pysyvä, ettei sen hajukaan hälvene, vaikka merkinkantaja kuulisi hiekan ropisevan arkkunsa kannelle?"

"Sinunhan se pitäisi tietää, kun kannat molempia merkkejä. Hajustasi en pysty niitä erottamaan toisistaan"

115. Putinin tilanne 120924

Viljo Vähänen oli lukenut Hesarin Vieraskynästä entisen UPI-kollegani Arkadi Moshesin kirjoituksen Venäjän presidentin, Vladimir Putinin asemasta. "Putinin tilanne alkaa käydä tukalaksi. Miten käy jos hän joutuu vuonna 2018 luopumaan presidentin virasta ... Putin on ollut vallassa liian kauan, että kansa voisi suhtautua häneen samanlaisena toivoa tuovana presidenttinä kuin valtakauden alussa."

Tällä kertaa istuimme meidän keittiön pöydän ääressä ja päätimme tehdä harvinaislaatuisen poikkeuksen. Minun ehdotuksestani otimme lasillisen Mustaa Renaultia eikä Viljolla ollut mitään sitä vastaan.

Selitin, että naapurimaan presidentin tilanteen pohtiminen on niin vaikea ja vakava asia, että se vaatii neuvoa-antavan. Ja Viljo nyökytteli. Olimme tosin yksimielisiä siitä, että olisi ollut aihetta nostaa malja myös Suomen presidentin kannustukseksi. Olihan hän näyttävästi esillä uutisissa yhdessä YK:n pääsihteerin kanssa.

Jyrki Virolainen tosin katsoi asialliseksi esittää asiasta oman versionsa:

"YK:n päämajassa tänään pääsihteeri Ban Ki-moon pyöräytteli Sauli Niinistöä näyttävästi kameroiden edessä pari kertaa ympäri ikään kuin herrat olisivat mukana Tanssii tähtien kanssa ohjelmassa..."

Mutta emme halunneet takertua J.V:n hölmöilyyn, vaikka aihetta olisi ollut. Olihan Sauli Niinistö tärkeällä asialla eikä missään suomalaisen television hupiohjelmassa. Sitä paitsi hänen tämänkertaisen Amerikan-vierailunsa marssijärjestys oli tärkeä. Ensin YK ja sitten USA:n presidentti.

Mutta siis Putinin tilanne.

Kun ensimmäinen konjakkisuullinen oli valahtanut kieliltämme, Viljo aloitti hyvällä kysymyksellä:

"Onko Venäjä menossa kohti diktatuuria vai demokratiaa? Siitähän tässä on kysymys. Se on suuri linjaratkaisu. Siitä riippuu moni asia tässä maailmantilanteessa. Mutta Arkadin aikaraja on kyllä aivan liian tiukka. Vuosi 2018 tulee liian aikaisin, jotta voisimme sanoa mitään lopputuloksesta. Suuntakin on vielä hakusessa. Neuvostoliittohan lakkautettiin 20.12.1991. Siitä on kulunut vain silmänräpäys, kun ajatellaan Venäjän vuosisataista historiaa. Putinkin on siis vain vilahdus."

- Tuo on tietysti totta. Etenkin jos aikaa lasketaan Kiovan Venäjästä lähtien. Mutta Arkadi tarkoittaa tietenkin nykyistä Venäjää ja sen tulevaisuutta. Ei kannata katsoa liian kauaksi taaksepäin. Sieltä löytyy mörköjä ja luurankoja, joilla ei ole todellista merkitystä tämän päivän päätöksiin. Eksistenssi ratkaisee. Tämä hetki ja tämä tilanne. Pidän tärkeänä Arkadin johtopäätöstä (vaikka en osaa vahvistaa, että Levanda olisi luotettava), että "Venäjä on psykologisesti valmis elämään ilman Putinia".

"Mutta minä en oikein luota noihin tutkimuslaitoksiin, vaikka tarkistin kyllä ennen luoksesi tuloa, että Arkadi Moshes on UPI:n Venäjä-tutkimuksen johtaja ja että hän varmaankin tietää nämä asiat paremmin kuin minä. Mutta Arkadin omat johtopäätökset ovat mielenkiintoisia. Hänen mukaansa Putin on menettänyt teflon-Vadimirin sädekehänsä, mikä tarkoittaa sitä, että epäkohdat ja katastrofit ovat alkaneet näkyä hänen pinnassaan. Silti en oikein hyväksy hänen yksioikoista johtopäätöstään, että Venäjä olisi jo nyt siirtynyt kommunistihallinnon aikaiseen sortopolitiikkaan. Se on tiedemiehelle vierasta asenteellisuutta ja sävyttää liiaksi tätäkin Vieraskynää. Siltä pohjalta hän käy länsimaiden kimppuun ja väittää, että ne ovat hyväksyneen nykyisen Venäjän luineen ja nahkoineen kumppanikseen. Hän jopa syyttää länsimaita siitä, etteivät nämä voineet lähteä edistämään demokraattisemman järjestelmän syntyä Venäjällä. Hän näyttää unohtaneen, että Venäjällehän tuotiin 1990-luvun alkupuolella voimalla ja rytinällä länsimaista demokratiaa - tosin sen vanhana ja turmeltuneena versiona."

Jaha!

- Tarkoitat siis ilmeisesti raakaa kapitalismia, vai?

"Kyllä shokkiterapiaa voi täydellä syyllä kutsua sellaiseksi. Sitähän kokeiltiin Venäjällä kuin jotakin ihmelääkettä. Länsimaat olivat suorastaan hurmiossa, kun ne saivat tilaisuuden auttaa kurjaa ja köyhää Venäjää sen suuressa ahdingossa. Sitä tilaisuutta vanha ja läpeensä korruptoitunut puoluekoneisto ei tietenkään jättänyt käyttämättä hyväkseen. Se kahmaisi itselleen kaiken, mikä vain irtosi ja sijoitti voittonsa turvaan eli länsimaailman suurimpien kapitalistien kassaholveihin. Syntyi kapitalistinen yläluokka, oligarkit. Suurin osa pakeni länteen. Sitä sairautta Venäjä edelleen potee."

"Arkadilla on myös rankka väite, että koko Eurooppa on Venäjän suhteen länsimaisten, liberalististen korulauseiden panttivanki. Itse sanoisin asian vielä kovemmin.. Länsi elää oman ylpeytensä, ylimielisyytensä ja arroganssinsa varassa. Se syö omaa oksennustaan, jota se tarjosi Venäjälle 1990-luvun alussa. Silloin siihen oli tukehtumassa Boris Jeltsin, jonka Venäjää Rosa Liksom kuvailee varsin realistisesti Finlandia-palkintokirjassaan. Vladimir Putin on onnistunut nostamaan Venäjän hieman tuon surkean tilan yläpuolelle. Olisi maailmanluokan katastrofi, jos se alkaisi vajota sinne takaisin."

Katsoin hieman hämmästellen Viljoa. Otimme viimeiset kulaukset Mustaa Renaultia. Ajattelin, että tuo "oksennus" on aika rajusti sanottu. Mutta en välittänyt huomauttaa siitä mitään.

Viljo on Viljo.

"Arkadin Vieraskynän loppukiekaisusta jäi sellainen, valitettava, sivumaku, ettei hän usko demokratian vahvistumiseen Venäjällä, vaan että "tutuksi tullut Putinin Venäjä" olisi saavuttanut jo lakikorkeutensa ja että se olisi vajoamassa takaisin kohti pimeyttä."

114. Lennu IX 120922

Lennu kertoi katsoneensa vaalitenttiä Ukon ja Jennin kanssa. Se oli ihan mukava koti-ilta. Kerrankin molemmat olivat paikalla. Se tuntui mukavalta. Antoivat kyllä vähänlaisesti sapuskaa, vaikka itse kävivät jääkaapilla monta kertaa.

"Ne varmaan ajatteli, että minä rupean lihomaan täällä kaupunkiasunnossa. Kesämökillä minä juoksentelin pitkin rantoja joka päivä, mutta täällä en juuri viitsi pistää kuonoani ulos, jos ei ole pakko. Se on kyllä ihan turha pelko. Kyllä meikäläinenkin osaa pitää linjansa kurissa."

- Siitä tulikin mieleeni Jennin kuva Maj-Lind kilpailun ohjelmalehtisessä. Se on kyllä sata kertaa parempi kuin se Ukon virallinen. Jenni on siinä niin tyttömäisen freesi, ettei sitä oikein osaa kuvitella tasavallan ykkösnaiseksi.

"Sinulla, Viljo, on vanhaksi ukoksi aika tarkka silmä. Kyllä Jenni on siinä kuvassa ihan oma itsensä. Itse hän sen valitsi, kun kysyttiin pianokilpailun suojelijaksi. Siinä vihkosessa on muuten toinenkin lähes yhtä hyvä kuva. Ukrainalais-unkarilainen Susanna katsoo siinä niin veikeästi olkansa yli, taaksepäin, että jos tuomaristolla olisi ollut yhtä herkkä silmä kuin sinulla, se tyttö olisi päässyt välieriin ja vaikkapa loppukilpailuun. Mutta ei päässyt. Valitettavasti. Kun Jenni ja Ukko olivat omissa hommissaan minulla oli aikaa katsoa Maj-Lindiä netistä, suorana. Merkitsin alkukilpailussa Susannan kohdalle kympin jokaisesta kappaleesta, jonka hän soitti. Mutta eihän se tietenkään auttanut. Monelle muullekin lahjakkaalle pianistille eilinen ilta oli pettymys, kun loppukilpailun kuusi nimeä julistettiin."

Viljo Vähänen ja Lennu juttelivat vielä hetken aikaa pianokilpailusta, jossa tuomareiden tehtävä oli tosi vaikea. Neljästäkymmenestäkolmesta valittiin ensin 14 välieriin ja niistä kuusi loppukilpailuun. He olivat yksimielisiä siitä, että Tuomas Kyyhkysen Valse triste oli niin kaunis ja herkkä ja Prokofjevin sonaatti niin mahtava, että hänen olisi pitänyt ilman muuta päästä soittamaan Musiikkitaloon ensi viikolla. Mutta eihän kahta suomalaista voitu valita finaaliin. Maapolitiikka jyräsi musiikin! Mutta siihen he päättivät kulttuurikeskustelun ja siirtyivät pian politiikkaan.

- Mitäs mieltä ne olivat ensimmäisestä kunnallisvaalidebatista? Se ei tainnut herättää heissäkään suurempia intohimoja?

"Ei todellakaan. Mutta kyllä he katsoivat sen alusta loppuun saakka. Ukollehan se oli vanhaa kauraa. Hän tiesi kyllä minkälaista on istua vaalidebateissa, kun kaikki yrittävät vain kerätä pisteitä. Ei siitä mitään tule. Ei ainakaan asiaa. Luulen, että molemmat olivat helpottuneita, kun Ukon ei enää tarvitse osallistua niihin kekkereihin. Vaikka kyllä hänellä tietysti on lukkarinrakkautta tiettyyn suuntaan. Ei siinä mitään uutta tai ihmeellistä ollut. Ilta-Sanomien toimittajien arvio oli aikalailla kohdallaan. Tyydyttävän alareunassa."

Viljo Vähänen oli samaa mieltä. Politiikan valtavirtaa eivät vaalidebatit paljonkaan hetkauta. Se karavaani kulkee eteenpäin vaikka koirat kuinka haukkuisivat.

"Mutta", Lennu piristyi. "Olen haistamassa paradigman muutoksen. Politiikan viitekehys natisee. Puolueita on pidetty portinvartijoina, mutta areenalle ja agendalle on vähitellen alkanut kerääntyä aineksia, jotka eivät pysykään lokeroissaan, vaan läikkyvät yli raja-aitojen ja reunusten. Se on töhnää, joka on kuitenkin yhtä eloisaa kuin elohopea. Ja elohopeahan on vaarallinen aine, jos se joutuu elimistöön. Se on kuin trikiini, joka hakeutuu niihin paikkoihin, joissa verenkierto on vilkkainta.

Politiikassa tällaisia paikkoja ovat perinteisesti olleet "kabinetit", epäviralliset lokerot, joihin todellinen valta on kätkeytynyt. Aika ajoin näitä kabinetteja ja perätupia tuuletetaan, mutta ei se pitkän päälle auta.

Minusta tuntuu, että politiikalle pitäisi tehdä samanlainen peruskorjaus kuin sille Helene Schjerbeckin taululle, jonka sisältä paljastui 125 vuotta vanha kangas, jolle taiteilija oli maalannut yhden herkimmistä töistään. Politiikan kehys pitäisi murtaa samalla tavalla. Paradigman muutos ei yleensä näy osallistujien silmiin. He ovat liian lähellä. Sokeita. Mutta silti itse muutos voi olla todellinen, ei kuvitteellinen. Kyse ei ole vallankumouksesta sanan klassisessa merkityksessä. Niitä kokeiluja on maailma täynnä. Koska paradigmaan sisältyy aina vanhaa tietoainesta erikoistapauksena, sen muutos on sitkeä, usein pitkä tapahtuma, kunnes erikoistapauksessa muodostuu yleisesti hyväksytty, auktorisoitu ajatustapa, teoria. Vaalikeskustelussa saattoi olla paradigmaattisen muutoksen aineksia, mutta ainakaan minä en niitä havainnut. Pitäisi ottaa oppia tieteenfilosofiasta ja kysyä, mitä politiikassa pitäisi tarkkailla ja tutkia. Nykyiset vaaligallupit ja vaalikoneet saattavat osoittautua suuriksi erehdyksiksi. Ne ovat kuin hajuvettä lihapullataikinassa. Siksi myös tulkinta voi mennä täysin pieleen."

- Ymmärrän, mitä ajat takaa, mutta epäilen, ettei elohopeateoriasi tuo kovinkaan paljon uutta tietoa politiikan ytimestä.

"Siinähän se ongelma juuri on. Nykymaailman pursuaa tietoa kaikilta elämän alueilta. Sitä tulee joka hetki lisää. Sapere aude ei ole enää relevantti vaatimus, ellei uskalleta myöntää, ettei ihmisen pää enää kestä kovin monia ja kovin suuria tietoannoksia. Tieteellistä tietoa on totuttu pitämään puhtaan järjen olennaisimpana osana. Nyt sitäkin tietoa alkaa olla joka nurkka täynnä. Mutta onko Suomen, Euroopan tai maailman järki yhtään kasvanut siitä vuodesta (1887), jolloin Helene Schjerfbeck maalaisi Naisen ja lapsen, joka on vielä jonkin aikaa näytteillä Ateneumissa?"

Lennu oli pitkään hiljaa ja tuijotti suoraan Viljo Vähäsen silmiin. Odotti vastausta. Ja se tuli.

"En tiedä."