162. Hallintohimmeli 130318

Ruletti on uhkapeli ja arvausleikki. Sen kehitti jo 1600-luvulla ranskalainen matemaatikko Blaise Pasca. Ja vaikka hänen sukunimensä suomenkielinen äänneasu ei jäänyt elämään pelin nimenä, monet suomalaiset ovat varmaankin lausuneet tuon sanan hiljaa mielessään, kun pallo on pysähtynyt väärään rakoon.

Ei ole laisinkaan ihme, että vuosisatojen kuluessa juuri matemaatikot ovat kehitelleet teorioita oikeasta arvauksesta. Niitä kutsutaan todennäköisyyksiksi.

Kun miljoonat ja miljardit pelimerkit ovat kadonneet väärän arvauksen pohjattomaan kuiluun rulettipöydän ääressä, on selvää, että jokainen pelin harrastaja on kiinnostunut ehdottomasti oikeasta vastauksesta.

Mutta sitä ei ole olemassa. Jos olisi, kiinnostus peliin katoaisi siinä silmänräpäyksessä, kun totuus paljastuisi.

Viisaat sanovat, että totuutta kannattaa kyllä etsiä, mutta että sitä ei pitäisi koskaan löytää.

Niinpä Blaise Pascakin ajautui elämässään syvälle filosofian syövereihin ja törmäsi, kuten odottaa saattaa, uskon ja uskonnollisuuden rajoihin. Lopulta hänkin varmaan joutui kysymään itseltään, mitä järkeä tässä elämässä on tai onko tässä mitään järkeä.

Mitä järkeä on seisoa yökaudet, viikot ja vuodet, rulettipöydän äärellä ja odottaa, että onni potkaisee.

Järki sanoo, ettei siinä ole mitään järkeä. Mutta silti arvausleikit ovat jaksaneet säilyttää suosionsa vuosisatojen ajan.

Ehkä elämä on loppujen lopuksi vain uhkapeliä?

Tämä saattoi olla mielessä opetusministeri Jukka Gustafssonilla, kun hänen pallonsa putosi väärään koloon pääministerin käynnistämässä hallitusruletissa. ”Voi Pasca minkä keksit!”

Ministerikierrätys ei tosin ole pelkkää arvausleikkiä. Jokainen pöydän ääressä seisova tietää, että krupieerin pyöräyttämä pallo, joka hetken kiertää omaa rataansa päinvastaiseen suuntaan kuin numerokenttä, saattaa pudota väärään koloon.

Silloin on lähtö edessä. Demareissa sitä kutsutaan paluuksi tuotantoon.

Kun isompi ruletti pyörii (eduskuntavaaleissa ja hallitusneuvotteluissa) ei pääministerikään voi olla varma pallistaan. (Yksikkömuoto on tässä välttämätön).

Demareiden ruletti ei tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Päinvastoin. Sitä tiedettiin odottaa. Siitä oli ns. varmaa tietoa jo pitkän aikaa. Se ei ollut pelkkä arvausleikki. Lopputuloskin oli todennäköislaskelmien mukainen.

Se näkyy demarikentällä suoritetusta piirijohtajien haastattelusta. Näin ”toiminnanjohtaja numero 3” vastasi:

”Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonilla on ongelmia uskottavuutensa kanssa liittyen sote- ja kuntauudistuksen erimielisyyksiin. Olkoon kuinka oikein tai väärin tahansa, hän on kasvoina joutunut uhriksi. Hänen valmistelemansa ministeriö ei saa aikaan sote-uudistuksen päälinjoja. Jos useampi vaihdetaan, on asunto- ja viestintäministeri Krista Kiuru hyvin lähellä. Opetusministeri Jukka Gustafsson on suurin piirtein samassa sarjassa kuin Kiuru. Jos on pakkotilaa tehdä, ei ole Gustafssonkaan katastrofi vaihdettavaksi. Tarja Filatov olisi erittäin hyvä peruspalveluministeriksi. Myös Jouni Backman on valmis miltei mihin pestiin tahansa ulkoministerin pestiä lukuunottamatta.”

Nyt tiedetään, ettei lopputulos ollut aivan arvauksen mukainen. Blaise Pasca olisi saattanut olla parempi arvaaja.

Jos arvausleikissä olisi turvauduttu tilastotietoihin, kuten nykyään tehdään jalkapallon kansainvälisellä huipulla (ks. ”Tilastokeiju lumosi jalkapallon”,  Simon Kuper, Le Monde Diplomatique, 2/2013), olisi ex-ministeri Susanna Huovinen ilman muuta paljastunut, kun tilastotieteilijät olisivat ottaneet laskelmissaan huomioon hänen juoksu- ja syöttöreittinsä Vanhasen hallituksesta lähtien.

Mutta mielenkiintoisia reittejä kulki myös YLE:n toimittajan Jari Korkin ajatus jo hänen helmikuisessa blogissa ”Vähän käytetty ministeri”.

”Kun kokoomus on yleensä kierrättänyt ministereitään joko pakon edessä tai sitten luonnollisempien poistumien kautta, ovat demarit rakentaneet ministerikierrätyksistään suuren luokan hallintohimmeleitä.”

Se on hyvin sanottu.

Hallintohimmelin rakentaminen on nimittäin kaukana ruletista ja muista arvausleikeistä.

Siinä tarvitaan yhtä tarkkaa taitoa ja suunnitelmaa kuin jouluhimmelin rakentamisessa. On tunnettava rakennusmateriaali ja kaava. Sidoslangat. Työjärjestys. On tiedettävä, missä järjestyksessä osaset sovitetaan kokonaisuuteen.

Ennen kaikkea on tiedettävä (ei siis arvattava) lopputulos. Miltä puolue, hallitus, koko maa näyttää sen jälkeen, kun himmeli on valmis, kun krupierin lähettämä, pomppiva, arvaamaton rulettipallo on löytänyt omat kolonsa.

Vasta tulevaisuus näyttää, kestääkö himmeli loppuun asti. Kestääkö se seireeneiden laulun. Kestääkö se sisäisten ja ulkoisten vihollisten hyökkäykset. Kestääkö ruman sanan. Pasca homma.

Hallintohimmelikin on kuitenkin pakko joskus purkaa. Panna varastoon. Huolellisesti. Varovaisesti.

161. Huolestuttavaa 130512

Olen hieman huolestunut. Viljo Vähänen on kadonnut. Tai lähtenyt omille teilleen. Hänestä ei aina tiedä.

Eihän siitä tosin ole kovin kauan, kun Viljo kävi tuomassa ”Lyonin kaksoset” näytille, mutta silloinkin hän lähti melkein ovenraosta pois ja selitti jotakin tärkeästä tapaamisesta keskikaupungilla. En kysellyt sen enempää, mutta sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään.

Oikeastaan minun ei pitäisi olla huolestunut. Kävihän Viljo pari vuotta sitten Kreikassakin kertomatta siitä etukäteen mitään minulle (ks. Terveisiä Delfoista, 29. 110701). Johonkin ulkomaille hän on saattanut nytkin livahtaa.

Mutta kun oli tämä Jemenin kaappaus ja panttivankijuttu. Sitä tulee vähän araksi ja rupeaa ajattelemaan kaikenlaista. Ettei Viljo vain olisi saanut päähänsä lähteä jonnekin vaarallisille alueille, joista kukaan ei ole vielä ehtinyt varoittaa. Luulen, että hän menisi mielellään kuulostelemaan, mitä Kiinassa oikein tapahtuu tai Afrikassa, jonne kiinalaiset nyt ryntäävät oikein joukolla. Taikka Kyprokselle, jonne venäläisten uusrikkaiden rahat katosivat kuin Kankkulan kaivoon.

Tämä aika on niin täynnä disinformaatiota, että oikein pelottaa. Totta kai Jemenissäkin rahaa liikkui. Aivan säkeittäin. Ennen kuin panttivangit päästettiin vapaiksi. Varmasti kidnappaajat tiesivät tarkalleen ottaneensa suomalaisen upseerin siitä rättikaupasta. Ja että nainen oli aika korkealla paikalla yritysmaailmassa. Tiesivät tietenkin, että ison pyörän on liikahdettava ennen kuin rahat irtoavat. Eivät he mitään tyhmiä ole. Eikä se mikään sattuma ollut. Eivätkä heille suomalaiset panttivangit ole niin hirveän suuria erikoistapauksia kuin se meistä täällä, kapitalismin suojamuurin takana, tuntuu.

Oli miten oli, mutta Viljo on siis kadoksissa. Se on huolestuttavaa.

Aloin pian kuitenkin epäillä, että Viljo oli tehnyt minulle practical joken, kun huomasin Den Första Bör Man Inte Bita – veljeskunnan kevätretken jälkeen, että Suurmestarin virkapuku oli kadonnut. Olin laskostanut sen huolellisesti salkkuuni ja tarkistanut, että ”Pieni Terävä” oli kiinni viitan rinnuksessa ja että Vitjat olivat salkun pohjalla kuten myös pyöreänvihreät aurinkolasit. Kaiken piti siis olla kunnossa.

Mutta ei ollut.

Sisään päästyäni huomasin, että salkkuni oli poissa. Olin satavarma, että olin unohtunut sen taksiin tai Klubille, ja että saisin sen takaisin arkeen päästyämme. Ja kävin huolettomana nukkumaan

Seuraavana päivänä postiluukustani tipahti käsinkirjoitettu lappunen, jossa luki: ”Löydettiin eilen yöllä pihalta musta salkku. Katsottiin sen verran sisään, että kenen se on, ja se on vissiin teidän. Yritin soittaa ovikelloa, mutta ketään ei ollut kotona. Sen voi tulla pyytämään miulta as. 23.”.

Olin kuitenkin huojentunut ja kävin hakemassa naapurista salkkuni. Näin sen heti hänen eteisensä lattialla. Kiitin kauhiasti kyselemättä sen enempää. Se oli kuulemma ollut ulko-ovella. Arvelin, että taksikuski oli huomannut sen poistuttuani kyydistä ja tuonut ulko-ovellemme siinä vahvassa uskossa, että huomaan asian, kun pääsen sisälle.

Mutta niin ei siis tapahtunut.

Kun kotona avasin salkkuni, Suurmestarin viitta oli poissa. Epäilys Viljoa kohtaan sen kuin kasvoi. Häneltä jotakin tuollaista saattoi odottaa. Ajattelin kuitenkin mennä kyselemään, josko viitta olisi jäänyt naapurilleni, kun hän etsi salkustani jotakin merkkiä omistajasta.

En mennyt kuitenkaan häiritsemään naapuriani. Ehdinhän kysellä joskus myöhemmin.

Tänä aamuna, kun olin lähtenyt lenkille ja kuulin ensimmäisen kerran peipposen laulavan, huomasin vajaan sadan metrin päässä ulko-oveltani, vanhan lehmuksen juuressa ison, punaisen läiskän. Ja kun kumarruin katsomaan, se oli DFBMIB-veljeskunnan Suurmestarin viitta.

Okei. Kiitos, Viljo.

Nostin viitan maasta, otin sen käsivarrelleni ja palasin takaisin. Tarkistin, että ”Pieni Terävä” oli paikoillaan. Jo aikaisemmin olin todennut, että salkkuni pohjalla olivat Vitjat ja punainen pillerihattu. Ne eivät olleet mukana Viljon practical jokessa.

Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että jospa asialla olivatkin olleet pojanviikarit, jotka olivat löytäneet yön hämärissä mielenkiintoisen, mustan salkun meidän ulko-ovelta ja alkaneet tutkiskella sen sisältöä. Eihän siellä muuta näyttänyt olevan kuin mytty punaista kangasta. Sehän piti tietysti nostaa ylös. Ja katsoa, mikä se oikein on.

Punainen viitta! Sitähän piti tietysti kokeilla päälle. Liian pitkä se tietysti oli. Eikä sitä uskaltanut kotiakaan viedä.

Ehkä joku oli sanonut, että se muistuttaa kardinaalin viittaa. Ja kirkkokin on tuossa vieressä. Entä jos kellot nyt alkavat soida. Jos se vaikka tulee hakemaan viittaansa. Kummittelemaan. Heitetään se pois. Äkkiä.

Mutta Viljo ei tullut rimpauttamaan ovikelloani. Ehkä hän oli mennyt tervehtimään äitiään. Rajan toiselle puolelle. Siitä en osaa olla huolissani, koska se reittihän on Viljolle tuttu. Edestakaisin.

160. Tylsyyden ytimestä 130507

Kimmo Jylhämö on lukenut Milan Kunderan esseekokoelman Esirippu, joka ilmestyi ranskaksi vuonna 2005 (Le Rideau, Gallimard) ja jonka Ville Keynäs käänsi suomeksi tänä vuonna (ks. ”Sommitteluvirheiden taide”, Voima 4/2013).

”Milan Kunderan romaanioppi sukeltaa tylsyyden ytimeen”, tiivistää K.J. oman analyysinsä.

Missä tällainen, mystinen, ydin sijaitsee? Ihmisestähän varmaankin on kysymys, vaikka tylsyyttä saattaa aivan yhtä hyvin esiintyä myös organisaatioissa (puolueissa, ay-liikkeessä, kirkoissa, suvuissa ja perheissä tai vaikkapa erilaisissa liivijengeissä).

Tylsyyden ohella voi esiintyä myös tyhmyyttä ja tyhjyyttä. Ne näyttäisivät liittyvän yhteen.

Jylhämön artikkelin kuvitus (Maria Kozulya) antaa järkevältä tuntuvan vastauksen.

Tylsyyden ydin on ihmisen pirstoutuneessa päässä, josta lentelee irtonaisia säleitä ympäriinsä.

Maria Kozulya on sijoittanut siististi pukeutuneen ihmishahmon (miehen, koska tällä on kravatti kaulassaan, mutta yhtä hyvin se voisi olla nainenkin) kaksijakoiseen maisemaan. Taivas on helakan punainen. Meri, jonka päällä kelluu suurikokoinen, avonainen kirja, on sininen.

Kuva kertoo vakuuttavasti, missä tylsyyden ydin on.

Se on ajattelussa. Se on ajattelemattomuudessa.

Että vaikka ihminen olisi kuinka viisas, sivistynyt ja laajasti lukenut tahansa, hän on aina vaarassa vajota tylsyyden ansaan, rotkoon, josta on mahdotonta nousta pinnalle.

Jylhämö poimii Kunderan Esiripusta kauniin helmen, ihannekuvan Euroopasta, jossa on ”mahdollisimman paljon monipuolisuutta mahdollisimman pienessä tilassa.”

”Meidät kaikki on peruuttamattomasti naulittu syntymäpaikkaamme ja –aikaamme.”

Tämä on tärkeä havainto.

Eksistentiaalisessa mielessä me olemme oman aikamme vankeja. Peruuttamattomasti.

Ajatuksemme voi hipoa taivaita (punaista) tai sukeltaa merten syvyyksiin (siniseen), mutta ajatus vapaudesta – siitä että pääsisimme pois ajan vankilasta – on turhaa. Sillä päästään vain tylsyyden ytimeen.

Ei auta sekään, että järkemme sanoo ajan olevan vain meidän oma luomuksemme ja että avaruus on aikaa täynnä.

Kun ajan esirippu nostetaan ylös, olemme keskellä näyttämöä, josta emme etukäteen tiedä yhtään mitään.

Me voimme kolistella oman vankilamme kaltereita loputtomasti, mutta ovea, josta pääsisimme vapauteen, ei ole olemassa.

Juuri tässä mielessä Maria Kozulyan piirros on erityisen puhutteleva. Mutta ei laisinkaan lohduton.

Sen osoitti Jukka Kemppinen eilisessä, ”arvoisalle yleisölle” osoittamassaan blogissa.

Ajatusta ja ajattelua ei kukaan pysty kahlitsemaan. Kyllä Milan Kunderakin (84v) on saanut sen kokea omassa elämässään keinnuttuaan aikansa kommunismin horjuvalla narulla maailmannäyttämön katonrajassa ja pudottuaan sieltä kuin kissa kapitalistis-sosialistisen Ranskan, Euroopan itseriittoisen rähisijän, maaperälle.  

J. Kemppinen antaa (pitkään jatkuneesta räkätaudista parannuttuaan) oivallisen ohjeen blogistikollegoilleen, jotka saattavat horjua tylsyyden ytimen reunoilla: . ”Blogisti ei, toisin kuin journalisti, ole yleisön palvelija, vaan ääneen ajattelija.”

Siinä onnellisessa (!) maailmassa olemme Viljo Vähäsen kanssa retkeilleet emmekä aio lopettaa ennen kuin esirippu nousee.

159. Hyppien keikkuen 130503

Kevät tulee hyppien keikkuen. Iloisesti. Lumien varjotkin ovat jo kadonneet tammipuutarhastani. Ruoho tunkeutuu esiin. Linnut laulavat.

Suomikin on matkalla kohti Natoa samoissa tunnelmissa. Toiset ovat riemuissaan, toiset kallella kypärin.

Eduskunta lähetti helmikuun alkupuolella hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon ulkoasiainvaliokuntaan ja määräsi samalla, että puolustusvaliokunnan on annettava siitä lausunto.  Nyt jälkimmäinen on kuunnellut tarkalla korvalla monenlaista sirkutusta ja saanut lausuntonsa valmiiksi. Sitä ennen asiantuntijoita lappasi virtanaan eduskunnankäytävillä. Valmistelevan työn olivat tehneet yhdessä puolustusministeriö ja ulkoasianministeriö. Vakavasta asiasta oli siis kysymys.

Suurta konsensusta odotetaan. Ajatellaan, että krokukset leimahtavat liekkiin samalla tavalla kuin aina ennenkin. Yhtä aikaa. Kauniisti. Ja vaikka värejä olisi satoja, kaikki tunnistavat ne krokuksiksi. Ulko- ja puolustuspolitiikassa ei sallita säröjä. Se pilaisi kevään ilon.

Asia ei ole kuitenkaan yhtä yksinkertainen kuin ennenmuinoin.

Sitä valaisee hyvin apurahatutkija (sic! – siis pätkätyöläinen) Juho Vesa uusimmassa Politiikka-lehdessä (1/2013 ”Päätöksenteon julkisuus Suomen konsensusjärjestelmässä: tapaustutkimus valtion tuotavuusohjelmasta”) vaikka aihe ei sipaisekaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

”Suomen erityispiirre on (myös) poliittinen kulttuuri, jossa on korostunut keskeisten eliittiryhmien yksimielisyys eli konsensus politiikan suurista linjoista. Konsensus on näkynyt ainakin turvallisuus- talous- ja sosiaalipolitiikassa esimerkiksi siinä, että keskustelua ja julkisia konflikteja on vältetty.”

Tämähän ei tietenkään pidä enää paikkaansa, kun ajatella vaikkapa kuntauudistusta ja sote-sotkua. Mutta olisiko konsensuskulttuuri nyt katoamassa myös ulko- ja turvallisuuspolitiikasta?

Pitäisikö vielä paikkansa, että ”Suomen kaltaisissa, pienissä konsensusmaissa toimittajat ovat suhtautuneet kunnioittavasti poliittiseen eliittiin ja jakaneet eliitin kanssa yhteiseksi koetun vastuun kansakunnan tilasta.”

Tuntuu vieraalta. Taitaa olla menneen ajan herkkuja!

”Poliittinen eliitti” ja ”kansakunnan tila” ovat tietysti yleistä, vähän epämääräistä juhlapuhetta. Sitä löytyy puolustusvaliokunnan lausunnosta vaikka kuinka paljon. Kuten tämä: ”Puolustusvaliokunnan mielestä parlamentaarinen valmistelu muodostaa olennaisen osan selontekojen valmistelua, koska valiokunta pitää tärkeänä pyrkimystä laajaan yhteisymmärrykseen turvallisuus ja puolustuspolitiikan suurista linjoista.”

Teksti on muutoinkin hiottu niin särmättömäksi, että varsinaisia säröjä sieltä ei löydy. Piskuisen Vasenryhmänkin eriävä mielipide on muotoiltu niin lempeästi, ettei se juurikaan erotu keväisestä krokuspellosta.

Mutta särmää alkaa löytyä, jos katsotaan ns. tulkintoja.

Yksi sellainen on puolustusvaliokunnassa asiantuntijana kuultu ulkoministeri Erkki Tuomioja (jonka ministeriö on tietenkin ollut kiinteästi mukana koko homman valmistelutyössä):

”Elämme siis sellaisessa maailmassa, jota emme historiasta tunne, ja sen vuoksi historialliset kokemukset turvallisuuden vahvistamisesta perinteisen voimapolitiikan keinoin voivat johtaa kohtalokkaisiin virhepäätelmiin.
Samalla on kuitenkin tunnistettava, että maailmassa on edelleen vanhentuneeseen voimapolitiikkaan uskovia toimijoita, joiden virheiden ennalta torjumiseen on myös varauduttava. Siksi selonteossa lähdetään siitä, että vahva sitoutuminen eurooppalaiseen ja kansainväliseen yhteistyöhön on jatkossakin turvallisuuspolitiikan perusta ja että laaja-alainen ulkopoliittinen keinovalikoima on tarpeen varmistamaan Suomen vaikutusmahdollisuudet.” Google 7.2. 2013/Erkki Tuomioja

”Kohtalokkaat virhepäätelmät” ja ”virheiden ennalta torjuminen” ovat vakaviksi tarkoitettuja varoituksen sanoja. ”Laaja-alainen ulkopoliittinen keinovalikoima” voi sen sijaan sisältää melkein mitä tahansa. Ehkäpä ulkoministeri on täsmentänyt ajatuksiaan puolustusvaliokunnassa, jos joku älysi sitä tingata.

Täsmällisempää kieltä on käyttänyt Suomen entinen Moskovan suurlähettiläs Heikki Talvitie puolustusvaliokunnassa. Hänen mielestään

”Suomessa harrastetaan moraalia nostattavaa verbaalista voimistelua.”

En ihmettelisi, jos joidenkin mielestä tämä tarkoitta sitä, että kevään ihanassa krokuspellossa kasvaisikin inhottavia nokkosia.

Mutta suurlähettiläs täsmentää:

”Toisin sanoen asia kiikastaa siitä kuka kontrolloi Suomen aluetta. Jos se on Suomi, niin mitään uhkaa ei kohdistu Venäjään joten Venäjäkään ei silloin uhkaa Suomea. Jos sen sijaan Suomi luovuttaa alueensa kontrollin Venäjän sotilaalliselle vastavoimalle tai jos Suomi luopuu suvereenisuudestaan, niin silloin Suomen alueesta tulee Venäjälle turvallisuusuhka ja sitä kautta myös Venäjän uhka Suomea kohtaan realisoituu” (Talouselämä, 27.4.2013)

Juuri tästä Nato-optiossa on kysymys, vaikka se jätetään selonteossa sanomatta.

”Toinen oleellinen seikka on sen tosiasian ymmärtäminen, että Suomen omat tulkinnat siitä, milloin se menettää itsenäisyytensä tai milloin se luovuttaa alueensa kontrollin muille, eivät paina mitään tässä vaakakupissa vaan nämä tulkinnat ratkaistaan Venäjällä venäläisten arvioiden pohjalta.”

Selonteko lähtee siitä, ettei Eurooppa ajaudu enää koskaan suureen turvallisuuspoliittiseen kriisiin ja ettei Suomi enää joudu turvautumaan ulkopuolisiin apuvoimiin, kuten tapahtui ensimmäisen kerran maan itsenäistyessä ja toisen kerran jatkosodassa.  

Hyvä niin.

Kevät etenee hyppien keikkuen kuten aina ennenkin. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa sellaisiin tanssiaskeliin meillä ei kuitenkaan ole varaa.