323. Homman nimi 150110

Sarjakuva pomppasi yhtäkkiä koko maailman tietoisuuteen, kun terroristit tappoivat Pariisissa Charlie Hebdo-lehden neljä pilapiirtäjää, heidän joukossaan lehden päätoimittajan, ja kun Iltalehti julkaisi välittömästi kolmenkymmenenviiden maailmanlaajuisesti tunnetun pilapiirtäjän vastaiskun omilla sivuillaan.

Se oli järkyttävää luettavaa.

Sitä seurasi valtaisa mediatulva sananvapauden puolesta ja terroristijahti Gallian Kukon pihatunkiolla ja kotinurkissa.

Tänä päivänä näyttää siltä, että tulva jatkuu vielä pitkään, vaikka tekijät saivat surmansa Ranskan poliisin tehoiskuissa.

Tapahtumien varjoon jäi paljon rauhanomaisempi muutos, jota olin valmistautunut kommentoimaan heti, kun sain käteeni Suomen Kuvalehden numeron 1/2015.

Suuri suosikkini Minun elämäni oli saanut antaa tilaa Homman nimelle.

Sekin tuntui aika kurjalta, kun olin tottunut lukemaan Timo Mäkelän elämänviisauksia ja tykästynyt hänen piirrostyyliinsä. Aloitin usein perjantaisen luku-urakkani Timpan teksteillä. Niissä oli rauhallinen rytmi eivätkä ne hyökänneet kenenkään kimppuun. Tunnistin niistä itseni.

Nyt ne ovat siis poissa.

Paikalle ovat päässeet Markku Paretskoi ja Topi Koivisto. SK teki viisaasti esitellessään heidät lukijoille. Sen mukaisesti työnjako on selvä: ”Topi on duunannut hahmot, tilanteet ja tapahtumiakin aika pitkälle, ennen kuin otan kynän käteen.”

Taustatkin tulevat selviksi. M.P. on  Pahkasian perustaja ja pitkäaikainen päätoimittaja ja T.K. on sarjakuvataiteilija. Hänen isänsä, Tarmo Koivisto on osuuskuntakumppani ja Mämmilän isäntä. Vankoissa käsissä uusi sarjakuvakin siis näyttäisi olevan.

Avain sana on satiiri siis sama kuin ranskalaisella Charlie Hebdonilla.

”Siinä saattaa piillä jonkinlainen sekaannuksen siemen, kun ajatellaan millainen myrsky sarjakuvan ympärille nyt on syntynyt”, Viljo Vähänen kommentoi varovaisesti, kun kerroin hänelle uudesta sarjakuvatuttavuudestani.

”Hommafoorumi kahdelle (Suomen Kuvalehden otsake) johdatti ainakin minut jollakin tavoin harhaan, kun huomasin joutuneeni äärioikeiston kotisivuille etsiessäni Googlesta tietoja Homman nimen taustoista. Sieltä päädyin lueskelemaan jumalanpilkkakeskusteluista ja lopulta todelliseen satiiriviidakkoon.”

- Sarjakuvan nimi on kieltämättä jotenkin harhaanjohtava, vaikka ymmärrän kyllä hyvin Lauri Lehtisen arvion, ettei Pahkasika-lehden perustajan vinoilukonetta tarvitse erikseen käynnistää. Hommaforumilla on jo nyt vahva poliittinen leima enkä tiedä, haluavatko Peretskoi ja Koivisto esiintyä nimenomaisesti sillä näyttämöllä. Jos haluavat, se on tietysti heidän valintansa. Sekin on osa sananvapautta. Tärkeä sellaisenaan.

”Yes. Se on totta. Eikä kavereiden ensimmäinen tuote Suomen Kuvalehdessä Vaalivoiton uudet postimerkit mitenkään viitannut hommaforumin suuntaan. Päinvastoin. Sehän oli aika herkullinen kuvaus eduskuntavaaleihin valmistuvista puolueista. Tuskinpa se suurempia sydämentykytyksiä, saatikka terroritekoja aiheuttaa, vaikka puoluejohtajat mainitaan omilla nimillään. En voi kuvitella, että Juha Sipiläkään ryhtyisi järjestämään traktorimarsseja Helsingin keskustaan sen vuoksi, että Topi Koivisto on piirtänyt hänen suunsa tukkeeksi punaisen tennispallon ja Markku Paretskoi laatinut tekstin Kepun vaalivoittoa uhkaa vain se, että Juha Sipilä menee ja sanoo jotain politiikkaan liittyvää.”

Hauskaa satiiria!

322. Loppiaisaatto 150105

”Kyllä ihminen on todellinen raakalainen. Ei hän välitä tuontaivaallista luomakunnan muista olioista. Vain itsestään. Hänessä omahyväisyys, egoismi, on huipussaan. Hän leikkaa raa’asti pois uuden kasvun siemenet. Tuhoaa vihreät toivon versot. Kaiken, mikä on hänen onnensa tiellä. Vain oman aikataulunsa mukaisesti. Oman nautintonsa tähden. Aina. Loputtomasti.”

Viljo Vähäsen vuodatus loppiaisaattona ryöpsähti suoraan silmilleni heti, kun raotin oveani.

Mistäs nyt kenkä puristaa? Viljosta ei koskaan tiedä.

Yritin etsiä vastausta umpimähkään.

Läksin loppiaisesta. Jostakinhan on lähdettävä.

”Ortodoksisessa kirkossa loppiainen, teofania, on Vapahtajan kasteen juhla. Venäjällä sitä vietetään nykyään 19. tammikuuta (Venäjän ortodoksisen kirkon yhä käyttämän juliaanisen kalenterin mukaan 6. tammikuuta). Raamatun mukaan Jumala ilmestyi kolmiyhteisenä Jeesuksen kasteen yhteydessä, jossa Jeesusta (Poika) kastettaessa taivaasta kuului ääni ”Tämä on minun rakas poikani, johon minä (Isä)  olen mielistynyt” ja Pyhä Henki ilmestyi kyyhkysen muodossa. Nimi epifania tarkoittaa valon juhlaa, valon juhla eli oikean uskon ja tiedon valkeuden antamista ihmisille.

Teofanian karjalankielinen nimitys on Vieristä, sanasta risti, koska silloin ortodoksisessa kirkossa toimitetaan niin sanottu suuri vedenpyhitys upottamalla risti kolme kertaa veteen ja rukoilemalla, että Pyhä Henki pyhittäisi veden. Tämä vihkiminen tapahtuu yleensä joen tai järven rannalla, mikäli siihen on mahdollisuus. Vedenpyhitys on muistutus Jeesuksen kasteesta. Teofania on yksi ortodoksisen kirkon 12 suuresta juhlasta, ja se on pääsiäisen ja joulun ohella vanhin kristillisistä juhlista.”

Tämän verran löytyi Googlesta.

Aika tuttua siis. Tuskinpa Viljon ryöpsähdyksellä oli mitään tekemistä teologian kanssa.

Mutta entäpä Lux Helsinki. Seitsemäntoista taideteosta Helsingin keskustassa. Olisiko Viljo jo ehtinyt käydä Kävelykierroksella tai tapaamassa Uniolentoja? Oliko hän jo ehkä nähnyt saksalaisia ammattitanssijoita Senaatintorin Fire Circus Walkeassa?

”Ei laisinkaan, vaikka aioin kyllä kuljeskella huomenna niissä maisemissa.”

- Oukei. Mutta mistä moinen purkaus loppiaisaattona? Ei kait Shakespearella ole näppinsä pelissä?

Kysymykseni huvitti Viljoa, joka oli jo lauhtumassa.

”Siitä on jo pitkä aika, kun viimeksi näin Loppiaisaaton. Sehän on aika hulvaton komedia. Tyypillistä Shakespearea, jossa mies- ja naisroolit sekoittuvat aivan samalla tavalla kuin hänen soneteissaan. Niistä löytyy kyllä virikkeitä nykyiselle, kiihkeälle avioliittokeskustelullekin. Ja onhan se melkoinen yhteensattuma, että Loppiaisaaton tapahtumat sijoittuvat Illyriaan, Adrianmeren itärannikolle, josta vastikään pelastettiin satoja pakolaisia, jotka häikäilemättömät ihmiskauppiaat olivat jättäneet myrskyävän meren armoille. Ei. Minun virikkeeni oli paljon arkisempi ja paljon lähempänä.”

Odotin jännittyneenä.

Jos syy ei löydy teologiasta, kuvataiteista eikä kirjallisuudesta, mikä mahtoi saada Viljo Vähäsen niin kiihdyksiin?

”Se oli joulukuusi”, Viljo aloitti.

”Joulu päättyy loppiaiseen. Silloin riisutaan kuusi koristeistaan ja raato heitetään roskikseen. Käytännöllistä syistä joudin tekemään sen jo tänään. loppiaisaattona.”

Tauko.

”Se oli pieni. Virkeä. Olin saanut sen tyttäreni isältä joululahjaksi ja pannut sen lasipurkkiin, joka oli ehtinyt tyhjentyä viime syksyn puolukoista. Pikkuiset olivat ripustelleet sen oksille koristeita. Tonttuja. Possuja. Kelloja. Värinauhoja. Oli siinä sähkökynttilöitäkin. Ja tähti latvassa. Hieno se oli. ”

Tauko.

”Nyt se seisoi riisuttuna lasipurkissa. Valmiina viimeiselle matkalleen. Ave, caesar. Morituri te salutant. Kahden viikon aikana kuusemme oli kasvattanut jokaisen pienen oksansa kärkeen vaaleanvihreät, uudet versot. Koskaan aikaisemmin en ollut nähnyt sellaista. Ne loistivat uutta elämää. Iloa. Iloa siitä, että olivat saaneet tulla esiin joulukoristeiden alta. Luonnollisina. Terveinä. Elinvoimaisina.”

Tauko.

”Tunsin itseni suureksi roistoksi, raakalaiseksi, kun kannoin kuusemme roskisaitaukseen ja hylkäsin sen kolkkoon, pimeään, pyörillä varustettuun tyrmään inhottavien muovipussien sekaan.”

Hyvää loppiaista kaikille!

321. Ryssäviha leiskuu 150102

(1) Morgoth edustaa kusipäisyyttä sen puhtaaksitislatuimmassa muodossaan … Venäjä on jälleen astunut historialliseen rooliinsa: koko maailman kusipäiseksi öykkäriksi ja aggressiiviseksi riidanhaastajaksi.

(2) Joulupunkki toi Juice-elämäkerran ohella ruukinmatruunalle Timo Vihavaisen kirjan Vanhan Venäjän paluu, jossa Vihavainen käy läpi Venäjää, sen historiaa ja sen nykymuotoista kehitystä. Hän päätyy täsmälleen samoihin päätelmiin kuin ruukinmatruuna itsekin.

(3) Venäjä on - ja tulee iankaikkisesti olemaan - keskusjohtoisesti hallittu, etatistinen, autoritaarinen ja mistään laeista piittaamaton diktatuuri, jossa hallitsija - olipa hän tsaari, generalissimus, pääsihteeri tai presidentti - hallitsee maata itsevaltaisesti ja hänen sanansa on laki, ja hänen tehtävänsä on palauttaa Venäjä ikuiseen imperialistiseen suuruuteensa.

(4) "Arvovalta" ei milloinkaan tarkoita venäläisessä viitekehyksessä sivistyksellistä, kulttuurillista, älyllistä, taloudellista tai organisatorista etevämmyyttä. Se tarkoittaa aina väkivaltaa.

(5) On kuin venäläisillä olisi kastemadon tapaan tikapuuhermosto, joka tekisi heistä immuuneja kaikelle itsekunnioitukselle, oma-aloitteisuudelle tai vapaudenrakkaudelle.

(6) Kreml on moottoripyöräjengin kerholuola. Kremlin kanssa toimittaessa tulee toimia samalla tavoin kuin minkä tahansa järjestäytyneen rikollisorganisaation. Venäjä ymmärtää ja kunnioittaa ainoastaan voimaa. Se halveksii sivistystä, tolkkua, diplomatiaa ja kansainvälistä oikeutta ja sen periaatteita.

(Nimimerkki ”Takkirauta” Vuoden henkilö 1.1.2015 )

”Hupsista ja Hallelujah!”. Viljo Vähänen oli tikahtua nauruun, vaikkei tämä mikään naurunasia olekaan.

Jatkoimme heti aamusta eilen Herra Guinneessin kanssa käymäämme keskustelua vuodenvaihteen tapahtumista.

”Että sananvapaus voikin olla lystikästä. Nyt saavat kaikki puhua mitä sylki suuhun tuo. Nyt ei olla enää rähmällään mihinkään suuntaan. Ryssävihakin sopii kaalisopan mausteeksi. Millään ei ole mitään väliä. Kohteliaisuus ja kunnioitus naapuria kohtaan on vanhanaikaista. Sana on vihdoinkin vapaa!”

Viljo kertoi seuranneensa jo pitemmän aikaa, kuinka ruukinmatruuna on lietsonut tulta vihakattilansa alle.

”Nyt se leimahti oikein liekkeihin. Räjähti iloisesti kuin uudenvuoden raketti.”

Muistutin Viljoa siitä, ettei pitäisi provosoitua, vaan säilyttää järki ja harkinta omissa puheissa, vaikka ympärillä leiskuisi kuinka hurjasti tahansa, mutta Viljo halusi jatkaa.

”Nimimerkki antaa tässä tapauksessa vain hataran suojan. ”Takkirauta” ja ruukinmatruuna ovat ihan hauskoja keksintöjä samoin kuin ”Morgoth”, mutta nykyisessä some-ilmastossa ne enemmänkin paljastavat kuin peittävät. Niiden takaa paljastuu patoutunut viha, jota sujuvasointinen sivistyskieli ei pysty peittämään. Ryssäviha on vain osa laajempaa, yhteiskunnallista vihapuhetta, joka leviää kuin kulovalkea. Hälytyskellojen pitäisi jo soida, koska jäljet pelottavat. Vestigia terrent. Niistä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää.”

320. Ohi meni 150101

Päätimme Viljo Vähäsen kanssa jo hyvissä ajoin katsoa vuodenvaihteen seremoniat kaikessa rauhassa ja tehdä heti tammikuun ensimmäisenä päivänä lyhyen yhteenvedon.

Näin tapahtui.

Saimme kasaan kolme tapausta, joita yhdisti yksi ajatus: ohi meni.

Listasimme tapaukset heti, kun Zubin Mehta oli kumartanut viimeisen kerran Wienin filharmonikkojen Strauss-konsertin yleisölle.

Tässä tulos: (1) Niinistö katsoi ohi kameran, (2) Väyrysen dosenttipostaus ei osunut ja (3) Matti Nykäsen vetoomuskin meni ohi meistä.

Tässä hieman perusteluja:

(1) Presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuhe.

”Itse puhehan oli hyvä. Solidi. Asiallinen. Kuten odottaa saattoi. Mutta miksi hän katsoi koko ajan ohi kameran, aivan samalla tavalla kuin vuosi sitten. Eivätkö ne siellä TV1:ssä ole oppineet mitään? Onhan siellä hyviä tukuittain toimittajia ja uutisten lukijoita, jotka osaavat katsoa kameraan ja puhua niin kuin ihmisille (katsojille) puhutaan.”

- Aivan niin, kannustin Viljoa. – Ohikatsomisellehan on osattu nauraa jo TV:n omissa ohjelmamainoksissakin. Kun Aake Kalliala (ohjaaja) opastaa Jukka Puotilaa (presidentti) uudenvuodenpuheessa, ei varsinainen pointsi ole sanassa ”kansalaiset-medbörjare”, jota presidentti ei oppi, vaan siinä, että presidentin pitäisi osata katsoa siihen kohtaan, missä kameran silmä on eikä sen viereen. Sitä ei oikea live-presidentti ole siis vuodessa oppinut.

”No, miksi ei? Luulisi sen olevan aika yksinkertainen temppu?”

- En minä sitä osaa sanoa. Ohjaajan tai lattiamanun virhehän se tietysti on. Väärä ohje!

”Luulisi niillä nyt olevan sen verran aikaa, että presidentti saisi itse katsoa otoksen ennen kuin se ajetaan ulos. Kyllä hän satavarmasti huomaisi itsekin, mistä on kysymys ja pystyisi myös korjaamaan virheensä.”

- OK. Nyt se jäi vaivaamaan mieltäni siinä määrin, että tekstin kuunteleminenkin jäi vähän heikoksi. Mutta ei se mitään. Presidentin kanslia oli huolehtinut siitä, että saatoin lukea tekstin heti tuoreeltaan.

”Yes. Se oli hyvä, mutta en pitänyt myöskään onnistuneena loppukevennykseksi tai – huipennukseksi tarkoitettuja hyvän elämisen ohjeitakaan, vaikka ne sinänsä olivat ihan oikeita. Että muistelee mukavat, mutta tietää ikävät. 101-vuotiaan sotaveteraanin elämänviisauksilla ratsastamisen olisi voinut jo jättää pois (onhan häntä julkisuudessa jo aikalailla riepoteltu) vaikka niiden ohi ei aika tietenkään koskaan kulje.

2. Paavo Väyrysen dosenttipostaus

“Kirjoitan tämän blogin ennen muuta kansainvälisten suhteiden dosenttina, jolla on sekä tutkijan vapaus että myös velvollisuus heittää keskusteluun ennakkoluulottomiakin ajatuksia.”

- Jaha. Hallitusneuvottelut häämöttävät muutaman kuukauden päässä. Vanha sotaratsu kuopii jo aitauksessaan ja katselee kaihoisasti menneisyyteen. Puoluekarsina tuntuu nyt liian ahtaalta, vaikka sillä suunnalla ovet näyttävät olevan auki taivaisiin saakka. Tutkijan vapaus ja velvollisuus kantavat hänen mielestään pitkälle karsinan ulkopuolelle.

“Kyllä vain”. Viljo Vähänen oli samoilla aaltopituuksilla kanssani. “Hänen kolme peruskysymystään Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi ovat kuin suoraan entisen ulkoministerin kulta-ajalta, keskeltä kylmää sotaa. Ehkä hänen aikansa on kuitenkin jo ohi, vaikka niihin ei ole helppoa keksiä nytkään poikkipuolista sanottavaa. Ajatus Puerto Ricon mallista saattaa tuntua mukavalta keksinnöltä, mutta eiköhän se pureskella reaalimaailmassa aika kevyesti puhki – aivan samalla tavalla kuin ajatus Ydinaseettomasta Pohjolasta aikoinaan.

- Ennakkoluulottomat ajatukset ovat aina tervetulleita. Jäädään nyt kuitenkin kaikessa rauhassa odottelemaan, kuinka kauas dosentti Väyrysen ajatukset kantavat. Loikka europarlamentista Suomen ulkoministeriöön on pitkä. Siinä pitäisi askelmerkkienkin osua kohdalleen. Sipsuttelemallahan sinne ei päästä.

3. Matti Nykäsen sata päivää.

“Ne alkoivat tänään, mutta minä lähden kyllä ottamaan kotikapakassani vuoden ensimmäiset Guinnessit. Ryminällä alkanut sadan päivän juomakieltokampanja meni minun kohdaltani ohi. En hypännyt kelkkaan.”

- Tulen seuraksesi. Mutta vain sillä ehdolla, että otetaan vain yksi tasapainoittava eikä jäädä koko illaksi höpisemään.

“OK. Sovitaan niin. Yritetään pitää mielessäni Mestari Ekhartin (1260-1327) sanat: Oikea riippumattomuus on hengen tasapainoa ihmistä ympäröivän rakkauden ja tuskan, kunnian ja häpeän sekä kaiken eripuran keskellä.

- Hyvä on. Pohditaan sitä herra Guinnessin seurassa.