366. Mustat listat 150610

Pata kattila soimaa. Musta kylki kummallakin.

Musta on Manalan väri. Synkkä. Vaarallinen. Pelottava.

Sen sisälle, imuun, ei monikaan haluaisi vapaaehtoisesi joutua.

Käteen jäänyt Musta Pekka on häviäjän kortti. Häpeän leimaama.

MUTTA

On mustalla tietysti myös omat hauskat, jopa iloisetkin puolensa.

Kukapa ei olisi kokeillut, kuinka nopeasti ja virheettömästi osaa sanoa viisi kertaa peräkkäin mustankissanpaksutposket tai kukapa ei olisi kevätöinä ihastellut mustarastaan lurittelua!

Aina mustaan väriin liittyy kuitenkin jotakin traagista, kuten venäläisen avantgardistin Kazimir Malevitšin öljyvärimaalaukseen Musta neliö, jonka tekijä sijoitti futuristien näyttelyssä vuonna 1915 ortodoksisen kodin kunniapaikalle, huoneen nurkkaan ”paljaaksi ikoniksi”. Googlessa kerrotaan, että ”Malevitš itse koki Mustan neliön maalaamisen niin järisyttävänä, ettei pystynyt sen maalattuaan syömään, juomaan eikä nukkumaan viikkoon.”

Otan tähän muutamia otteita Mustan neliön syntyvaiheista, koska ne liittyvät mielessäni jollakin (mystisellä) tavalla parhaillaan vellovaan keskusteluun EU:n (Naton ja USAn) ja Venäjän mustista listoista.

Kazimir Malevitš  teki aiheesta useita variaatioita vuosien 1915 ja 1930 välillä. Tekoajan lisäksi ”Neliöiden” väri, muotoilu ja tekstuuri vaihtelevat. Taiteilija kääntyi Mustan neliön aiheen puoleen aina, kun hänellä oli tarvetta esittää teoksiaan vakuuttavasti ja merkitsevästi, usein kaikkein tärkeimpien näyttelyiden yhteydessä. Hän teki teoksesta kuitenkin aina uuden version, eikä kopioinut aikaisempia.

Malevitš oleskeli kesällä 1913 Itä-Suomessa Uudellakirkolla säveltäjäystävänsä Mihail Matjušin kesähuvilalla. Siellä järjestettiin venäläisten futuristien tapaaminen ja alettiin suunnitella saman vuoden joulukuussa ensi-iltansa saanutta oopperaa Voitto auringosta. Malevitš, joka toimi oopperan lavastajana ja puvustajana suunnitteli siihen mustan neliön teeman, joka oli mukana eri kohtauksissa läpi koko esityksen. Lopulta se peitti auringon kokonaan, vain musta neliö jäi jäljelle.

Ensimmäinen versio Mustasta neliöstä on Tretjakovin galleriassa Moskovassa.

Musta neliö oli esillä syksyllä 2007 Espoon modernin taiteen museon Kazimir Malevitšin näyttelyssä Henkisyys ja muoto.

Mustassa värissä on jotakin perivenäläistä, syvää tunnetta, puhdasta  emootiota.

Sitä hehkuu myös ukrainalaisen Jevhen Hrebinkan laulussa Mustat silmät, jonka hän kirjoitti jo tammikuussa vuonna 1843, jolloin Eurooppa eli vielä Napoleonin sotien jälkipyörteissä.

Mustat silmät / Yötä tummemmat / Tulta kuumemmat / Kaikkein  kauneimmat / Mulle loistaen / Sadun kertovat / Jonka jokainen / On kuullut kerran … Mustat silmät sun / Vei mun turmioon / Kantoi aurinkoon / Onnen huipulle enää löydä en / Katsees tuonut on turmion

Mutta kyllä samaa mustaa hehkua löytyy myös Venäjän läntisestä naapurista.

Huhtikuussa 1929 sai ensi-iltansa Valentin Vaalan ja Theodor Tugain ensimmäinen mykkäelokuva Mustat silmät, joka esitettiin Pallas-teatterissa Helsingissä.

Dramaattisia värisävyjä lisäsi silloin se, että Valentin Vaala tuhosi elokuvan ainoan negatiivin heittämällä sen mereen.

Ehkäpä musta hehku syntyi filmin tekijöiden sukujuurista, joista Google kertoo seuraavaa:

”Valentin Vaala oli oikealta nimeltään Valentin Ivanoff. Hän syntynyt 1909 Helsingissä venäläisistä vanhemmista. Theodor Tugai (myöh. taiteilijanimeltään Teuvo Tulio) - vuoteen 1922 saakka Theodor Derodzinsky - oli syntynyt 1912 junassa matkalla Riiasta Pietariin. Hänen isänsä oli Liettuassa asuva turkkilainen, äiti turkkilaispuolainen. Suomeen Tugai tuli vuonna 1922, äidin mentyä kolmannen kerran naimisiin, tällä kertaa suomalaisen Alarik Rönnqvistin kanssa.”

Tauko.

EU on viime vuodesta lähtien asettanut pakotteita kaikkiaan 151 henkilölle, joiden on katsottu olevan tekemisissä Ukrainan konfliktin kanssa. EU:n pakotelistalla olevilta on evätty pääsy unionin alueelle ja heidän EU-valtioissa olevia varojaan on jäädytetty.

Venäjä asetti touko-kesäkuun vaihteessa omalle mustalle listalleen 89 eurooppalaista poliitikkoa. Nimekkäässä kaartissa on useita entisiä pää- ja ulkoministereitä. Venäjä ei ole kertonut perusteita sille, miksi kyseiset henkilöt ovat listalla.

Poliittinen peli mustilla listoilla on osa vanhaa, lähes iänikuista kiistaa Idän ja Lännen välillä.

Kylmän sodan päätyttyä syksyllä 1989 Berliinin muurin murtumiseen näytti jonkin aikaa siltä, että riita olisi kätketty kulisseihin ja painettu pois poliittiselta näyttämöltä.

Näin ei tosiasiassa tapahtunut.

Mustat listat muistuttavat siitä pelon ilmapiiristä, joka vallitsi pian toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa.

Ensin syntyi Nato (4.4.1949) Pohjois-Atlantin sopimuksella Washingtonissa. Sitten Varsovan liitto (14.5.1955), kun Albania, Bulgaria, DDR, Romania ja Neuvostoliitto allekirjoittivat sopimuksen ystävyydestä, yhteistyöstä ja molemminpuolisesta avunannosta.

Molemmat liitot sanoivat toimivansa YK:n peruskirjan hengessä. Perustamissopimusten mukaan niiden tarkoituksena oli pidättäytyä voimalla uhkaamisesta tai voimankäytöstä. Ne lupasivat ratkaista riidat rauhanomaisesti. Molemmat toimivat sotilasliittoina, joiden päämääränä oli taata kollektiivisesti kunkin jäsenvaltion turvallisuus siinä tapauksessa, että se joutuisi sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Ne siis antoivat jäsenilleen turvatakuun.

Euroopan ja sen sisälle syntyneiden valtioiden geopoliittinen asema on noiden vuosien jälkeen muuttunut radikaalisti.

Siitä esitti kattavan ja perusteellisen analyysin ministeri Jaakko Iloniemi Maanpuolustuskurssiyhdistyksen kevätkokouksessa 25.3.2015 Helsingin yliopiston juhlasalissa (ks. Maanpuolustus 112).

Se kannattaa lukea ällätikun kanssa.

Siteeraan.

”Saattaa todella olla niin, että Venäjän johtajalla ja hyvin monella venäläiselläkin on aivan toisenlainen mielikuva kuin meillä siitä, mitkä ovat oman aikamme poliittiset tosiasiat ja mihin eri maat pyrkivät. Ei näin ollen ole ihme, jos ’muissa maailmoissa’ (viittaus liittokansleri Merkelin keskusteluun presidentti Putinin kanssa) vallitsevat toisenlaiset arvot, toisenlainen käsitys todellisuudesta ja oma tulkintansa siitä, mitä viimeksi kuluneen vuoden aikana on tapahtunut.”

Mustien listojen ytimeksi näyttää muodostuneen Idän (Venäjän) ja Lännen (EU, Nato, USA) erilaiset käsitykset siitä, mitä Ukrainassa on tapahtunut ja mitä siitä seuraa. Itä-Ukraina ja Krimin niemimaa muodostavat mustan neliön vaikeimman ongelman.

Tulkinnat sinkoilevat aiheen ympärillä yhtä voimakkaalla paatoksella kuin aikoinaan Kazimir Malevitšin ja Jevhen Hrebinkan taideteosten ympärillä.

Nyt pitäisi ymmärtää, ettei taloa (rauhaa) voida rakentaa yhdellä naulalla. Se ei kestä pienintäkään tuulen henkäystä. Ja edessä saattaa olla todellinen myrsky.

Mustat listat kuuluvat lasten hiekkalaatikoille! Tai heidän mörkö- ja kummitusleikkeihinsä.

Mustasta neliöstä voi syntyä taideteos, joka elää ikuisesti – jos kangas on kiinnitetty riittävällä määrällä aitoja nauloja.

365. Hyvä teko 150609

Suhtaudun epäilevästi amerikkalaiseen hyväntekeväisyysyhteiskuntaan, jossa heikommista ja vähäosaisemmista pidetään huolta lahjoitusten avulla. Ja sitten hyväntekijät paistattelevat omassa erinomaisuudessaan.

Sitaatti olisi voinut olla Viljo Vähäsen, mutta ei. Se oli lähtöisin työmarkkinajohtajan suusta (ks. ”Palkansaajapomot tyrmäävät eliitin lahjoitustalkoot”, IL 9.6.2015).

Salamannopea vasen suora. Kolme superjohtajaa kanveesilla. Yhdellä iskulla. Kehätuomarina moraalifilosofiasta väitellyt valtiotieteen tohtori.

- Onko hyväntekeväisyyskonservatismi sinulle tuttua, kysyin Viljolta, kun olimme ohittaneet ilta-auringossa Kasinonrannan ja suuntasimme askeleemme kohti Ryssänkärkeä. – Sehän sai nyt palkansaajapomot takajaloilleen ja arkkipiispakin ehti jo antamaan heille tukensa. En muista, että Jussi Teljo olisi käyttänyt sitä luennoillaan 1950-luvun lopulla enkä löytänyt sitä omista muistiinpanoistanikaan. Se taitaa olla uudempaa filosofista lyriikkaa?

”On ja ei”, Viljo aloitti luentonsa.

”Hyvän teon ajatus on ikivanha. Sitä pohtivat jo antiikin filosofit, mutta eivät he käyttäneet sanaa hyvinvointivaltio, kuten tämän päivän moraalifilosofi. Se on uudempaa sosialidemokratiaa. Kysymykset oikeasta ja väärästä, hyvästä elämästä, sekä arvojen ja eettisten väittämien luonteesta ovat sen sijaan vanhaa filosofista kauraa. Sitä ovat pureskelleet tavalla tai toisella kaikki analyyttisen filosofian harrastajat ja tutkijat niin lännessä kuin idässä. En laisinkaan ihmettele, että se pulpahti jälleen niin kiihkeästi esille, kun Juha Sipilä alkoi sorvata yhteiskuntasopimustaan …”

- Et kait nyt sentään tarkoita, että pääministerimme olisi hyvää tarkoittava hölmö, jonka hyvä tarkoitus kääntyisi häntä itseään vastaan ja myrkyttäisi heti alkuunsa uuden poliittisen hovin mielen?

”No, en nyt sentään, vaikka reaktiot yhteiskuntasopimukseen tuovat kyllä väkisin senkin suuntaisia ajatuksia mieleen.”

Tauko.

”Elinkeinoelämän keskusliiton hallituksen puheenjohtajan paimenkirje oli tietysti kannanotto yhteiskuntasopimuksen puolesta. Sitähän ei kukaan ole kiistänyt, mutta hyvä teko, jota hän esitti, näyttääkin olleen paha teko, mutta eihän sellainen käänne ole filosofisessa mielessä mitään uutta. Hyvä tarkoitus ei aina ole johtanut hyvään lopputulokseen. Senhän me tiedämme jo arkielämästä, ja poliittinen historiahan on tulvillaan niitä tapauksia.”

- Aivan. Senhän moraalifilosofimmekin myönsi  sanoessaan olevansa aivan varma siitä, että hankkeen takana oli vilpitöntä harrastusta.

”Oli oli. Mutta vilpittömyyskään ei auta, jos teko on väärä. Tässä tapauksessa näin on ilmeisesti päässyt tapahtumaan. Ehkä vahingossa … vaikka juuri se tuntuu omituiselta. Olisihan työnantajien luullut tietävän millaisissa mielialoissa työntekijät liikkuvat porvarihallituksen ensimetreillä. Herkempää otetta olisi nyt tarvittu …”

- Kyllä. Vasen suora oli tehokas!

”Yes. Hyväntekeväisyyskonservatismin oikeistolainen henki taisi yllättää tämän voimalajin perinteisesti lihaksikkaamman osapuolen. Molempien osapuolten kannattaisi varmaankin jatkossa keskittyä pohtimaan moraalifilosofian perimmäisiä kysymyksiä, joihin kuuluu muun muassa kysymys mikä tekee teosta oikean tai väärän?”

- Tähän kysymykseen moraalifilosofimme antoikin jo oman vastauksensa: Mitään ei voi sille, että se tässä tilanteessa näyttää jotenkin omituiselta, koska ihmiset jakaantuvat kahteen ryhmään: niihin jotka saavat itse valita ja niihin joilla ei ole mitään valittavaa.

”Ok. Nyrkkeily on taitolaji! Siinäkin on omat sääntönsä ja eettiset norminsa. Niitä tulisi tarkoin noudattaa, jotta vältyttäisiin arvaamattomilta vaurioilta ja vammoilta.”

364. Sellainen mies 150608

Jos hän pääsee telttaan, hän kusee ovesta ulos. Jos hän ei pääse telttaan, hän kusee ovesta sisään. On se sellainen mies.

Blogimetsä on tänä päivänä niin tiheä, ettei sinne tahdo millään saada telttaansa pystytetyksi.

Siellä kasvaa kaikenvärisiä telttoja. Taivaansinisiä. Verenpunaisia. Sysimustia. Puhtaanvalkoisia. Sateenkaarenvärisiä ja Pilkkopimeitä, sellaisia, joista valokaan ei pääse karkaamaan.

Sinne ahdoin kuitenkin oman telttani kevättalvesta 2011, ja sen jälkeen olen katsellut lähes joka aamu ympärilläni avautuvaa metsää. Taivasta. Maata. Merta. Ihmisiä. Ihmisten raatoja. Unelmia. Unia. Elämää. Kuolemaa. Sotaa. Rauhaa.

Kaikkea sitä, mikä telttani kapeasta ovenraosta on avautunut silmieni eteen.

Se olisi ollut liian pökerryttävää ellen heti alkuunsa olisi havainnut kolmea lyhtypylvästä, joiden valossa omakin katseeni on kiertänyt nämä vuodet.

Kaikkiin varjoihin minulla ei ole ollut asiaa eivätkä voimani olisi riittäneet niiden syvyyksiin saakka, mutta huipuilla, siellä, mistä näkee kauas ja kirkkaasti olen kyllä viihtynyt.

Samalla olen syvästi tajunnut, kuinka herkästi joutuisinkaan vaaraan, jos maailmankuvani rakentuisi vain noiden kolmen lyhtypylvään varaan tai jos itselläni ei olisi ikiomaa taskulamppua, jonka valokeilan voin suunnata sinne, minne haluan.

Yö ja päivä ovat täynnä yllätyksiä

Niin pimeässä kuin kirkkaassa valossakin omat silmät ovat sittenkin ne sydämen ja sielun lamput, joiden varassa on hyvä elää … myös keskellä blogiviidakkoa!

Luettelen nyt edellä mainitsemani lyhtypylväät siinä järjestyksessä kuin  ne useimmiten sattuvat silmääni – mainitsematta kuitenkaan nimiä, vaikka kaksi heistä (kuten minäkin) vaeltaa yhteisessä blogimetsässämme omat vaatteensa yllään, omalla nimellään, ja kolmas lymyää nimimerkin suojassa.

(1) Occasionally retired, principal scientist, professor (Information Law), judge (Court of Appeals), reader, IPR, Information Law, Cultural History). Author - (poetry, fiction, non-fiction) and translator from so many languages; far more than 3 000 articles in reviews, journals, magazines, newspapers from 1957; television, broadcasts. Awards, now by newspaper Helsingin Sanomat ("Best Blog in Finland 2013).

(2) Lawyer, professor (emeritus), prosessioikeus. Suosikkielokuvat  (mm. Päiväperho, Kauriinmetsästäjä, Vertigo, Fanny ja Alexander, Kahdeksan surmanluotia). Lempimusiikki (mm. Queen – Eddie  Mercury: Show must go on, Toivo Kuula: Lampaanpolska), Suosikkikirjailijat (mm. Aleksis Kivi, Solzenitsyn, Irving, Grass, Simenon, Waltari, Huovinen, Tervo, Hotakainen)

(3) Nimimerkki Takkirauta. Ruukinmatruuna. Sijainti: Steeltown. Derivaattalandia. Verbaalista pyrometallurgiaa jo vuodesta 2007.

Kaikki kirjoittavat blogejaan suomeksi, vaikka osaisivat varmaankin vääntää niitä usealle muullekin kielille.

Kielimuuria ei siis ole olemassa.

Sen sijaan on blogimetsä, johon en halua jalallani astua ja johon en halua omaa kieltäni tunkea.

Ja kuitenkin olen pysyttänyt oman telttani samaan metsään, johon ne ovat telttansa tunkeneet.

(4) Valtiotieteen tohtori. Kaksinkertainen ex-politrukki. Eläkeläinen. Evakko. Rauhanpuolustaja.

Aina en ole kuitenkaan pysynyt pitämään omaa kieltäni kurissa, vaan olen päästänyt jonkinlaisen murahduksen, mutta silloinkin lukijani ovat varmaankin ymmärtäneet, että ne on tarkoitettu vain päiväkirjani liitteiksi … kuten nytkin, kun mainitsin aluksi kursiivilla ”sellaisen miehen”.

Mielikuva on herkullinen, kun ajattelen niitä poliittisen teatterin päänäyttelijöitä ja ohjaajia, jotka esiintyivät 1980-luvulla UKK:n pesänjakajina kuin suurruhtinaat ja jotka joutuvat nyt katsomaan syrjästä, kun uusi, nuorempi polvi käyttää valtaansa.

Se on monelle aika kusinen paikka.

Lyhtypylvääni nro 1 kirjoittaa tänään otsakkeella ”Teltan tarpeet”. Hän asettaa (ilmeisesti tarkoituksella) sanansa kaksimielisesti, hämärästi.

Siinä saavat ”pinonpolttajat” ja ”tuholaiset” kuulla kunniansa!

Tiedämme tietysti, että hyvä teltta pitää rakentaa hyvistä ja kestävistä tarvikkeista. Eihän se muutoin kestä tuulissa ja myrskyissä.

Mutta jos teltan pysyttäjillä ja siellä asumustaan pitävillä on muita tarpeita – henkilökohtaisia haaveita tai pakottavia, inhimillisiä tarpeita - ne eivät välttämättä sovi aina yhteen teltan rakentajien toiveiden kanssa.

Silloin, kun Lyhtypylvääni nro 2 valaisee oman tieteenalansa (prosessioikeuden) ongelmia, valo usein niin häikäisevän kirkas, ettei blogimetsään jää yhtään häiritsevää varjoa. Mutta jos hänen kätensä horjahtaa oudommille aloille, lasista voi läiskähtää tahroja aivan väärille rinnuksille.

Tänään Lyhtypylvääni nro 3 oli suurenmoinen.

Suomessa viimeisimmäksi teloitetun naisen, Martta Koskisen (1895-1943) tarina on kaikessa traagisuudessaan ja yksityiskohtaisuuksissaan välttämätön lisä siihen julmuuksien historiaan, jossa anteeksianto, ymmärtäminen ja armo pyrkivät katoamaan unohduksen verhon taakse.

Sapere aude.

”Älkää ajatelko väärin: suomalaiset ovat paskiaisia, riippumatta käsivarsinauhan väristä. Ja he olivat sitä 1918 molemmin puolin. Suomalaiset sietävät tylyttämistä, nöyryytystä ja suoranaista sortoa hyvin pitkään, mutta kun suomalaisella naksahtaa, suomalaisesta tulee hyvin julma ja täysin armoton määrätietoinen tappokone. Saksalalaiset sotilaat kauhistuivat Jatkosodassa tätä suomalaisten määrätietoista taistelu- ja tappamisviettiä.”

Oman telttani ovenraosta olen usein (ehkä turhan usein) kuullut Ruukinmatruunan ottavan lipeänkitkerästi kantaa (kuten hän itse sanoo) monenlaisiin asioihin.

Aina ei ole käynyt selväksi, mihin suuntaan kusi virtaa – sisään vai ulos – ja usein olen ajatellut, että Ruukinmatruuna on sellainen mies.

Martta Koskisen kohdalla tämä ei jäänyt epäselväksi!

Se oli rohkea kirjoitus! Blogimetsä kajahti.  

363. Kova mölinä 150602

Uutisten mukaan eduskunnan täysistunnossa nousi tänään (2.6.2015) kova mölinä, kun siellä käsiteltiin Juha Sipilän ensimmäisen hallituksen ohjelmaa perustuslain 63§:n määräämässä järjestyksessä.

Sen mukaisesti ”valtioneuvoston on viivytyksettä annettava ohjelmansa tiedonantona eduskunnalle.”

Tiedonannon pohjalta tarkistetaan äänestämällä, kuinka vahvaa luottamusta valtioneuvosto nauttii.

Perustuslain 31§:n mukaan ”kansanedustajilla on eduskunnassa oikeus vapaasti puhua kaikista keskusteltavana olevista asioista sekä niiden käsittelystä”.

Lisäksi pykälässä sanotaan, että ”kansanedustajan tulee esiintyä vakaasti ja arvokkaasti sekä loukkaamatta toista henkilöä”

Mölyapinoista ei Suomen perustuslaissa sanota mitään.

Halusin kuitenkin tarkistaa Googlesta, mitä näistä mölyävistä,  kansanedustajienkin etäisistä sukulaissieluista sanotaan:

”Mölyapinat on Etelä-Amerikassa elävä hämähäkkiapinoiden suku. Suku on saanut nimensä siitä, että niiden huuto kantaa jopa kolmen kilometrin päähän. Ne liikkuvat ketterästi sademetsän puissa ja elävät parinkymmenen yksilön laumoina. Ne hakevat ravinnokseen hedelmiä, lehtiä ja silmuja. Naaraat kuljettavat mukanaan emon turkkiin takertuvia pieniä pentuja. Ne voivat muodostaa puusta puuhun apinasillan, jota pitkin poikaset voivat kulkea. Mölyapinoiden mylvintä voi kuulua kilometrien päähän ja äänet ovat erilaisia merkityksen mukaan. Lauma pysyy koossa huudoin, koska tiheässä metsässä ei ole näköyhteyttä.”

Mölyäminen kuuluu siis mölyapinoiden normaaliin, arkipäiväiseen  kielenkäyttöön. Sillä tavalla ne pitävät laumansa koossa. Se on viidakkoeläimen vakaata ja arvokasta käyttäytymistä eikä sillä haluta siis loukata toista apinaveljeä tai sisarta.

Toisin näyttää olevan Suomen tasavallassa, jossa valtiovaltaa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta (2§).

Mölyämisellä on (tai ainakin saattaa olla) tarkoitus satuttaa kipeästi.

Vain harvoin eduskunnassa kuitenkaan nähdään kansanedustajia, jotka kuljettavat mukanaan turkkeihinsa takertuneita, pieniä poikasia, tai jotka muodostavat (yhdessä mieskansanedustajien kanssa) puusta puuhun ulottuvia siltoja, joita pitkin poikaset voisivat juosta.

Mölyämällä kansanedustajat saattavat kuitenkin loukata toinen toisiaan, vaikka heidän oletetaan tietävän, että he rikkovat tällä tavalla arvokkaan käyttäytymisen kultaista sääntöä.

Perustuslaissa asia on nimittäin sanottu selkeästi: ”Jos kansanedustaja rikkoo tätä (sääntöä) vastaan, puhemies voi huomauttaa asiasta tai kieltää edustajaa jatkamasta puhetta. Eduskunta voi antaa toistuvasti järjestystä rikkoneelle kansanedustajalle varoituksen tai pidättää hänet enintään kahdeksi viikoksi eduskunnan istunnosta.”

Uutisen mukaan valtavan naurunremakan keskeltä kuultiin puhemiehen korokkeelta vain kaksi vaimeaa kopautusta. Ei muuta.

Tällaista mölynäytöstä saattoi kyllä odottaa, kun muistetaan, kuinka suuren euforian ja median siivittämän hymykampanjan merkeissä hallitusneuvottelut saatettiin päätökseen.

Smolnan kabineteissa ja puoluetoimistoissa kiristeltiin kyllä varmaankin  hampaita ja puristettiin nyrkkiä taskuissa, mutta julkisuuteen sitä ei näytetty.

Eduskunnan täysistunnossa paineet sitten purkautuivat ja möly pääsi valloilleen.

Eihän sen valossa kovin valoisaa tulevaisuutta hallitukselle voi ennustaa.

MUTTA

Juha Sipilän ensimmäisellä hallituksella on vankka enemmistö eduskunnassa.

Siinä nojatuolissa kaikki ministeritkin voivat istua aika tukevasti.

Yksittäiset möläykset eivät kauaksi kanna, mutta mölykuoroa ei kukaan jaksa loputtomiin kuulla – eteenkään, jos hallituksen ja opposition äänet sekoittuvat yhdeksi mölypuuroksi!