314. Näytön paikka 141215

Kun johonkin porukkaan (F1-talliin, futisjoukkueeseen tai puolueen johtoryhmään) valitaan uusi jäsen, hänellä on edessään näytön paikka. Hänen on osoitettava valitsijoilleen, että hän täyttää toiveet ja vaatimukset, joita häneen asetettiin.

Kun ollaan epävarmoja, voidaan asettaa koeaika, sallia kuherruskuukausi. Mutta näytön paikka on aina edessä. Sitä ei voi välttää.

Näytön paikalle voi joutua kuka tahansa, milloin tahansa. Joko tahtoen, tarkoituksella, tai tahtomatta, vahingossa. Se ei ole kiinni ajasta eikä paikasta – eikä myöskään yhteiskunnallisesta asemasta.

”Aivan niin. Pahinkin diktaattori, Stalin, Hitler, Pol Polt ja muut joutuvat sen eteen. Mutta sen sai varmaankin kokea myös meidän kotiapulaisemme heti talvisodan jälkeen, vaikka hänellä oli niin kaunis nimi. Vieno Unelma Utunen. Ei se myöskään ole siis nimestä kiinni. Eikä sille paikalle joutuneen tarvitse aina itse ymmärtää, että häneltä vaaditaan näyttöjä. Riittää, kun hoitaa vain tehtävänsä niin hyvin kuin osaa. Ehkä hän vaatii näyttöä vain omalle itselleen, ei kenellekään muulle.”

Olimme ajautuneet keskustelemaan Viljo Vähäsen kanssa tästä teemasta oikeastaan aivan sattumalta, kun Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki oli Uuden Suomen kolumnissaan ladannut täyslaidallisen pääministeri Stubbia kohtaan ja väittänyt, että ”suunta on kohti sotaa” ja kun EU:n sotilastiedustelun päällikkö Georgi Alafuzof oli vihjaillut Hesarin haastattelussaan vähän samaan suuntaan.

Tarkoituksemme oli alun perin pohtia (teoreettisella tasolla), mitä ”näytön paikka” oikein tarkoittaa. Kuka sen paikan asettaa? Kenen ehdoilla menestyminen tai hylkääminen tapahtuu? Mikä on paikan haltijan omaa rooli? Onko se vain välttämätön osa jatkuvasti käynnissä olevaa valtataistelua? Pääseekö seepra koskaan irti juovistaan? etc.

Uuden Suomen ja Hesarin jutut johdattelivat meidät kuitenkin konkretisoimaan teemaa, vaikka teoreettinen pohja jäi kovin hataraksi.

Asetimme kolme kysymystä: (1) Milloin näytön paikka alkoi? (2) Mikä on nykytilanne? ja (3) Mikä on mahdollinen lopputulos?

Sovimme, ettei perusteluja tarvitse esittää emmekä ryhdy kaivelemaan faktoja. Niitähän on dsiljoona kappaletta aina tarjolla

Yksinkertaista, eikö niin?

Koehenkilöiksi otimme (Viljon vaatimuksesta – hänhän ei tunnetusti kuvia kumarra!) Aleksi Stubbin, Barack Obaman ja Vladimir Putinin.

Viljo aloitti.

”On ne aika erilaisia tapauksia, vähän yhteismitattomia. Mutta eräässä suhteessa he ovat kuitenkin samassa asemassa. Näyttöä koskevat odotukset olivat tosi korkealla. Toiveiden tynnyri oli niitä täynnä, mutta sen sisällä negatiiviset (epäonnistuminen) ja positiiviset (onnistuminen) puntit olivat aika lailla tasoissa. Moni puristi nyrkkiä taskussaan, mutta yhtä moni uskoi uuden, onnellisemman aja koittava. Aina arvaamaton ja vaikeasti määriteltävä yleinen mielipide painoin vaa’an kuitenkin positiiviselle puolelle. Kaikilla kolmella oli siis lähtökohtaisesti hyvät mahdollisuudet onnistua.”

”Stubb on selvästi vasta koeajalla. Nykytilannekin on epämääräinen, koska aikaa on ollut aivan liian vähän. Puheet virheistä ja onnistumisista ovat ennenaikaisia. Varsinainen näytönpaikka on vasta edessäpäin.”

”Minua on alkanut vähän säälittää Barack Obaman asema. Näytön paikka on valumassa hukkaan. Hyvä onnikaan ei häntä voine enää pelastaa. Teekutsujen huumaava tuoksu on liian voimakas. Tällä voi olla katastrofaaliset seuraukset maailmanrauhaa ajatellen. Stubbin arviot Suomen asemasta EU:n yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ovat kuin kärpäsen surinaa elefantin korvissa tähän verrattuna. Ei niillä ole suurta merkitystä, joten Patomäenkin lausahdukset ovat hieman ylimitoitettuja.”

”Sen sijaan professori Patomäen ajatukset viisaasta diplomatiasta näyttävät nyt tärkeiltä. Hans Morgentauhun vedoten hän varottaa ajatuksesta asettaa itsensä asemaan, josta ei voi päästä pois kasvojaan menettämättä ja josta ei voi edetä ilman suuria ja vakavia riskejä.”

”Hän taisi ajatella Natoa.”

”Vaikein pala on Vladimir Putin. On mahdotonta sanoa, milloin hänen näytön paikkansa alkoi, missä nyt ollaan ja mikä on mahdollinen lopputulos. On kuitenkin aivan selvää, että sotilasliitto Nato ja Euroopan Unioni käyttivät heti kylmän sodan päätyttyä oman näytön paikkansa maksimaalisesti hyväkseen ottamalla Baltian maat sekä itäisen Keski-Euroopan entiset sosialistiset maat siipiensä suojaan. Sen on täytynyt olla järkytys Venäjälle ja siis myös Vladimir Putinille. Hän tuntee, että Venäjä jätettiin omiin oloihinsa nuolemaan näppejään ja hoitamaan haavojaan.”

”Putinin osalta nykytilanne on se, että hänen on kerättävä kaikin mahdollisin keinoin takaisin ne arvovallan rippeet, jotka Naton näytön paikka eli tunkeutuminen Venäjän iholle on aiheuttanut. Tässä mielessä Putin ja Obama ovat kyllä lähteneet soitellen kohti (suurta) sotaa.”

”Näytön paikallakin syy ja seuraus tahtovat mennä sekaisin.”

”Lopputulos voi olla mikä tahansa. Tilanteesta hyötyvät vain aseteollisuus ja asekauppa. Ehkäpä nekin tarvitsevat jälleen selkeitä näytön paikkoja.”

”Onhan varsinaisesta maailmansodasta ehtinyt jo kulua kohtuuttoman pitkä aika. Markkinamiesten taidot ovat ehkä jo alkaneet ruostua!”

 …

Viljo myös lopetti.

       

313. Anarkisti 141210

”Tutustuin eilen anarkistiin.”

- Jaha. Vai niin. Et ole ainoa, koska A-studio antoi linnanjuhlien jälkeen kasvot suomalaiselle anarkismille haastattelemalla Suvi Auvista, vapaa-ajattelijaa ja Uuden Suomen blogistia. Näit sen varmaankin. Vai olitko peräti Arto Leinosen mukana luokkaretkellä lähiöstä linnaan?

”En ollut, mutta A-studion kyllä katsoin. Minun anarkistini oli vähän vanhempaa ikäluokkaa, ei kuitenkaan mikään ikäloppu. Sitä paitsi hän oli mies.”

No niin. Tässä sitä taas oltiin. Mikään tavanomainen ei Viljo Vähäselle kelpaa. Hänen on aina lähdettävä mutkan takaa, kauempaa.

”Ihmettelin kyllä, minkä takia Annukka Roininen veti vastakkain, samaan ohjelman, linnanjuhlien suuren suosikin ja vetonaulan, yli satavuotiaan, pirteän sotaveteraanin ja nuoren, sirkeäsilmäisen anarkistin, jonka meriittilistalta löytyy muun muassa muutaman vuoden takainen opinnäytetyö Teatterikorkeakoulusta ja paljon muuta, mielenkiintoista kirjallista ja kuvallista tuotantoa.”

- Kuinka niin? Asetelmahan oli herkullinen, vaikka he eivät kohdannetkaan livenä studiossa. Eihän sellaista tilaisuutta kukaan ajanhermolla liikkuva toimittaja olisi voinut jättää käyttämättä. Pelkästään ikäerokin teki siitä hurmaavan.

”Yes. Olet oikeassa. Mutta tiukka kuulustelu, jonka kohteeksi nuori anarkisti joutui suorassa lähetyksessä, vaikutti kyllä aika kohtuuttomalta, vaikka Suvi Auvinen selvisi kyllä siitä ihan mukavasti.”

Tiesin vanhastaan, ettei A-studio ollut kuitenkaan varsinainen aihe, jota varten Viljo oli jälleen rimpauttanut ovikelloani.

Siihen viittasi myös se, että Viljolla oli (aika teatraalisesti) Raamattu kainalossaan. Punaiset merkkiliuskat vain heiluivat.

Jokin yllätys oli siis tulossa.

Hän näki temppelissä kauppiaita, jotka myivät härkiä, lampaita ja kyyhkysiä. Siellä istui myös rahanvaihtajia. Hän teki nuoranpätkistä ruoskan ja ajoi heidät kaikki temppelistä lampaineen ja härkineen. Hän paiskasi vaihtajien rahat maahan ja kaatoi heidän pöytänsä. Kyyhkysten myyjille hän sanoi: ”Viekää lintunne pois!”

”Minä tuon hänet tänne osoittaakseni, etten pidä häntä syyllisenä mihinkään rikokseen.”

Niin Jeesus tuli ulos orjantappurakruunu päässään ja purppuranpunainen viitta yllään, ja Pilatus sanoi: ”Katso ihminen!”.

Kun ylipapit ja heidän miehensä näkivät Jeesuksen, he rupesivat huutamaan: ”Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!”

”Niin”, Viljo vakavoitui. ”Jeesus Nasaretilainen oli oman aikansa anarkisti. Roomalaiset miehittäjät ja heidän liehakoitsijansa tuomitsivat hänet kuolemaan.”

Olimme Viljon kanssa yhtä mieltä siitä, ettei anarkistin elämä ole helppoa ja että anarkistilla on usein aika kurja loppu.

Hetken pohdimme myös sitä, kuinka syytösten myrkylliset nuolet syntyvät ja kuinka ne saavat aikaan tuhoisan noidankehän.

Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.

312. Saksa. Saksa. Saksa. 141208

Amerikkalaisen tiedusteluyhteisön, Stratforin perustaja George Friedman lähti joulukuun alussa Moskovaan opettamaan sikäläisille kollegoilleen strategisen analyysin perusteita.

Tällaiseen tehtävään hänellä on nykyisessä maailmantilanteessa erinomaiset, henkilökohtaiseen historiaan ja sukujuuriin pohjautuvat perusteet.

Unkarissa syntyneen Friedmanin vanhemmat selviytyivät toisen maailmansodan juutalaisvainoista, ja perhe pakeni Yhdysvaltoihin 1950-luvun alussa Itävallan kautta. Hänen isänsä oli syntynyt silloisen Ukrainan alueella 1912. Hän väitteli tohtoriksi Cornellin yliopistossa ja toimi pitkään opettajana Dickinsonin Collegessa Pennsylvaniassa. Stratforin johtajana hän on kirjoittanut useita suosittuja tulevaisuuden analyysejä ja esiintynyt monien amerikkalaisten televisiokanavien asiantuntijana.

Nyt Moscow State Institute of International Relations on siis kutsunut hänet puhumaan strategisesta ennustamisesta, ja hän on kirjoittanut oman laitoksensa tutkimussarjaan ajatuksiaan siitä, mitä hän aikoo sanoa venäläisille ja luvannut matkansa jälkeen kirjoittaa kokemuksistaan (Taking the Strategic Intelligence Model to Moscow, Geopolitical Weekly, 2.12.2014).

Mitä Venäjä on nyt, mitä se on ollut aikaisemmin ja mitä se tulee olemaan?

Siinä on kysymys, joka panee miettimään puolustusministeri Häkämiehen tokaisua syyskuussa 2007 Washingtonissa, että Suomen kolme turvallisuuspoliittista haastetta ovat ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä.”

Sitä George Friedmankin  näyttää (omasta näkökulmastaan tietenkin) pohtineen.

”Ukrainan tapahtumat eivät tulleet meille yllätyksenä ja lukijamme tietävät hyvin, että olemme kertoneet niistä huolellisesti. Mutta ero sen välillä, mitä oli ennen, ja mitä on nyt, on tärkeämpi kuin konflikti itsessään. Täytyy olla suhteellisuuden tajua. Jos minun pitäisi määritellä tärkein ero, se olisi tämä: Neuvostoliittoa hallitsi ennen vuotta 1980 kaiken kattava ideologia. Ajan myötä ihmiset tulivat sen suhteen kyynisiksi, mutta pitkään aikaa siihen ei enää uskottu eikä sitä pelätty. Tämän päivän Venäjä koostuu monista asioista, mutta sillä ei ole yhteistä ideologiaa. Se on nationalistinen – mitä jotkut kutsuvat isänmaallisuudeksi – ja se on harvainvalta (oligarkia), mutta sillä ei ole yhtä yhteistä uskomusta. Neuvostoliitto piti itseään ihmisyyden etujoukkona (vanguard of humanity), mikä antoi sille voimaa ja tahdon lujuutta, jotka pelottivat. Venäjällä ei ole enää sellaisia kunnianhimoisia ajatuksia itsestään. Se on yksinkertaisesti toinen maa eikä se vaadi enempää.”

Ja Strafordin johtaja jatkaa:

”Konfliktilla on muita kuin ideologisia syitä. USA:n intressissä on estää uuden eurooppalaisen hegemonian syntyminen. Venäläisten täytyy pitää yllä esteitä, joilla torjuttiin Napoleonin ja Hitlerin valtapyrkimykset. Kumpikaan näistä intresseistä ei ole vähäpätöinen, mutta on vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa ne otettaisiin samanaikaisesti huomioon. Sen vuoksi USA:n ja Venäjän intressit eroavat toisistaan. Näitä intressejä hankaloittavat Euroopan niemimaan lukemattomat valtiot ja kansakunnat. Mutta näillä korteilla on pelattava. Kun eurooppalaisten intressit heikkenevät, Venäjän intressit vahvistuvat. Kun Ukraina siirsi painopistettä Venäjästä länteen, Venäjän oli reagoitava. Ja kun Venäjä reagoi, USA:n oli reagoitava. Molemmat osapuolet voivat nähdä toisensa hirviöinä, mutta kumpikaan niistä ei ole hirvittävä. Molemmat vain käyttäytyvät siten kuin olosuhteet edellyttävät.”

”Tässä on koko strategisen ennustamisen ja analyysin ydin.”

Mitä presidentti Paasikivi sanoikaan tosiasioiden tunnustamisesta!

Valtiotieteilijä George Friedman siirtyy kuitenkin ohkaisille ja vaarallisille jäille, kun hän siirtyy tarkastelemaan Saksan asemaa ja tulevaisuutta olettaen, että hän kohtaisi Moskovassa tässä asiassa sukulaissielujaan, ”jotka tarkastelevat maailman samanlaisen prisman läpi kuin minäkin.”

”Katsomme samoja realiteetteja ja käytämme samoja menetelmiä. Tarkastelemme sen jälkeen, kuinka visiomme eroavat … Tässä ei leikitä salaisuuksilla. Tällä tasolla ei ole merkitystä sillä, mitä Obama haluaa tai mitä Venäjän presidentti Vladimir Putin ajattelee. Kysymys on paljon suuremmista voimista kuin henkilökohtaisista mielipiteistä.”

Tämä on tietysti aika huima vaatimus, kun ajatellaan kuinka paljon julkinen sana ja ns. yleinen mielipide on kerännyt paineita mainittujen presidenttien harteille.

Kuinka paljon Putinia onkaan demonisoitu ja kuinka paljon Obaman suosion laskulla onkaan amerikkalaisessa ja eurooppalaisessa mediassa revitelty!

”Me sanomme Stratforissa: Ole tyhmä! Tällä tarkoitamme, ettei pitäisi olla niin hämäränkirjava (sophisticated), ettet näe, mitä silmiesi edessä tapahtuu. Älä arvosta salaisuuksia, joita on hankittu kalliilla hinnalla tosiasioiden kustannuksella, ja jotka ovat tuttuja kaikille, mutta joita kukaan ei ymmärrä.”

George Friedman ottaa esimerkiksi Euroopan Unionin ja Saksan.

”EU:n hajoamisella (fragmentaatiolla) on tänä päivänä suuri merkitys. Se perustuu siihen, että Saksan viennin arvo ovat yhtä suuri kuin maan bruttokansantuote. Tämän tosiasian tietävät kaikki. Mutta vain harvat ymmärtävät, kuinka valtava merkitys sillä on. Ja totuus on kuitenkin kaiken aikaa meidän silmiemme edessä.”

Tästä aiheesta kirjoittaja siirtyy esittelemään strategisen tiedonhankinnan malliaan (joka kannatta tietysti pitää mielessä, kun hän tekee myöhemmin yhteenvetoa Moskovan tapaamisistaan).

Tässä vain lyhyt johdantoajatus:

”Saksa maantieteellinen sijainti Pohjois-Euroopan tasangolla ja sen kyky tuottaa tavaroita ja palveluksia ja viedä niitä idän ja kaakon suuntaan tekee sille välttämättömäksi hallita poliittisesti markkinoita. Tämä on ollut tosiasia aina Saksan yhdistymisestä vuonna 1871 lähtien. Ottaen huomioon maan sijainnin ja luonnonmukaisten maantieteellisten esteiden puutumisen se on aina ollut perusluonteeltaan turvaton maa. Sen on ollut pakko pitää kiinni vientimarkkinoistaan huolehtien samalla poliittisesta ja sotilaallisesta turvallisuudestaan. Tämä yksinkertainen malli antaa meille mahdollisuuden arvioida eräitä asioita välittämättä siitä, kuka sattuu olemaan liittokanslerina. Ensinnäkin. Välttääkseen sisäisen hajoamisen Saksan on huolehdittava viennistä kaikissa olosuhteissa. Toiseksi. Berliini tulee muokkaamaan poliittista ympäristöään edistääkseen vientiään. Kolmanneksi. Se yrittää pysyä irti sotilaallisista riidoista. Neljänneksi. Äärimmäisissä olosuhteissa sen täytyy aloittaa itse konflikti mieluummin kuin odottaa, että sen viholliset tekevät aloitteen.”

Kun tiedämme, millainen Saksan rooli on ollut Suomen historiassa alusta lähtien, voisi strategisen analyysimme raamiksi ottaa kolme sanaa:

Saksa. Saksa. Saksa.

Mutta kolportööriksi me emme tarvitse unkarilais-amerikkalaista tiedemiestä. Eivätköhän meidän omat ministerimme osaa suhteita siihenkin suuntaan hoidella.    

311. Kleptokratia 141203

Kylmän sodan jälkeinen propagandakattila on käynyt yhä vain kuumemmaksi. Faktat ja fiktiot kieppuvan sen sisällä jo täysin holtittomasti. Pian se voi räjähtää. Ja silloin eletäänkin jo keskellä sotapropagandaa, jossa pelisäännöillä ei ole merkitystä.

Senhän mekin muistamme omasta takaa. Netistä löytyy hakusanalla ”sotapropaganda” mm. seuraava teksti:  

”Suomessa sotapropagandakoneisto muotoutui pikku hiljaa ennen sotia, mutta varsinaisesti propagandaa alettiin tuottaa vasta, kun talvisota alkoi. Suomen propaganda hyökkäsi pääasiassa Neuvostoliiton poliittista toimintaa ja politrukkeja vastaan. Sanomat olivat melko raakoja, kuten politrukit hirteen ja muuta tämän tyylistä. Venäläiset puolestaan mustamaalasivat Suomen poliittista johtoa ja nostivat erityisesti esille Marsalkka Mannerheimin, Presidentti Rytin sekä Hitlerin.”

Siis ”pikku hiljaa”.

Tällaisesta hiljaisesta marssista muistutti meitä jo muutama vuosi sitten historian professori Markku Kuisma, vaikka sitä ei silloin noteerattu sotapropaganda siemeneksi (Kleptokratian kukoistus, Kepa ry:n Uutiset, 25.1.2011).

”Kleptokratia viittaa valtajärjestelmään, joka on niin korruptoitunut, että varastamisesta on kehkeytynyt yhteiskunnallinen instituutio ja varkaudesta luonnollinen osa taloudellista ja poliittista toimintaa. Mutta niin vain on, että muun muassa juuri arvokkaan oloiset Sveitsin pankit ovat veristen diktaattoreiden luotettavia ystäviä, joita ilman varastalous ei kunnolla kukoistaisi. Tämmöiset suuren ja likaisen rahan turvasatamat ja veroparatiisit olisi ensi tilassa pistettävä järjestykseen.”

Nyt asia on pulpahtanut julkisuuteen entistä voimallisemmin, kun Karen Dawisha sai (erinäisten mutkien jälkeen) julkaistuksi teoksensa Venäjän presidentistä Vladimir Putinista (Putin’s Kleptrocracy. Who Owns Russia?, Simon & Schluster 2014) ja kun Anne Applebaum tarttui siihen (How He and His Cronies Stole Russia, The New York Review of Books, joulukuu 2014).

Karen Dawishan kirjan työnimenä oli ”Kuinka, miksi ja milloin Putin päätti ryhtyä rakentamaan kleptokraattista ja autoritaarista valtiota Venäjälle ja mikä on sen tulevaisuus?”.

Hän kokosi usean vuoden ajan aineistoa venäläisestä korruptiosta ja erityisesti siitä, millä tavalla KGB ja järjestäytynyt rikollisuus onnistuivat yhdessä rakentamaan ”varkaiden valtakunnan” jo ennen kuin Neuvostoliitto romahti ja kuinka toiminta on jatkunut sen jälkeen.

Kuumaa tavaraa propagandakattilaan siis.

Ei ihme, että britit (Cambridge University Press) eivät uskaltaneet julkaista käsikirjoitusta peläten kunnianloukkaussyytteitä, mutta amerikkalaisille se kelpasi. Heidän kattilansa alla paloivat disinformaation liekit jo muutoinkin täysillä.

Anne Applebaum ohittaa aika kevyesti reformikauden 1990-luvun alussa, jolloin ”jotkut Venäjän johtajat yrittivät luoda demokraattisen poliittisen järjestelmän ja liberaalin kapitalismitalouden.” Hän myöntää, että nuo yritykset epäonnistuivat ja että ”me syytimme siitä itseämme” ja sitä, että ”lähetimme sinne naiiveja Harvardin ekonomisteja, joiden olisi pitänyt tietää paremmin … eihän meillä ollut mitään Marshall ohjelmaa … joskus me kuvittelimme, että uudistukset vielä joskus toteutuisivat.”

MUTTA.

Nyt jäljellä on vain kleptokratia, varkaiden valtakunta, jota johtaa yksi mies.

Sotapropagandan kärki suunnataan poliittiseen johtoon ja yksilöidään yhteen henkilöön.

Sumeilematta Vladimir Putin asetetaan nyt samaan kaartiin kuin kymmenen entistä kleptokratiapresidenttiä, jotka ovat eniten rikastuttaneet itseään maailmassa (ks. Transparency International, v. 2004)

Äänessä kuuluu amerikkalaisen äärikonservatismin, teekutsujen, synkeä sointi, jolla on vankkaa kaikupohjaa myös Atlantin tällä puolella.

On sen vuoksi hyvä kysyä, eikö kleptokratia olekaan yleismaailmallinen, yleisinhimillinen pahe? Onko kleptomania (varastamishimo) vain venäläinen (itämainen) tai amerikkalainen (länsimainen) ilmiö? Mitä eroa on valtioiden salaisilla palveluilla (KGB:llä ja CIA:lla)? Kenen nimissä ne toimivat? Keitä ne palvelevat? Voiko demokratia olla vientitavaraa?

Vilkaisu Googleen ehkä selventää asiaa:

Kleptokratiassa lähes kaikki hallituksen mekanismit on tarkoitettu verottamaan kansaa, jotta kleptokraatit saisivat lisää varoja ja että ”hallitus” pysyisi vallassa. Kleptokraatit käyttävät usein rahanpesua ja salaisia pankkitilejä peittääkseen laittomat tulonsa. Kleptokratiat ovat yleensä diktatuureja, koska demokratia tekisi kleptokraattien toiminnasta vaikeampaa tai mahdotonta. Taloudellisesti kleptokratiat menestyvät yleensä erittäin huonosti korruptioon menevien varojen takia, joten ne ovat usein levottomia valtioita. Usein kleptokratia ei edes yritä ylläpitää vähäisintäkään oikeusvaltion julkisivua. Kleptokratiat voivat saada varoja toimintaansa myös väärinkäyttämällä luonnonvaroja.

Pata kattilaa soimaa – musta kylki kummallakin.