184. Kauppamatkustaja 130811

”Minä varoitin jo keväällä 1948 Arthur Milleriä, ettei hän panisi Kauppamatkustajansa nimen jälkeen sanaa kuolema, mutta ei hän kuunnellut. Sanoi, että siitä menee terä pois ilman kuolemaa. Ei hän silloin maininnut sanallakaan Manhattan-projektia, vaikka kertoi kyllä myöhemmin tienneensä ydinaseen kehittämisestä. Se oli silloin, kun hän itse joutui Senaatin kuulusteluihin yhdessä Robert Oppenheimerin kanssa.”

Viljo Vähänen heitteli lonkalta muitakin nimiä, kuten Orson Wellesin ja Charlie Chaplinin, jotka olivat 1950-luvulla joutuneet Joe McCarthyn hysteeristen vainojen uhreiksi.

Hän selitti, että Kauppamatkustajassa kuolema oli välttämätön sen vuoksi, että se kertoisi lukijoille ja katsojille amerikkalaiseen yhteiskuntaan juurtuneista ihanteiden ja arjen realiteettien tuhoisasta sekamelskasta. ”Muutoin se jäisi vain pintasilaukseksi”, oli Arthur sanonut hänelle. ”On saatava syvyyttä ja selkeyttä, jotta ihmiset ymmärtäisivät sanomani. Kuolema antaa siihen syvyyttä. Arki tuo tunteet iholle. Jokaisen on voitava nähdä ja kokea, että Willy Lomanin kuolema, itsemurha, voi olla myös minun kohtaloni, minun elämäni, minun tulevaisuuteni. Elämme epävarmoja aikoja. Taivas voi romahtaa milloin tahansa”. Arthur oli miettinyt ja jatkanut. ”Niin se voi, vaikka uskon ja toivon pilarit näyttävät joskus ikuisilta. Kuolemattomilta.”

Olimme ajautuneet Viljon kanssa keskustelemaan Kauppamatkustajan kuolemasta sen jälkeen, kun se tuli (vuoden 1985 versiona) televisiosta perjantai-iltana. Molemmat olimme nähneet sen syksyllä 1999, kun Esko Salminen ja Kyllikki Forssell olivat pääosissa. Nyt heidän rooleissaan olivat Dustin Hoffman ja Kate Reid. Nuori John Malkovich loisti  Biffin roolissa.

Mutta jätimme roolisuoritukset syrjään. Niistä löytyy valtaisa määrä loistavia esimerkkejä sekä meiltä Suomesta että kaikkialta maailmassa. Menihän se aikoinaan Elia Kazanin ohjaamana Broadwayllakin 742 kertaa.

”Elia Kazan sai kyllä tuntea (aivan oikein) nahoissaan sen, että hän petti Arthurin ja työtovereittensa luottamuksen paljastaessaan verenhimoisille vääräuskoisten jahtaajille monta ”kommunistia”. Vielä siihen aikaakin noitavainojen henki eli vahvana Uudella Mantereella, jonne ne olivat rantautuneet eurooppalaisten uudisasukkaiden matkassa.”

- Aivan, sain pistetyksi väliin. - Kyllähän jenkit saavat kantaa nahoissaan muitakin eurooppalaisia syntejä kuin Salemin noitaoikeudenkäyntejä (vuodelta 1692). Orjakauppa ja intiaanien tuhoaminen käyvät siitä katkerina, todistusvoimaisina esimerkkeinä.

”Arthur kertoi myös omista kokemuksistaan, kun senaattori McCarthy oli käynyt hänen kimppuunsa. Hän sanoi iskeneensä senaatin kuulusteluissa kunnolla kuonoon. Hän kieltäytyi paljastamasta kommunistisia työtovereitaan ja sai siitä tietysti vainoajiensa vihat niskaansa. Mutta, hän selitti, kun minä kieltäydyin kuulusteluissa ilmiantajan roolista, vetosin Amerikan kansalaisen vapauteen. Minä en tunne sitä omakseni, ellei minulla ole oikeutta olla paljastamatta niitä ystäviäni, jotka ovat joutuneet epäoikeudenmukaisen ja epäinhimillisen vainoamisen kohteiksi”.

- Ajatteletko, että Snowdenkin voisi joutua samanlaisen vainon kohteeksi, jos hän antautuisi amerikkalaisen oikeuslaitoksen käsittelyyn?

Viljo Vähänen mietti pitkään.

”Sellainen vaara on mielestäni olemassa, jos esimerkkiä haetaan Kauppamatkustajan kirjoittajan kohtalosta.”

Näin olimme ajautumassa viattomalta kulttuurin näyttämöltä politiikan vaarallisiin kulisseihin.

Siinä oli tietysti vain yksi ongelma. Viljo Vähäsen uskottavuus.

Oliko Viljo todella tavannut maailmankuulun, amerikkalaisen kirjailijan, Arthur Millerin? Missä olosuhteissa? milloin. Tiesikö hänen kirjailijaystävänsä todellakin jotakin huippusalaisista ydintutkimuslaboratorioista. Olisiko tämä, taiteilija ja humanisti, voinut tajuta, kuinka suuressa vaarassa koko maailma ja kaikki elämä maapallolla oli, vaikka sota Euroopassa oli jo saatu päätökseen ja Hitler oli kukistettu?  Voisiko Viljo siis nyt esittää mitään uskottavaa näyttöä siitä, että tietovuotaja Snowden olisi paljastanut jotakin sellaista, jonka varassa koko ihmiskunta olisi jälleen kerran matkalla kohti suurta sotaa?

En tiedä vastausta.

Minulle Viljo Vähänen on edelleen arvoitus (ks. 2. Viljo Vähäsen ensimmäinen kuolema 110216 ja 3. Viljo Vähäsen uusi elämä 110220). Kun Viljo on määritelmän mukaan ”kertaalleen kuollut, määrämittainen mies” ja hänellä on sen vuoksi ”oikeus liikkua vapaasti rajojen yli, elämän ja kuoleman, materian ja hengen välimaastossa, jos hän niin haluaa tai pysyä kummassa tahansa niin kauan kuin hyvältä tuntuu”, en voi tietää, onko hän tavannut Kauppamatkustajan kirjoittajan vai ei.

Se on mahdollista.

Jos hän olisi tavannut Arthur Millerin, hän tuntisi varmaankin myös Marilyn Monroen, mutta siitä hän ei ole muistanut kertoa koskaan sanallakaan, mitä ihmettelen.

Täytyypä kysyä seuraavan kerran, kun tapaamme taas Pataässässä.

183. Siat 130808

Sikafarmari Erik Stegink keksi ostaa naapuriltaan keltaisen vesiliukumäen ja lahjoittaa sen omille suojateilleen. Silloin ajattelin, ettei mikään ole niin fiksu kuin ihminen, paitsi saksalainen insinööri, ja muistin heti, että se on aika ilkeästi sanottu entisistä aseveljistä eikä se tässä tapauksessa osunut edes kohdalleen. Erik S. on hollantilainen.

Kuvista päätellen sioilla oli hauskaa. Ylittiväthän ne kirkkaasti kansainvälisen uutiskynnyksen.

Viljo Vähästäkin se huvitti.

”Yes. Hauska temppu. Ne laskettelivat suoraan mutalampeen. Surutta. Ääninauhaa olisi ollut kiva kuunnella …

- Kyllä. Kyllä. Mutta minulle tuli mieleen aivan toinen asia …

Jouduin kyllä hetken miettimään, voisinko sanoa sen ääneen edes Viljolle, jonka huumorintajua minun ei tarvinnut epäillä.

Olimme tavanomaisella aamulenkillämme ja lähestyimme jo Ryssänkärkeä. Yöllä oli satanut. Ilma oli raikas. Sikalan hajut eivät oikein sopineet siihen, eivätkä siat yleensäkään. Vaikka ei sen puoleen. Olin minä pikkupoikana, heti sodan jälkeen, sikoihin tottunut. Meilläkin oli kotona sellainen. Joulukinkuksi sitä kasvatettiin. Mutta ei meitä päästetty paikalle, kun teurastaja tuli. Sen sijaan me käytiin kyllä monta kertaa katsomassa Mannilan sikoja ja juostiin henkemme edestä niitä karkuun tarhan poikki. Liejussa tietenkin. Se oli urheilua. Kiellettyä tietysti. Eikä me yhtään ajateltu, mitä siat siitä tykkäsivät. Joskus ne vähän villiintyivät.

- Jeesus ajoi gadaralaisten sikalauman jyrkännettä alas järveen ja ne kaikki hukkuivat (Matt.8.28-34).

”Ja etäällä heistä kävi suuri sikalauma laitumela. Niin riivaajahenget pyysivät häntä anoen: Jos ajat meidät pois, niin lähetä meidät sikalaumaan. Ja hän sanoi niille. Menkää. Silloin ne lähtivät heistä ja menivät sikoihin. Ja katso, koko lauma syöksyi jyrkännettä alas ja hukkui veteen.”

 ”Jaha. Taas noita raamatuntarinoita. Vähän kaukaa haettu tällä kertaa. Ei niillä ollut keltaista liukumäkeä …”

- No ei varmasti ollut! Eivät ne tienneet tuohon aikaan muovista mitään. Mutta sikoihin tuo tarina on lyönyt lähtemättömän leiman. Eikä seirtoa, vaikka ne laskettelisivat taivaansinisessä kourussa ja peseytyisivät tuhat kertaa mustassa liejussa …

Emme jatkaneet sikatarinaa montakaan askelta pitemmälle. Tarinat ovat tarinoita. Ei Raamattukaan niiden muistoa kirkasta, jos ei himmennäkään. Ajatusleikit, assosiaatiot, eivät vain aina tahdo pysyä karsinoissaan.

”Totta. Totta. Mutta massiiviset rasvakudokset Kluuvikadulla ovat tätä päivää. En tahtonut uskoa tämänaamuista uutista. Että pelkästään Kluuvikadun alla olevista viemäreistä tyhjennetään joka kuukausi lähes viisikymmentä kuutiota rasvaa, ja että Lontoosta löydettiin eilen ihravuori, joka painoi 15 tonnia. Kuinkahan monta riivattua sielua siihenkin oli kertynyt!”

Vaikka mereltä tuuli jo raikkaasti, keskustelumme näytti jysähtäneen pahaan hajuun.

Käytännön miehenä Viljo tarttui heti ihravuoreen ja muistutti, että nykytekniikalla biojätteet osataan muuntaa käyttökelpoiseksi energiaksi ja että sioista voi tulla uuden energiatuotannon symboleja, vaikka viemäreiden ihravuorissa on varmasti paljon muutakin kuin läskiä.

”Sikaenergia voisi olla hyvä iskulause …”

- Tuskinpa vain. Siihen liittyisi liian paljon vaaroja ja markkinahäiriöitä. Se voisi sotkea sikateollisuutta pahan kerran. Joillekinhan sika edustaa edelleen pahaa ja pahuutta. He eivät voi hyödyntää sianlihaa millään tavalla. Joulun kinkkumarkkinatkin voisivat mennä sekaisin, jos mieliin iskostuisi ajatus, että Kluuvikadun ihramöykyt ovat sikaperäisiä.

”Se on totta. Ravintomarkkinat ovat herkkiä pahoille huhuille. Hyviä ja kauniita ajatuksia sopii kyllä kehitellä ja levittää, mutta ei rumia tai pahanhajuisia. Muistanet hyvin, mitä kissanraadot tekivät margariiniteollisuudelle. Valiohan meinasi tukehtua siihen skandaaliin.”

Olimme jo kääntyneet takaisin Kasinonrannan suuntaan. Aurinkokin alkoi pilkistää pilvien raosta.

”Uusimmat tiedon mukaan rikkaiden ja köyhien kehoissa on eri myrkyt” (Kansan Uutiset: ”Brittitutkimus osoittaa, että rikkaidenkaan kehot eivät säästy myrkyllisiltä kemikaaleilta, 8.8.2013).”

”Tämä on mielenkiintoista.”

Varakkaihin keskittyvät myrkyt ovat peräisin muun muassa kaloista, äyriäisistä, hammaspaikoista ja itse kasvatetuista kasviksista. Kalat ja paikat sisältävät elohopeaa, kotikasvikset ja -hedelmät puolestaan talliumia. Lisäksi korkeammassa sosioekonomisessa asemassa altistutaan toimistoilman sisältämille perfluoratuille yhdisteille.

Köyhien kehoista löytyvät haitalliset kemikaalit ovat peräisin ilmasta, juomavedestä, ruokavaliosta, koruista ja erityisesti tupakoinnista. Teollinen työympäristö altistaa lyijylle, ja matalatuloisten epäterveellinen ruokavalio on yhteydessä kadmiumille altistumiseen.

”Aika tärkeä havainto, vaikka ei se meidän sikateemaamme juurikaan liity. Voidaan kyllä jokseenkin huoletta unohtaa ajatus, että sioissa asuisi jokin riivaajahenki, mutta kyllähän erilaiset ympäristömyrkyt voivat niihinkin kulkeutua.”

- YES. Mielikuvat liikkuvat herkästi yli luonnollisten rajojen. Ne iskostuvat ja imeytyvät hyvinkin yllättävästi. Ajattelen vain Tommi Toijan 8 metriä korkeaa ja 7,5 tonnia painavaa betoniveistosta BadBadBoy Örebrossa. Eihän kukaan pissaavasta pikku pojasta ole ennenkään suuttunut. Huvittuneinahan niitä patsaita on katseltu eri puolilla Eurooppaa. Mutta kun Toijan PahaPahaPoika pissaa suoraan järveen, se meni yli äyräiden. Ei uimaveteen saa pissata!

”Näinhän se on. Eivät keltaisessa muoviputkessa laskettelevat hollantilaiset siat sikojen mainetta pilaa. Päinvastoin. Saattavat jopa lisätä myyntilukuja. Mutta auta armias, jos siat olisi päästetty pissamaan maitotölkkeihin …”

182. Suuresta tietämättömyydestä 130805

”Olisi viisasta hyväksyä suuri tietämättömyytemme ilmaston tulevasta kehityksestä ja varautua avoimesti kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin.” (Antero Järvinen, Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologinen asema).

Paperihesari ei ole enää kolmeen vuoteen kuulunut aamulukemisiini, kuten eivät myöskään muut päivä- tai iltapäivälehdet. Olen netisti. Luen lehdet vain verkosta. Ja se on tuntunut hyvältä. Riittävältä.

Arvaan, että se kismittää paperilehtien kustantajia. Heidän näkökulmastaan olen viheliäinen vapaamatkustaja ellen peräti varas.

Viikonvaihteessa tein kuitenkin poikkeuksen. Kun olin signeerannut Pronssijoen, päätin suoda itselleni kylmän Guinnessin Piratin helteisellä terassilla.

Sitä varten kävin ostamassa R-kioskilta Hesarin sunnuntainumeron ajatellen, että saisin lueskella sen kaikessa rauhassa.

Erehdyin. Terassilla oli täysi meno päällä. Kalja virtasi. Nousuhumalainen väki sorisi ja sönkötti. Joku soitti kitaraa ja yksi pöydällinen hoilasi mukana. Keski-ikäinen naikkonen kiersi pöydästä pöytään ja vilautteli punaisen t-paitansa alta paljaita tissejään. Kukaan ei ollut moksiskaan. Ehkä se kuuluin sunnuntaipäivän rutiineihin, talon tapoihin.

Löysin kuitenkin pöydännurkan itselleni. Tilaa oli sen verran, että saatoin aukaista Hesarin ja levittää sen eteeni. Silloin ymmärsin konkreettisesti, kuinka hyvä tabloidi on vanhaan verrattuna. Sehän tuntui ihan luettavan kokoiselta. Tiukka linjani paperihesarin suhteen sai pienen kolhaisun. Ehkä pitäisi tilata ainakin sunnuntainumero.

Siihen oli toinenkin syy.

Uutisethan löytyvät mukavasti netistä. Samat stoorit ilmestyvät kaikissa yhtä aikaa, vaikka lööpeistä käydään tietysti kovaa kilpailua. Mutta mielipiteet (pääkirjoitukset, kolumnit, blogit, yleisönosastot ja kuolinilmoitukset) ovat erilaisia. Niiden kirjo on merkittävä. Niistä löytyy myös helmiä, jotka näkyvät joskus myös netistä, mutta usein vain välähdyksinä tai varjoina. Onneksi kaikkia niitä ei ole vielä suljettu maksuverkon taakse.

Piratin hilpeällä terassilla silmiini osui (alussa siteeraamani) tiedemiehen viisas lausahdus.  

Sellaista kuule nykyisessä besserwisserien tietoyhteiskunnassa aika harvoin.

Että pitäisi hyväksyä tietämättömyys, ja vieläpä sen suuressa muodossa. Eli se, että emme tiedä yhtään mitään!

Sitä ei tietenkään pidä ottaa kirjaimellisesti. Tottahan me jotakin tiedämme. Joku enemmän, toinen vähemmän. Jokaisella on ikioma tiedonpiirinsä. Jotkut puolustavat sitä henkeen ja vereen. Toiset antavat kaiken virrata läpi. Ei sillä ole kovin suurta merkitystä.

Eihän tieto mihinkään häviä. Siinä suhteessa se on kuin materia tai energia. Se on. Se elää. Se muuttuu. Se virtaa. Se odottaa kaiken aikaa löytäjäänsä. Se ei kadehdi mitään. Se ei suutu mistään.

Tieto ei ole niin pieni ja ahdas kuin ihminen. Se on suuri ja avara.

Juuri tämän seikan professori Antero Järvinen sanoo (omalta tieteenalaltaan) niin kauniisti. ”On varauduttava kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin.”

Se on viisaasti sanottu.

Suuri tietämättömyys on kuitenkin politiikassa kirosana. Sitä ei sallita. Sen varaan ei voi rakentaa mitään. Silti tietty vaatimattomuus olisi joskus paikallaan.

Joku on yrittänyt pukea sen muotoon varma vakaumukseni lienee, mutta eihän sillä erilaisten uskontunnustusten maailmassa kovin pitkälle pötkitä.

Minä sen sijaan pötkin kahden Guinnessin jälkeen kotiparvekkeelleni ja aloin tutkiskella tarkemmin paperihesariani.

Varmaankin saatan vielä joskus harkita sunnuntainumeron tilaamista. Ehkä.

Terassivierailustani jäi kuitenkin mieleeni aivan toinen asia: tissejään esitellyt naikkonen istahti kuuntelemaan kitaristia jotenkin poissaolevan näköisenä. Saattoipa hakea itselleen uuden tuopin. Tai sitten ei.

Tulevaisuudestahan kukaan ei tiedä varmuudella mitään. En ainakaan minä. 

181. Pahanilmanlintu 130803

Kun aurinko paistaa, ihmiset nauravat ja vilja kypsyy, taivaalle nousee pahanilmanlintu. Se ennustaa tuhoa, mustia pilviä. Se sanoo näkevänsä horisontin taakse. Se haluaa pelotella.

Koska pelko on vahva ase. Vahvempi kuin usko hyvään.

”Kaikki mittarit vilkuttavat punaista” (Jukka Tarkka, Hätätilan lyhyt historia Kaleva, 31.7.2013).

Aito pahanilmanlintu etsii siipiensä alle tinttejä, kuten purjelentäjä konsanaan. On päästävä ylös. Ylemmäs ja ylemmäs. Sieltä saa voimaa ja uskottavuutta. Nousevat ilmavirtaukset lähtevät liikkeelle maankamaralta. Poliittisesta historiasta. Niiden tarkoituksena on antaa pelolle, pelottelulle, voimaa.

Näin on tapahtunut ennenkin. Uskokaa minua. Minä tiedän. Tällä vauhdilla ajetaan päin seinää. Syöksytään rotkoon. Syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin.

Viljo Vähänenkin oli lukenut Kalevasta tarinan mittareiden punaisista valoista. Nyt istuimme jälleen Pataässässä. Aamuaurinko punersi Ritarihuoneen seinän yläosia, mutta me istuimme viileässä varjossa. Guinnessien valkoinen vyö oli vielä aivan koskematon, kun Viljo aloitti.

”Tarkan kanssa on oltava tarkkana. Hän on noussut tasavallan viralliseksi historiatietäjäksi. Häntä luetaan ja katsellaan. Hän ei heittele sammakoita suustaan. Nytkin hän koukkasi Sorsan ja Holkerin, kahden kuollen pääministerin, kautta Kataiseen, elävään pääministeriin. Korpilammelta takauspainajaisten kautta enemmistöparlamentarismiin ja sieltä kevyellä loikalla huikean kasvun aikaan ja sitten Kataisen hallituksen toistuviin pettymyksiin. Kerta kaikkiaan uskottavaa tarinaa. Kohta varmasti rysähtää.”

Tiesin entuudestaan, että Viljon sarkasmi oli purevimmillaan aamutuimaan.

- Mutta onko hän varsinaisesti pahanilmanlintu, kysyin, kun olimme rikkoneet Guinnessiemme vaahtorenkaan. - Ovathan monet muutkin sanoneet, ettei sikspäkki kestä loppuun saakka ja että edessä on taloudellinen ja poliittinen umpikuja. Ei se enää tunnu mitenkään raflaavalta tai uudelta. Vanhaa virttähän se alkaa olla.

”Virttä ja virttä. Voihan se niinkin olla. Mutta veikkaisin, että tässä vaiheessa demareiden ja kokoomuksen housut alkavat jo tutista. Ei niitä galluppeja aivan turhaan tehdä. Nyt ne alkavat jo polttaa hallituspuolueiden näpeissä. Tarkan pelottelu osuu arkaan paikkaan. Se on laskelmoitua. Harkittua.”

- Tuota on vaikea uskoa. Kenen asialla Tarkka nyt liikkuisi …

”No, omalla asiallaan tietysti. Besserwissereillä on aina kysyntää. Pahanilmanlintujahan pidetään usein unilukkareina, herättäjinä. Politiikan taivaalle niitä tulla tupsahtaa vähän väliä.”

- Siitä tuleekin mieleeni uusin unennäkijä ja salaisten äänten kuulija, josta en ollut kuullut mitään ennen kuin luin aivan sattumalta keski-iän ylittäneestä hommafoorumilaisesta kaverista, joka pitää itseään Jumalan profeettana ja on nyt perustamassa uutta puoluetta itselleen. Siinä joutuvat kyllä soinit ja räsäset vapisemaan, ehkä myös sipilät. Taivas on tosin jo niin täynnä EU:n tuhoa ennustavia pahanilmanlintuja, että uudelle tulokkaalle saattaa tulla vähän ahtaat paikat.

”Niiden hourupäiden varaan minä en paljoa laske. Saavat saarnata vapaasti omia saarnojaan. Sen sijaan kuuntelin aika tarkalla korvalla Mikko Kososen saarnaa  Hän puhui strategisesta ketteryydestä, jota tarvitaan nyt, koska ”Suomi toimii lyhytnäköisesti ja jäykästi (Suomen Kuvalehti 30/2013, Tapani Ruokanen: ”Uusi malli Suomelle”). Siinä ei ole kuin aavistus pahanilmanlinnun äänestä …”

- Väärin,  minun oli pakko keskeyttää ennen kuin Viljo alkaisi selostaa SITRAn yliasiamiehen haastattelua, johon minäkin olin jo ehtinyt tutustua.

- Vaikka Ruokanen kirjoittaa, ettei Kosonen syytä työmarkkinaosapuolia, ei puolueita, ei ministereitä, ei heidän nuoruuttaan eikä siskpäkin laajaa pohjaa, hän on tosiasiassa suuren luokan pahanilmanlintu, todellinen pelottelija. Hän on vain astetta taitavampi, modernimpi ja syvällisempi kuin valtakunnan historioitsija. Puhe skotlantilaisesta ilmiöpohjaisesta hallinnosta, lyhyestä paperista (hallitusohjelmasta) ja ketteryydestä on tosiasiassa rankkaa kritiikkiä koko poliittista järjestelmäämme kohtaan. Se on hämäystä, seireeninlaulua, johon tarkkaavainenkin lukija helposti nukahtaa. Sehän on puhdashenkistä asiantuntijademokratian saarnaa. Siitä on vain kukonaskel diktatuuriin.

”Ok. Sen minäkin ymmärsin, mutta kiteytäs nyt tarkemmin.”

- Meidän perustuslaissamme viitataan vain epämääräisesti puolueisiin ja itse asiassa kiistetään niiden tosiasiallinen vaikutusvalta imperatiivisen mandaatin kiellolla. Puolueet ovat kuitenkin olleet koko itsenäisyytemme ajan poliittisen järjestelmämme peruspilareita. Niille on rakentunut joustava ja moniarvoinen monipuoluejärjestelmämme. Ne ovat olleet demokratian, kansanvallan, portinvartijoita. Nyt Kososen (eli siis SITRAn) tulevaisuuden skenaariossa, puolueille jäisi vain megatrendien rakentajan rooli. Se vaikuttaa niin kauniilta, että tippa tulee oikein silmään. Mutta todellisen demokratian kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

- SK:n haastattelussa Mikko Kosonen kiteyttää asian näin:

”Pääministerin toimiston mandaatin ja resurssoinnin pitäisi olla vahvemmat, jotta se kykenisi kunnolla koordinoimaan ja ajamaan yhteisiä asioita. Pääministerin kanslialla tulisi olla vahva rooli kansallisen strategian kehittämisessä. Tämä tarjoaisi pohjan tuleville hallitusohjelmille, joiden toimeenpanoa valtioneuvoston kanslia myös seuraisi.”

- Tämä lienee suoraan talouspolitiikan (konsernihallinnon) oppikirjasta. Puolueet vain ”visioisivat hieman sitä, miten Suomea johdetaan jatkossa”. Todellista valtaa käyttäisi konsernin johto eli pääministerin toimisto.

”Maukasta hunajaa, sanoi Björn-Nalle, kun mehiläispesän rikkoi.”