257. Koiran häntä 140714

Häntäänsä jahtaava koira on aika huvittava näky. Eikö se raukka ymmärrä, että se on osa sitä itseään eikä mikään saalis, joka pitäisi saada kiinni mutta joka aina vain pakenee. Voisi tietysti ajatella, että se vain leikkii itsensä kanssa eikä ole tosissaan. Haluaa vain huvittaa tyhmiä ihmisiä ympärillään.

Tämä tuli mieleeni, kun luin ministeri Jaakko Iloniemen artikkelin Sodan vaara uusimmasta Suomen Kuvalehdestä (28/2014). ”Ukrainan ja Venäjän tavoitteet ovat niin erilaisia, ettei sota ole mahdoton ajatus.”

Vakava juttu siis.

Mutta mitä sillä on tekemistä häntäänsä jahtaavan koiran kanssa?

”Selitän”, lupasi Viljo Vähänen, kun olimme palanneet Ryssänkärjestä ja katselimme No Name punaviinilasit käsissämme ministerin artikkelia, johon lehden artisti oli valinnut pahaenteisesti kaksi vastakkaisiin suuntiin lentävää ammusta.

”Sodan vaara on ilmeinen. Siitä ei päästä mihinkään. Kirjoittaja selostaa aivan uskottavasti, ettei Ukraina ole venäläisille oikeastaan mikään oikea ulkomaa, vaan jonkinlainen, vähäinen, pikkuveli, joten täysimittainen sota niiden välillä tuntuu vieraalta. Mutta argumentit vilistävät kuin häntäänsä jahtaava koira. Läntinen ja venäläinen näkemys leikittelevät omituisesti keskenään. Lännestä ei vyörytetä itään vaan idästä pyritään länteen. Ja että sen vuoksi turvallisuuspolitiikan perusteet on arvioitava uudelleen. Syyllinenkin selviää. EU ei ole tätä tietä valinnut. Vastuu on sillä, joka on järkyttänyt vakiintunutta järjestystä …”

- Mutta eihän tuo selitä mitään. En minä ainakaan tullut hullua hurskaammaksi …

”Odotahan nyt.”

Ja Viljo alkoi vääntää rautalangasta kehikkoa.

”Läntinen näkemys ei voi olla muuta kuin Euroopan Unionin ja sotilasliitto Naton yhteinen näkemys, ellet välttämättä halua korostaa, että se on täsmälleen sama kuin Amerikan Yhdysvaltojen eli siis jenkkien näkemys. Ei ole olemassa mitään erillistä läntistä näkemystä. On siten väärin sanoa, että läntisen näkemyksen mukaan EU ja Nato ovat tehneet sitä tai tätä, kuten, että ne ovat hyväksyneet uusia jäseniä niiden omien toivomustensa pohjalta. Juuri tässä asiassa koira ajaa takaa omaa häntäänsä. Ja luulee, että se on katsojista hauskaa …”

Tauko.

”Ei se ole. Ei todellakaan. Päinvastoin. Se näyttää älyllisesti epärehelliseltä leikiltä. Länsihän lähti kylmän sodan jälkeen viemään torvet soiden omaa ideologiaansa vapautta ja demokratiaa itään. Länsi valitsi itse sen tien. Se pani parhaat talouden ja politiikan asiantuntijansa johtamaan ristiretkeä. Minä olin sattumalta paikalla, kun Neuvostoliitolle ja Itäisen Keski-Euroopan entisille sosialistisille valtioille syötettiin shokkiterapiaa kuin hullulle puuroa. Sitä sanottiin yksityistämiseksi. Se oli juhla-ateria tuhlaajapojalle. Päitä silitettiin ja virsiä laulettiin yhteen ääneen. Onni oli vihdoin koittanut idälle. Vanhalle, rakkaalle naapurille. Ja se upposi kuin kuuma veitsi kohmettuneeseen voikimpaleeseen …”

Jaha. Kuuntelen. Olen pelkkänä korvana.

”On suorastaan tragikoomista väittää, että lännessä (erityisesti vauraassa hyvinvoivassa Ruotsissa) luultiin, että Euroopassa oli saavutettu kestävä rauhantila että sen vuoksi kaikkien länsieurooppalaisten maiden puolustusvoimat ovat olleet tiukkojen säästötoimenpiteiden kohteena. Eihän se niin mene. Ajatus ikuisesta rauhasta on ikuinen. Ei me yksinkertaisesti voitu luulla, että vuonna 1991 alkanut EU:n, Naton ja USA:n ristiretki johtaisi kestävään rauhaan. Se on vain osa tuota samaista koiranhännänjahtaamista…”

Niin, että.

”Jaakko Iloniemi on oikeassa siinä, että nyt on pakko harkita asioita uudelta pohjalta. Näin todella on. Koira ei saa häntäänsä kiinni! Sen sijaan, että jäätäisiin seuraamaan lumoutuneena kuinka läntinen näkemys jahtaa omaa häntäänsä, pitäisi ymmärtää, että EU ja Nato (ynnä tietysti USA) ovat todellakin patoamassa tietoisesti Venäjän vaikutusvaltaa aivan samanlaisessa kuoleman pelossa kuin heti toisen maailmansodan jälkeen. Eihän siinä mitään uutta ole. Ei nyt eletä maailmanhistoriallisesti missään erityisessä poikkeustilassa. Vastakkainasettelu kansainvälisissä suhteissa on mieluummin luonnollinen olotila kuin poikkeus. Se on hyvä ottaa lähtökohdaksi. Ei geopolitiikka mikään kuolemansynti ole, vaikka siinä omat vaaransa piileekin. Länsi vyörytti oman aikansa (lähes neljännes vuosisadan) omaa ideologiaansa idän suuntaan. Nyt pää on tullut vetävän käteen. Kestävän rauhantilan lippu voidaan hiiata alas tangosta. Juhlat ovat päättyneet. Edessä on arki.”

- Ehkä jo huomenna pystytämme uuden lipputangon!

256. Omantunnon tuollapuolen 140713

”Kuinka suuri tila ihmisen olisi varattava omalletunnolleen?”

Viljo Vähänen onnistui jälleen yllättämään minut kysymyksellään, kun kävelimme varhaisena sunnuntaiaamuna kohti Ryssänkärkeä.

Olin kertonut hänelle nähneeni parvekkeeltani meriharakan, joka tunki pitkää, punaista nokkaansa pihanurmemme sisään. Ajattelin, että sieltä nousisi liero tai jokin muu ötökkä, mutta nokka oli tyhjä. Ainakin se näytti siltä. Se ei tuntunut lintua vaivaavan, vaan hetkessä se pisti nokkansa uudestaan maan sisälle.

En siis ymmärtänyt, miksi Viljo hyppäsi omaantuntoon. Eihän meriharakalla ole (tietääkseni) sellaista ominaisuutta kuin omatunto. Ei se ajattele. Ei se turhaudu. Sehän etsi vain ruokaa aamukasteen seasta.

Viljo selitti.

”Meidän on hyvä katsella ympärillemme. Aamu on siinä mielessä hyvää aikaa. Aivot ovat saaneet levätä. Aistit ovat herkässä. Silloin saatamme saada pienistä, vähäpätöisistä asioista tärkeitä vinkkejä. Niin kuin siitä meriharakastasi. Onhan se vähän omituisen näköinen. Jotenkin epäsuhtainen. Liian iso nokka ja pitkät jalat. Ja kamala ääni – silloin kun se pelästyy. Et varmaankaan hätistänyt sitä lentoon?”

En tietenkään hätistänyt, vaan oikeastaan ihastelin sen vikkelää tepastelua tammeni alla. Onhan se vieläkin vähän harvinainen näky Lauttasaaressa, vaikka niitä on nyt paljon enemmän kuin muutama vuosi sitten. Mutta mitä tekemistä sillä on omantunnon kanssa?

Odotin.

”Omatunto ei rääkäise kuin meriharakka. Mutta se voi soida kuin hälytyskello.”

Jaha.

Ymmärsin heti. Viljokin oli lukenut Kirkko&Kaupungista Matti Apusen jutun ”Vapaus on omantunnon asia” (ks. K&K 9.7.2014. ”Sanan selittäjä”).

Siinä Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja sanoo, ettei omatunto koputtele häntä, kun hän kirjoittaa kolumniaan: ”Oikeudenmukaisuus tarkoittaa eettistä tasapainoa. Omatunto on hälytyskello, joka soi silloin, kun tasapaino on uhattuna.”

Huolimatta omituisesta ulkonäöstään meriharakka pysyy tasapainossa. Se on luotu tasapainoiseksi olennoksi, vaikka ihmissilmä (järki) tuntuu kapinoivan sitä vastaan.

Tästä päästiin varsinaiseen asiaan.

M. Apunen kirjoittaa: ”Mitä enemmän valtiolla on valtaa, sitä vähemmän ihmisellä on tilaa päättää itse. Ja sitä vähemmän ihmisellä on tilaa omalletunnolle, jonka nimissä valtiotakin vastaan voidaan puhua … minulle vapaus on suuri itseisarvo.”

Päädyimme siis pohtimaan vanhaa, visaista ongelmaa. Mikä on yksilön (ihmisen, meriharakan) suhde systeemiin (valtioon, luontoon)? Missä kulkee oikeudenmukainen raja?

Viljo muisti heti, että minä olin pohtinut samaa asiaa vuosia sitten ”Susiko vapaaksi?”-artikkeleissani, mutta nyt hänellä näytti olevan jotakin tuoreempaa sanomista.

Viljo Vähänen jatkoi.

”Apusen ajatus valtion roolista sisältää omituisen, mutta hyvin yleisen, vääristymän. Hän sanoo, että ’meillä (hänellä itsellään?, EVA:lla?, suomalaisilla?, kapitalisteilla?) on outo olettamus, että valtio olisi lähtökohtaisesti hyväntahtoinen, koska valtio olemme me. Tämä ei ole totta. Byrokratialla on todistetusti oma tahto, jota se myös käyttää. Ei ole mitään perustetta ajatella, että valtio olisi humaanimpi kuin vapaan valinnan järjestelmä’. Tällaisen ajattelun juuret löytyvät Ludvig XIVn, Aurinkokuninkaan, ajattelusta: L’etat s’est moi. Eihän valtio ole hyväntahtoinen siksi, että se (systeemi) olisi meidänkaltainen. Sehän johtaisi auttamattomasti ajatuksellisen umpikujaan, koska ’meidänkaltaisuus’ sisältää ratkaisemattoman ristiriidan ”meidän” ja ”noiden” (muiden) välillä. Valtiosta ei sen vuoksi ole syytä käyttää epiteettiä hyväntahtoinen, koska siinä on (käyttääkseni nykyistä muotisanaa) paha valuvika. Ei valtio siksi voi olla myöskään humaanimpi kuin vapaaseen kilpailuun perustuva markkinatalous, jonka hyviä puolia Apunen päätyy luettelemaan. Valtio ei siis voi olla ’lähtökohtaisesti hyväntahtoinen’, mutta se saattaisi olla ’lähtökohtaisesti oikeudenmukainen”, jolloin se myös pystyisi ylläpitämään eettistä tasapainoa …”

- Haluat siis sanoa, että EVA:n johtaja on väärässä väittäessään, että vapaat markkinat tekevät kaikkensa, että tyranniaa olisi mahdollisimman vähän, sain kysytyksi, kun huomasin Viljon vähän epäröivän.

”Kun hypätään tosiasioista idealismin puolelle, astutaan hyllyvälle suolle. Ranskan Aurinkokuninkaalle annettiin nimeksi Louis Dieudonné, Ludvig Jumalan antama ja hänen aikanaan ehdottomaan itsevaltiuteen (siis tyranniaan) perustuva systeemi saavutti huippunsa. Vastaavanlaisen hallitusmuotoon (valtioon) päätyivät mm. Napoleon, Hitler ja Stalin. Muitakin hirmuhallitsijoita voisin luetella. Niitä riittää. Valistuneiden diktaattoreiden ihailijoita on maailma pullollaan vielä tänäkin päivänä. Epäilemättä vapaat markkinat tekevät kaikkensa, jotta tyranniaa olisi mahdollisimman vähän. Se on hienosti sanottu. Kyllä minäkin pidän vapauden edistämistä hyvänä asiana.”

Mutta.

”Omatunto on kuitenkin aina yksilöllinen”, kuten Matti Apunen kirjoittaa. ”Tässä hän on oikeassa. Silti minua on aina jäänyt vaivaamaan kysymys siitä, mitä on omantuonnon tuollapuolen. Vaikka tuntisin olevani täysin vapaa ja jos minulla olisi oikeus tunkea nokkani mihin ikänä haluaisin (kuten meriharakalla aamuauringossa), kuinka pitkälle voisin työntää vapauteni rajaa ennen kuin omantuntoni hälytyskello alkaisi soida.”

”Kun Apusen hälytyskello alkoi soida kommunistisessa Puolassa ja hän koki vapauden herätyksen nähdessään toisinajattelijoiden kirjoituksia ihan paikan päällä, herää kysymys, onko hänen hälytyskellonsa nyt nukahtanut, kun Puola on vapautunut tyrannian ikeestä ja saanut pukea ylleen vapaan markkinatalouden ihanan viitan, josta se joutui maksamaan vain pikkuriikkisen kynnysrahan (EU:n ja Naton jäsenyyden) päästäkseen nousemaan vapaan maailman vankkureille, jotka kulkevat voitosta voittoon. Ehkäpä hän ajattelee, että maailma on nyt tasapainossa ja hälytyskellot voidaan siirtää lastenkammarin leluhyllylle.”

Entä jos omantunnon tuollapuolen ei ole muuta kuin loputon yö?

254. Lääkemyöntyväisyydestä 140702

”Suomessa potilaan pitää tulla lääkemyöntyväiseksi, jotta hän pääsee pois sairaalasta. Psykiatriseen hoitoon on aina liittynyt vallankäyttöä. Tulevaisuudessa tämä voi näyttää rikokselta ihmisyyttä vastaan.”

Pahasti on miestä mehiläinen pistänyt, kun tuollaisia totuuksia laukoo. Että lääketeollisuus muka kaipaisi lääkemyöntyväisyyttä. Sehän on ennenkuulumatonta. Autoja ja polkupyöriä sopii kyllä tyrkyttää asiakkaille ja toivoa, että he hyvää hyvyyttään käyttävät niitä ja istahtavat rattiin. Mutta että lääkkeitäkin pitäisi kaupata samassa hengessä.

”Ei käy”. Viljo Vähäsen ääni kohosi sen verran, että naapuripöydässä pari päätä kääntyi meidän suuntaamme. Luulivat varmaankin, että puhumme seuraavasta Guinness-kierroksesta.

Ei. Me puhuimme ultrajuoksija Aku Kopakkalan potkuista, josta olimme lukeneet uusimmasta Voimasta (ks. ”Mehiläisen pistämä”, Voima 6/2014. Teksti Jari Hanska. Kuva Tanu Kallio).

Jari Hanska tiivistää: ”Psykologi Aku Kopakkalan mukaan sananvapaus on kuin lihas, joka surkastuu, jos sitä ei käytä. Kopakkalalle lihaksen käyttö toi potkut terveyspalveluyhtiö Mehiläisestä”.

Me emme Viljon kanssa kuitenkaan katsoneet tätä jupakkaa (joka alkoi television  MOT-ohjelmasta) niinkään sananvapauden näkökulmasta, vaan siitä, mitä lääketeollisuuden uusin uhrilammas kertoi masennuslääkkeistä, ilmeisen kannattavasta bisneksestä ja niistä ristiriidoista ja paineista, jotka vallitsevat kolmiossa rahapajan tuotantostrategia, sairaalan henkilökunnan etiikka ja potilaiden asema.

Heikoimmilla siinä kolmiossa potilas, jonka terveydestä ja elämästä viimekädessä pitäisi olla kysymys.

Avainsana on vallankäyttö.

”Kopakkala lienee kyllä oikeassa siinä, että psykiatriseen hoitoon liittyy aina vallankäyttö, vaikka ammattipsykiatrit eivät siitä mielellään puhu. Eivät ainakaan negatiivisessa sävyssä. Psykiatrialle keskeinen lääkäri-potilas suhde on varmaankin vähän vieras psykologi Kopakkalalle, mutta hän tarkoittanee koko sitä vallankäytön ketjua, jonka yläpäässä on lääketeollisuus ja alapäässä potilas. Laitoksen (sairaalan tai terveyskeskuksen) lääkäri ja muu hoitohenkilökunta joutuu kaiken aikaa toimimaan tämän valta-akselin sisällä, joskus äärimmäisessä ristipaineessa. Tämän sai Aku Kopakkala nyt tuntea nahoissaan. Hänen oma mallinsa, jota kokeillaan mm. Tornion Keroputaan sairaalassa, murskattiin tylysti. Mehiläisen pisto oli kuolettava.

Ymmärrän hyvin ultrajuoksijan tunteet, kun hän sanoo, että ne (lääketeollisuus ja Mehiläisen johto) ovat maalanneet hänestä henkilöstölle niin mustan kuvan, että eivät ne ota takaisin. ”Mua harmittaa, että mulla jää työtä kesken niin mahdottomasti. Se on sikatyhmää.”

Nyt jäämme Viljon kanssa odottamaan, mitä Voiman-haastattelusta seuraa. Viekö Aku Kopakkala irtisanomisensa oikeuteen, vai osoittaisiko lääketeollisuus asiallista ymmärtämistä ja alistuisi keskustelemaan perusteellisesti masennuslääkkeiden käytön ongelmasta.

Sillä ongelmastahan tässä on ilmiselvästi kysymys. Mahdollisesti hyvin suurestakin ongelmasta.

Annetaanko potilaille masennuslääkettä ihan vain varmuuden vuoksi, jotta koko potilaskunta (!) ”kasvatettaisiin” tällä tavalla ”lääkemyönteiseksi”? Jotta raha liikkuisi sukkelasti? Ketä tai keitä hyödyttää eniten masennuslääkkeiden liikakäyttö? Kuka ilkeää ottaa siitä sulan hattuunsa? Sekö jonka kukkaro pursuaa kolikoita?

Tuskin potilas. Tuskin se ihminen (omainen, ystävä, hoitaja, lääkäri) joka on päivittäin hänen vierellään. Se, joka kärsii hänen kanssaan.

Entä rahapaja?

Onko se jo todellakin ihmisoikeuskysymys?

255. Kullervon muuri 140704

Kullervo pani aitaa, asetti kokkohongat aidaksiksi, korpikuuset seipähiksi, eikä jättänyt veräjää mihinkään. Ei päässyt kulkemaan aidan alitse eikä ylitsekään muut kuin linnut lentämällä. (Nuorten Kalevala. Yhdestoista painos. Oy Valistus, Helsinki. Painettu 1940. Raittiuskansan Kirjapaino. Sommittelu ja alkusanat P. Ollilainen, Kymissä 16 p. elokuuta v. 1935, Luku Orjan lapsi, s. 62).

Kullervo on täällä tänään! Hän astuu illan tullen Olavinlinnan oopperalavalle. Savonlinnan oopperajuhlien esite kertoo:

Aulis Sallisen kirjoittama, Kalevaan ja Aleksis Kiven Kullervo-näytelmään perustuva ooppera nosti kiihkomielisen Kullervo-hahmon menestyksekkäästi maailman oopperalavoille. Nyt teos nähdään uutuustuotantona Olavinlinnassa. Sallisen sävellystyö on vahvaa ja värikästä, eikä hän ole tyytynyt ennalta arvattaviin ratkaisuihin. Kullervon roolissa loistaa Suomen eturivin baritoni Tommi Hakala. Kullervon elämä piirtyy kansallisen tarustomme tummimpiin sävyihin. Poltetun kotitalonsa raunioista Kullervo saa kipinän kostolleen.

Näin se on.

Kyrönsalmeen laskeva ilta-aurinkokaan – olipa se tänä iltana kuinka lämmin ja kaunis tahansa – ei voi pehmentää koston synkkää soittoa. Untamon ja Kalervon taukoamattomasta kateudesta syttynyt veljesviha leiskahtaa jälleen Olavinlinna paksuilla muureilla.

Mistä sellainen viha syntyy? Kuinka sitä lietsotaan? Miksi se ei ole sammunut vielä tänä päivänäkään.

Miksi muureja edelleenkin pystytetään ihmisten välille?

P. Ollilainen (jonka tietoja etsin hetken aikaa Googlesta, mutta päädyin vain jonkun samannimisen firman sivuille) ei ole ”sommitellut” (lay-out) Nuorten Kalevaa kosto-teeman ympärille eikä se muutoinkaan ole kansalliseepostamme hallitseva juonne. Hän on kuitenkin valinnut lukuun Orjalapsi kohtia, jotka kertovat vihan synnystä ja kypsymisestä kohti traagista loppuaan.

Pieni poika Kullervoinen säilyi Kalervon kotoa ja joutui Untamolaan. Tämä poika jo kolmen päivän vanhana katkaisi kapalovyönsä, särki liekun lehmuksisen.

Untamo uotteli siitä saavaksi sataisen orjan, tuhantisen turpuvaksi.

Jo polven korkuisena alkoi poika arvaella: - Kunpa saisin suuremmaksi, vahvistuisin varreltani, kostaisin isosi kohlut, maksaisin emoni mahlat!

Veressähän se viha asuu! Se tiedetään. Siksi kostonkierteen katkaiseminen on kautta aikojen epäonnistunut.

Kalevala kertoo sen karun tosiasian, ettei tuota kierrettä saa taittumaan äärimmäisin pakkokeinoin (hukuttamalla, roviossa polttamalla, hirttämällä) eivätkä myöskään arkiaskareet (lasten kaitseminen, kaskenkaato, aidan teko) tarjoa muuta kuin uusia tilaisuuksia vihan kypsyttelyyn ja uhitteluun.

Kullervo rakentaa uhmapäissään aitauksen, johon kukaan ei pääse sisään eikä kukaan pääse sieltä uloskaan. Siis täysin hyödyttömän kapistuksen.

Se tuo vahvasti mieleen Jerikon ja Berliinin muurit, jotka kyllä ajan mittaan sortuivat, vaikka ne pystytettiin samassa hengessä kuin Kullervon aitaus. Kostonkierteen tuloksina.

Kullervon muurin pitäisi varoittaa nykymaailmaakin siitä, etteivät vihan sokaisemat silmät näe valoa. Muureilla ja aidoilla ei sopua ja rauhaa rakenneta!

Kalevala opettaa myös, että vihoviimeinen keino (kaupanteko) osoittautuu lopulta turmiolliseksi.

Viimein väsyi Untamoinen ja myi Kullervon seppo Ilmariselle orjaksi. Sai viisi viikatekulua, kuusi kuokan kuolioa miehestä mitättömästä.

Se väänsi kostonkierteen sellaiseen solmuun, ettei se koskaan lauennut, vaan johti epätoivoiseen tekoon.

Miekka mietti miehen mielen, arvasi uron pakinan, vastasi sanalla tuolla: - Miks’en söisi mielelläni, söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi? Syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki.

Kullervo, Kalervon poika, pään on peltohon sysäsi, perän painoi kankahasen, kären käänti rintahansa, itse iskihe kärelle. Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli.

Kun Kullervon tarina nousee juuri tänään ajankohtaiseksi Olavinlinnan näyttämöllä, panen tähän loppuun muutaman lauseen P. Ollilaisen alkusanoista  Nuorten Kalevalan yhdeksänteen painokseen. Ensimmäinen painos on vuodelta 1922.

Säejaksojen kuorossa lausuminen ja laulaminen kiinnostaa lapsia Kalevalan käyttöön. Siksi sitä on hyvä käyttää. – Vipusessa käynnin olen myös kirjaan lisännyt. Se on lapsille mielenkiintoinen ja monessa suhteessa opettava. Siinä saa hieman tutustua Kalevalan loitsupuoleen, alaan, jossa laulajain uskomus ”sanan” voimaan osaltaan kuvastuu. Opettajalla on siinä tilaisuus viitata tarkemmin loitsujen suureen merkitykseen kansamme henkielämässä.

Ja vihoviimeiseksi loppusäkeet:

Vaan kuitenkin, kaikitenki, lau’un hiihin laulajoille, lau’n hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin. Siitpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi laajemmille laulajoille, runsahammille runoille nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.