292. Epäisänmaallisuudesta 141011

Harvoin olen nähnyt Viljo Vähäsen niin tuohtuneena kuin tänä aamuna, kun hän rimpautti jälleen ovikelloani.

”Istu tuohon ja ole hiljaa. Kuuntele!”

Ja Viljo alkoi yllätyksekseni laulaa Finlandiaa Vilho Antero Koskenniemeen tutuilla sanoilla. Tunsin ne kyllä hyvin, koska ne kuuluvat kuoroni perusohjelmistoon, mutta nyt, kun tammeni oli jo pukeutunut syysasuunsa, jossa aamuaurinko alkaisi välkehtiä sen jälkeen, kun se kipuaisi irti horisontin syleilystä, niiden merkitys alkoi hohtaa. ”Mitähän Viljolla nyt on mielessä? … jotakin ajankohtaista, vaikka ne on pantu paperille jo vuonna 1940, vain kaksi vuotta syntymäni jälkeen … ja nyt eletään jo uudella vuosituhannella …”

Oi, Suomi, katso, sinun päiväs' koittaa,

Yön uhka karkoitettu on jo pois,

Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa,

Kuin itse taivahan kansi sois'.

Yön vallat aamun valkeus jo voittaa,

Sun päiväs' koittaa, oi synnyinmaa.

Oi, nouse, Suomi, nosta korkealle,


Pääs' seppelöimä suurten muistojen.


Oi, nouse, Suomi, näytit maailmalle,


Sa että karkoitit orjuuden,


Ja ettet taipunut sa sorron alle,


On aamus' alkanut, synnyinmaa.

Katsoin Viljoa kysyvästi. Mutta hän oli hiljaa. Ei sanaakaan. Vain arvoituksen häivähdys näkyi hänen silmissään.

Ja hän jatkoi.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,

soi, sana kultainen!

Ei laaksoa, ei kukkulaa,

ei vettä rantaa rakkaampaa,

kuin kotimaa tää pohjoinen,

maa kallis isien!

Mitähän naapurit nyt sanovat? Viljo ei ole mikään pieniääninen piipittäjä. Ja kello on vasta vähän yli kuusi. Aurinko nousisi vasta parin tunnin kuluttua.

”Tässä oli sinulle aamupalaksi vähän isänmaallisuutta”, Viljo aloitti jo selvästi rauhoittuneena. ”Kauniissa paketissa. Eikä siihen tarvita mitään lisämausteita. Sanat sopivat hyvin myös tähän aikaan. Tähänkin aamuun.”

Odotin jatkoa.

MUTTA.

Sitä ei tullut pitkään aikaan.

Tiesin kuitenkin vanhastaan, että kenkä puristaa nyt jostakin. Ja oikein kovasti. Iso murikka on kantapään alla.

Ja tulihan se sieltä loputa esiin.

”Laillinen epäisänmaallisuus loukkaa syvästi minun oikeudentuntoani. Miksi joillekin annetaan lainmukainen oikeus kiertää veronmaksuvelvollisuutta ja sillä tavalla heikentää perustuslaissamme määriteltyjä perusoikeuksia. Ei ainoastaan 19 §:n mukaista sosiaaliturvaa, vaan kaikkia muitakin oikeuksia, jotka muodostavat Finlandiassa ja Maamme laulussa niin kauniisti esitetyn oikeudenmukaisen yhteiskunnan ihanteen. Eivätkö ihmiset olekaan yhdenvertaisia lain edessä? Eikö meillä lakia noudatetakaan tarkoin? Miksi laki sallii, että kansakunnan varallisuutta kierrätetään yksityisen ahneuden ja voitonhimon huumassa ympäri maailmaa. Veroparatiiseissa. Eikö kaikille riitäkään tämä isänmaa, sen vedet ja rannat? Eivätkö he enää kuule, kuinka aamun kiuru soi? …”

TAUKO

Aloin ymmärtää.

Minäkin oli lukenut Voima-lehdestä Jari Hanskan artikkelin ”Kenen laskuun ministeri verosuunnitteli?”

Kun perustuslain 60§:ssä sanotaan, että ”ministerien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia”, eikö mikään varoituskello ala soida, kun lakia tulkitaan niin, että se antaa mahdollisuuden epäisänmaallisiin tekoihin?

Jari Hanskan sanoi. ”Tässä artikkelissa kuvattu laillinen verosuunnittelu tekee tilanteesta kansantalouden kannalta entistä kestämättömämmän.”

Kuinka epäisänmaallisuus voisi koskaan olla isänmaallista!

Ei ihme, että herraviha nostaa jälleen päätään niin kaduilla kuin maailman turuilla.

Sillä ilmeisesti vain ”hyväosaisilla herroilla” on lain suojaama oikeus olla epäisänmaallisia!

291. Rippituoli 141009

”Museoviraston tätien on nähty repivän pelihousujaan ja arkkitehti Lars Sonck-vainaan kuultu pyöriskelevän haudassaan, kun hänen Jerusalemin temppelistä esikuvansa ottaneen jugendtyylisen kirkkosalinsa nurkkaan kannettiin jostakin paavin kierrätyskeskuksesta hankittu rippituoli eli sovituskoppi.” (Kirkko & Kaupunki nro 38, 8.10.2014, Kerettiläinen)

Vähemmästäkin mielenkiinto herää! Enkä tarkoita pelkästään museoviraston tätejä.

Että Kallion kirkkoherra on ihan ominpäin hankkinut työtilaansa rippituolin ja aikoo ilmeisesti kuunnella korvat höröllä seurakuntalaistensa synnintunnustuksia vielä tämän syksyn aikana.

Rohkea mies.

Teologi, joka on lukenut tarkkaan evankelis-luterilaisen kirkon tärkeimmän tunnustuskirjan, Augsburgin tunnustuksen, jonka Philipp Melanchton antoi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarille, Kaarle V:lle kesäkuussa 1530.

Aikaansa seuraava mies.

Pappi, joka on varmasti lukenut myös Augsburgin tunnustuksen puolustuksen.

Eihän rippituolia voi käydä ostamassa paavin kirpparilta kepein perustein. On tiedettävä tarkkaan, mitä sillä tehdään.

”Ripittäytyminen on säilytetty, ja tapana on, ettei ehtoollista anneta niille, jotka eivät ole saaneet synninpäästöä. Synninpäästön sana on lohduttava, sillä Jumala puhuu sen kautta ja antaa siinä synnit anteeksi. Katsotaan, että aiemmat syntiluettelot, hyvitystyöt, aneet, toivioretket ynnä muut vain kiduttivat omiatuntoja, kun ei puhuttu ripin armollisesta puolesta. Opetetaan myös, ettei ketään voi pakottaa nimeämään syntejään, sillä kukaan ei näe eikä tunne kaikkia syntejään. Synninpäästöä ei saada vain nimetyistä synneistä vaan kaikista” (Augsburgin tunnustus, XI Ripistä)

Kallion pappi tarkentaa:

”Yksi olennainen osa tässä (unohdetussa käytännössä) on rippituoli, joka kertoo siitä, että näiden ovien takana epäonnistunut ja eri tavoin tipahtanut ihminen saa aloittaa alusta vaikka joka päivä. Rippituoli on vahva anteeksiannon ja uuden alun symboli.”

Viisas mies.

”Papin tehtävä on varmistaa, että rippi liittyy syyllisyydestä vapauttamiseen, ei esimerkiksi häpeään tai johonkin sellaiseen pahaan mieleen, missä ei ole mitään anteeksipyydettävää.”

Voi hyvinkin olla, että sovituskoppiin tulee yhtä pitkiä jonoja kuin leipäjonoihin, jotka kiemurtelevat korttelikaupalla. Tai sitten ei.

Uutuudenviehätystä sillä varmastikin on aivan samalla tavalla kuin Narinkkatorin kappelilla, jonne turistitkin ovat löytäneet tiensä.

Ero on tietysti siinä, ettei hiljaisuuden kappelissa saa eikä tarvitse puhua, mutta rippituolissa puhe kuuluu asiaan.

Aivan samalla tavalla kuin kapakassa.

Taisi olla nimittäin vain sattuma, että samaisessa Kirkko & Kaupungissa oli uutinen (viikon vinkki), että pappi on tavattavissa kerran kuussa Päättömässä Kanassa, jossa paikallinen pastori päivystää.

”On eri asia tulla baarissa juttelemaan papin kanssa kuin mennä kirkolle tai sopia erikseen joku aika, jolloin pappia voisi tavata. Kynnys on matalampi ja tunnelma rennompi.”

Rippisalaisuutta ei kapakassa voi papilta vaatia, mutta rippituolissa se on ehdoton sääntö.

Taidanpa seuraavan kerran tehdä treffit Viljo Vähäsen kanssa Pataässän sijasta Päättömässä Kanassa.

Siellä saattaa törmätä, jos hyvin sattuu, pelihousujaan repiviin museoviraston täteihinkin.

290. Bible belt 141006

Miltä mahtaa tuntua pakanasta, kun hän lentää raamattuverkkoon kuin hyttynen? Ei sattumalta, vaan vapaaehtoisesti. Tarkoituksella.

Ei varmaankaan samanlaiselta kuin islamistista, joka lähtee Syyriaan taistelemaan kalifaatin puolesta, vaikka tämäkin lähtee vapaaehtoisesti, oman uskonpoltteensa varassa.

Pakana voi jäädä kiinni vaikka kahdeksaan verkkoon, mutta islamisti on tiukasti kiinni verkossaan jo ennen kuin hän ottaa ensimmäistä askeltakaan.

Pakanan ei tarvitse rimpuilla irti verkoista, koska hän ei oikeastaan ole niihin tarttunutkaan. Hän ei ole niiden uhri, vaan vapaa, vapaa ajattelemaan. Mutta ajatus irtirimpuilusta ei edes syty islamistin mielessä, koska hänelle uskonliima on niin vahva, ettei siinä ole vapaan ajattelun kokoista hengitysrakoa, ilmakuplaa.

Pakana esitti vastauksen: Kierros haastoi suorastaan ajattelemaan. Ei siksi, että olisin kokenut kirkkoon kuulumattomana jotenkin suurta ristiriitaa uskonnollisen sanoman kanssa. Vaan siksi, että kyllähän minäkin yritän olla hyvä ihminen, ihan kotikasvatuksen ja naivin ’hyvään vastataan hyvällä’ uskomukseni takia. (Heikki Kärki : ”Hyvä ihminen?” kommenttinaan kirjoittamaansa artikkeliin ”Kierros raamattuvyöhykkeellä”, Keskisuomalainen 5.10.2014)

Artikkelissaan toimittaja Kärki kertoi siitä, kuinka hän kävi viitenä eri sunnuntaina ja yhtenä lauantaina kahdeksan eri uskontokunnan jumalanpalveluksessa Jyväskylän Puistolan kaupunginosassa, joka sattuu olemaan oman varhaislapsuuteni leikkitanteretta Tourujoen länsipuolella.

Luin  kolmelle sivulle levitetyn ja 18 valokuvalla sekä yhdellä karttapiirroksella koristellun artikkelin sattumalta eilen (sunnuntaina), kun olin ollut edellisenä päivänä luokkakokouksessani Jyväskylän Lyseon lukion parakkikoulussa Nisulan kaupunginosassa ja istunut hetken kaupunginkirkon jumalanpalveluksessa.

Pidin artikkelista ja kommentista.

Niissä oli hieno journalistinen ote. Pieni annos kaunista rehellisyyttä (”Kaikki yleispäteviä ohjeita. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin kaikki asioita, joissa olen epäonnistunut enemmän tai vähemmän. Ei siis ihme, että jumalanpalvelukset pääsivät puhuttelemaan”) ja vankka annos asiallista infoa (päivämäärät, kellonajat, tapahtumanimikkeet, kestoajat ja osallistuneiden lukumäärä), jota valokuvat kirkoista ulkoapäin ja tapahtumista niiden sisällä täydensivät.

Pelkästään kuvatekstejä lukemalla sai hyvän kuvan vähemmän tunnettujen kirkkojen jumalanpalveluksista.

”Kansainvälisen työn pastori Sandesh Roberts kastoi Benedicta Udehon ja kolme muuta helluntaiseurakunnan jäsentä”. (Siiontemppeli Lyseokadun kulmassa)

”Mormonien ehtoollisessa juodaan viinin sijaan vettä, sillä mormonit eivät käytä alkoholia. ’en usko, että alkoholi tekee hyvää kenellekään’, vanhin Durrant muistutti myös toimittajalle” (Mormonikirkko Sammonkadulla – joka oli ainoa asfaltoitu katu Jyväskylässä kouluaikoinani 1950-luvun alkupuolella)

”Tapahtuman  intensiivisyys pääsi yllättämään ensikertalaisen” (Vapaakirkko Puutarhakadulla)

”Linnea Lehti, Christopher Aluoch, Simona Petrule-Aluoch ja Eevi Iivari kuuntelivat lasten raamatuntunnilla tarkasti Oscar Aluochia” (Adventtikirkko Ilmarisenkadulla)

Taulumäen kirkon Tuomas-messusta ja Ortodoksikirkon sunnuntailiturgiasta ei ollut interiöörikuvia, kuten ei myöskään Kansakoulukadun Luther-kirkosta, mutta Vapaakirkon ”uudenlainen kokemus” oli saanut palstatilaa puolen sivun verran.

Kun puhutaan siitä, että kirkkosalit olisivat tyhjillään ja kirkot painiskelisivat taloudellisissa vaikeuksissa, oli oikeastaan aika hämmästyttävää, että ”uskontojen tavaratalossa” oli niin paljon asiakkaita. Toimittaja Kärjen laskujen mukaan yli 1200 henkeä.

Sama koskee myös vanhaa kaupunginkirkkoa, joka oli sunnuntaina melkein tupaten täynnä eri-ikäistä kuulijakuntaa.

Jyväskylän Bible belt pyytää siis varsin tehokkaasti. Verkko suorastaan notkuu saaliin painosta.

”Herra auta, että lasteni uusi koti ja uusi päiväkoti olisivat sisäilmaltaan terveitä” (esirukous Taulumäen kirkon Tuomas-messussa).

Usko ja arki näyttävät kohtaavan toisensa raamattuverkon tuntumassa.

”Sisäilma” voi tosin tarkoittaa sekä homevauriota että uskon puhtautta.

Syyriaan lähtevälle islamistiselle fundamentalistille uskon puhtaus saattaa olla tärkeämpää kuin yhdellekään Puistolan raamattuverkossa rimpuilevalle uskovaiselle.

MUTTA

Kukapa meistä tietää, mitä tarkoittaa se, että jokaisella ihmisellä on oikeus tulla autuaaksi omassa uskossaan. Pakanankin.

Ehkäpä toimittaja Heikki Kärki on lähellä totuutta, kun hän nostaa Bible beltistä saaliiksi jääneen terapeutti-luennoitsija-kirjailija Salme Blomsterin, joka kehottaa ihmisiä ”riisumaan luonnepanssarinsa ja olemaan mahdollisimman paljaita niin kirkossa kuin muuallakin.”

289. Pikkuriikkinen virke 141003

Suomenkielellä ison asian voi sanoa lyhyesti. Yhdellä sanallakin, kuten ”Elän” tai ”Kuolen”. Kuulija tai lukija tietää, mistä on kysymys. Ei tarvita tulkintoja eikä selityksiä. Lauseopillisestikin siinä on kaikki kohdallaan.

Asiayhteydestä irrotettuna yhden sanan virke ei kuitenkaan jaksa kantaa kauas. Se jättää liian monta kysymystä ilmaan.

Kuka? Milloin? Missä? Miksi?

Sen vuoksi se tarvitsee siivet, jotka antavat vastauksia. Ne kertovat hieman tarkemmin jotakin ison asian sisällöstä.

Näin syntyy pikkuriikkinen virke.

Samalla alkaa kysymysten tulva. Ihmettely. Kauhistelu. Syytösten sarja. Tuomioiden julistus. Tuskainen matka mestauslavalle tai hiljainen vaipuminen unohduksen hautaan.

Näin näyttää käyneen kuuden sanan virkkeelle, joka lennähti ennen aikojaan ulkoministeriön valtiosihteerin, Peter Stenlundin pöydältä vinhasti pyörivän median ammottavaan kitaan:

”Nato-jäsenyys selkeyttäisi monin tavoin Suomen asemaa”.

Sanansäilät alkoivat heti välkehtiä. Selitykset vinkuivat rattaissa. Isotkin tykit alkoivat murahdella. Mediasota oli hetkessä valmis.

Siksi panen tähän muutaman oman kysymykseni ja selitykseni:

(1) Jälleen vuoto. On harmillista, että salaiseksi julistetut asiat vuotavat julkisuuteen. Siitä jää astianmaku, kun tulee mieleen, että se on (jonkun henkilön tai tahon) tarkoituksenakin. Syyllistä on yleensä turha etsiä. Ei sellaista löydy eikä kukaan ilmoittaudu vapaaehtoisesti. Tässä tapauksessa tulee pakostakin mieleen tekstin kirjoittaja, vaikka tuntuisi kovin omituiselta, että hän olisi itse tarkoituksellisesti vuotaja. Sen suuntaisia intressejä saattaisi kuitenkin löytyä vanhan puolueakselin suunnalta, kun muistetaan, että siellä pyörii sekä ex-puoluesihteeri että nykyinen puolustusministeri samasta puolueesta. Eihän siihen tarvita kuin joku löysä pikkuriikkinen sivulause, jossakin sopivassa seurassa.

(2) Iltalehti otti tänään melkein sanasta sanaan pääkirjoituksensa otsakkeeksi pikkuriikkisen virkkeen. Se jätti pois vain turhat sanat ”monin tavoin”, mikä teki virkkeestä ehdottomamman. Ne voitaisiin hyvin korvata sanoilla ”kaikin tavoin”. Vauhti (kohti Natoa) olisikin parantunut huomattavasti, jos lehti olisi jättänyt myös konditionaalin pois ja lisännyt pari vahvistavaa termiä, joten otsake olisi kuulunut ”Nato-jäsenyys selkeyttää vuoren varmasti Suomen asemaa.

(3) Mielipide vai fakta? Kerrassaan luikurimainen on Iltalehden pohdinta siitä, onko katsaukseen kirjattu Nato-muotoilu mielipide vai fakta. Lehden mielestä se on fakta (joka vahvistaa lehden omaksumaa kantaa tässä asiassa), mutta luulisin, etten ole ainoa, joka pitää sitä UM:n virkamiesten mielipiteenä, jolle he ovat hakemassa esimiehensä eli ulkoministerin suostumusta ja tukea. Juuri tässä mielessä vuoto on kiusallinen, ja ymmärrän hyvin ulkoministerin närkästymisen. (”Pidän sananvalintaa onnettomana ja harkitsemattomana, sillä UM ei ole muuttamassa Suomen turvallisuuspolitiikan linjauksia mihinkään suuntaan.”) Ministeriön sisäisissä aivoriihissä on tietysti täysin luvallista esittää erilaisia mahdollisia käsityksiä, mutta niiden työntäminen raakileina julkisuuteen ei ole reilua eikä hyvien tapojen mukaista.

(4) Fakta. Tämä on totta: ”Naton jäsenenä Suomi tulisi puolustusliiton viidennen artiklan tarjoaman suojan piiriin eli kukaan ei pystyisi hyökkäämään Suomeen saamatta vastaansa Naton kollektiivista puolustusta.” Sehän on ollut sotilasliitto Naton perusstrategia alusta lähtien. Se ei ole kenellekään uutinen.

(5) Natovaalit. Pikkuriikkisen virkkeen varassa ei mikään puolue tietenkään lähde ensi kevään eduskuntavaaleihin. Lienee parempi odottaa, että virkkeeseen kasvaa monenlaisia ja monenvärisiä siivekkeitä. Ja sehän on vain hyvä asia. Perustuslain 93§:n mukaan Suomen ulkopolitiikka johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Sodasta ja rauhasta presidentti päättää eduskunnan suostumuksella. On välttämätöntä, että sotilasliitto Naton jäsenyydestä käydään perusteellinen keskustelu, jossa mielipiteet ja faktat esitetään hyvissä ajoin pöytään. Äkkinäiseen ja tempoilevaan päätöksentekoon ei ole mitään aihetta.

PS: Nappasin tämän postauksen otsakkeen Jyrki Virolaiselta, jonka pro et contra pohdintaan olen usein tykästynyt. Tässä hänen 4§:nsä:  MTV:n Uutiset, Yle Uutiset ja monet muut tiedotusvälineet ovat kauhistelleet eilen ja tänään juuri edellä mainittua lyhyttä virkettä "Nato-jäsenyys selkiyttäisi monin tavoin Suomen asemaa". Tämän pikkuriikkisen virkkeen on väitetty merkitsevän jonkinlaista käänteentekevää muutosta Suomen suhtautumisessa Nato-jäsenyyteen.  Esimerkiksi MTV Uutisten mukaan "UM liputtaa suorasukaisesti Nato-jäsenyyden puolesta".