378. Outo lintu 150706

Viljo Vähänen alkoi muistella kesää 1975. Olin lähes varma, että hän puhuisi Kekkosesta, ETYKistä ja Finlandia-talosta, kun ne ovat nyt taas nousseet pintaan.

Mutta erehdyin.

”Heinäkuussa oli silloin hellettä. Yöt olivat vielä valoisia. Ja lämpöisiä. Oltiin tultu illansuussa järveltä. Siiat oli päästelty verkoista, perattu ja pantu karkeaan suolaan ennen kuin mentiin saunaan. Siinä ne saivat muhia pari tuntia, ehkä hitusen pitempäänkin. Sitten ne oli pantu savustuslaatikkoon leppälastujen kanssa -  ja kovatuli alle. Kaksitoista minuuttia riitti. Nyt ne olivat rivistössä keskellä tuvan pöytää. Lassi  Kakkonen oli vetänyt puukollaan viirun molempien kylkeen. Elämänviivaa pitkin. Ja sitten pronssihohtoiset nahkat oli käännetty syrjään. Ei siinä aseita tarvittu. Sormin niitä syötiin … eikä keittiöpaperia. Imeskeltiin …”

Ajattelin, että mihinkähän se nyt pyrkii. Aina se koukkaa jostakin kaukaa, sivuasiasta. Kyllä se jotakin nytkin etsii. Hapuilee. Vaikka Niinistön puheessa olisi ollut ihan tarpeeksi pureskeltavaa ilman mitään kommerverkkejä. Se sanoi, että Suomi joutui puun ja kuoren väliin. Siitähän mekin olimme Villen kanssa eilen juuri puhuneet.

Mutta olin hätäinen.

”Silloin tuvan ikkunan tömähti joku lintu. Tai ei varsinaisesti tömähtänyt, vaan täräytti siivellään sen verran kovaa, että sai silmämme kääntymään. Näimme itse asiassa vain vilauksen linnusta, se riitti. Mutta kukaan paikalla olleista ei tuntenut sitä.”

”Se oli outo lintu”.

Viljon tarina näytti pysähtyvän. Puuroutuvan. Hän kyllä selitti, että se oli pähkinähakki. Varmasti oli. Asia oli tarkistettu myöhemmin monesta lintukirjasta.

Mutta se ei ollutkaan Viljon pointti tällä kertaa.

”Mitä sinulle sanovat nimet Antje ja Makwan? Minulle ne olivat outoja vielä ennen tätä aamua, ennen kuin näin televisiossa suomalaisen vapaaottelijan, joka oli syntyjään Iranin kurdi, mutta puhui sujuvaa suomea. Miellyttävä tyyppi. Kaveri kertoi oudosta urheilulajistaan luontevasti ja kertoi, kuinka siinä sattuu vakavia loukkaantumisia paljon harvemmin kuin vaikkapa jalkapallossa.”

Jouduin myöntämän, etteivät nimet sanoneet minulle mitään ja että olin joutunut etsimään päivän mittaan heidän taustojaan Googlesta.

- Onneksi sieltä saa nykyisin nopeasti perustietoja, vaikka yritän kyllä muistaa virhemahdollisuudet, joista jatkuvasti varoitetaan. Makwan Amirkhani on viimeisin suomalaisottelija, joka on saanut sopimuksen UFC:hen.

Jaha.

(Tässä pieni tietoisku:  Ultimate Fighting Championship, UFC, on yhdysvaltalainen vapaaotteluorganisaatio. Ensimmäiset UFC-kilpailut pidettiin 1993 Denverissä. Alun perin tarkoituksena oli, että erilaisten kamppailulajien edustajat voivat UFC-kilpailuihin osallistumalla selvittää oman lajinsa tekniikoiden toimivuutta muiden lajien tekniikoita vastaan. Kaikkien yllätykseksi osanottajista pienikokoisin ja siihen asti varsin tuntematonta lajia, brasilialaista jujutsua, harrastanut Royce Gracie voitti tapahtumassa kaikki vastustajansa ylivoimaisesti. Tämän lisäksi Royce Gracie voitti myös seuraavissa UFC 2 ja UFC 4 -kilpailuissa kaikki vastustajansa. Nykyisin UFC on arvostetuin vapaaottelutapahtumia tuottava organisaatio. Ensimmäinen UFC-tapahtumissa nähty suomalainen oli Tony Halme, joka osallistui 30. toukokuuta 1997 Augustassa järjestettyyn UFC 13 -tapahtumaan. Halme hävisi ottelunsa alle minuutissa tulevalle lajin tähdelle Randy Couturelle luovutuksella Couturen saatua kuristusotteen. Toinen UFC:ssä otellut suomalainen oli Anton Kuivanen, joka otteli organisaatiossa kaksi ottelua vuonna 2012 ja yhden ottelun vuonna 2013. Turkulaisen Makwan Amirkhanin UFC-debyyttiottelu oli tämän vuoden tammikuuta Tukholman Tele2-areenalla britti Andy Oglea vastaan. Amirkhani voitti vastustajan hyppy-polviosumalla vartaloon ja lyöntien sarjalla, josta seurasi tekninen tyrmäys kun 1. erää oli kulunut ainoastaan 8 sekuntia. Toisessa ottelussaan Makwan Amirkhani löi kuristusotteella Berliinin UFC-kehässä meksikolaisen Masio Fullenin jo reilun puolentoista minuutin jälkeen)

”Aivan. Makwan selosti aamu-tv:ssä harjoitusohjelmansa. Se oli todella mielenkiintoista kuultava. Se on kovempi laji kuin Stubbin triathon. Moniottelijan pitää hallita kaikki kamppailulajit. Niitä on harjoiteltava monta tuntia päivittäin siinä kuin pianon tai trumpetin soittoa. Se on monipuolinen taitolaji.”

Arvelin, että Viljo oli hurahtanut, kun oli nähnyt  vuosien jälkeen oudon linnun.

- Mutta entä se toinen nimi? Eihän aamu-tv:ssä ollut ketään Antje-nimistä ihmistä.

”Ei ollut, mutta siitä huolimatta törmäsin päivän mittaan myös toiseen outoon lintuun, vaikka hänen taitolajinsa on kyllä aivan toinen kuin Makwanilla. Hän on nimittäin teologi.”

Tauko.

Aika huima hyppy Viljolta!

Se johtui varmaankin siitä, että Makwan kertoi treeneistään Tukholmassa.

”Tarkoitan Ruotsin nykyistä arkkipiispaa, Antje Jackeléniä. Kyllä hänkin on melkoinen moniottelija ja outo lintu.”

Olin jo päässyt jyvälle siitä, mitä Viljo Vähänen tällä kerta etsi, kun koukkasi pähkinähakin kautta pappiin saakka.

Hänen outo lintunsa tarkoitti ihmistä, joka oli joutunut jättämään tutun ja turvallisen lapsuuden kotinsa ja hakeutunut uusiin, outoihin maisemiin, jotka olivat täynnä yllätyksiä ja vaarojakin. Aivan samalla tavalla kuin kesämökin ikkunaan törmännyt pähkinähakki. Ei siitäkään ensin tiedetty juuri mitään muuta kuin, että lintu se oli. Itsekseen, ehkä vain uteliaisuuttaan, se oli törmännyt ikkunaan, kun lenteli oudoissa maisemissa ja näki, että me söimme sorminemme savusiikaa. Tai mitä lie nähnyt ja ajatellut.

Makwan oli joutunut jättämään viisivuotiaana perheensä kanssa kotinsa kauaksi Euroopan taakse, keskelle levotonta, ristiriitojen repimää Vähä-Aasiaa. Hän on siis maahanmuuttaja ja joutunut vuosien aikana kokemaan varmasti myös muukalaisvihan kylmiä uudessa kotimaassaan. Hän on säilyttänyt synnyinmaansa muiston mielessään ja kantaa otteluissaan kunniakkaasti sen symboleja, mutta on nostanut samalla myös uuden kotimaansa ja kansalaisuutensa tasavertaiseksi arvoperustakseen.

”Aivan. Ei siis pelkästään kielen, jonka hän on opetellut ja jota hän puhui aamu-tv:sä sujuvasti, vaan myös ymmärryksen ja kiitollisuuden. Tämä kaikki hehkuin kauniisti televisioruudussa.”

- Kyllä. Tämän kaiken on saanut kokea myös Ruotsin ensimmäinen naisarkkipiispa, saksalaissyntyinen Antje Jackelén. Ehkäpä vielä konkreettisemmin, kun hän joutui heti valituksi tultuaan viha-aallon kohteeksi ja sai jopa tappouhkauksia. Nyt hänkin on taistellut tilaa ja arvostusta itselleen ruotsalaisessa yhteiskunnassa.

On hyvä muistaa, että oudoilla linnuilla on aivan samanlaiset siivet kuin meillä, tavallisilla kuolevaisilla. Ja heillä on sydän samassa paikassa kuin meilläkin.

377. Kun usko horjuu 150705

Usko on kuin mikä tahansa ampuma-ase. Jos se on viallinen, sitä ei voi käyttää. Sillä ei ole mitään virkaa. Jos se on tahraantunut, se on puhdistettava, jotta sitä voitaisiin käyttää tarkoituksensa. Jos se horjuu, sitä on vahvistettava. Jos se katoaa, sitä on etsittävä.

Joillekin usko on prosessi. Ainaisesti uusiutuva. Iäti uutta etsivä.

Toisille se on ikuinen. Kirkas. Muuttumaton. Pysyvä.

Ilman uskoa ei ole mitään.

Yhdysvaltain luoteisrannikolla, meren äärellä elävä Quileute-kansa uskoo saaneensa valailta tiedon tulossa olevasta tsunamista, joka uhkaa heidän elämäänsä (ks. ”Valaat kehottivat intiaaniheimoa muuttamaan – heimo kääntyi suomalaisten puoleen”, Yle.fi 8.4.2015).

Heidän uskonsa on niin vahva, että he ovat ryhtyneet siirtämään koko asujaimistoaan ylemmäksi turvaan, vaikka heillä ei itsellään ole aavistustakaan siitä, mihin valaiden tieto voisi perustua.

Sen sijaan tiedemiehet, jotka tutkivat mannerlaattojen liikkeitä, tietävät, että Quilleute-kansa asuu kolmen mannerlaatan vaarallisessa risteyksessä, mutta ei heilläkään ole tietoa siitä, milloin ja missä muodossa tsunami on tulossa.

Valaat siis ”tietävät” ja ihmiset ”uskovat”. Vain kumminhan päin se nyt onkaan?

Tässä on joka tapauksessa uskon varmuuden suurin, rakenteellinen ongelma.

Kuka tietää, mitä? Kuka uskoo, mihin?

Siksi kaikenlaiset uskonpuhdistukset ovat pelkästään suuria seikkailuja merten ulapoilla, vuorien huipuilla, luolien kätköissä ja erämaissa.

Ehkä myös ihmisten mielissä ja mielikuvituksissa.

Arkipäivän pienet seikkailut ovat vaarattomia, mutta suurilla uskonsodilla on ollut karmeita seurauksia koko ihmiskunnalle.

Jos olemme osanneet lukea kirkkohistorian läksymme tästä näkökulmasta, asian pitäisi olla kiistaton.

Ehkä juuri tämä on ollut mielessä Kirkkohallituksella, kun se julisti, ettei katolisten ja lutherilaisten kirkkojen välistä uskonsodan 500-vuotisjuhlaa pitäisi kutsua uskonpuhdistuksen vaan reformaatioon juhlaksi.

Se vaikuttaa tosin hieman saivartelulta tai hätävarjelun liioittelulta.

Mutta se saattaa kuitenkin osoittautua viisaaksi varotoimenpiteeksi, jonkinlaiseksi ekumenian suojakilveksi.

Tosiasiassa tuollainen suojakilpi on kuitenkin auttamattoman kapea ja heiveröinen, koska sen ulkopuolelle jää valtava määrä räjähdysherkkää  arsenaalia.

Päätöstä perustellaan sillä, ettei katolista kirkkoa haluta ärsyttää, mikä on kyllä oikeansuuntainen huoli, kun viimeisimmänkin paavinvalinnan yhteydessä saatettiin havaita, kuinka suuri vetovoima katolisella kirkolla tänäkin päivänä on. Suorat televisiolähetykset ovat tuoneet asian konkreettisesti päivänvaloon.

Kysymys uskon horjumisesta on niin vaikea asia, että siihen kohdistuvat syytökset saattaisivat olla kohtalokkaita, koska fundamentalismi on nostanut päätään kaikkien kirkkokuntien ja uskontojen keskuudessa ja saavuttanut suosiota myös yhteiskuntaideologioiden piirissä.

Kukapa haluaisi omaa uskoaan puhdistaa … tai päästäisi jonkun ulkopuolisen peukaloimaan oman uskonsa perusrakennelmia tai arvoja.

Tyynen valtameren valaat ovat onneksi suojassa ihmisten uteliaisuudelta (vaikka ahne ihminen saattaa syödä ne sukupuuttoon), koska yhteinen kieli puuttuu toistaiseksi ihmisten ja eläinten väliltä.

Vain Quileute-kansa osaa kuunnella valaita … ja uskoa niiden sanaan!  

Tavallisen ihmisen osa ei ole paljon kummempi!

376. Puun ja kuoren välissä 150702

”On se ahdas paikka. Ei henki kulje eikä järki juokse. Silti elämän on jatkuttava. Ja se jatkuu – niillä ehdoilla, jotka tilanne on synnyttänyt.”

Viljo Vähänen oli jysähtänyt pohtimaan, mitä tapahtuu ensi sunnuntaina Finlandia-talossa, kun Euroopan Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ) pitää siellä 40-vuotisjuhlakokouksensa.

”Ilkka Kanerva on joutunut vasaran ja alasimen väliin. Se on selvä. Ja samassa raossa hänen kanssaan on myös Timo Soini. Samaan ahdistavaan paikkaan mahtuvat sekä Juha Sipilä että Sauli Niinistö. Miten tässä nyt pääsi käymään niin, että koko ulkopoliittinen johto jäi yhtä aikaa paholaisen ja syvän, sinisen meren väliin between the devil and the deep blue sea?”

- Mutta eihän niitä ehtoja olisi ollut pakko hyväksyä”, protestoin. – Viisas jättää aina neuvotteluvaraa. Eikö sitä siis ole enää olemassa? Onhan tässä vielä pari yötä. Pitäisikö kysyä neuvoa Väyryseltä?

Olimme huomanneet Viljon kanssa aamun mediasta, että moitteita sateli vähän joka suunnasta.

Entinen ulkoministeri ja entinen eduskunnan puhemies kiirehtivät hämmästelemään ja nykyinen presidenttikin huomautti, että Etyjin omissa säännöissä sanotaan, että ellei kaikkia kokouksen jäseniä ole kutsuttu, niin kokousta ei voida järjestää ja että ”kutsu varmasti tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että pääsee ihan perille asti estämättä”.

Kaksi eri seuroihin kuuluvaa tiedemiestäkin ehti jo kysymään, että ”onko kokouksen järjestämisessä enää mitään järkeä” (Patomäki), ja epäilemään, että koko jupakan syntipukki on ”jonkinlainen virkamiesmuussi, jossa konsultoitiin ns. asiantuntijoita ja EU:n virkailijoita” (Luukkanen).

”Sitä minäkin ihmettelen”, Viljo jatkoi, kun olimme todenneet, ettei kumpaisellakaan meitä ollut aikaa ja mielenkiitoa tunkeutua syvemmälle somemaailmaan, jossa keskustelu näytti käyvän tavanomaisen kiivaana.

”Pitäisiköhän käydä pitkästä aikaa Pataässän aamukaraokessa kuuntelemassa kansaa! Guinnessien kuohuissa voisi nähdä ja kuulla totuuksia tästäkin asiasta.”

Emme kuitenkaan päättäneet kokeilla Viljon ideaa viikonvaihteessa, vaan yritimme miettiä, mistä ETYJ-sotkussa nyt on kysymys. Miksi Suomen ulkopoliittinen johto jäi puun ja kuoron väliin. Sinnehän eivät virvoittavat tuulet pääse tunkeutumaan ja traagisena vaihtoehtona on koko puun katkaiseminen.

- Onko tästä olemassa kunniallista ulospääsyä?

Viljo ei tiennyt vastausta tai se ei ollut kypsynyt hänen mielessään.

”Suurista asioistahan tässä on kysymys. ETYJ on jotenkin epätodellinen. Sen arvon korostaminen ei ole ollut kovin uskottavaa. Todellinen valta on kätkeytynyt monen verhon taakse. Geopolitiikka. Globaalitalous. Asevarustelu. Suurvaltasuhteet ylipäätään jättävät ETYJ:n juhlakokouksen oman arvoonsa ja asemaansa. Se on kuin hiiren vikinää elefantin korvassa. Hieman kiusallista mutta ei fataalia. Ei mekään sen varaan voida mitään rakentaa.”

”Sen sijaan hitusen verran itsenäisyyttä ja itsekkyyttä olisi kyllä ollut varaa tässä tapauksessa osoittaa. Se olisi sopinut paremmin Suomen historialliseen rooliin kansainvälisissä suhteissa, vaikka me hyvin ymmärrämme, ettei meillä ole voimia toimia sillanrakentajina idän ja lännen välillä. Eihän meillä sellaista asemaa ole koskaan ollutkaan. Olemme vain osoittaneet silloin tällöin, että myös puun ja kuoren välissä voidaan elää, kunhan ei lähdetä pullistelemaan eikä seikkailemaan.”

”Tässä tapauksessa meidän olisi kannattanut ottaa se riski, että olisimme ilmoittaneet Euroopan Unionin johdolle, että asetumme jäsenmaiden enemmistön kannalle ja toivotamme kaikkien ETYJ-maiden delegaatiot tervetulleiksi Helsinkiin poistamalla kaikki siihen vaikuttavat diplomaattiset esteet. Tätä eivät vastuuvuorossa olevat ulkopolitiikan johtajat ymmärtäneet, vaan juoksivat toinen toisensa selän taakse piiloon. Siitä jää häpeällinen tahra ulkopolitiikkamme historiaan.”

- Pelkäsimmekö siis joutuvamme suurvaltapolitiikan pelinappulaksi, jos olisimme osoittaneet edes hieman riippumattomuuttamme EU:n ja Yhdysvaltojen sanelemasta pakotepolitiikasta Venäjää vastaan?

”Se saattoi olla virkamiesmuussin ajatuksissa jonkinlaisena heijastumana kylmän sodan vuosilta. Nyt olisi kuitenkin ollut hyvä hetki kokeilla ulkopolitiikkamme liikkumarajoja. ETYJn juhlakokous olisi sopinut erinomaisesti siihen tarkoitukseen. Emme olisi särkeneet ikkunoita emmekä katkaisseet köysiä, vaan itse asiassa jatkaneet hyvässä hengessä sitä prosessia, joka käynnistyi Helsingissä jo 1960-luvun loppuvuosina. Mitä häpeämistä siinä olisi ollut?”

Meille ei jäänyt Viljon kanssa muuta mahdollisuutta, kuin seurata median välityksellä, mitä Finlandia-talolla tapahtuu viikonvaihteessa.

Aamun uutisvirrasta jäi kuitenkin mieliimme kurja epäilys, että ETYJ:n juhlakokouksesta voi vielä muodostua todellinen farssi Finlandia-talolla.

Tässä sen perusteet: ”Vaikka eduskunta järjestää juhlakokousta, ei se voi perua sitä, vaan jonkun pitää vasta kokouksen alkaessa esittää kokouksen peruuttamista. Siksi kokouksen siirtämistä ei ole näköpiirissä. Kokouksen osallistujaluettelo on julkinen vasta kun kokous alkaa. Venäläisiä eikä muidenkaan maiden edustajia ole kutsuttu henkilökohtaisesti, vaan kutsu on mennyt kansallisille delegaatioille, jotka päättävät, ketkä lähetetään kokoukseen.”

Caveat consules

375. Militäärimatkailijat 150701

Aamu-uutisista sattui korvaani sana, jota en muista aikaisemmin kuulleeni, vaikka se on aivan tavallinen termi eikä asiayhteyskään ollut kovin ihmeellinen.

Kerrottiin, että Tallinna on kesän kynnyksellä vaikeuksissa, kun maahan saapuneet Nato-sotilaat eivät mahdu kasarmeihin, vaan heitä joudutaan majoittamaan tavallisiin hotelleihin.

Uutistenlukija kutsui heitä leppoisasti militäärimatkailijoiksi. He ovat siis tavallisen turistijoukon jatkeena helpottamassa Viron armeijan majoitusongelmaa, mikä johtuu siitä, että Nato otti aluksi maan ilmatilan valvontaansa ja lähetti sittemmin paikalle maankamaralla astelevia sotilaita. Eivätkä ne lentäjätkään tainneet mitään tervapääskyjä olla … siis sellaisia, jotka nukkuvat lentäessään eivätkä tarvitse mitään yösijaa, kuten tavalliset kuolevaiset.

”Onhan niistä miehitysjoukoista siis jotakin konkreettistakin hyötyä”, oli Viljo Vähäsen hieman sarkastinen kommentti, kun hänkin kertoi kuulleensa uutisen. ”Lienee Natolla varaa maksaa sotilailleen kunnolliset päivärahat ja matkakorvaukset, jotka löytävät kyllä äkkiä tiensä tallinnalaisten matkailuyrittäjien kukkaroihin. Piristäähän sellainen touhu sukulaiskansamme taloutta ja tuo tervetulleen tuulahduksen ulkomailta. Joku saattaa saada kirstunsa pohjalle ihan aitoja dollareitakin.”

- Ei PfP-joukkoja oikein sopisi miehitysjoukoiksi kutsua, vastasin. -  Väliaikaisia vieraitahan ne vain ovat. Ja olemmehan mekin osallistuneet Nato-johtoisiin sotaharjoituksiin milloin missäkin vieraassa maassa, eikä kukaan ole meitä sen vuoksi miehittäjiksi haukkunut.

”Niin niin, mutta jos vieraan maan joukot majoittuvat vuositolkulla vieraissa maissa, niin kyllähän niitä militäärimatkailijoiksi sopii kutsua … etenkin, jos ne eivät pysy kasarmeissaan, vaan lähtevät toikkaroimaan tavallisen kansan piiriin …”

Tavanomainen aamukeskustelumme kulki kevyesti tätä rataa ja ymmärsimme, ettei uutistenlukijan sanoihin sisältynyt mitään syvällisempää viestiä tai tunnutusta.

Silti Viljo jäi kuitenkin pohtimaan, mitä miehitysjoukoilla varsinaisesti tarkoitetaan.

”Sotatermihän se tietysti on. Voittaja miehittää hävinneen maat ja mannut. Se ottaa kaiken omakseen. Sotahistoriathan ovat tulvillaan esimerkkejä. Ja onhan meillä itsellämmekin sellaisesta kokemuksia ainakin niiltä vuosilta, kun Suomen sota päättyi ja meistä tuli tsaarin Venäjän alamaisia. Raamatullisia julmuuksia (ei kiveä kiven päälle) me emme silloin joutuneet kokemaan, mutta eivät Ison Vihan aikaiset tapahtumat ole historiallisesta muististamme mihinkään kadonneet. Sitäpaitsi mekin tiedämme, kuinka vihollisuuksien päättymisellä voi olla muitakin seuraamuksia kuin miehittäminen … kuten esimerkiksi sisällissota …”

Kun Viljon ajatukset lähtivät harhailemaan Peloponnesolaissodan ja Mongolien valloituksen syövereihin, kärsiväisyyteni joutui hieman koetukselle, mutta annoin hänen puhua, koska arvelin, että jossakin aikataulussa hänkin väsyisi ja pääsisi lähemmäs alkuperäistä teemamme.

Ja tulihan se sieltä.

”Saksa on hyvä esimerkki militäärimatkailijoista, joita kukan ei halunnut kutsua miehittäjiksi, koska sellainen nimittely olisi loukannut maan suvereniteettia ja sitä kansainvälisoikeudellista päätöstä, jolla maa jaettiin toisen maailmansodan jälkeen kahdeksi itsenäiseksi valtioksi. Kahdelle sotilasliitolle myönnettiin samalla oikeus vaatia kunnollista trahteerausta militäärimatkailijoilleen. Mitä se maksoi ja kuinka kirjanpito hoidettiin, on sivu seikka. Tosiasiallisesti Länsi-Saksa ja DDR olivat miehittyjä maita aina siihen saakka, kunnes Saksa jälleen yhdistyi yhdeksi valtioksi.”

”Tätähän ei tietenkään haluttu sanoa ääneen.”

- Mutta mitä nyt voidaan sanoa Saksan militäärimatkailijoista, kun kylmä sota on päättynyt jo ajat sitten?

Viljo Vähänen epäröi ja valitti, ettei ole jaksanut seurata tilanteen kehitystä ja lukea tilastoja. Tietoa olisi kyllä saatavilla, vaikka mielenkiinto on siirtynyt sotilastukikohdista moneen muuhun asiaan.

Hän kaivoi kuitenkin tablettinsa kätköistä hieman vanhentuneen artikkelin, jossa nykyiset trendit ovat jo näkyvillä.

”Sotilaspoliittiset asetelmat ovat muuttuneet kylmän sodan jälkeen ratkaisevasti. Venäjä ei enää uhkaa Saksaa tai läntistä Eurooppaa, sen sijaan polttopisteet ovat siirtyneet muualle, muun muassa Korean niemimaalle ja arabimaihin. Siksi Yhdysvallat on pitkään katsastanut joukoilleen uusia strategisesti edullisempia paikkoja.

Yhdysvallat suunnittelee useiden tukikohtien siirtämistä Saksasta lähinnä Itä-Eurooppaan. Saksa menettäisi operaatiossa kymmeniä tuhansia työpaikkoja ja miljardien eurojen tulolähteen. Huhut näyttävät saksalaisten kauhuksi toteutuvan.

Kylmän sodan aikana painopistealueena pidettyyn Saksaan keskitettiin pääosa iskuvoimasta, jota aiotaan nyt hajauttaa Euroopassa Nato-alueen puskurivyöhykkeelle Puolaan, Unkariin, Bulgariaan ja Romaniaan. Neuvostoajoista opittuaan ne ottaisivat hinkuen vastaan äveriään ja vahvan turvaajan … Jenkkisotilaiden määrä nousee Euroopassa noin 100 000:aan. Saksassa palvelee 21 tukikohdassa 71 000 miestä ja 12 000 amerikkalaista siviiliä. Maassa asustaa myös heidän 100 000 perheenjäsentään. Varuskunnat työllistävät suoraan 16 000 saksalaista ja välillisesti kymmeniä tuhansia” (Kaleva. 8.3.2003. Jussi Turtiainen.

- Tottahan se on. Militäärimatkailulla on monenlaisia ilmeitä ja erilaisia seuraamuksia. Ehkä Viron ”matkailulla” on tänä päivänä (Naton silmissä) aivan toisenlainen strateginen merkitys kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin Ukrainan kriisi oli vasta teoreettisen aavistuksen asteella.

”Aivan. militäärimatkailusta on tullut osa Itämeren turvallisuusongelmaa.”