192. Regimenteistä 130911

Luin huolellisesti Asiakirjan numero 13. Se oli käsittelyssä Kokoomuksen Nuorten Liiton 80-vuotisliittokokouksessa 23-25.8.2013 Tampereella. En kuitenkaan tiedä, kuinka sille siellä kävi. Revittiinkö kappaleiksi vai nielaistiinko sellaisenaan?

Sillä ei ole merkitystä, koska entisen liittoni nykyinen puheenjohtaja Susanna Koski  piti huolen siitä, että Asiakirja numero 13 tarjoiltiin medialle kaikkine herkkuineen ja lisukkeineen oikein juhlapöydässä.

Niin sitä pitää!

Aikoinaan (1970-luvun alussa) olin pystyttämässä Otaniemen nuorisonäyttelyssä suurikokoista, pahvista kypäräpappia KNL:n osaston edustalle ja sittemmin viemässä emopuolueen puheenjohtajalle elävää, mustaa kanaa synttäripäivien merkeissä Fabianinkadulla. Olivathan nekin siihen aikaan jonkinlaisia mediatapahtumia, mutta nyt eletään aivan toisenlaisessa, riehakkaammassa maailmassa.

Puheenjohtaja Jyrki Kataisen kommentti tuotiin satelliitin välityksellä, avaruuden kynnykseltä, muutamassa sekunnissa, suomalaisiin televisioruutuihin, vaikka hän oli tuhansien kilometrien päässä, Kiinassa, rutiininomaisella markkinointireissulla.

Niin ovat ajat muuttuneet.

Mutta asetelma ei ole muuttunut miksikään. Nuoret haastavat. Vanhat valittavat. Joskus mennään ohi vasemmalta, joskus oikealta.

Ei silläkään ole kovin suurta merkitystä. Niin tapahtuu kaiken aikaa eläinmaailmassa! Eivätkä ”isät” ja ”äidit” ole siitä moksiskaan, kuten monista, loistavista luonto-ohjelmista (esimerkiksi lumileopardin pesältä) olemme saaneet nähdä.

Mutta ihmistenmaailmassa siitä nousee usein kova kohina. Kuten nytkin.

Mieleeni tulee vanha juoppo ja veijari, joka tuli tunnetuksi teesien naulaamisesta kirkon oveen. Tarkistin asian (jälleen) nykynuorison sanakirjasta Googlesta.

Martti Lutherin Disputatio pro declaratione virtutis indulgentiarum (Väittely aneiden voimasta ja tehokkuudesta) eli paremmin tunnettuna 95 teesiä haastoivat katolisen kirkon opetukset koskien katumusharjoituksia, paavin valtaa ja aneiden hyödyllisyyttä. Ne saivat aikaan teologisia väittelyitä, joista seurasi lopulta uskonpuhdistus ja luterilaisen, reformoidun ja anabaptistisen kristillisyyden synty.

En kuvittele, että KNL:n puheenjohtaja tai kukaan muukaan intomielinen nuorisojohtaja saisi aikaan samanlaista mediahuumausta kuin Martti Luther aikoinaan. Sen jälkimainingithan tuntuvat vielä tänäkin päivänä eri puolilla maapalloa.

Sen sijaan voisin ajatella, että Lutherin kahden regimentin opista voisi olla hyötyä, kun yritetään ymmärtää (jälleen kerran) Kokoomuksen sisällä syntynyttä kohinaa.

Tämäkin vaatii ensin Google-selvennyksen:

Kahden regimentin opin mukaan on olemassa kaksi elämänaluetta:
1. Maallinen regimentti (maallinen hallinta / maallinen valtakunta, regnum civile), jossa miekalla, esivallalla ja maallisilla järjestyksillä on tehtävänsä
2. Hengellinen regimentti (Jumalan hengellinen hallinta / Kristuksen valtakunta, regnum Christi), jossa taistellaan Jumalan sanalla ja evankeliumilla.

Koska ihminen on luonnostaan paha ja roisto, täytyy esivallan ja miekan käyttää rankaisukeinoja, ja lain saada aikaan ulkonainen järjestys. Ensimmäiseen regimenttiin kuuluu siis rankaisu ja pakko. Hengellisessä regimentissä (kirkossa / Kristuksen valtakunnassa) taas hallitsee evankeliumi ja siten sen leimaava piirre on vapaus.

Molemmat regimentit ovat Jumalan säätämiä, ei vain hengellinen. Regimentit ovat erilaiset ja erilliset, mutta ne eivät ole irrallisia toisistaan. Ne ilmentävät Jumalan kahtalaista herruutta elämässä. Jumala käyttää siis maailmanhallinnassaan kumpaakin regimenttiä: maallinen on "Jumalan vasen käsi" ja hengellinen "Jumalan oikea käsi". Tässä kohden luterilainen käsitys regimenteistä poikkeaa vastaavasta reformoidusta käsityksestä, jonka mukaan Jumalan vastustaja  (Saatana) on maallisen regimentin hallitsija.

Kirjaimellisesti tätä oppia ei voi tietenkään soveltaa (puolue)politiikkaan. Sehän johtaisi esimerkiksi ”oikean” ja ”vasemman” suhteen ajatuksen harhaan.

Mutta puolueohjelmien kirjoittamisessa sillä saattaisi olla käyttöä, vaikka se ei tullut aikoinaan edes mieleeni, kun kirjoitin konservatiivisen puolueyhteisön ideologisesta rakenteesta tai kun kirjoitin käytännönläheisen kaupunkiohjelman toiselle pääpuolueistani.

Tavallisesti ohjelmat jaetaan kahteen ryhmään periaateohjelmiin ja tavoiteohjelmiin. Esimerkiksi Asiakirja nro 13:ssa sanotaan, että se ”esittelee ne käytännön poliittiset tavoitteet, joiden toteuttamista Kokoomuksen Nuorten Liitto pyrkii edistämään vuoden aikana.”

Siis ”vuoden aikana”. Se on tyypillinen lyhyen tähtäyksen tavoiteohjelma.

Käytännössä periaatteet (Lutherin hengellinen regimentti) ja tavoitteet (Lutherin maallinen regimentti) menevät kuitenkin railakkaasti sekaisin eikä mediaryöpytys ole omiaan ainakaan selventämään tätä jakoa.

Kokoomuksen ”hengellinen regimentti” kristallisoituu kolmessa sanassa: koti, uskonto ja isänmaa. Sen leimaava piirre on (lutherilaisittain) vapaus. Tästä periaatteesta vallitsee puolueyhteisön piirissä suuri yksimielisyys.

Ongelmana on vain se, että sama periaate soveltuu moneen muuhunkin puolueohjelmaan, vaikka sitä ei juuri noilla sanoilla olisi lausuttu julki yhdessäkään asiakirjassa.

Varsinaiset vaikeudet alkavat heti, kun astutaan ”maallisen regimentin” piiriin. Sen leimaava piirre on (lutherilaisittain) rankaisu ja pakko. Se on siten jo ajatuksellisella tasolla jyrkästi vastakkainen hengellisen regimentin vapauden kanssa.

(Valitettavasti Lutherin regimenttiopin yliopettajaa, joka ymmärtäisi, etteivät maallinen ja hengellinen ole erillisiä, vaikka ovatkin erilaisia, ole politiikan maailmassa olemassa.)

Ja kun ”maallinen regimentti” tarkoittaa käytäntöä ja tavoitteita (siis periaatteiden soveltamista ja tulkintaa), joudutaan siihen tuskastuttavaan ja turhauttavaan sekamelskaan, jossa kaikki puolueet tällä hetkellä ovat ja josta KNL:n tavoiteohjelma on oikein tyypillinen esimerkki.

”Maallinen regimentti” merkitsee käytännössä raakaa valtataistelua. Siinä rangaistaan ja pakotetaan! Kaikki rankaisevat ja pakottavat!

Kun sanotaan, että jonkin politiikan osa-alueen tulee olla ”äärimmäisen epäpoliittinen ja tehokas”, julistetaan kovalla äänellä, ettei politiikka kuulu politiikkaan, vaan se on osa Pahan valtakuntaa.

Poliittisen valtataistelun ydin näyttää Asiakirja 13:n pohjalta olevan tämä: Meidän politiikka on hyvää – toisten politiikka on pahaa.

Siinähän ei ole mitään uutta. Regimentit ovat vain jälleen kerran pahasti vinksallaan.

Suden läähätys kuuluu. (ks. artikkelini ”Susiko vapaaksi” I ja II 1970-luvun lopulta)

191. Herätys! 130907

”Komppaniassa. Herätys!”

Häkellyttävää, että viidenkymmenenkuuden (56) vuoden jälkeen tuo huuto Mikkelin vanhan puukasarmin käytävältä palautui tänä aamuna mieleeni ja se kuulosti yhtä ärsyttävältä kuin alokasaikana.

Tällä kertaa äänessä ei kuitenkaan ollut läpi yön valvonut päivystäjä, joka varmaankin purki ulos omaa kiukkuaan tai iloaan, vaan se tuntui tulevan sisältäni. Siihen antoi sysäyksen särötetty sähkökannel.

En tuntenut ennestään tuota instrumenttia enkä tiennyt edes, minkä näköinen se on. Mielessä oli vain Kreeta Haapasalon sävellys Mun kanteleeni kauniimmin ja sen pohjalta tehty maalaus, joka oli kulkenut evakkoretkillä perheemme mukana. Se saattoi olla jäljennös ja osasuurennos R.W Ekmanin maalauksesta Kreeta Haapasalo soittaa kannelta talonpoikaistuvassa vuodelta 1868. Siinä kannel oli joka tapauksessa perinteisessä asennossaan, pöydän päällä.

Nyt luin Voimasta 7/2013 Kalle Heinon artikkelin ”Perinteet särölle”. Siinä oli kuva Juha Jyrkäksestä soittamassa heavy metallia sähkökanteeleella, josta lähti piuha säröttimeen. Se särki äänen käheäksi, hard rockiin sopivaksi. Kantele ei roikkunut hänen kaulastaan kuin kitara, vaan hän piti sitä loivasti lappeellaan lonkkansa päällä.

Jaha. Sillä lailla.

Herätys!

Olenko pudonnut täysin kärryiltä? Enkö tajua, että suhtaudun omaan kielelliseen ja musiikilliseen perinteeseeni niin kapeakatseisesti, etten ymmärrä, kuinka heavy metal ja kansanperinne, rikas folklore, kuuluvat yhteen ja että särötetyllä sähkökanteleella päästään lähelle Kanteleen maailmaa, supisuomalaista mytologiaa?

Herätys!

Kalle Heinon mukaan ”Juha Jyrkäs sijoittaa itsensä osaksi suomalaista sähkökanteleperinteen jatkumoa.”

”Toisinaan Jyrkäs kirjoittaa runoja, joissa hän käsittelee modernin maailman tapahtumia kalevalamitassa. Monipuolisuudesta kertoo lisäksi se, että Jyrkäs on päätynyt esiintymään hevikanteleensa kanssa myös lastentarhaan.”

Pitäisikö minun siis palata takaisin lastentarhaan, jotta pääsisin takaisin siihen musalaivaan, jossa tunsin aikoinaan matkaavani aivan tavallisena matkalaisena, mutta josta olen aikoja sitten pudonnut?

Tätä olen kyllä ennenkin miettinyt, kun olen huomannut, kuinka valtavasti erilaiset festarit vetävät kaikenikäistä väkeä ympäri vuoden ja kuinka julmetun suuret määrät puhdasta rahaa täytyy upota erilaisiin äänentoistolaitteisiin ja skriineihin. Teinkö virheen, kun lopetin rock-konserteissa käymisen ensimmäiseen kertaan – siihen, jossa ovella tarjottiin korvatulpat!

Luettuani Kalle Heinon artikkelin jäin kyllä miettimään, mitä olen menettänyt, kun en tuntenut Juha Jykkään särövallein jyräävää biisiä Kymmenen kyrvän nimeä, mutta päädyin siihen, että kirjoittaja on selaillut Suomen kansan vanhat runoja. Avainsanat lienevät löytyneet sieltä.

Tarkistin asian Googlesta:

Suomen kansan vanhat runot eli SKVR on 34-osainen teos, jossa on julkaistu suurin osa talteen kirjoitetusta alkuperäisestä kalevalaisesta kansanrunoudesta, noin 100 000 erillistä runotekstiä. SKVR:n 33 alkuperäistä kirjaa julkaistiin vuosina 1908–1948. Täydennysosa, johon oli liitetty muun muassa Christfried Gananderin ja Elias Lönnrotin muistiinpanoista löytyneitä runoja, liitettiin mukaan vuonna 1997. Täydennysosaan on liitetty myös seksuaalisia asioita käsitteleviä runoja, kuten loitsuja kumppanin saamiseksi tai kyvyn parantamiseksi, joita ei ehkä ole haluttu aiemmin julkaista.

Herätys!

Maailma on täynnä sanoja. Maailman on täynnä säveliä. On vain pidettävä korvat auki ja mieli kirkkaana.

Savon Prikaatia ei enää ole, mutta herätysperinteet saattavat vielä jatkua jossakin puolella Suomea. En tiedä, kävikö vielä Karkialammella päivystäjä huutamassa käytävältä aamuherätyksen vai tuliko se kämppiin kovaäänisten kautta.

Jos entinen joukko-osastoni olisi vielä elossa, lähettäisin vääpelille toivomuksen, että herätys suoritettaisiin särötetyllä sänkökanteleella.

Etnomuusikko Juha Jyrkkäältä voisi pyytää ajan hengen mukaisen sanoituksenkin.

190. Suuruuden vaikutelma 130906

Kun lukaisin aamuhämärissä Jukka Tarkan arvion Juhani Suomen Mannerheim-kirjasta (Juhani Suomi: Mannerheim – Viimeinen kortti? Siltala. 836 s. Ks. Jukka Tarkka: ” Mannerheimin lumo ratkaisi enemmän kuin hänen tekonsa HS 6.9.2013), mieleeni syttyi kysymys ”joko taas Mannerheim?”. Eikö ”Musta Mannerheim” riittänyt? Eikö se imenyt kaiken jäljellä olleen mehun tästä teemasta?

Ei näköjään imenyt.

Kahdeksansataakolmekymmentäkuusi sivua oli vielä varastossa ja tietämäni mukaan syksyn aikana niitä löytyy vielä lisää. Ja kun oletan muidenkin kuin Jukka Tarkan tarttuvan aiheeseen, kommenttisivuja kertynee jälleen tuhansia.

Kun sattui vielä niin mukavasti, että palasin keskiyön maissa Lopelta, Suomen Marsalkka Mannerheimin Metsästysmajalta, aamulukeminen osui prikulleen oikeaan hetkeen. Ikään kuin se olisi ollut tarkoituskin!

Juhani Suomea ei voi ohittaa ”lukaisemalla”. Siihen tarvittaisiin niitä taivaallisen pikalukijan taitoja, joita eräällä entisellä ulkoministerillä kerrotaan olevan. Hänen uusinta kirjaansa en ole nähnyt edes etäältä saatikka selaillut sitä. Mutta J. Tarkka on lukenut sen. Hän on ollut tapansa mukaan jälleen tarkka ja poiminut kirjasta herkullisia makupaloja.

Hieman jännitin (ja jännitän siis edelleen), että mitähän professori Suomi on nyt keksinyt Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston lisäksi kolmannesta teemapresidentistään. Hänenhän ei enää tarvitse sivaltaa Kunto Kalvalla, kuten aikoinaan Keskisuomalaisessa (1985-1993), vaan nyt hän voi jysäyttää suoraan ja julkisesti. Omalla nimellään.

Tohtori Tarkka antaa hieman vihiä: ”Tässä kirjassa hehkuu tutkijan intohimo nähdä puolijumalan sädekehän läpi ja raportoida se, mitä lähteet kertovat.”

Sopii siis odottaa, että tekstin sisältä paljastuu jälleen uusi totuus Mannerheimista.

Pidän kyllä visusti mielessäni Tarkan varoituksen ennen kuin aloitan Viimeisen kortin: ” Juhani Suomi kuuluu niihin tutkijoihin, joiden mielestä oikea historiallinen kuva syntyy kirjoittamalla kaikki selville saadut asiat peräkkäin paperille. Yksityiskohdista kasautuu valtava massa, jonka tutkija toki pystyy hallitsemaan, mutta lukija joutuu ponnistelemaan ankarasti.”

Samaan ilmiöön törmäsin Juhani Suomen massiivisessa, 8-osaisessa Urho Kekkosen elämänkerrassa. Mutta en osaa pitää sitä kirjoittajan virheenä vaan omana heikkoutenani.

Mannerheim oli kaikesta ”turhamaisesta aristokraattisuudestaan” ja ”luontevasti liikkuneesta ylimyksellisyydestään” (nämä ovat J. Tarkan arvioita) huolimatta Suomen historian poikkihirsi. Se, joka pitää talon (siis myös metsästysmajan) kasassa. Kurkihirsi hän ei ollut, vaikka häneen varmastikin liittyi sellaista lumoa, joka antaa rakennukselle uljuutta ja urhoollisuutta. Näyttävyyttä.

Tämä tuli suorastaan konkreettisella tavalla esille, kun eversti Heikki Hult kertoi eilen (Helsingin Suomalaisen Klubin kuorolaisille ja heidän daameilleen) Marskin Majan rakentamisen vaiheista. Mahtavaa tupaa hallitsee valtava poikkihirsi, jonka (erään tarinan mukaan) eräs väkivahva rakennusmies oli vääntänyt yksin paikoilleen. Kun hirttä katsoi alhaaltapäin, tehtävä tuntui mahdottomalta – mutta olihan Mannerheimin vaikeimmilla hetkillään mahdottomalta tuntuvien haasteiden edessä!

Jukka Tarkka vetää yhteen: ”Mannerheim oli epävarma ja ailahteleva johtaja, mutta hänestä oli isänmaalle hyötyä. Tärkeää ei ollut vain se, mitä hän teki. Merkittävintä oli hänen roolityöllään luoma suuruuden vaikutelma.”

 Se on arvoituksellisesti sanottu.

Ensinnäkin. ”Roolityö” viittaa teatteriin, näyttämölle. Mannerheimin tapauksessa ennen kaikkea sotanäyttämölle. Silloinhan koko maailma oli yhtenä suurena näyttämönä, jossa Suomella oli vain pieni sivurooli. Tältä näyttämöltä J. Tarkka (ja ilmeisesti myös J. Suomi) löytää Mannerheimille ”merkittävän roolityön”. Silloin ”pessimistinen ja pelokas kansa turvautui loistavalta näyttäneeseen marsalkkaan.”

Näistä sanoista J. Tarkka voi jäädä vielä luokalle.

Toiseksi.  ”Suuruuden vaikutelma” saattaa olla loppujen lopuksi aika viisaasti sanottu. Sille saattaa luoda kaikupohjaa myös Mannerheimin asema ”sotasyyllisyyskysymyksen pyörityksessä”, jonka J. Suomi kuvaa ”niin mehevästi, että jännittää, vaikka lopputulos tiedetään.”

Lopputuloshan ratkaisee.

Suomi säilytti itsenäisyytensä. Ja, kuten J. Tarkka kirjoittaa: ”Mannerheim osoitti suurta näkemyksellisyyttä käynnistämällä jo vuoden 1945 alussa selvitykset, jotka kolme vuotta myöhemmin johtivat yya-sopimukseen. Hän hahmotteli puolustusyhteistyötä, mutta idean kaapanneet pääministeri J. K. Paasikivi ja ulkoministeri Carl Enckell halusivat solmia poliittisen turvallisuussopimuksen Neuvostoliiton kanssa jo 1945.”

Sellaista oli reaalipolitiikka niissä olosuhteissa. Mutta suuruuden vaikutelman varassa on kuitenkin yleensä vaikeaa rakentaa uskottavaa reaalipolitiikkaa.

Vaikutelma voi osoittautua vain oljenkorreksi. Se ei kestä varsinaisissa myrskyissä.

Sellaisessa suossa ovat maailman keskeisimmät politiikan johtajat nyt rämpineet muutaman päivän ajan Pietarissa.

Tällä kertaa Suomen presidentin merkittäväksi roolityöksi jäi hymyillä USA:n presidentin rinnalla Tukholmassa. Kyllä siitä jäi sellainen suuruuden vaikutelma, että tasavalta on sentään jotakin kuningaskuntiin verrattuna!

189. Kosto 130902

”Kosto on suomenkielen vastenmielisin 5-kirjaiminen sana. Se on pahempi kuin murha tai tappo. Jos sen lausuu tai jos se pompahtaa mieleen, sydän alkaa lyödä ilkeästi. Hengityskin kulkee kuin likaviemärissä. Sen eteen tai perään asetetut liitteetkin ovat pelkkää myrkkyä. Verikosto. Kostonkierre. Ajatus sukeltaa kohti pimeintä rotkoa … ja kuitenkin yksi maailman johtavista suurvalloista on alkanut käyttää tuota sanaa, eikä vain sanaa vaan tekoa. Se aikoo kostaa. Se aikoo tehdä kostoiskun … Siitä ei voi seurata mitään hyvää …”

Viljo Vähäsen puhe alkoi katkeilla. Hän oli vihainen. Suutuksissaan.

Olimme jo toisessa Guinnessissa. Pataässässä oli iltaryypyn aika. Porukka oli aivan toinen kuin aamuisin, jolloin olemme tavanneet pitää filosofisia istuntojamme. Karaoke kyllä pauhasi, mutta nyt paikalla oli selvästi niin sanottua sivistyneistöä. Sen näki kuteista. Pari krakaakin oli esillä ja yhdellä naisella oli iso rintakrossi ja käsilaukkukin. Toisella näyttävät, erittäin korkeakorkoiset kengät.  

Olimme sopineet siitä, että ensin puhutaan budjettisopu alta pois ja vasta sitten siirrytään kansainväliseen politiikkaan, mutta istuntomme alkoi venähtää, kun olimme molemmat nähneet Timo Soinin aamuteeveessä ja kun tämä oli julistanut, että ”olemme siellä missä isänmaa meitä tarvitsee.” Siis hallituksessa tai oppositiossa. ”Siinä alkavat vanhojen puolueiden housut tutista”, oli Viljo pohtinut, kun totesimme, ettei budjettisopu ole mitenkään kirkossa kuulutettu. ”Persuja ei saada hallitusvastuuseen ennen kuin eduskunta hajotetaan ja uudet vaalit järjestetään, eikä sikspäkillä ole siihen mitään hinkua. Karavaani kulkee ja koirat haukkuvat. Paskat putoavat rattailta etc etc”

Emme tahtoneet päästä irti sisäpolitiikasta ennen kuin asettamamme takaraja tuli täyteen.

Ensimmäisen tuopin viimeisen pisaran kunniaksi, Viljo veikkasi, että Timo Soini panee vielä hyrskyn myrskyn syksyn aikana, ”jos se päästetään saarnamaan kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Sillä hän tarkoitti kotihoidontukea, joka on kuitenkin vain pikku asia bagatelli budjettisovun suurissa rattaissa.

Toinen Guinness aloitettiin siitä, että Barack Obama yllätti iskemällä jarruja kostosuunnitelmaan. Sitähän asian vieminen Kongressiin tietysti tarkoitti, ja nyt koko mahtava koneisto on määrätty lobbaamaan sekä sisä- että ulkorintamilla. Se on suuri operaatio, jonka kustannuksia ei kukaan ehdi kaikessa kiireessä edes ajatella.

- Minusta tuntuu jotenkin kornilta, että Yhdysvaltain ensimmäisestä tummaihoisesta presidentistä alettaisiin käyttää Kostajapresidentin kyseenalaista arvonimeä. Se olisi paha lommo hänen kilvessään.

”Se on totta, ja siksi hän varmaankin otti omin luvin lisäaikaa. Mutta ongelmahan on nyt siinä, että tämän lisäaika aiotaan käyttää kostoiskun varmistamiseen. Siinä ei ole mitään järkeä. Ei mitään logiikkaa. En oikein usko siihen, että Obama pelaisi niin ovelaa uhkapeliä, että hän todellisuudessa pyrkisi siihen, että kongressi kieltäisi kostoiskun Syyriaan. Tämä asia on nyt kyllä niin pahasti solmussa, ettei meikäläisen kyvyt oikein riitä sitä ratkomaan… ”

Harvinaista. Viljo ei yleensä mene solmuun.

- Kansainvälinen politiikka on juuri nyt niin täynnä disinformaatiota, ettei mihinkään ”tietoon” voi luottaa. YK on tietysti kärsinyt jo niin monta arvovaltatappiota oman historiansa aikana, ettei yksi lisä sitä enää mihinkään hetkauta. Jos presidentti Obama lopulta päättää kostaa ennen kuin YK:n kemistit ovat saaneet tutkimuksensa loppuun ja ennen kuin sen pohjalta tiedetään, kuka käytti sariinia tällä kertaa, arvovaltatappio ei ole Yhdistyneiden Kansakuntien vaan Yhdysvaltain presidentin.

”Tästä olen kanssasi täysin samaa mieltä. Mutta ongelma voi olla vieläkin pahempi. Tietovuodot ovat varmasti vain jäävuoren huippuja siinä informaatiosodassa, jota parhaillaan käydään. Se tekee myös koston ajatuksesta entistä pirullisemman. Kostajahan tuntee itsensä niin perinjuurin loukatuksi, ettei hän näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin iskeä samalla mitalla takaisin. Armottomasti, koska toinenkin oli armoton. Tarkoitus on lamauttaa vastapuoli lopullisesti ajattelematta laisinkaan sitä syytä tai tarkoitusta, joka ensimmäisellä armottomalla iskulla oli. Kosto on kauhea sisäinen pakko. Ulkopuolisen on sitä usein mahdotonta ymmärtää. Avoimessa sotatilanteessa kosto on helpompi tajuta. Sen tietävät varmasti ne suomalaiset, jotka taistelivat viime sodissamme itsenäisyytemme puolesta, mutta myös ne, jotka taistelivat sisällissodassamme oman vakaumuksensa puolesta. Se ymmärrettiin jokseenkin yleisesti myös WTC:n tornien sortuessa terrori-iskussa. Mutta kenen puolesta presidentti Obama nyt (aikoo) kostaa? Omasta puolestaan? Amerikkalaisten puolesta? Ihmiskunnan puolesta? Oikeudenmukaisuuden puolesta? Rauhan puolesta? Vai minkä puolesta?”

- No. Selityksiähän on jo kuultu eikä niitä käy noin vain kiistäminen. Kemialliset aseet kieltävä kansainvälinen sopimus astui voimaan vuonna 1997, yli 70 vuoden odotuksen jälkeen. Jos joku (valtio) käyttää kemiallisia aineita tuhoamistarkoituksessa, hän (se) rikkoo sopimusta, joka on kansainvälisen oikeuden perusteella sitova. Pacta sund servanda. Mutta minkälaisen aivojättiläisen jälkeen juuri Yhdysvalloilla olisi oikeus kostaa yksin tai sotilasliittolaistensa kanssa tällainen rikkomus? Ilman YK:n lupaa? Ja mitä tekee Suomi tällä kertaa, jos Yhdysvaltain presidentti suuressa viisaudessaan päättää kutsua pienen Suomen avukseen tällaisessa sotilasoperaatiossa? ”Humanitaarinen apu” tai ”jälkien siivous” kalskahtaa ontolta ja vastenmieliseltä, kun kyse on virallisesti, suurella äänellä julistetusta Kostosta.

Viljo oli pitkään hiljaa ja toinenkin Guinnessimme, se viimeinen, oli loppumaisillaan.

”Tässä on nyt piuhat niin pahasti sekaisin, että täytyy turvautua vanhan tv-mainoksen tekstiin: Antakee armoo!”