178. Mölysammakko 130718

Kun Suomen Kristillisdemokraattien puheenjohtaja ja Kirkko&Kaupunki lehden päätoimittaja kohtaavat toisensa, luulisi, että rakkaus, lempeys ja hyvä tahto leimahtaisivat liekkiin ja säteilisivät ympärilleen pelkkää rauhaa. Ovathan he samalla asialla. Jumalan sanaa levittämässä. Luulisi, että he kulkisivat yhtäjalkaa, samaan suuntaan.

Mutta. Ei.

Luulo ei ole tiedon väärti.

Näin se on. Se tuli selväksi, kun luin K&K:n viimeisimmän pääkirjoituksen Räsäsen sammakon. Kävi selväksi, etteivät he kulje yhtä jalkaa eivätkä samaan suuntaan, vaan eritahtiin ja eri suuntiin. Eikä Ville Rannan piirros mielipidesivulla jättänyt epäilyksen häivääkään siitä, kumman vierellä hän vaeltaa.

Piti jälleen kysyä Viljo Vähäseltä neuvoa. Miksi molemmilla on potkupallon kokoinen herne nenässään? Mihin rakoon lähimmäisenrakkaus on tungettu?

”Tätä on jatkunut jo vuositolkulla. Erikokoisia herneitä on tungettu neniin molemmilla puolilla. Nyt riita vain puhkesi selkeiksi sanoiksi: Parasta olisi, jos koko puolue lakkaisi olemasta”, Viljo aloitti. ”Tavallisesti suljen television tai vaihdan kanavaa, kun Kristillisdemokraattien puheenjohtaja ilmestyy kuvaruutuun. Nyt päätin katsoa A-studion, vaikka koville se otti. Ymmärsin, että P.R. puhui omilleen, oman puolueensa jäsenille. Olihan siinäkin oma hohtonsa ja loisteensa. Näin, että hän nautti täysin siemauksin siitä, että tiesi olevansa tosiuskovaisten sankari. Epäjumala. Ja että kukaan ei voi panna suitsia sisäministerin suuhun. Ei, vaikka herneitä kerääntyisi satoihin tai tuhansiin neniin. Sananvapaus on pyhä asia. Kuinka suurenmoisesti sitä vahvistaakaan puheenjohtajuus hallituspuolueessa ja ministerin arvovalta. Lähimmäisenrakkauden kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Riittää, kun oikeauskoiset kuulevat oikeat sävelet.”

- YES. Kyllä minäkin sitä A-studiota katselin samanlaisissa tunnelmissa. Tuli kuitenkin mieleeni, että sammakkojen päästäminen suusta on aika monisärmäinen metafora. Eihän kukaan tietenkään pidä sammakkoja suussaan, joten niiden päästäminen ulos on jotenkin vinksallaan.

”Aivan oikein. Metafora on kielikuva, joka sisältää tai jota käytettäessä tapahtuu merkityssiirtymä. Tässä tapauksessa limainen sammakkoeläin on saanut arkikielessä virhelauseen tai möläytyksen merkityksen. Kun lisäksi tiedetään, että sammakot tulevat toimeen sekä maalla että vedessä, alkuperäinen merkitys (sammakko) sisältää mielenkiintoisen kaksinaistarkoituksen, joka näkyy sammakkojen latinankielisessä nimessä. Luokan tieteellinen nimi Amphibia tarkoittaa suomeksi kahtaalla elävää eli kaksoiselämää. Kun siis P.R. päästää suustaan sammakon, se voi merkitä sitä, että hän itse elää kaksoiselämää. Toinen jalka taivaassa, toinen maanpäällä. Sellaista tasapainoilua on vaikea sijoittaa reaalimaailmaan, jota politiikka perinteisessä merkityksessään edustaa. Ristiriitojahan politiikassakin tietysti yritetään sovitella, mutta jos ihmisen mielenmaisemassa, peruskalliossa, on sellainen fundamentaalinen vääristymä, että se on pysyvästi halki, sellaiselle perustalle ei poliittisia päätöksiä pitäisi edes yrittää rakentaa.”

- Jaha. Tätäkö Kirkko&Kaupungin pääkirjoituksessa tarkoitettiin, kun siinä sanotaan, että Suomen Kristillisdemokraattista puoluetta ei pitäisi johtaa ihminen, jonka suussa asustaa mölysammakko tai että hän ainakin osaisi pitää suunsa kiinni, ettei sammakko loikkaisi televisioruudusta ihmisten olohuoneisiin?

”Jotakin semmoista minä siitä luin. Ehkäpä juuri mölysammakko on oikea nimitys. Senhän luultiin jo kadonnen Suomesta joskus 1930-1960 luvuilla, mutta se ilmestyi yllättäen uudelleen Suomessa tavattavien sammakoiden joukkoon vuonna 2008. Silloinhan P.R. oli ollut jo neljä vuotta kristillisten puheenjohtaja. Olisikohan ääni sisäministeriön avustuksella hieman voimistunut?”

- Sitä on vaikea sanoa. Minusta on aina tuntunut siltä, että suomalaisessa kristillisdemokratiassa on jotakin epämääräistä ja teennäistä. Omasta kokemuksestani tiedän, että kristilliset perusarvot istuvat syvässä ainakin Kokoomuksen ja Keskustan ideologiassa ja että niillä on oma, vakiintunut paikkansa myös Sdp:ssä ja Vasemmistoliitossakin. Luulisi sen riittävän Suomen kansalle.

”Aivan niin. En ymmärrä, mitä rakentavaa lisää mölysammakot voisivat tuoda Suomen poliittiseen järjestelmään.”

Lainaan Seppo Simolaa: ”Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen päästelee suustaan ajoittain niin sanottuja aivopieruja eli sammakoita. Lausahduksia, jotka pilaavat ilmapiiriä ja saavat ihmiset voimaan pahoin. Hän osaa hyvin ärsyttävällä tavalla ilmaista tunkkaisia, konservatiivisia käsityksiään.”

177. Vivisektio 130711

Istuin tiistai-iltana hetkisen Storyvillen terassilla kuuntelemassa bulgarialaista pianistia Daniel Gergovia. Hän esiintyi yksin. Hymyili iloisesti. Esitteli ohjelmaansa sujuvalla suomenkielellä. Ei hänen tarvinnut vilkuilla koskettimia tai sormiaan. Sävelet virtasivat hänen sisältään. Ne kieppuivat tumman graniittiseinän pinnalla ja pyörähtelivät kevyesti jazzahdellen hämärtyvässä illassa.

Pidin hänen soitostaan.

Olen aina kadehtinut niitä, jotka pystyvät istahtamaan pianon ääreen ja antavat sävelten tulla ulos itsestään. Ei mitään nuotteja, vaan soinnut ja melodiat lähtevät lentoon kuin perhoset. Vapaasti. Huolettomasti. Ikään kuin jokainen solu soisi.

Mitähän sellaisen ihmisen sisällä on? Voisiko sinne kurkistaa? Saisiko sieltä kipinän? Löytyisikö sieltä musiikin lähde? Asuisiko musiikillinen lahjakkuus lihaksissa, luissa, veressä, hermoissa?  Voisiko elektronimikroskoopilla nähdä edes vilauksen siitä? Vai onko se yhtä mystinen asia kuin pyhyys, jota ei voi nähdä, mutta joka loistaa pimeässäkin?

Löytääkseni vastauksen jäin miettimään vivisektiota, elävän elämän avaamista.

Ja vaikka se on jo käsitteenä kauhea, tyrmistyttävä, läksin haravoimaan googleviidakkoa siinä toivossa, että sattumalta löytäisi jazzpianistin sormenjäljen.

Sellainen pompahti esiin yllättävän helposti.

Keväällä 1991 Veijo Murtomäki aloitti arvionsa Andrew Kazdinin kirjasta ”Glenn Gould soittaa. Luovaa valehtelua” näin: Gouldista kirjoitettujen opusten määrän perusteella mies on vuosisatamme nerokkain pianisti. Nero hän epäilemättä olikin, mutta pitäisin Gouldin edustamaa neroutta yhtä lailla kummajaisuutena kuin joka suhteessa vakavasti otettavana valopäisyytenä. (Kirjayhtymä, suom. Seppo Heikinheimo).

Vaikka Glenn Gouldia ei tietenkään voi pitää jazzpianistina, paljastaa Murtomäen arviointi hänestä mielenkiintoisen piirteen:

Kazdin maalaa kuvan äärimmäisestä perfektionistista, joka tiesi täsmälleen mitä halusi ja tunsi studiotekniikan salat paremmin kuin yksikään muu levyttävä taiteilija. Tekijä pääsi Gouldia niin lähelle kuin tämän poikkeusyksilön suhteen oli mahdollista. Hän kirjoittaa herkullisesti; tuloksena on nerouden psykofysiologian oiva vivisektio.

Siis nerokkaan pianistin vivisektio! Se on aika vahvasti sanottu.

Mutta Veijo Murtomäki (joka väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1991 väitöskirjalla Sinfoninen ykseys: Muotoajattelun kehitys Sibeliuksen sinfonioissa ja on nyt sävellyksen ja musiikinteorian professori Sibelius Akatemiassa), jatkoi vivisektiotaan vielä näin:

Kirjan perusteella Gould oli älyllisesti ylipainoinen erakko, joka korvasi ihmissuhteet väsyttävillä arvuutteluleikeillä ja loppumattomilla öisillä puheluilla. Aivot ja sormet toimivat, mutta emotionaalisesti ja sosiaalisesti Gould oli jäänyt lapsen tasolle. Hän oli häikäilemätön toisten hyväksikäyttäjä, patologinen valehtelija, jota siedettiin sen vuoksi, että hänen olemassaolonsa oli kannattavaa GBS-yhtiölle.

En tietenkään rohjennut Storyvillen yössä ottaa pienintäkään askelta näin rankan vivisektion suuntaan ajatellen Daniel Gergovia. Siihen olisi tarvittu tuhatkertaisesti enemmän aikaa kuin se pieni hetki punaviinilasin ääressä, joka tarjoutui minulle, kun viimeinen sävel oli helähtänyt.

Sen sijaan törmäsin vivisektion ajatukseen tänään täysin toisenlaisessa ympäristössä ja toisenlaisessa teemassa.

Luin nimittäin kotona ministeri Pertti Paasion avauspuheenvuoron Turun yliopiston Politiikan tutkimuksen laitoksen seminaarissa 28.1.2013 aiheesta Poliittisen puhunnan laatukriteerit. (Politiikka 55:2, s. 92-97, 2013). 

Se osoittautui taidokkaaksi vivisektioksi. Tosin vielä suuremmaksi kummajaiseksi kuin Andrew Kazdinin arvio Glenn Gouldista.

Pertti Paasio (ex-kansanedustaja, ex-ministeri ja ex-Sdp:n puheenjohtaja) suorittaa nimittäin arvovaltaisen kuulijakunnan silmien edessä rankan vivisektion itselleen! Onhan se ennenkuulumatonta.

Oli suorastaan pakko kaivaa esille Rembrandtin maalaus Tohtori Tulpin anatomianluento vuodelta 1632, vaikka siinä ei ollut kysymys vivisektiosta, vaan koehenkilö, joka  tuomittiin hirtettäväksi aseellisesta ryöstöstä, oli teloitettu aikaisemmin samana päivänä kuin maalauksen asetelma.

Mestarillisen maalauksen tunnelma muistuttaa hämmästyttävästi Pertti Paasion oman vivisektion tunnelmaa (vaikka tämä on tietysti vain mielikuvitustani, koska en ollut paikalla Turussa).

Koehenkilö on Paasion tapauksessa koko Suomen poliittinen järjestelmä, jota luennoitsija esittelee äärimmäisen kiinnostuneelle yleisölle. Erityiskohteena on järjestelmän vasen laita (kuten Rembrandtilla koehenkilön vasemman käden anatomia).

Pertti Paasio käyttää lähes yhtä värikästä kieltä kuin Andrew Kazdin (Murtomäki/Heikinheimo).

”Esimerkiksi uudistuneessa parlamentaarisessa debatissa keskustelija näkee huomattavasti enemmän vaivaa vakuuttaakseen kuulijan vastustajan puheen huonoudesta kuin oman puheensa hyvyydestä. Poliittinen ilmasto suosii voittamista informaation antamisen ja vastaanottamisen sijasta. Tällainen rökittämispainotteinen trendi on havaittavissa myös poliitikkojen ja median edustajien sananvaihdossa” 

tai

”Moni poliitikko yrittää kohottaa sanomansa arvoa väittämällä, ettei siinä ole politiikkaa vaan asiaa.”

taikka vielä

”Korkealta akateemiselta tasolta on esitetty sellainenkin teesi, että kyseinen pykälä (29§, imperatiivisen mandaatin kielto) tekee eduskuntaryhmät laittomiksi”

ja

”Onko odotettavissa kollegiaalista arvonnousua siitä, että rökittää poliitikon televisioruudussa?”

Ehkäpä saamme tulevaisuudessa kuulla ministeri Paasiolta vieläkin syvemmälle pureutuvia mietelmiä politiikan psykofysiologisesta vivisektiosta.

Amsterdamin lääkärikillan professori ja anatomian ylilääkäri Nicolaes Tulp (1593–1674) antaisi varmaankin hyviä ohjeita, jos eläisi … tai mistäpä me tiedämme missä universumimme tai sen kerrannaisen kolkassa hän (tai ainakin hänen henkensä) nyt vaeltelee.

176. Mursi 130709

”Mursi suuta, väänsi päätä, mursi mustoa haventa.”

En jaksanut kaivaa esille, mihin kostoreissuun tai kosiomatkaan tämä kalevalaisen murheen tuttu kuvaus liittyy enkä ryhtynyt arvailemaan, ovatko sanat suoraan jonkun runonlaulajan suusta vai oliko Elias Lönnrot keksinyt ne itse. Joku siinä joka tapauksessa pähkäilee, mitä tehdä, kun jokin suuri asia on mennyt täysin pieleen.

Suu vääntyi. Pää kääntyi. Sormet haroivat mustaa tukkaa.

Joskus yksittäinen sana sysäisee assosiaatioketjun liikkeelle eikä silloin ole väliä siitä, mistä kielestä tai kielioppimuodosta on kysymys.

Mursi on suomenkielessä murtaa-verbin imperfekti, mennyt aikamuoto. Sillä viitataan yleensä tekoon tai tapahtumaan lähimenneisyydessä ja ajatellaan, ettei tilanne ole vielä päättynyt, vaan jatkuu jossakin muodossa.

”Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille” Kristillisessä ehtoolliskäsityksessä leivän murtamisella on keskeinen merkitys. Siinä ei ajatella kuitenkaan murtumista tai rikkomista, vaan yhteenkuuluvuutta, pyhyyttä ja jatkuvuutta.

Voisi myös ajatella, että arabikevään perimmäisenä tavoitteena ja tarkoituksena oli ja on edelleen islamilaisen maailman yhtenäisyys ja voima.

Näin ei näytä käytännössä tapahtuneen. Yhteishenki on pahasti murtunut.

On tietysti vain hauska kielellinen ja kieliopillinen sattuma, että Niilin suistossa vuonna 1951 syntyneen ja vuonna 1982 Etelä-Kalifornan yliopistossa tekniikan tohtoriksi väitellen egyptiläismiehen nimi on Mohammed Mursi. Koraaniarabiassa sukunimi ei varmaankaan viittaa leivän murtamiseen, vaikka sillä on suomenkielessä yksiselitteinen merkityssisältö.

Jos annetaan assosiaatioketjun liidellä vapaasti, päädytään siihen, että Mohammed Mursin kohtalo kuvastaa varsin konkreettisesti arabimaailman tämänhetkistä murrosta tai peräti sille asetettujen tavoitteiden murtumista.

Tohtori Mursihan valittiin hieman runsas vuosi sitten, kesäkuun lopussa Egyptin presidentiksi ja muslimiveljeskunnan perustaman Vapaus- ja oikeuspuolueen puheenjohtajaksi. Nyt hän on jo entinen presidentti ja istuu kotiarestissa.

Vallankumous nielaisi lapsensa eikä se ollut mikään sattuma, vaan – päinvastoin – lähes yhtä varma kuin kirkossa kuulutettu asia. Olihan niin tapahtunut muun muassa Ranskan suuressa vallankumouksessa ”lahjomattoman periaatteen miehelle”, Maximilien Robespierrelle ja Venäjällä ”bolshevikkivallankumouksen teoreetikolle”, Lev Davidovits Trotskillekin.

Miksipä arabikevät olisi tehnyt poikkeuksen tässä suhteessa!

Nyt on enää kysymys siitä, millainen tulevaisuus Mohammed Mursilla on.

Nykyisessä, läpinäkyvässä maailmassa se tuskin on samanlainen kuin Robespierrellä (giljotiini) tai Trotskilla (murha Meksikossa), vaikka esimerkiksi Nicolae Ceaușescun, Osama bin Ladenin ja Muammar Gaddafin kohtalot hieman horjuttavat tätä uskomusta.

175. Parivaljakko 130705

Näin rääväsuisen, suorapuheisen, lappilaisen sovinistin televisiossa. Mutta ei hänestä siinä vaiheessa mitään tuollaista näkynyt. Ihan mukavan tuntuinen, ruotsalais-libanonilais-suomalainen nainen. Hymyilevä. Selkeäsanainen.

Puoluesihteeri.

Oli pakko kutsua Viljo Vähänen analyysi-istuntoon. Emme menneet Piratin terassille, vaan sulkeuduimme Pataässän varjoiseen hämärään täysin tietoisina siitä, ettei siellä varsinaisesta keskustelusta mitään tulisi, koska karaoke pauhaisi kaiken aikaa, mutta eipähän kukaan välittäisi meistä tuon taivaallista.

Viljo kävi hakemassa huurteiset.

- Soini sai kovan aisaparin, lähes vaarallisen kovan, aloitin ja katsoin kysyvästi Viljoa, joka pyyhkäisi vaahdon ylähuuleltaan. – Lapin tyttö pärjäsi hyvin televisiossa. Siitä voi tulla vielä hyvä pariskunta, vai mitä?

”Ajattelin heti samaa. Soini on ratsastanut liian kauan omalla aasillaan. Yksin. Kyllä hänen oli korkea aika saada kunnon aisapari vierelleen. Parivaljakolla on helpompaa vetää kivirekeäkin …”

- Ei persujen kivireki ole kovin raskaalta näyttänyt. Kyllä Soini on jaksanut hyvin vetää sitä yksinäänkin. Näkyyhän se jo gallupeissakin …

”Niin, mutta siinähän on ollut pelkästään hyvää tuuria. Karavaani kulkee, vaikka koirat haukkuvat. Mutta entä jos karavaani pysähtyy ja koirista tuleekin vetojuhtia? Oppositiossa on helppo kerätä irtopisteitä ja heitellä kapuloita rattaisiin, mutta entä jos Soini joutuu vastuuseen sanoistaan? Luuletko, että perussuomalainen haluaa sotkeutua herrojen hommiin? Siinä voi sormi mennä monta kertaa suuhun eivätkä vankkurit nytkähdä mihinkään.”

- Aivan. Juuri siinä voi uusi puoluesihteeri tulla avuksi kuin taivaan enkeli. Yhdessä he heittävät vanhat ja väsyneet vastuunkantajat kivireestänsä ja jatkavat torvet soiden kohti iltaruskoa …

”Älähän nyt heittäydy hempeäksi! Kyllä tässä voi olla ihan oikeakin muutos edessä. Olen pitänyt tähän asti soinilaisuutta pelkästään vennamolaisuuden jatkeena, varmana siitä, että sillä olisi sama kohtalo kuin esikuvallaan SMP:llä. Veikko Vennamohan oli protestimies sui generis. Hän oli oppinut vanhan puolueensa puoluesihteerin, Arvo Korsimon, temput täydellisesti. Ajat ovat tietysti aivan toiset. Vennamon protesti suuntautui Urho Kekkosta vstaan. Siinä olivat asiat ja miehet pahasti solmussa. Soinin protesti huitoo tyhjää ilmaa. Sillä ei ole selvää kohdetta. Pelkkä jytky ei riitä mihinkään. Mutta Soini saattaa istua sellaisen kultamunan päällä, että sieltä voi paljastua jotakin aivan uutta ja odottamatonta. Juuri siihen, haudontaan, Riikka Slunga-Poutasalo voi tuoda uuden tuoksun. Lapistahan on politiikkaan tullut muitakin välähdyksiä, kuten Väyrynen ja Tennilä. Pesujen vaalipyydys on nyt levitetty niin äärimmilleen, että - ellei se repeä - se voi tuoda tekijöilleen Pietarin kallansaaliin.”

- Epäilemättä. Politiikassa parivaljakko voi oikealla hetkellä saada aikaan suurenkin voiton, mutta lopputulos voi jäädä heiveröiseksi. Näinhän tapahtui muun muassa silloin, kun Juha Rihtiniemi oli Kokoomuksen puheenjohtajana ja Harri Holkeri puoluesihteerinä. Vaalivoitto tuli, mutta varsinainen korpivaellus alkoi. Ja vaikka tuo parivaljakko muuttui traagisella tavalla yksinäiseksi sotaratsuksi, Kokoomuksen nousu hallituspuolueeksi ja lopulta maan suurimmaksi puolueeksi alkoi juuri tuon parivaljakon ajoista lähtien.

”Yksinäisellä sotaratsulla on aina se etu parivaljakkoon nähden, ettei sen tarvitse ajatella, kuinka hyvin tai huonosti toinen vetoeläin jaksaa juosta. Se voi ratkaista yksin, mihin suuntaan mennään ja kuinka paljon kussakin ylämäessä voimaa tarvitaan. Kaikkein onnettomin tilanne on tietysti silloin, jos parivaljakon toinen vetoeläin on väärä ja lyö lössiksi koko homman. Silloin se on äkkiä päästettävä irti valjaistaan. Tällaista katastrofia en toivoisi kenellekään. Lapin tytön ensiesiintyminen ei sellaiseen viittaakaan. Päinvastoin.”

- Näin uskoisin minäkin. Tässä mielessä yksi parhaista parivaljakoista on ollut Väyrynen-Kääriäinen. Molemmat vetoeläimet ovat jaksaneet uupumatta omissa rooleissaan. Kilpailu kulissien takana on ollut armotonta, mutta lopputulos on nyt kuitenkin nähtävissä. Sitä ei päässyt pilaamaan edes Vanhanen-Korhonen parivaljakon täydellinen epäonnistuminen.

”Huvittavaa kyllä, mutta jään odottamaan hetkeä, jolloin maan johtavaa parivaljakkoa vetäisi kaksi tammaa. Olisihan siinä ainakin iloa silmälle.”

- Vain suorapuheinen, lappilainen sovinisti voisi olla eri mieltä.”

”Otetaan sille.”