215. Nainen 140111

Tuskinpa mistään oliosta, elävästä tai kuolleesta, on puhuttu ja kirjoitettu niin paljon kuin naisesta.

Mutta ennen kuin rohkenin itse ottaa tämän aiheen omaan blogiini, turvauduin jälleen ihmeelliseen ja ilmiömäiseen sanakirjaan, Googleen, sijoittaakseni naisen homo sapiensia kuvaavaan tietokarttaani. Se osoittautui itse asiassa erittäin hyödylliseksi. (Sinistykset, paksunnokset ja kursivoinnit ovat alkuperäisiä)

Ihminen (Homo sapiens) on ainoa nykyisin elossa oleva ihmisten (Homo) sukuun kuuluva eläinlaji. Ihminen kuuluu kädellisten (Primates) lahkon isojen ihmisapinoiden (Hominidae) heimoon ja on nykyisin elävistä kädellisistä laajimmalle levinnyt, älykkäin ja runsaslukuisin laji. Ihmisellä on kehittyneet aivot, joiden ansiosta ihminen pystyy abstraktiin ajatteluun, kieleen ja itsetarkkailuun. Tämä on yhdessä pystyasennon ja esineiden käsittelyyn kykenevien yläraajojen kanssa mahdollistanut ihmiselle kyvyn käyttää työkaluja monipuolisemmin kuin mikään toinen eläinlaji.

Ihmiset ovat muiden kädellisten tapaan luonnostaan yhteisöllisiä, mutta ihmiset ovat erityisen kyvykkäitä käyttämään viestintää ja kieltä ideoiden välittämiseen. Ihmiset muodostavat monimutkaisia, yhteistyötä tekeviä ja kilpailevia sosiaalisia ryhmiä, perheistä aina kansakuntiin asti. Ihmisyhteisön perustan muodostavat kielen kautta välittyvät rituaalit, traditiot, arvot ja lait. Ihmiset tekevät ainoana lajina tulen, kypsentävät ruoan, pukeutuvat ja käyttävät lukuisia tekniikoita. Ihmisellä on myös taiteen tapaisia kulttuuri-innovaatioita, kuten maalaustaide, kirjallisuus, musiikki, arkkitehtuuri, runous ja elokuvataide.

Hämmästyttävää. Ei sanaakaan naisesta. Tasa-arvoisuuden huippu. Sitä kuvastaa myös jutun yhteydessä oleva kuva NASAn Pioneer 10-luotaimen mukana 2.3.1972 lähetetystä piirroksesta, jossa mies ja nainen seisovat vierekkäin Aatamin ja Eevan puvuissa. Sopuisasti. (Nainen ilmestyy Googlen artikkeliin vasta siinä vaiheessa, kun puhtaan ihmisen biologiasta, anatomiasta ja fysiologiasta)

Pidin mielessäni varoitukset Googlen tietojen ”epätieteellisyydestä”, mutta lukaisin silti läpi koko selostuksen ja otan tähän vielä kuvauksen Pioneer 10:n matkasta.

Se on ensimmäinen ihmisen tekemä laite, joka on kulkenut asteroidivyöhykkeen läpi, tehnyt Jupiterista ensimmäiset lähihavainnot ja poistui ensimmäisenä aurinkokunnasta ohittaessaan Pluton kiertoradan vuonna 1983.

Pioneer 10 jatkaa matkaansa tähtienvälisessä avaruudessa. Se ohittaa Härän tähdistöön kuuluvan Aldebaranin (α Tau, "Härän silmä") noin kahden miljoonan vuoden kuluttua. Tässäkään ei tosin voida puhua varsinaisesta ohilennosta. Välimatkaa jää useita valovuosia.

Ovathan mies ja nainen ilmeisesti vaeltaneet rinnakkain aivan alusta lähtien. Nyt he siis lentävät yhdessä avaruuden tuntemattomilla lakeuksilla. Ehkäpä heihin on jo nyt tarttunut se kiihtyvä nopeus, jonka tiedemiehet ovat havainneet kuvatessaan maailmankaikkeuden laajenemista alkuräjähdyksen jälkeen.

Tai mistäpä minä sen tietäisin.

Joka tapauksessa kiinnitin huomiota National Geographicin artikkeliin, jossa Paul Salopek-niminen journalisti kertoo seitsemän (7) vuotta kestäneestä kävelymatkastaan Afrikasta (Etiopiasta) Etelä-Amerikan eteläisimpään kärkeen (Tulimaahan) (”To Walk the World”, The new age of exploration, NG, December 2013). Tutkimusten mukaan homo sapiens on levittäytynyt maapallolle samaa reittiä pitkin. Erilaisia haarautumia kyllä oletetaan esiintyneen.

Nainen puuttui matkasta. Toimittaja Salopek vaelsi yksin paikasta toiseen, tosin erilaisten oppaiden avustamana.

Tässä kohdin oma tietokarttani alkoi kylläkin hämärtyä, koska muistan lainanneeni omaan kirjaani Isänmurha idässä, (Gaudeamus 1996, s.14-15) Petri Riikosen artikkelin piirrosta, jossa kuvataan Suomen alueen kulkeutumista mannerlaattojen liikkeissä pohjoisen ja eteläisen napapiirin välillä. Me olemme olleet joskus Päiväntasaajalla! Ihmisen (naisen ja miehen) ilmestyminen maapallolle ja vaellus erilaisilla, toisistaan etääntyneillä mantereilla saattaa vielä joskus osoittautua paljon värikkäämmäksi, monimutkaisemmaksi ja kiehtovammaksi taikka miksipä ei myös traagisemmaksi kuin se on nykytiedon valossa.

Oli miten oli, yritin hahmottaa itselleni kuvaa naisesta kolmesta hyvin erilaisesta näkökulmasta: (1) Raamatun luomiskertomuksesta, (2) Miguel de Cervantesin Don Quiotesta ja (4) Pentti Haanpään novellikokoelmasta Jutut.

(1) Ja Herra Jumala rakensi vaimon siitä kylkiluusta, jonka hän oli ottanut miehestä, ja toi hänet miehen luo. Ja mies sanoi. ”Tämä on nyt luu minun luistani ja liha minun lihastani; häntä kutsuttakoon miehettäreksi, sillä hän on miehestä otettu.”.

Nainen on siis ”miehetär”.  He olivat molemmat alasti eivätkä hävenneet toisiaan.

Mutta sitten tuli syntiinlankeemus. Puu ja käärme.

”Vaimo, jonka annoit olemaan minun kanssani, antoi minulle siitä puusta, ja minä söin.” Vaimo vastasi: ”Käärme petti minut, ja minä söin.”

Siitä alkoi naisen kärsimysten tie, ja siitä alkoi iankaikkinen syyttely miehen ja naisen välillä. Silloin astui elämän näyttämölle myös ikuinen kolmas ”kavalin kaikista kedon eläimistä.”

(2) ”Ja etkö sinä toivoton tolvana, avuton apina ja pahanpäiväinen pölvästi tajua, että ellei valtiattareni ammentaisi minuun urheutta, en uskaltaisi nitistää edes kirppua?” Näin löylytti piikkisauvansa säestyksellä Surkean hahmon ritari Don Quiote aseenkantajaansa Sancho Panzaa, kun tämä oli erehtynyt epäilemään hänen valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen kauneutta (mt. 289).

Keskiaikaisen veijariromaanin nainen on ”valtiatar”, ihanne, jonka avulla ivaillaan ritariromaneiden tarinoita ja mieshahmoja. Valtiattarista piirtyy ruusunhohtoinen, epärealistinen kuva, jonka rinnalle Cervantes tuo realistisemmat ”kamarirouvat”, jotka kuvataan iäkkäiksi, rumiksi ja rietaspuheisiksi (ks. suomentajan, Jyrki Lappi-Seppälän, saatesanat, mt. s. 18).

(3) ”Kaunis on Hyypiön Liina, kuten kedon kukat, kuten taivaan linnut ovat sileitä, sopusuhtaisia, kuten mehevässä hillassa rämeellä ei ole moitteensijaa. Luonto on valanut hänet parhaimmalla vormullaan, eikä ole aine pursunut muoteista ulos, ei loppunut kesken. Iho hänellä on maidonvalkea ja silmät puhtaan siniset kuin huhtikuinen poutataivas. Hyvä hän on myöskin, lempeä, ei harkiten, ajatellen, vaan luonnostaan, koska ei voi olla muuta, kuten nauta jyystää vain ruohoa tietämättä lihansa makeudesta. Äitiinsä lienee hänestä sellainen tullut, nuorena kuolleeseen naiseen, hentoon, hiljaiseen, kaihosilmäiseen, siipiä vailla enkeliin.” (mt. s. 44, ”Huhtikuinen yö”).

Mutta.

”Otsastaan sikisivät yhä raskaammat mietteet … Sanoi kaiken olevan yhtä: ihmiseläjien, elukoiden, maan ruohon, kivien ja soran – on sattunut vain elämän iäti jauhavassa myllyssä purskahtamaan siihen muotoon … Ei ollut ihminen hänen mielestään mikään kaunis elämänmuoto: oli törkyisin luonnontuote, rumin ja iljettävin elävä.” (mt. s. 84, ”Vanha kartano”)

Mene ja tiedä.

Ranskalainen kysyy ou est la femme? Se lienee ikuinen arvoitus. Se ei  ratkea sanaleikeillä, soneteilla eikä tieteellisillä määritelmillä.

Parasta lienee tyytyä lyhyeen totuuteen: Nainen on.

214. Biljardista 140106

Olin seuraamassa, kun Vesa-Matti ”Vesku” Loirista tehtiin Biljardiliiton kunniajäsen. Tässä ominaisuudessa hän on toinen kahdesta suomalaisesta. Toinen on Jesse Poikolainen. Tapahtumapaikkana oli   Casino Helsinki. Paikalla oli tietysti biljardisteja mutta myöskin futaajia, mikä paljastaa vain kaksi puolta juhlan kohteena olleesta moniottelijasta. Siellä olisi voinut olla myös nyrkkeilijöitä, huilisteja, laulajia ja filmitähtiä. Itse oli paikalla lähinnä Suomalaisen klubin jäsenenä, koska V-M.L. on ollut lähes neljännesvuosisadan klubini taiteilijajäsenenä.

Sain aiheen pohtia ääneen biljardin olemusta. Miksi se kiehtoo myös minua niin suuresti?

Maailman on täynnä erilaisia pallopelejä. Palloa lyödään, heitetään ja pyöritetään. Pallopeleiksi luetaan myös sellaisia lajeja, joissa peliväline ei ole pallonmuotoinen, kuten jääkiekko tai curling. Sellaiseksi lasketaan tietysti myös amerikkalainen pesäpallo, jonka pinta ei ole tasainen, vaan siinä on juormuja.

Mutta kaunein kaikista on biljardi. Eikä vain kaunein vaan syvähenkisin.

Bijardissa kohtaavat toisensa tiede ja taide, matematiikka ja filosofia. Ja tietysti psykologia.

Katsotaanpa tarkemmin.

Biljardipallon geometrinen peruskuvio on ympyrä. Jokaisen ympyrän kehällä oleva piste on täsmälleen yhtä etäällä ympyrän keskipisteestä. Tällaisia ympyröitä voidaan ajatella olevan tuhkatiheään (termi ei ole matemaattisesti aivan pätevä), vieri vieressä niin, että niistä muodostuu äärimmäisen ohutjakoinen ja sileäpintainen pallo.

Biljardipallo on kuin taidokkaasti leikattu osa maailmankaikkeutta. Se ei ole navoiltaan litistynyt, kuten meidän Telluksemme. Sen pinta on sileä kuin aamutyyni järvi. Se kaartuu itsensä ympärille kauniisti. Silmiä hivellen.

Mutta samalla se on ankarasti rajattu, toisin kuin tuntemamme universumi, jonka äärirajaa me emme pysty näkemään ja josta tiedetään (mahdollisesti) vain se, että se pakenee alati kiihtyvällä vauhdilla meistä poispäin.

Biljardipallo ei laajene mihinkään. Se pysyy paikoillaan. Jokaisella sen pinnan pisteellä on vakituinen, täsmälleen määrätty paikkansa. Juuri siitä johtuu biljardipelin ääretön  vaikeus – ja ääretön kiehtovuus.

Siihen liittyy myös biljardin loputon, syvähenkinen dynamiikka.

Kun kaksi palloa kohtaavat toisensa, osumakohdalla on (sekä teoriassa että käytännössä) yhtä monta vaihtoehtoa kuin täsmälleen samankokoisten pallojen pinnalla on pisteitä. Siis lähes loputtomasti.

Pelaajan tehtävänä on ”tietää” tai ”arvata”, missä tuo arvoituksellinen osumakohta sijaitsee.

Etäisyys. Nopeus. Lopullinen päämäärä (pussitus tai osuma) on silmästä, kädestä, jalkojen ja vartalon asennosta, ajatuksesta, oppivuosista, harjoituksista … niin, oikeastaan koko elämästä kiinni.

Eikä tässä vielä kaikki.

Biljardipallo pannaan liikkeelle kööllä. Sitä ei taluteta kuin opaskoiraa osumakohdan vierelle, vaan se tönäistään matkaan mitä erilaisimmista paikoista, joskus syvästä piilosta, snookerista.

Jokainen hetki biljardipelissä on kuin filosofian luento. Tieto ja taito pusertavat mehun toisistaan, kunnes lopputuloksena on täydellinen suoritus.

Vesku Loirin kunniajäsenyys toi mieleeni erään toisen, paljon varhaisemman, tilaisuuden, jossa biljardipeli antoi mahdollisuuden pohtia myös historiallisia ulottuvuuksia. Tuolloin oli kysymys Suomalaisen Klubin ja Lappeenrannan Kerhon välisestä kilpailusta. Vesku ei ollut siinä mukana, vaikka hän olisi kyllä silloinkin mahtunut hyvin Kaisa-joukkueeseen.

Biljardihan on myös erinomainen sosiaalisen kanssakäymisen muoto. Vihreän veran äärellä voi syntyä konversatsiooneja, joiden merkitys ulottuu kauas pelipaikan ulkopuolelle, vuosikymmeniä taaksepäin ja vuosikymmeniä myös tulevaisuuteen.

Näin tapahtui, kun kirjoitin lokakuussa 1999 tarinan sadan vuoden unelmasta. Siinä ”maljalla” tarkoitettiin kiertopalkintopokaalia, jonka hävinnyt osapuoli oli velvollinen täyttämään konjakilla ja panemaan sen kiertämään pelin päätyttyä.

SADAN VUODEN UNELMA

Otin maljaani korvista kiinni

ja kallistin.

Kullatut raudat jättivät

kämmeniini elämän juovat.

Ranskalaisen konjakin laineilla

keinahtelivat ruuskaset, summaset, nokelaiset,

ja presidentin salonkivaunu, jossa

Madonnan pyöreät rinnat täyttivät everstin sydämen.

Siellä näin myös

Pielisen pitsiposliinin

osuvan hiljaisuuteen.

Enkä voinut olla huomaamatta

kuinka Kaisa meni vasemmalle

ja Petteri kaatui surullisesti huokaisten,

yksinään.

Otin maljaani korvista kiinni

ja kallistin,

kunnes aurinko alkoi nousta

Kurozawan kotimaan suunnasta.

Sieltä, minne tanssiva huuliharpunsoittaja

katosi hymy huulillaan.

Sieltä, minne hieman huonosti suomea puhuva

kikkarapäinen, tumma siirtyi suuri sydän sylissään.

Otin maljaani korvista kiinni

ja kallistin.

Ketkä siellä olivatkaan

Eversti Gullín ja Luumäen pappi.

Päissään he olivat miettineet, että

vihreän veran äärellä ratkaistaisiin

Karjalan laulumaiden ja Helsingin herrojen

mestaruus.

Otin maljaani korvista kiinni

ja kallistin,

kunnes näin unelman nousevan aallokosta:

että kerran vielä nauru kaikuisi rajan takana

että kerran vielä biljardia Viipurin linnassa

että kerran vielä sininen lintu tekisi pesänsä

kotitammeni kainaloon

Omistettu Teuvo Värtölle 31.10.1999 Helsingin Suomalaisella Klubilla

Lappeenranta-ottelun kepeissä huuruissa.

213. Sankari? 140101

”Karmeaa! Ärsyttävää! Olen tottunut siihen, että kun puhun jonkun ihmisen kanssa, oli hän kuka tahansa, voin katsoa ja katson häntä suoraan silmiin. Se herättää luottamusta ja antaa itselleni sen tunteen, että olen mukana, olen läsnä. Mutta nyt. Nyt hän ei katsonut silmiini enkä minä tavoittanut hänen silmiään. Hän katsoi ohi, oikeaan olkapäähäni tai solisluuhuni, mutta ei silmiini. Se särähti niin pahasti, etten tahtonut saada selvää, mitä hän sanoi. En, vaikka Suomen virallinen lippu oli paikallaan ja kielotkin melkein tuoksuivat. Ikkunasta näkyi avoin, jäätön meri, ja tuuli leyhytti puiden oksia. Kaikki muu oli eläväistä, mutta eivät hänen silmänsä, jotka olivat nauliintuneet jonnekin tyhjyyteen. Ei auttanut, vaikka yritin siirtää tuolianikin tavoittaakseni hänen katseensa. Ei tietenkään. Koska hän ei ollut läsnä. Ei fyysisesti, eikä henkisesti … se oli suuri pettymys …”

Viljo Vähänen soitti heti, kun tasavallan presidentti oli lopettanut uudenvuoden puheensa TV1:ssä. Minäkin katsoin sen … ja olin samaa mieltä Viljon kanssa. Hyvä puhe meni hukkaan, kun ohjaaja tai studiomanu oli antanut Niinistölle väärän tuijotuspisteen. Oliko se tietoinen provokaatio? Sabotaasi? Jäi kummallinen tunne, ettei hän uskaltanut katsoa kansalaisia silmiin. Ei Viljoa eikä minua. Eikä miljoonaa muuta, jotka olivat pysähtyneet katsomaan ja kuuntelemaan sankaria.

Sankariaan?

Kyllä televisio pystyy nykymaailmassa tekemään sankarin melkein kenestä tahansa. Televisioruudulla on maagista voimaa. Se lumoaa niin yksilöitä kuin massojakin. Pakostakin tulevat mieleen ne ajat, jolloin tuota ihmelaitetta ei oltu vielä keksittykään ja jolloin henkilökohtainen karisma tai asema valtahierarkian huipulla riitti tekemään sankareita. Ääntä toki pystyttiin vahvistamaan paljon ennen television tuloa, mutta liikkuva kuva ja ääni tekivät sankaritehtailusta äärimmäisen vaikuttavan ja vaarallisen valtapoliittisen aseen. Niiden yhteisvaikutusta ehdittiin kokeilla jo 1930-luvulla, jolloin A. Hitler kaappasi ne haltuunsa. Nykyisin niistä nähdään ja kuullaan vain välähdyksiä erilaisissa dokumenttiohjelmissa.

”En minä kyllä ole nähnyt Niinistössä häivähdystäkään sankarillisuudesta. Eihän nyt sentään sota-aikoja eletä. Ei onneksi. Vaikka kyllä nytkin kaikenlaisia mörköjä hiippailee kansainvälisen politiikan näyttämöllä.”

Viljo rauhoittui, kun pääsimme aika pian yksimielisyyteen siitä, ettei presidentin katseen virheellinen kohdentuminen ollut hänen itsensä syytä ja ettei siihen ehkä monikaan ollut (meidän lisäksemme) kiinnittänyt huomiota. Emme myöskään jatkaneet mörköjen etsimistä, vaan totesimme yhteistuumin, ettei Niinistökään sellaiseen sortunut, vaan että hänen puheensa oli tasapainoinen ja rauhoittava. Asiallinen.

- Vaikka kyllä siitäkin taas etsitään suurennuslasin kanssa kaikenlaisia sammakoita, mutta sehän kuuluu suomalaiseen puoluepolitiikkaan. Siinä ei ole tapana jaella kiitoksia. Moitteita ja puutteita aina riittää.

”Mutta ihmettelen kyllä, kuinka ketterästi media teki Sini Saarelasta kansallisen sankarin, vaikka oikeastaan hän on vain yksi huligaani monen muun joukossa. Ymmärrän kyllä vihreän rauhan idean, ja kannatankin sitä, mutta turvautuminen omankädenoikeuteen johtaa lähes poikkeuksesta ristiriitojen syvenemiseen ei niiden ratkaisemiseen. Sinisilmäisyys, ihanteellisuus, sopii hyvin runouteen tai musiikkiin, mutta kovassa reaalimaailmassa se on tuhoisaa. Ei Sini Saarela & Co mahda mitään sille, että Jäämeri sulaa ja sen alta paljastuu uusia laivareittejä ja luonnonrikkauksia. On turhaa uskotella, että arktiset suurvallat (Venäjä ja Yhdysvallat&Kanada) luopuisivat öljyn ja kaasun poraamisesta sitä mukaan, kun olosuhteet muuttuvat.”

- Se on totta. Eikä meidän pitäisi olla tässä suhteessa sinisaarelaisia ja turvautua kansainväliseen huliganismiin. Sen sijaan voitaisiin ryhtyä ajamaan jotakin laaja-alaista, kansainvälistä sopimusjärjestelmää, jolla arktiset maat sitoutuisivat siihen, ettei alueen luonnonvaroja käytettäisiin missään muodossa aseteollisuuteen tai sotatoimiin. Sillä ei tietenkään pysähdytettäisi Jäämeren sulamista, mutta sillä voitaisiin rajoittaa luonnonvarojen summittaista, suunnittelematonta ja ahneisiin taloudellisiin etuihin pohjautuvaa hyödyntämistä.

”Oukei. Siinä voisi olla ideaa. Silloin sinisaarelat ja greenpeace joutuisivat miettimään, kannattaako kansainvälinen viherhuliganismi, jos se sotii toista, ihmiskunnan olemassaolon ja tulevaisuuden kannalta, vähintäänkin yhtä arvokasta päämäärää eli maailmanrauhaa vastaan. Tosin on tietysti myönnettävä, että esittämäsi sopimusjärjestelmää tulisi olemaan erityisen vaikea synnyttää, eivätkä arktiset suurvallat kovin helposti siihen taipuisi.

Onhan siinä samantapaista idealismia kuin erilaisissa ydinaseettomissa

vyöhykkeissä, joita on 2MS:n jälkeen ehdotettu eri puolille maapalloa.”

Sankareita syntyy ja kuolee. Kiintotähdetkin sammuvat ajallaan. Maailma on ollut aina pullollaan hyviä ja kauniita ajatuksia ja ideoita, ja tuskinpa niistä on puutetta alkaneena vuotenakaan.

Erään sellaisen esitti kirjailija Pentti Haanpää ollessaan vasta 20-vuotias vuonna 1925, jolloin hän kirjoitti yhden varhaisimmista novelleistaan.

”Mutta siellä, missä se vanha keltainen eukkokin oli elänyt surumielisten metsien keskellä, taloissa ja tölleissä istuskelee ukkoja ja akkoja sunnuntaisin, kun kesäilma lemuaa, lukien vanhoista kirjoista ja hautoen päänupeissaan, kuinka oikeus sittenkin asuu siintävässä ylhäisyydessä. Kerran ovat kaikkien kuolleitten tutisevat sielut tuomiolla, vaaka viippuu, teot todistavat, tapahtuu, mikä oikeus ja kohtuus on: maisen elämän onnet ja onnettomuudet tasoittavat helvetin paahde ja taivaan ikuinen ilo” (Pentti Haanpää, novellikokoelma Jutut, Otava 1946, ”Elämän valtateitä”)