143. Pulinat pois! 130217

Läksi aamulenkille marsalkka Joffren kadulta. Kävelin hetken Victor Hugoa pitkin. Ylitin Gambettan ja käännyin Grosson kulmasta rantaan. Aurinko oli juuri noussut Cap Ferrat’n takaa. Majakka törrötti pystyssä. Tummat, kumpuilevat pilvet peittivät eteläisen taivaan. Jossakin niiden takana oli Algeria ja koko Afrikka. Kipeä, verestävä kuoppa nykyisen Ranskan suussa.

Ajattelin ranskankielen sanaa bavarder. Jaaritella, lörpötellä, pulista. Sitä Nizzan kadut ja terassit ovat täynnä. Varsinkin nyt, kun jokavuotiset karnevaalit alkoivat. ”Kuninkaat” ja ”kuningattaret”, valtavat mimosavuoret, tuhannet ja tuhannet pikku lapset kevyissä hepeneissään, korsoja korsojen perään. Kukkaharjaisia hevosia, satoja kabareetyttösiä …

Bavarder!

Juuri ennen kuin tulin Enkeltenlahdelle, uuden hotellin nurkkaan, siihen missä valtavan kokoinen, tummasta marmorista veistetty naispatsas katsoo Californien suuntaan, olin astua koirankakkaan. Joku oli jo ehtinyt osua siihen jalallaan. Merde! Eivätkö ne enää pesekään aamuisin Nizzan katuja, kuten aikaisemmin? Tehdäänkö sitä silmänlumeeksi vain ihan keskustassa? Kävelykadulla.

Samassa huomasin tutun hahmon istumassa rantapenkillä, joka itsellänikin oli tähtäimessä.

Viljo Vähänen.

En tietenkään kysellyt, mistä hän oli siihen tupsahtanut. Viljolta on turha kysellä pikku asioista. Sen olin jo oppinut.

Hän vain tuli kuin taivaasta? Ratsastiko sillä asteroidivyöhykkeeltä karanneella kivimöykyllä (2012 DA14), joka sujahti Kuun ja Maapallon välistä 15. helmikuuta klo 20.42 (ranskalaiseen kellonaikaan) vai olisiko tullut omilta astraalisilta lenkeiltään sillä pienellä murikalla, joka räjähti tuhkannuuskaksi osuessaan melkein samaan aikaan pikku kotimme ilmakehään 54 000 kilometrin tuntinopeudella jossakin Uralin yläpuolella?

Viljon retkillä ei välttämättä ole mitään tekemistä astrofysiikan kanssa.

”Olisihan se voinut osua vaikka tuonne ulapalle”, Viljo sanoi ovelasti hymyillen, kun olin istahtanut hänen viereensä Nice Matin kainalossani. ”Melkoinen pläjäyshän se olisi ollut. Tuskinpa Negresconkaan ikkunat olisivat pysyneet ehjinä siinä paineessa. Venäjälläkin suurin osa vammoista johtui kuulemma särkyneistä akkunoista. Mutta se isompi kimpale olisi kyllä tehnyt pahaa jälkeä.”

- No ihan varmasti, sanoin, kun oli lukenut Tsheliabinskin ”tulipalloista”. - Maapallon ilmakehäänhän putoaa joka päivä tonneittain kaikenlaista kamaa ja olemmehan mekin jo ehtineet lähettää sinne omia vehkeitämme muutaman vuosikymmenen ajan. Satelliitteja ja muuta avaruusromua. Valtaosa tuhoutuu ennen kuin putoaa maan pinnalle.

”Tosiasiassa te ette tiedä maailmankaikkeudesta yhtään mitään! Tai pienen pienen hiukkasen verran. Te elätte vain arvausten ja uskomusten varassa. Osa niistä saattaa olla jopa oikeansuuntaisiakin, mutta ette te niiden varassa pitkälle pötki. Maailmankaikkeuden mittasuhteet eivät aukea teille. Ne ovat paljon muutakin kuin fysiikkaa, vaikka sillä on kyllä hauska leikitellä. Ajatuksesi siitä, että avaruus on aikaa täynnä, saattaa tuntua sinusta radikaalilta, mutta sekin on vain kalpea aavistus todellisuudesta …”

Tässä sitä taas oltiin! Viljon kanssa bavarder johtaa aina lopulta hiljaisuuteen. Siinä suhteessa hän on inhottava olento.

Kuinka monta kertaa olinkaan pysäyttänyt hänet kysymällä, mitä hän tarkoittaa sanoessaan ”te ette tiedä”. Ketkä te? Kuka ei tiedä? Kuka tietää? Sinäkö?

Sitä solmua ei pystytty avaamaan myöskään Enkeltenlahden rantabulevardilla.

Siispä hypättiin sen yli, arkisempiin asioihin. Afrikkaan ja Intiaan.

Ranskalaisilla bavarder on verissä. Puhetta tulee kuin turkinsuusta. Se on elämäntapa.

”Ranskan 54. presidentti Francois Gérard Georges Nicolas Hollande katkaisi istuvan presidentin Nicolas Sarkozyn kuningastien voittamalla hänet keväällä 2012 toisella kierroksella. Se oli kova pala oikeistolle ja makupala vasemmistolle. Bavardagea se ei kuitenkaan muuttanut. Lörpöttely on vyörynyt vuoden päivät entisellään. Nyt F.G.G.N.H – ranskalaiset ovat hulluina lyhennyksiin – on alkanut panna pulinoita kuriin oman hallituksensa sisällä. Hän haluaa, että kaikki 39 ministeriä käyttäytyvät hallituksen virallisissa ja epävirallisissakin istunnoissa arvokkaasti toinen toisiaan kohtaan. En oikein tiedä, mistä tämä kurinpito sai oikein alkunsa, mutta minulla on sellainen sormituntuma, että se liittyy jollakin tavalla siihen parlamentaariseen homokeskusteluun, jonka keskushahmoksi nousi oikeusministeri Christiane Taubira. Mutta kun päätös nyt on tehty, F.G.G.N.H. on ottanut Johannes Virolaisen aseen käyttöönsä: Pulinat pois!  Se saattaa liittyä myös niihin huhuihin, jotka kertovat, että Nicolas Paul Stéphane Sárközy de Nagy-Bócsa aikoo haasta istuvan presidentin seuraavissa vaaleissa. Kuuluuhan kaksintaistelukin Ranskan kansallisiin perinteisiin. Siihenkin on valmistauduttava hyvissä ajoin …”

Viljo Vähänen on aika taitava nappaamaan uusia keskustelun aiheita kuin ilmasta konsanaan.

Siispä jatkoimme vielä jonkin aikaa omaa rupatteluamme Välimeren rantapenkillä.

- Minusta Hollanden vierailu Intiaan oli tyypillinen esimerkki siitä, että Ranska haluaa käyttäytyä kansainvälisessä politiikassa kuin suurvalta, vaikka Napoleonin ajat ovat jo pahasti haalistuneet. Intia on ollut ranskalaisille hankala asia. Siellä Ranska on jäänyt toiselle sijalle valtataistelussa brittien kanssa. Se joutui myös vetäytymään kuin lyöty  koira – häntä koipien välissä – Indonesiasta. Nyt se on katsonut oikeaksi nostaa kunniankentällä kaksi suurta, geopoliittista aluetta – Intian ja Afrikan – joilla se näkee joutuvansa kaksintaisteluun Kauko-Idän suurimman jättiläisen, kommunistis-kapitalistisen Kiinan kanssa. Sekin on osa ranskalaista ylpeyttä. Suuruudenhulluutta. Mutta kuitenkin se on myös osa tämän päivän poliittista realismia.

”Niinhän se on. Sillä areenalla ei bavardage riitä. Tarvitaan kättä pitempää. Nato ei näytä riittävän Ranskalle. Sen on saatava liittolaisia – tulevan sodan varalta – jostakin kauempaa. Mutta pitääkö välttämättä mennä mesta edemmäs kalaan?”

Tästäkin on tulossa aurinkoinen päivä. Nizzan pienoisilmasto pärjää hienosti kilpailussa muun Euroopan lumimyrskyjen kanssa.

142. Paavi 130212

”Rakkaat veljet ja sisaret …”

Kuinka kauniisti nämä sanat olisivatkaan sopineet sen miehen suuhun, joka tänään istuu pronssipatsaana St Pierre d’Arenen kirkon ovensuussa Nizzassa, rue de Francen varrella. Suomalaisessa korvassa ne olisivat helähtäneet kuin hopeakulkuset. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kukkakedoillakin ne olisivat levittäneet ympärilleen lämpöä, iloa ja turvallisuutta.

Mutta ei. Paavin suuhun ne eivät mahtuneet.

Kun Paavi Benedictus XVI ilmoitti eilen katolisen kirkon kardinaalikollegion yleiskokoukselle latinaksi, että ”28. helmikuuta klo 20 Pyhän Pietarin Istuin tulee olemaan vapaana”, hän aloitti puheensa sanoilla Frerès trés chers (hyvin rakkaat veljet). Sisarista hän ei sanonut mitään.

Ei tietenkään.

Katolisen kirkon kanoninen laki määrää, että paavin tulee olla mies eikä siihen konklaaviin, joka valitsee paavin, naisilla ole asiaa. Se on miesten homma. Sitä sääntöä nykyinenkään paavi ei voinut (dramaattisen ja historiallisen) ilmoituksensa alussa rikkoa.

Sytytin kuitenkin aamulla tuohuksen pronssiselle Pietarille d’Arenessa ja painoin sen kiinni pystyssä törröttävään piikkiin. Kaksi muuta tuohusta oli jo palamassa. Samalla luin (jälleen) patsaan jalustasta tekstin Tu es Pierre et sur cette pierre je patira mon Eglise. ”Sinä olet Pietari (kivi), ja tälle kalliolle (kivelle) rakennan kirkkoni.” Seinällä kerrottiin, missä Raamatun kohdassa Jeesus Nasaretilaisen kerrottiin sanoneen nämä sanat.

Vuosisatojen kuluessa on väitelty ankarasti siitä, kuka oli ensimmäinen paavi. Pietarin asemaa ei ole juurikaan kiistetty. Sen sijaan on kyllä kinasteltu siitä, oliko Jeesuksen opetuslapsi Roomassa siihen aikaan, kun katolinen kirkko syntyi ja onko juuri Rooma se kaupunki, johon piispanistuin pystytettiin. Saiko Pietari taivasten avaimet siellä?

Joka tapauksessa d’Arenen Pietari pitää vasemmassa kädessään kömpelön näköistä, suurikokoista avainta ja kohottaa oikeaa kättään niin, että etu- ja keskisormi osoittavat ylöspäin ja muut sormet on taivutettu sisäänpäin.

Olisiko se merkki siitä, että jos joku esittää syytöksen toista kohtaan, varsinaista syyllistä pitäisi etsiä omasta sydämestään?

Tätä jäin miettimään, kun jatkoin aamulenkkiäni toiselle puolen kaupunkia, josta tiesin löytäväni Kirkassilmäisen.

Hän seisoo Vanhan kaupungin laidalla, lähellä Garibaldin aukiota St.Martin-St-Augustinin kirkossa.

Jeesusta esittävällä, luonnollisen kokoisella patsaalla on hämmästyttävä katse. Se johtuu siitä, että silmät ovat kirkasta lasia, joka hohtaa lämpöä, armoa ja ystävällisyyttä. Puhuttelevat, avoimet kädet korostavat tunnelmaa. Ei syytöstä. Ei ankaruutta. Ei pelkoa. Vaan pelkkää rakkautta.

”Rakkaat veljet ja sisaret.”

Alttarin toiselle puolelle on ripustettu standaarin tapainen vaate, jossa lukee Notre époque ouvre á la église des possibilites immenses de faire le bien. ”Aikakautemme avaa kirkolle valtaisat mahdollisuudet tehdä hyvää” (Johannes XXIII).

Olisiko vuosien 1958-1963 paavi nähnyt sellaisia Neitsyt Marialta saamiaan ilmestyksiä (kuten Googlessa viitataan), jotka olisivat jollakin tavalla koskeneet naisen asemaa katolisen kirkon miehisessä kulttuurissa, ja että sen vuoksi hän oli katsonut oikeaksi olla kertomatta asiasta kardinaaleille? Tarkoittivatko sanat ”valtaisista mahdollisuuksista” jotakin näin suurta ja radikaalia muutosta Paavin Kirkossa?

Sitä saamme tuskin koskaan tietää, vaikka kaikenlaiset paavi Johannes XXIII:n kuolemaan liittyvät salaliittoteoriat myllättäisiin tuhanteen kertaan auki.

Sen sijaan katolinen kirkko (ja sen miljardiluokkaa oleva kannattajakunta) joutuu nyt tekemään äkkiä päätöksen uudesta paavista.

Taivasten valtakunnan avaimet eivät voi olla hetkeäkään karkuteillä, vaikka niin tiedetään tapahtuneen joskus, kauan sitten, kun maailmassa (Euroopassa) oli samanaikaisesti useampia paaveja.

Varmana voidaan pitää myös sitä, ettemme tule nytkään näkemään naispaavia.

On myös mielenkiintoista nähdä, minkälaiseksi saksalaisen Joseph Ratziengerin asema muodostuu katolisen kirkon sisällä sen jälkeen, kun valkoinen savu tuprahtaa ilmoille sen merkiksi, että kardinaalit ovat valinneet hänelle seuraajan, joka valitsee itselleen jonkun paaville sopivan nimen. Järjestysluvukseen uusi paavi saanee numeron 266.

Tämän päivän Nice Matinissa on vajaan sivun mittainen, yhden palstan levyinen Les papabili luettelo, jossa on (aakkosjärjestyksessä) kymmen nimeä, jotka on useimmin mainittu Benedictus XVI seuraajasta puhuttaessa – paljon ennen hänen eroilmoitustaan.

Yhtään naista ei siinäkään listassa tietenkään ole. Niin suureen yllätykseen, että joku nainen astuisi paavin virkaan eivät d’Arenen Pietari tai Martin-Agustinin Nasaretilainenkaan olisi pystynyt.

Sen sijaan ulkopuolisella tarkkailijalla on oikeus veikata niiden suppeata suppeampien tietojen pohjalta, jotka papabilissä esitetään.

Tässä oma veikkaukseni.

Joku näistä kolmesta: Christopher Schönborn (67, Itävalta), Gianfranco Ravasi (70, Italia), Peter Turkson (64, Ghana)

141. V’ttumaisuudesta 130208

Otsakkeen sanaan (joka on mielestäni suomenkielen vastemielisin kirosana, mutta josta näyttää tulleen jonkinlainen arkisen kielenkäytön suosikki) törmäsin tänä aamuna klo 5.59, kun katsoin ikkunalaudallemme sijoitettua lämpömittaria. Se osoitti +1 astetta.

Viikonvaihteeksi Nizzaankin on luvattu lumisadetta ja samaan, valkoiseen vaippaan kietoutuu kuulemma puolet Italiasta ja Espanjasta.

Mutta, kun aurinko on paistanut puolitoista viikkoa lähestulkoon pilvettömältä taivaalta, ei otsakkeen sana tullut mieleenikään. On vain pantava hanskat käteen ja pipo päähän, kun lähtee aamulenkille Enkeltenlehdelle.

Sanan otti käyttöönsä ruukinmatruuna (Takkirauta) tämänaamuisessa blogissaan, jossa hän kertoi kouvolalaisen naisen kokemuksista kenkäkaupassa, jonne tämä oli tullut vaihtamaan liian suuriksi osoittautuneita, uusia kenkiään, joita oli tullut koitelleensa ulkoilmassa.

Eihän se onnistunut, vaan nainen joutui poistumaan kaupasta itku kurkussa ja jättämään maksamansa kengät sinne.

Siitäkös matruuna riemastui ja teki seuraavan johtopäätöksen:

”Suomalaiset ovat hyvin kylmäkiskoisia, tylyjä, v*ttumaisia ja inhottavia ihmisiä ja he ovat sitä erityisesti toisilleen. Suomalaiset ovat aivan yhtä tunnekylmiä ja epäempaattisen kovia kuin Suomen ilmasto ja suomalainen graniitti. Suomessa asiakas on häiriö; jokin sellainen, joka on välttämätön paha ja jota tarvitaan että häneltä saadaan rahat ja sen jälkeen hänestä pyritään hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti eroon. Suomessa asiakas ei ole kuningas, vaan syöpäläinen. Samanlaiseen asiakaspalvelukulttuuriin törmää yleensä entisissä sosialistimaissa.”

Olipa yläkanttiin osunut yleistys! Hengeltään omituinen. Mieleltään vino. Mutta vertaus entisiin sosialistimaihin kertoo kyllä, millaisella purjeella Rouva (?) on elämänsä merta purjehtinut.

Eilinen kokemuksemme Garibaldin aukion aurinkoiselta terassilta kertoo hieman toisenlaisen tarinan.

Istahdimme Madamen kanssa Le Paradis du Fruitin terassille ottamaan päivän punaviinit ja syömään jotakin kevyttä – ja odottamaan, että kottaraiset alkaisivat jälleen iltalentonsa. Paikka oli puolillaan. Tyhjä pöytä löytyi helposti.

Mutta tarjoilijat, mies ja nainen, liitelivät ohitsemme kuin pilvenhattarat. Panin kyllä merkille, että he huomasivat saapumisemme ja näkivät, kuinka istuuduimme alas. Mutta käänsivät selkänsä. Katsoivat pois tai pyyhkivät muita pöytiä.

Sillä hetkellä otsakkeen sana välähti mielessäni.

Luulevat meitä italialaisiksi tai – mikä vielä pahempaa – saksalaisiksi! Eikä niin tapahtunut ensimmäistä kertaa niinä kahtenatoista vuotena, kun olemme vierailleet tässä kaupungissa tammi-helmikuussa. Aina se on ollut samanlaista!

Aina sille on myös löytynyt sama selitys: toisen maailmansodan katkera muisto! Sitä eivät vuosikymmenet ole pyyhkäisseet pois.

Siitä muistuttaa pieni laatta Massenan aukion holvikäytävän seinässä. Sen ohi suuri, kiireinen yleisö kulkee helposti. Siinä kerrotaan, kuinka natsit hirttivät tuolla historiallisella paikalla vastarintamiehiä.

Mutta vielä konkreettisempi esimerkki Saksan miehityksestä ja Italian aseveljeydestä törröttää joka päivä keskellä Enkeltenlahtea kaikkien aamulenkkeilijöiden ja sunnuntaikävelijöiden silmien edessä.

Siinä ovat jäänteet Nizzan kuuluisasta kasinosta, joka oli rakennettu meren päälle, rautapylväiden varaan. Sen näkee nykyään vain maalauksissa ja valokuvissa.

Kun vihollisilta alkoi asevarusteluun tarvittava rauta loppua, he iskivät silmänsä kasinon jalkoihin ja purkivat koko rakennelman – paitsi vieläkin meressä seisovia pylväitä ja palkkeja.

Emme ole ihmetelleet näinä vuosina, miksi nizzalaiset puristavat vieläkin nyrkkiä taskussaan kun näkevät (tai luulevat näkevänsä) saksalaisia tai italialaisia.

Nopeasti jotkut tarjoilijat – fiksuimmat – kyllä huomaavat virheensä, kun pääsevät kuulemaan tilauksen. Eiväthän nuo olekaan entisiä vihollisia vaan ihan tavallisia ihmisiä. Silloin ”asiakaspalvelu” muuttuu heti ystävälliseksi tai ainakin asialliseksi. Niin tapahtui eilenkin.

Niin että.

Kyllähän nimimerkin suojasta voi ampua raskaasti ”suomalaisia” ja v*ituilla meille, kuten ruukinmatruuna teki tänä aamuna, mutta usein asioille löytyy jokin järkeenkäypä syy.

Olisikohan kouvolalainen kenkäkauppias luullut naisasiakastaan sen pietarilaisen ”sian” vaimoksi, josta kerrotaan Wiipurilaisen Osakunnan perusvirressä, Pukissa!

”Oon mie nähny kummenpiiki Pietarissa käyessäin. Sika oli tiellä ja miekka oli vyöllä ja pari oli kannusta jalassai”.

140. Le Monte 130205

Liberte – Egalite – Fraternite

Näitä sanoja katselin jälleen kerran Nizzan oikeuspalatsin oven yläpuolella tänään. Kyllä niissä edelleenkin on hohtoa! Voimaa!

Sen sijaan oli vaikeaa niellä sitä vastenmielisyyden kitkerää sappea, joka nousi suuhuni, kun törmäsin ensimmäisellä Välimeren-viikollamme törkeään kuvaan ja otsakkeeseen aivan tavallisten, monenkielisten sanomalehtien joukossa. Se oli näkyvästi esillä.

Siinä oli koko sivun yli menevässä värikuvassa kaksi alastonta miestä. Toinen rähmällään alla ja toinen hänen selässään.

”Presidentti Hollande on homo.” Otsikko huusi.

Päällä olevalla miehellä oli Ranskan presidentin Francois Hollandin selvästi tunnistettavat, tutut kasvot!

En ollut uskoa silmiäni, koska ensin olin näkevinäni, että lehti oli Le Monde. Ei se voi olla mahdollista, ajattelin. Ei edes Vapauden, Tasa-arvon ja Veljeyden maassa.

Sillä hetkellä taskussani oli vain 1.30 euroa. Sain sillä Nice Matinin. Mutta tietysti asia jäi vaivaamaan sen verran mieltäni, että palasin kioskille myöhemmin ja ostin lehden.

Ei se tietenkään ollut Le Monde, päivittäin ilmestyvä ranskalainen sanomalehti, jota arvostetaan laajasti ja jota pidetään yhtenä Ranskan vaikutusvaltaisimmista sanomalehdistä. Ei, vaikka lehden nimi oli ladottu samantapaisilla kirjasimilla kuin Le Monde.

Se oli Le Monte. Pornolehti.

Oli pakko taittaa se myttyyn ja tunkea nahkatakkini sivutaskuun, jotta saatoin mennä tuttuun Spariin ostoksille. Enhän voinut kantaa sitä kainalossani!

Mutta sittenkin.

Olin ollut aivan liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen ranskalaisen sivistyksen suhteen.

Se tuntui karmaisevalta.

Myöhemmin viikolla tajusin, että Le Monten otsakkeen ja kuvan täytyi liittyä jollakin irvokkaalla ja kierolla tavalla Ranskan parlamentissa käynnissä olleeseen keskusteluun homoseksuaalien oikeudesta avioliittoon ja adoptioon.

Laki hyväksyttiin äänin 249 – 97 pari päivää sen jälkeen, kun olin törmännyt Grimaldin lehtikioskilla Le Monten etusivuun.

Ei siitä sen enempää. Levätköön Le Monte rauhassa Residence Massenan roskapöntössä! Sinne olisivat kyllä kuuluneet myöskin eräät meidän viimeisimpien presidentinvaaliemme törkykirjoitukset!

Mutta mitäpä pitäisi sanoa Ylioppilaslehden paskajutusta? Huomasin, että siitä oli syttynyt pieni kohina Suomessa.

Eihän sitä tietenkään voi verrata Le Monten tarinaan, jota en tullut edes lukeneeksi. Mutta jotakinhan sekin kertoo ns. sivistyksestä ja ns. journalismista.

Minua se kyllä lähinnä vain huvitti! Mahtoi tytöillä olla hauskaa!!

Joku tukiva journalisti selvittänee myöhemmin tarkkaan, missä kohtaa Helsingin ja Turun välillä suuri pamaus tapahtui, mitä kanssamatkustajat arvelivat tyttöjen syöneen (hajusta päätellen) ja mitä he tekivät ensimmäisenä päästyään Turun linja-autoasemalle. Vai olivatko he jääneet pois jo aikaisemmin? Jäikö jälkiä penkkeihin? Kuka maksoi pesulalaskun? Miten he kävelivät ulos päästyään?

Onkohan siinä aihetta lyhytfilmin käsikirjoitukseen? Ties vaikka näkisi sen ensi vuonna Cannesissa!

Julkisuus on armotonta peliä. Hinta voi joskus olla turhan korkea! Älyttömästä saa harvoin älykästä. Vaikka kuinka yrittäisi.