342. ”Listavaalit” 150311

”Nykyisin minun on vaikeaa pysyä kärryillä. En tahdo saada mistään otetta. Kaikki liikkuu ja pyörii. Olenkohan nyt jo saavuttanut sen vaiheen elämässäni, josta eräs nouseva poliittinen tähti totesi aikoinaan, kauan sitten, että kun ajetaan lujaa, niin paskat putoavat kärryiltä?”

Viljo Vähänen on harvoin pessimistinen, mutta nyt se kuulsi läpi hänen olemuksestaan. Tai pitäisikö sanoa, että haisi lävitse!

Puhuimme edessä olevista vaaleista.

- Tuskinpa sinä mihinkään putoat, vastasin. – Ja onhan sinulla noita kokemuksia vaikka kenelle jakaa. Pysy vain rauhallisena ja omissa nahoissasi. Eihän mennyt eletä Euroopan hullua vuotta, jolloin sinä kuolit ensimmäisen kerran (ks. blogini nro 2 Viljo Vähäsen ensimmäinen kuolema 110216). Siitähän on jo kohta 50 vuotta. Vaikka täytyy kyllä sanoa, ettei maailma ole noista vuosista lähtien ainakaan rauhallisemmaksi muuttunut. Vauhti on vain kiihtynyt, joten ymmärrän kyllä pelkosi.

”No, enpä tiedä. Jotenkin vain tuntuu, etteivät eduskuntavaalit kiinnosta meikäläistä tippaakaan. On ihan yksi lysti, keitä sinne valitaan. Ei minulla ole edes omaa ehdokastani tiedosta … eikä näin ole käynyt koskaan aikaisemmin. Aina olen hyvissä ajoin päättänyt, ketä äänestän, mutta nyt ei edes puoluekaan ole varma. Tämä sixbäkki oli katastrofi. Se vei uskon rippeetkin. Enkä usko, että opposition varjoistakaan mitään uutta tähteä syttyisi. Samaa rataa mennään istuipa Arkadianmäellä kuka tai keitä tahansa.”

Tästä aloimme Viljon kanssa olla yllättäen aika lailla samaa mieltä. Siirtyminen nukkuvien puolueeseen ei kuitenkaan tulisi kysymykseen. Se oli selvä. Mutta vaihtoehtojen seulominen tuntui tuhauttavalta emmekä kumpikaan aikoneet turvautua vaalikoneisiin, jotka nyt pyörivät vimmatusti kuin tiibetiläiset rukousmyllyt. Vaalitilaisuuksiinkaan emme aikoneet osallistua eivätkä Ylen vaaliohjelmatkaan kiinnostaneet.

Olisimmeko siis valmiit putoamaan kuin vanhat pierut kottikärryiltä?

”Tilanne on sillä tavalla omituinen, etten minä ainakaan jaksa lukea puolueiden vaaliohjelmia ja muuta virallista propagandaa. Olen valmis siirtymään liikkuvien äänestäjien kasvavaan joukkoon ja ratkaisen ehdokkaani vasta äänestyskopissa katsomatta edes ehdokaslistoja. Panen vain silmät kiinni ja tökkään etusormeni johonkin kohtaan. Tuon numeron kirjoitan äänestyslippuuni …”

- Se on ainakin oikein. Hylätyllä äänestyslipulla on vain vessapaperin arvo, jos sitäkään.

MUTTA

Kuinka tähän tilanteeseen ollaan ajauduttu? Mistä tämä apatia? Vaaliväsymys vaalien kynnyksellä!

”Se on vakava kysymys. Vaalit ovat kuitenkin meidän poliittisen järjestelmän runko, tukipilari. Ainoa oikea vaihtoehto. Ehkä meidän vaalijärjestelmämme, suhteellinen vaalitapa, jossa ääni annetaan tietylle henkilölle, on jollakin tapaa väärä. Siinä korostuvat politiikan narsistiset ja hedonistiset piirteet. Henkilökohtainen kilpailu. Äänten kalastus. Syvempi ajattelu, aatteet, hautautuvat sen alle. Revitään henkilökohtaisia voittoja kuin vapaassa markkinataloudessa pahimmillaan. Ajatellaan, että minun voittoni koituu automaattisesti kokonaisuuden hyväksi. Olipa hinta kuinka korkea tahansa …”

- Ajatteletko, että ruotsalaiset listavaalit tai amerikkalaiset enemmistövaalit muuttaisivat tilanteen parempaan suuntaan?

”Enpä usko. Kyllä meillä on niin vankka traditio antaa ääni ensisijaisesti henkilölle eikä puolueelle, että listavaali vain sotkisi tilannetta. Enemmistövaali taas johtaisi erilaisten vähemmistöjen sortamiseen tai tilapäisten enemmistöjen, kuten teekutsujen ylivaltaan.”

- Mutta näihin vaaleihinhan mennään nyt erilaisten listojen myrskyssä. On ”BZ”-lista. On Stubbin lista. On Juhana Vartiaisen lista. On Sipilän lista. Jaakonsaaren lista. On Arhinmäen lista. Ja mitä niitä nyt onkaan. On kymmeniä irtiottoja, satoja vaalikikkoja. On juutuubeja ja blogeja. Nämähän ovat todelliset listavaalit.

”Aivan niin. Tiedontulva on valtaisa. ”Listavaalit” hämäävät ja hämmentävät. Tietotekniikka jyllää.”

- Mutta yritetään nyt kuitenkin pysytellä kärryillä, vaikka ohjakset viuhuvat jo kaukana käsiemme ulottumattomissa.

”YES. Meidän ohellamme Pilvi ja Pälvi näkevät sunnuntai-iltana 19.4.2015 ketkä 200 Suomen kansa on valinnut edustajikseen Arkadian mäelle. 

341. Karmea vuosipäivä 150309

Kevätaurinko on herättämässä tammeani aivan liian aikaisin talviuniltaan, mutta eihän siitä ainakaan suurta ystävääni itseään sovi moittia. Hän nukkuu oman sisäisen kellonsa tahdissa ja herää silloin, kun kello kilkahtaa. Siitä alkaa jälleen uusi vaihe hänen elämässään. Vanhasta vuosilustosta jää vain viirumainen merkintä hänen biologiseen elämänkarttaansa.

Puun vuosipäivä voidaan lukea lustorenkaista, jotka ovat ihmissilmältä piilossa aina siihen saakka, kunnes sahan tuskainen huuto kajahtaa.

Sitä päivää en halua nähdä. Se olisi karmea vuosipäivä.

Toisaalta voin kyllä rauhoittaa ystävääni. Hänen juurensa ovat vankasti Tallbergin puistotien mullassa, rauhoitetussa maassa. Hänen ei tarvitse pelätä vuosipäiväänsä. Se on hyvin suurella varmuudella paljon kauempana kuin minun oma vuosipäiväni, jonka merkeissä järjestimme meillä viikonvaihteessa neljän kirveen (77&77) lauluillan ja saatoimme tervehtiä tammeani – turvallisesti, ikkunan takaa, punaiset boolimaljat käsissämme.

Mutta tämänpäiväinen Iltalehti toi yhdellä kokonaisella aukeamalla mieleeni aivan toisenlaisen, tosi karmean vuosipäivän.

Leikkasin artikkelin irti siniseen arkistokansiooni, jonka diaarionumero on XV 10.11.2011 ja otsake Poliittinen historia. Samaisesta aiheesta on siis aikaisemmin kertynyt jo 14 vastaavanlaista kansiota, joista suurimman osan olen jo antanut viralliseen arkistoon.

Tämän kansion lähes viimeisille sivuille liimasin artikkelin 70 vuotta sitten. Tämä ei ole Hiroshima vaan Tokio (Asko Tanhuanpää). ”Hiroshima ja Nagasaki muistetaan atomipommeistaan. Tokion tuhonnut Operaatio Meetinghouse oli kuitenkin historian tuhoisin pommitus.”

Silloin suurin osa Tokiota paloi maan tasalle. Todisteena lehdessä oli yli sivun ulottuva valokuva, jossa näkyy vain muutama, harva talo pystyssä.

”9-10. maaliskuuta 1945 ilmassa oli samaan aikaan 334 amerikkalaista Boeing B-29 Superfortress jättiläistä, joista 279 löysi tiensä pilvettömällä yötaivaalla Japanin pääkaupungin, Tokion, ylle.”

”Tulimyrsky sai Tokion  joet ja kanavat kiehumaan, kuumuus sulatti ehjiksi jääneet lasit, ja korkealle nousseet tulipylväät koituivat lopulta noin kymmenen B-29 pommikoneen kohtaloksi.”

Tuolloin meidän jatkosotamme oli jo päätynyt, mutta Lapin sota jatkuin edelleen.

Jotta lapsenlapseni, jotka ehkä joskus lukevat päiväkirjojani (joiden liitteenä blogini ovat) osaisivat sijoittaa tuon vuosipäivän oikeisiin puitteisiin, kirjoitan muistiin tältä osin seuraavan merkinnän:

”Jatkosodan 4. syyskuuta 1944 sovittuihin aselepoehtoihin kuului saksalaisten joukkojen karkottaminen Suomesta 15. syyskuuta 1944 mennessä. Saksan ja Suomen välillä puhkesi Lapin sota. Saksalaiset katsoivat tärkeimmiksi tavoitteikseen Petsamon nikkelikaivosten tuotannon turvaamisen itselleen ja Pohjois-Norjassa olevien joukkojensa paluureitin varmistamisen. Saksalaisjoukot ryhmittyivät uudelleen ja ryhtyivät vetäytymiseen ennalta valmistellun operaatio Birken mukaisesti. Armeija vetäytyi taistellen suomalaisjoukkojen tieltä pohjoiseen turvautuen samalla poltetun maan taktiikkaan. Talvella sota muuttui asemasodaksi Käsivarressa, kunnes viimeisetkin saksalaisjoukot huhtikuun lopussa 1945 vetäytyivät Norjan puolelle”

Vaikka toinen maailmasota siis jatkuin vielä Euroopassa, Japani antautui ehdoitta vasta elokuussa 1945. Sitä ennen USA ehti kuitenkin pudottaa atomipommit Hiroshimaan ja Nagasakiin.

Niin valtava surun ja murheen päivä kuin tokiolaisille 9.3.1945 onkin, maailma on sellainen, että suuretkin surut hautautuvat vuosien alle eivätkä ne nytkään olisi nousseet historian kätköistä ilman Iltalehden artikkelia.

Ja aivan samalla tavalla kuin toivon, ettei minun tarvitsisi nähdä Tammeni karmeata vuosipäivää, jolloin sahanterä paljastaa hänen vuosirenkaittensa lukumäärän, toivon, ettei minun enää tarvitsi lukea koskaan vastaavanlaisista murheista, jotka tokiolaiset saivat kokea 70 vuotta sitten.

Historia on kuitenkin siinä suhteessa raakaa hommaa, etteivät sen mukanaan tuomat surut ja murheet mihinkään katoa. Ne ovat tositapahtumia. Siksi en periaatteessa vierasta sitä, että niistä kerrotaan vuosipäivinä olivatpa kuvat tai kirjoitukset kuinka karmeita tahansa.

Onneksi meillä on kuitenkin myös iloja ja ilonpäiviä.

Kun katson nyt parvekkeelta tammeani, tunnen, että hän hymyilee sydämessään.

340. Piispallista ekumeniaa 150304

Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.

Tätä niin sanottua ylimmäispapillista rukousta pidetään raamatullisen ekumenian perustana. Kyllä sen piiriin voisi lukea myös islamin. Onhan se myös yksijumalainen uskonto, vaikka sen piirissä Abrahamia. Moosesta ja Jeesusta pidetään vain profeettoina eikä Jeesuksella ole Jumalan pojan asemaa, kuten kristityillä.

Käytännössä ekumenian piiri on kuitenkin rajallisempi ja näyttää siltä, ettei se uskontojen harrastajien ja johtohenkilöitten piirissä toteudu kovinkaan tasa-arvoisesti.

Viime sunnuntaina syntyi nimittäin kummallinen rähinä, kun Helsingin luterilainen piispa meni Uspenskin katedraaliin katsomaan, kuinka hänen ortodoksinen kollegansa, Helsingin metropoliitta suoritti alttarillaan pappisvihkimystä.

Näin ei olisi saanut tehdä!

Piispallinen ekumenia ei ulotu pyhiin toimituksiin sakka. Siellä rajat näyttävät ehdottomilta, jyrkiltä.

Ylimmäispapillisella rukouksellakaan ei ollut merkitystä.

Kirkot pitävät piispansa tiukassa kurissa.

Ehkä vääräoppisuuden peikko on sillä tasolla pelottavampi kuin tavallisen kansan keskuudessa.

Henkilökohtaisen tuntemuksen ja ystävyyden varjolla dogmien rajoja ei sovi ylittää.

Se tuntuu jotenkin kohtuuttomalta. Väärältä. Inhottavalta.

Mutta puhdasuskoisuuden dogmi näyttää vahvemmalta kuin arkielämän kohteliaisuus.

Sosiaalisessa mediassa (Ortodoksi.net ja Kotimaa24) asia selitetään näin:

”Ortodoksisen käytännön mukaan alttariin (alttarihuoneeseen) meneminen ei ole itsestään selvyys kenelle tahansa. Useissa ortodoksisissa maissa alttarihuoneeseen ei saa mennä lainkaan naiset. Siellä saa oleskella ja toimia vain miehet, joilla on jokin jumalanpalvelukseen liittyvä seremoniallinen tehtävä, kuten piispat, papit, diakonit, ponomarit ja muut kirkonpalvelijat. Eivät muut.”

Nyt molemmat piispat ovat vaarassa joutua kurinpidollisten toimenpiteiden kohteiksi. Ylempiin auktoriteetteihin (arkkipiispaan ja Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkkaan) on jo vedottu.

Piispaparkoja syytetään väärästä ekumeniasta!

Helsingin metropoliitta Ambrosius puolustautuu:

”Suomen ortodoksisen kirkon linja on se, että alttariin ei mene mies eikä nainen, jos ei ole asiaa. Irja Askola oli kutsuttu alttariin noin kymmeneksi minuutiksi pappisvihkimyksen ajaksi. Syy oli se, että hän näkee miten vihkimys toimitetaan. Ekumeenisista syistä on tärkeää, että opimme toinen toistemme tavasta rukoilla ja pyhittää asioita. – Pääpointti on se, että teemme kirkon työtä hengen johdatuksessa ja meidän kutsumuksemme on rakentaa ekumeenisia yhteyksiä.”

Syrjässä vaeltava maallikko on kuulevinaan tässä ylimmäispapillisen rukouksen äänen.

339. Tahallinen provokaatio 150303

”Me teemme teidän maallenne mitä haluamme. Ette ole turvassa missään.” 

Anarkisti huutaa tuskaansa! Epätoivoansa!

Ilmaan jää tuhat kysymystä.

Niistä kaksi pahinta: ”Ketkä me?” ”Ketkä te?”

Tosiasiat (kuusi laukausta – neljä osumaa) jäävät ilmaan kuin veriset kyyneleet. Punaiset valheet! Tyhjät hylsyt eivät puhu. Ne eivät vastaa kysymyksiin.

Tahallisella provokaatiolla on aina jokin kohde. Tarkoitus. Se etsii kohdan, jossa kipu tuntuu tuskallisemmin; jossa pyhimmät arvot räjähtävät; jossa sekasorto on mahdollisimman täydellistä.

Se etsii paikan, jossa ihmisarvo katoaa. Henki kuolee.

Näin tapahtui Charlie Hebdon toimituksessa. Niin tapahtui Kremlin muurien varjossa.

Niin on tapahtunut aina, kun provokaation kohde on poliittinen. Johtaja. Hallitsija. Ihmisryhmä. Kokonainen kansa.

Pahimmillaan provokaatio johtaa kostonkierteeseen. Kuumaan sotaan, kuten silloin, kun Gavrilo Princip tappoi Itävallan kruununprinssin ja hänen vaimonsa Sarajevossa kesäkuussa 1914 tai kylmään sotaan, kuten silloin, kun atomipommit putosivat Hiroshimaan ja Nagasagiin.

Tahallisen provokaation jäljet voivat siis olla äärimmäisen tuhoisat.

Yksikin tulitikku voi räjäyttää ruutitynnyrin.

Uhmakkaat sanat, jotka nyt on pantu Moskovan murhaajan suuhun ja levitetty ympäri maailmaa, tulevat Manalan portilta.

Siksi on äärimmäisen tärkeää, että provokaatiolta katkaistaan siivet mahdollisimman nopeasti.

Tarkoituksellista provokaatiota ei voi jäädyttää eikä kapseloida.

Se on revittävä auki ja puhdistettava.

Muutoin se myrkyttää koko yhteiskunnan verenkierron.