211. Luokkataistelu 131214

En aina kestä Ruben Stilleriä. Hän menee näytöksissään usein överiksi. Mutta olen vähitellen alkanut pehmetä ja katsoa Pressiklubia ihan tarkoituksella, kuten maagisena perjantaina 13.12. 2013, kun hänen vierainaan olivat Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula, Hesarin toimittaja Saska Saarikoski ja vapaa toimittaja Jouni Tervo.

Jäin ihmettelemään, miksi virallinen vasemmisto kiemurtelee, kun puhutaan luokkayhteiskunnasta ja luokkataistelusta. Mitä häpeämistä niissä on? Miksi hävetä juuriaan? Niidenhän pitäisi olla yhtyneelle vasemmistolle yhtä pyhiä kuin Kullos pyhä vala on yhtyneelle oikeistolle.

Vai ovatko ne kadottaneet merkityksensä? Eikö enää saisi edes puhua luokkataistelusta?

Vain nuori, nimetön kiakkovieras, joka uskalsi tulla edellisenä iltana ilman Jutila-naamaria A-talkin vieraaksi, esitti tavoitteekseen luokattoman yhteiskunnan. Eikö se olekaan enää koko suomalaisen vasemmiston ihanne?

Katsotaanpa tarkemmin.

Luokkataistelua on käyty läpi koko ihmiskunnan historian. Vain ”luokan” nimi ja tarkoitus ovat vaihdelleet. Luokkataistelulle antoi nykyisen merkityksen vuoden 1848 kommunistinen manifesti, vaikka siinä ei kerrottukaan, millainen luokaton yhteiskunta tulisi olemaan.

Manifestissa todettiin, että ”koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Sortaja ja sorrettu ovat käyneet keskeytymätöntä taistelua, mikä joka kerta on päättynyt joko yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudistamiseen tai taistelevien luokkien yhteiseen häviöön."

Luokkataistelulla on noista ajoista lähtien ollut selkeä puoluepoliittinen leima, vaikka nykyaikainen puoluelaitos oli tuolloin vasta idullaan. Karl Marx kirjoitti manifestin kommunistisen liiton julistukseksi. Tätä leimaa eivät historialliset kokeilut (Neuvostoliitto ja DDR) ole miksikään muuttaneet, enkä usko, että suomalaiset anarkistitkaan haluaisivat pyyhkiä sitä kasvoiltaan, vaikka peittivätkin ne nyt jääkiekkoidolin naamareilla.

Viralliselle vasemmistolle, jonka enemmistö istuu tällä kertaa maamme hallituksessa, tällainen ”unohtaminen” näyttää sopivan, mutta sitä lienee parasta pitää joko vahinkona tai (pahimmassa tapauksessa) tarkoituksellisena älyllisenä epärehellisyytenä.

Saska Saarikoski oli Pressiklubissa oikeilla jäljillä, kun hän totesi, että luokkataistelun ilme on tänä päivänä aivan erilainen kuin vuosikymmeniä sitten. Ehkäpä hän tarkoitti jopa niin tuoreessa muistissa olevaa aikaa kuin kylmää sotaa. Silloinhan luokkataistelun rippeet olivat vielä näkyvissä vasemmistopuolueiden ohjelmissa. Nykyisin niitä ei juuri enää näen. Sen sijaan, kuten S.S. viittasi, luokkataistelua käydään globaalilla tasolla.  Siinä hän on todennäköisesti hyvin lähellä totuutta.

Voisi jopa ajatella, että Marxin ja Engelsin manifesti elää nyt uuden kukoistuskautensa alkuaikoja – eivätkä ne tulleet pinnalle vain kiakkovieraiden hulinaksi menneen mielenosoituksen  myötä, vaan ne ovat olleet esillä jo pitkään, itse asiassa koko uusimman globalisaatiokeskustelun ajan - mutta vain taitavasti viritetyn mediasumun takana!

Ajatellaanpa vaikka ATTACia (Association pour une Taxe sur les Transactions financières pour l’Aide aux Citoyens, Yhdistys pääomavirtojen verottamiseksi kansalaisten hyväksi), joka perustettiin 1998 Ranskassa. Se lähti mahtavalla vyöryllä liikkeelle ja tavoitti tuossa tuokiossa myös useamman puolueen kansanedustajat Suomessa. Idea onnistuttiin kietomaan kauniiseen, talouspoliittiseen juhlapakettiin.

Mutta.

Sen tavoitteet ovat kuin suoraan kommunistisesta manifestista. Ne on vain käännetty globalisaation kielelle:

”Attacin tavoitteita ovat kansainvälisen valuuttaspekulaation estäminen, veroparatiisien poistaminen, pääomatulojen verottaminen, yksityisten eläkerahastojen leviämisen estäminen, kehitysmaiden investointien avoimuuden ajaminen ja velkojen mitätöiminen ja sääntöjen saaminen pankki- ja rahoitussiirroille kuluttajia ja tavallisia kansalaisia vahingoittamatta.” (Sitaatti on Googlesta).

Sivistyneitä, kauniita sanoja. Aivan erilaista kieltä, kuin työn orjat, sorron yöstä nouskaa!

Mutta jos etsitään jotakin ”selitystä” kiakkovieraiden toiminnalle, se löytyy samoista maisemista ja samoista vesistä, missä Kommunistinen manifestin ja ATTAC syntyivät. Epäoikeudenmukaisuuden tunteesta. Syrjäytymisen katkeruudesta. Luokkavihasta.

Vuosikymmenet eivät ole pystyneet sammuttamaan sitä liekkiä, joka syttyi Ranskan suuressa vallankumouksessa, vaikka monenväriset diktaattorit (Napoleon, Hitler, Stalin) ovat yrittäneet puhaltaa sen sammuksiin.

Sitä jään vain miettimään, että antavatko nämä 215 vuotta, jotka ovat kuluneet Ranskan suuren vallankumouksen alkamisesta tähän päivään jonkinlaisen ”opetuksen” luokkataistelun hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta vai ovatko ne olleet vain välttämätöntä ajanvietettä. Onko luokka-ajattelussa ylipäätänsä mitään järkeä? Entä onko luokaton yhteiskunta vain kaunis uni vai musertava painajainen?

Ja vielä. Voiko ihmisten ja ihmisryhmien välinen viha siirtyä yli kansallisten ja maantieteellisten rajojen? Voiko se myrkyttää myös järjestelmiä ja organisaatioita?

Tai. Onko luokkaviha olemukseltaan samanlainen kuin valta – että se katoaa näkyvistä ja häviää olemattomiin heti, kun kriittinen silmä osuu siihen?

Sapere aude.

Pelkään, etteivät tämänkaltaiset kysymykset ratkea pressiklubeissa eikä kiakkovieraiden nimettömissä taikka nimellisissä haastatteluissa.

Sen sijaan minulla on kyllä paha pelko siitä, että luokkataisteluksi nimetty historiallinen ilmiö voi muuttua vaaralliseksi pyörremyrskyksi, kun se takertuu kuin syöpäsolu kansainväliseen talouteen ja (aivan erityisesti) asevarusteluun.

Tässä mielessä ”sääntöjen saaminen pankki- ja rahoitussiirroille kuluttajia ja tavallisia kansalaisia vahingoittamatta” tuntuu oikealta tavoitteelta.

Tai jos käytän kotimaisen politiikan suosikki sanontaa, ”se on oikean suuntainen, mutta riittämätön”.

210. Suuri puhe 131210

Sadepisarat ovat harvoin muodostaneet niin vaikuttavan sillan maasta taivaisiin kuin Nelson Mandelan muistotilaisuudessa, jonka TV1 välitti suoraan Etelä-Afrikasta. Tuntui kuin enkelit olisivat sen rakentaneet.

Ehkäpä juuri siksi sanat ja sävelet liikkuivat nelituntisen sateen siltaa pitkin niin kepeästi ja vapautuneesti.

Olin virittäytynyt seuraamaan seremoniaa, vaikka ymmärsin hyvin, että tiukka protokolla ja turvallisuustoimet tulisivat kahlitsemaan ohjelmaa, ja ettei täpötäyden stadionin, tanssivan, soittavan ja laulavan yleisön, tunnelmista välittyisi kuin pieni osa kotitelevisiooni saakka.

Sen vuoksi etsin tietokoneeni ruudulle Ylen Areenasta ohjelman Taiteen ”Bonnie ja Clyde”, joka kertoi Niki de Saint-Phallen ja Jean Tinguelyn tarinan. Äänen panin tietysti pois, jotta saatoin kuulla selostuksen ja seurata, kuka kulloinkin oli puhevuorossa ja mitä virallista ohjelmaa esitettiin. Samalla silmäilin toki myös, kuinka muistotilaisuuden kamera kiersi kutsuvieraasta toiseen näyttäen lähikuvia maailman johtajista. (USA:sta oli paikalla neljä presidenttiä ja Ranskasta kaksi. Netistä olin lukenut, että ranskalaiset presidentit lensivät tilaisuuteen molemmat omilla koneillaan, mutta en muista lukeneeni, montako lentokonetta tarvittiin amerikkalaisten presidenttien kuljettamiseen vai olivatko he tulleet sopuisasti yhdellä ja samalla koneella). Suomen presidenttikin vilahti ruudussa, vaikka ei päässytkään mikrofonin ääreen – mutta eipä siihen päässyt kukaan muukaan eurooppalainen.

Se ei häirinnyt minua, vaikka suomalainen selostaja toisti asiaa useampaan kertaan ja teki siitä omia johtopäätöksiään Etelä-Afrikan kansainvälispoliittisesta asemasta.

Suljin tietokoneeni kuvaruudun siksi ajaksi, kun Barack Obama käytti oman puheenvuoronsa.

Se kannatti.

Tiesin kyllä entuudestaan, että Yhdysvaltain nykyinen presidentti on erinomainen puhuja, mutta nyt hän tuntui ylittävän itsensä.

Se oli suuri puhe.

Ymmärsin, ettei presidentti Obama puhunut vain stadionin katsomoon kerääntyneelle yleisölle eikä vain kutsuvierasaitioon kokoontuneille, yli sadan valtion poliittisille johtajille, vaan hän lähetti terveisensä sateensiltaa pitkin ylemmäs, ehkä taivaisiin saakka.

Se oli rohkea askel maailmassa, joka on jälleen jakautumassa etupiireihin ja jota monet ristiriidat ovat repimässä pirstaleiksi.

Presidentti Nelson Mandelan (1918-2013) elämä ja kuolema antoivat järisyttävän hyvät raamit suurelle puheelle, ja presidentti Obama, itsekin sukujuuriltaan afrikkalainen, käytti niitä taitavasti ja täysimittaisesti hyväkseen. Se antoi puheelle uskottavuutta. Sanat koskettivat. Varmaankin ne voidaan huomenna lukea tarkasti kaikista lehdistä. Ja toivottavasti myös luetaan.

En kuitenkaan ihmettelisi, jos Yhdysvaltain ”teekutsulaiset”  ja muut äärikonservatiivit tuntisivat puheen kärjen suuntautuneen heitä kohti. Se oli hengeltään jotakin aivan muuta kuin Ruukinmatruunan julkaisema Konservatiivinen manifesti. Se oli kuin toisesta maailmasta. Suuremmasta. Avarammasta.

Presidentti Obaman puhe ei ollut musta eikä valkoinen. Sen syvällinen sanoma oli ymmärtäminen, sovinto ja anteeksianto. Se ei ollut itseriittoinen ja omahyväinen, vaan se antoi tilaa monikultturellisuudelle  ja suvaitsevaisuudelle. Monivärisyydelle. Monimuotoisuudelle.

Ehkä sen vuoksi ei ollutkaan pelkkä sattuma, että katsoin Nelson Mandelan muistotilaisuuden ohella ohjelmaa kahden suuren, luovan taitelijan elämästä ja niistä häikäisevistä jäljistä, jotka he ovat jättäneet maailmaa.

Suuruus ei synny pakottamalla, väkisin. Jotkut vain ovat suuria. Toiset eivät ole.

209. Lennu XVI 131109

- Sanoivat, että sinä viihdyt Mäntyniemessä kuin kotonasi, mutta eihän siinä mitään ihmeellistä ole. Sehän ON sinun kotisi. Sinä olit kyllä aika pölvästyneen näköinen siinä lehtikuvassa, joka levisi ympäri maan, vaikka Ukko yritti hymyillä ja raaputti sinua leuan alta. Jennin sylissä sinä näytit kuitenkin viihtyvän. Sinäkö ehdotit, että Jenni panee päällensä sen tulipunaisen mekon. Se sopi hänelle oikein hyvin, ja kontrasti Ukon sinisen takin ja violetin kravatin kanssa oli oikein pirteä. Mutta silloin te ette vielä tienneet itsenäisyyspäivän mellakoista mitään. Etkö sinäkään aavistanut ?

Viljo Vähänen oli jällen saanut luvan viedä Lennun Pataässään eivätkä ne siellä enää yhtään ihmetelleet. Portsarikin oikein kumarsi. Tiesivät jo, ettei Lennu ole mikä tahansa piski, vaan Mäntyniemen bostonterrieri. Herra. Yläluokkaa. Mutta ei se haitannut. Kaikki olivat tervetulleita kansan karaokeen. Herrat ja narrit. Luokkarajat katosivat Guinnessien valkoiseen vaahtoon.

”Kyllä se tuli heille täytenä yllätyksenä eikä minunkaan vainuni kertonut mitään, jotta olisin voinut varoittaa heitä. Suopon koiratkaan eivät kertoneet mitään etukäteen. Vaikka kyllä minä tiedän, että niillä oli hyvä vainu asiasta. Meikäläinen näkee ja kuulee kaikenlaista. Eikä Jennikään aina usko, että minä tiedän enemmän kuin se luulee. Mutta tällä kertaa se homma karkasi käsistä. Ei me Mäntyniemessä uskottu, että siitä sellainen rähinä syttyisi.”

- Mutta täytyihän poliisin ja turvallisuusmiesten tietää, että viidakkorumpu oli soinut jo pitkin syksyä, Viljo vänkäsi vastaan . – Tampere on kyllä ihan hullu jääkiekkokaupunki, mutta pitihän kaikkien nyt ymmärtää, etteivät kiakkovieraat tulleet sinne jääkiekkoa pelaamaan. Oliko Suopon silmä katsonut niin killiin äärioikeistoa, ettei se nähnyt äärivasemmistoa minkäänlaisena vaarana, vai miten tässä nyt pääsi näin käymään?

”Viidakkorumpu kyllä tiedettiin. Osataan meilläkin kuunnella puheluita ja seurata nettiä, vaikka salaista hommaahan se tietysti on. Virallisesti. Mutta kyllä me Mäntyniemessäkin nähdään, mitä aktivisti- ja hommafoorumeilla tapahtuu. Äärilaidat kiehuvat. Maailma ei ole ensimmäistä kertaa repeämässä kahtia. Ökyrikkainen ja rutiköyhien välillä on aina ollut ammottava rotko. Se märkii. Se repeilee. Se kirvelee. Se suututtaa. Ukkokin sanoi sen Alma-lehtien haastattelussa – tosin melko sivistynein sanakääntein. Pienet asiat kertovat paitsi oman voiton pyynnistä, myös suoranaisesta välinpitämättömyydestä kohtuullisuutta ja säännöksiä kohtaan. Kyllä se on myös Jennin käsitys.”

Viljo nyökytteli hyväksyvästi. – Niinhän se on. Mutta että hevosiinkin iskettiin jääkiekkomailoilla avohaavoja … vai oliko siellä teräaseitakin …

”Aivan. Sota on raakaa. Se ei tee eroa ihmisen ja eläimen välillä. Eivät anarkistitkaan välitä säännöksistä tai kohtuullisuudesta. He iskevät kuin sokeat raivohullut. Koirana minä voin tuntea tuon vääryyden ehkä voimakkaammin kuin te ihmiset, ja suren syvästi loukkaantuneitten hevosten puolesta.”

- Ymmärrän … mutta ihmettelen kyllä niitä kommentteja, joiden mukaan Tampereen tapahtumilla ei olisi ollut mitään poliittista tai yhteiskunnallista tavoitetta ja etteivät ne olisi liittyneet millään tavalla yleisempiin eurooppalaisiin tai maailmanpoliittisiin tapahtumiin tai tendensseihin. Itse näen asian aivan toisin. Pelkästään se, että meidän itsenäisyyspäivänämme poliisi joutui ikään kuin sattumalta suojelemaan tasavallan johtoa väkivaltaisin keinoin … että tilanne ryöstäytyi väkivaltaiseksi … kertoo sen yksinkertaisen tosiasian, että väkivalta on vyörymässä maailman valtakeskuksista periferioiden suuntaan. Otteet kovenevat. Sanat eivät riitä. Puhe ei auta. Tartutaan kättä pitempään. Jossakin valtarakenteiden syövereissä kiehuu turhautuneisuuden ja katkeruuden myrkky. Ihmiskunnan sappirakko on tulehtunut. Ja ennen kuin se puhkeaa, edessä on monia kivulloisia, unettomia öitä. Jopa kuoleman pelkoa. Siitä Tampereen tapahtumat kertoivat …

”Tämä menee nyt kyllä aika pitkälle. Kyllä meillä Mäntyniemessä ollaan vähän iloisempia ja optimistisempia. Minä itse olisin kyllä kuitenkin äärimmäisen huolestunut siitä, että meidän poliittisen kenttämme sisällä kytee näin voimakkaita vihantunteita. Hallitus ja oppositio pystyvät kyllä keskustelemaan jokseenkin sivistyneesti keskenään, vakka välillä pinna on tosi kireällä, mutta kaikki puolueet ovat jotenkin haurastumassa tai peräti repeämässä. Se ei voi olla pelkästään normaalia valtataistelua, vaan se ilmentää syvällisempiä ristiriitoja. Persujen jytky näytti aluksi ihan pirteältä tempulta, mutta nyt se on alkanut vaikuttaa vaaralliselta aikapommilta, joka heittelehtii sinne tänne. Siitä minä en ole kuitenkaan  kovin huolissani. Persut on poliittisena liikkeenä ohimenevä ilmiö. Mutta koko vasemmiston tila on suorastaan järkyttävä. Tampereella sieltä purskahti esiin historiallinen radikalismi, anarkismi, joka tähän saakka on pystynyt piileskelemään jossakin peräkammarin nurkassa. Sen ytimenä on leppymätön luokkaviha. Se kohdistuu epämääräiseen yläluokkaan, ja, kuten aina ennenkin, se kiehtoo nuorta älymystöä. Mutta myös uuskonservatismi on ajanut tankkinsa hyökkäysasemiin. Takkiraudan suojista se ampuu jo täyslaidallisia monikulttuurista yhteiskuntaa ja siinä porsastelevia vanhempia ikäluokkia päin. Olisiko siis kelloa todellakin käännettävä taaksepäin ja astuttava iloisin mielen kohtia agraarista yhteiskuntaa, jossa hyväosaisilla olisi hyvä olla ja jossa huono-osaisia ei olisi olemassakaan?”

- Mutta Lennu! Nythän sinä rupesit saarnaamaan … ja se on aina ollut  vaarallinen tie. Siellä törmätään metsään, joka on täynnä ”oikeita” ja ”vääriä” polkuja. Omalla vainullasi sinä varmaankin osaisit löytää sieltä itsellesi sopivia reittejä ja levähdyspaikkoja. Meikäläiselle on paljon vaikeampaa.

Näin sanottuaan Viljo Vähänen kiinnitti remmin Lennun punaiseen kaulapantaan ja he palasivat Mäntyniemeen (mustassa autossa).  

Karaokessa keski-ikäinen vaaleaverikkö, jolla oli porkkanannäköiset sormet täynnä hopeisia killukeita, aloitti laulun Maankorvessa kulkeepi lapsosen tie, hänt ihana enkeli kotihin vie.

208. Raakaa tekemistä 131204

Hymyilevä Juha Sipilä väisti taitavasti MTV:n kokeneen juontajan sohaisun aamu-tv:ssä: ”Oletteko siis raakalainen?”

Gallupien myötätuulessa purjehtiva oppositiojohtaja oli jossakin tullut sanoneeksi, että talousremontti on ”raakaa tekemistä”, ja siitäkös toimittaja innostui ja yritti panna studiovieraansa käpälälautaan, mutta ei tietenkään onnistunut.

Sipilä vastaili hymyssäsuin. Eihän oppositiossa sovi murjottaa, vaikka yhdeksän miljardin rahoitusvaje näyttäisi kaatuvan studiossa istuvan seuraavan pääministerin harteille.

Ehkä ”raaka tekeminen” tässä tapauksessa tarkoittaakin yksinkertaisesti vain sitä, että hallituksen on pakko ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pyytää tasavallan presidenttiä hajottamaan eduskunta, jotta kansa pääsisi puhumaan ennen kuin koko p*aska läjähtää käteen.

Kyllä siinä moni hymy hyytyisi!

Tosiasiassa mitään merkkejä näin raa’asta tekemisestä ei (vielä) ole ilmassa, joten tässä voi kaikessa rauhassa pohtia, ollaanko politiikassa menossa kohti kovempia (raaempia) aikoja, ja kuinka kauan tämä hymyily (suojasää) voi vielä jatkua.

Ensin vähän teoriaa.

Ihmisen tekona raakuus on julmuutta eikä sitä voi millään perusteella hyväksyä tai puolustella. Eläinten tekona raakuus näyttää usein julmalta, mutta ihminen löytää sille jokseenkin helposti jonkin järkevän selityksen. Ymmärrämme myös, että monet luonnonilmiöt voivat johtaa raakoihin seuraamuksiin. Käsitteenäkin raakuus on hieman hankala, vaikka ymmärrämmekin, että esimerkiksi ”raaka hedelmä” tai ”raaka kala” voi jollekin olla herkkua ja toisille vastenmielistä. Sanotaan myös, että jokin ihminen voi olla ”raakile”, siis joidenkin mielestä ”keskeneräinen” tai ”vajavainen”, ja tällainen nimittely saattaa saada raakamaisia muotoja.

Historia on täynnä esimerkkejä ihmisen julmuudesta. Ne eivät jätä meitä rauhaan.

Raakuuden käytännöllinen ilmenemismuoto on fyysinen ja/tai henkinen väkivalta.

Ihmistutkimuksen (psykologian, sosiologian) keinon on kautta aikojen yritetty selvittää, mistä ihmisen raakuus johtuu. Miksi ihminen voi olla niin hirvittävän raaka ja julma?

Yksiselitteistä vastausta ei ole löytynyt  - eikä tämänaamuisen televisio ohjelman jujua kannattane aivan näin syvältä etsiäkään.

Sen sijaan on kyllä paikallaan (näin itsenäisyyspäivän alla) muistuttaa, että sota on julmaa ja että se on ”raakaa tekemistä”, jos rauhanomaiset keinot on käytetty loppuun. Sen tietävät satatarkkaan ne suomalaiset ja eurooppalaiset (miksi eivät myös globaalit) sukupolvet, joiden rippeet ovat vielä hengissä toisen maailmansodan jäljiltä.

Sen vuoksi olen minäkin (vaikka ehdin vain etäisesti nähdä ja kuulla talvi- ja jatkosodan äänet) seurannut sydän kylmänä, kuinka sodan jättiläinen on lähestynyt vääjäämättömin askelin Euroopan sydänmaita. Kosovon, Libyan ja Syyrian tykkien ja pommitusten äänet eivät ole kantaneet Helsinkiin saakka eivätkä myöskään Ukrainan mielenosoitusten myrskytuulet ole näkyneet muuta kuin kuvaruudussa.

Hyvä olisi, jos meilläkin nyt ymmärrettäisiin, että taloudellinen tilanne on mennyt niin rankaksi, että vastuuta kantamaan tarvitaan nyt ”koko kansa” – ei vain hallitus ja oppositio omissa kammareissaan.

Arvelenpa, että hymyilevä Juha Sipilä saattoi tarkoittaa juuri tätä. Raakaa tekemistä riittää.