412. Onnellisuuden mustat lasit 151209

Harvoin sattuu niin pahasti, että pieneen hetkeen kasaantuu niin suuria ristiriitoja, että ne repivät järkevätkin ajatukset riekaleiksi. Mutta niin vain tapahtui tämänvuotisen itsenäisyysjuhlinnan pyörteissä, kun realismi ja irrationalismi törmäsivät rajusti toisiinsa.

Olimme ajatelleet Viljo Vähäsen kanssa aamukävelyllämme ruotia vain itsenäisyyspäivän rähinöitä, joissa poliisi esitteli uutta lamautusasettaan pitääkseen anarkistit ja isänmaalliset mielensoittajat erillään, mutta keskustelumme karkasi hetkessä laajempiin sfääreihin.

Sen aiheuttivat (1) tähtitieteen professori Esko Valtaojan kymmenen teesiä onnellisuudesta, (2) nimimerkki Takkiraudan sekopäisen peikon logiikka, (3) korkeimman oikeuden presidentin Pauliine Koskelon haastattelu ja (4) Itä-Suomen yliopiston sotahistorian dosentti Markku Salomaan kirja ”Kylmän sodan toinen erä”.  

Kun niitä ei sopinut tunkea yhteen säkkiin päätimme Viljon kanssa sopia työnjaosta. Hän puhuisi onnellisuudesta ja juridiikasta ja minä peikon logiikasta ja sodasta.

Viljo aloitti.

” Vaikka minut valittiinkin viime vuonna Turun positiivisimmaksi henkilöksi (mihin ei nyt niin kauhean paljon tarvita kaupungissa, jossa kysymyslause kuuluu aloittaa ei-sanalla), en ole optimisti vaan realisti. Riittää, kun ottaa ne mustat lasit nenältään ja katsoo maailmaa sellaisena kuin se todella on, uutisotsikoiden, sometuksen ja muun ohi menevän hälyn takana."

”Hilma-mummon harmina oli se, ettei hän koskaan saanut käydä kuin kaksi viikkoa kiertokoulua. Mutta ei se mitään. Tähtitieteen professori riisui mustat lasit silmiltään ja näki, että maailman onnellisuus kasvaa. Nyt maailma kadehtii koulusysteemiämme. Hänen mielestään jokapäiväisistä huonoista uutisista huolimatta jokseenkin jokainen tätä meidän ihmisten maailmaa kuvaava indikaattori menee oikeaan suuntaan ja on mennyt jo ainakin parin sadan vuoden ajan. Olemme yhä terveempiä, vauraampia, vapaampia, onnellisempia, tasa-arvoisempia ja niin edelleen. Me vain pakkaamme unohtamaan sen.”

”Ovatkohan professorin indikaattorit nyt kohdallaan? Tuntui nimittäin siltä, ettei hänen onnellisuusanalyysillaan ollut juuri mitään tekemistä realismin kanssa, vaikka hän uskoi itse siihen. Idealismin soihtu on kyllä valaissut monta kertaa ihmisten askeleita tällä maapallolla, mutta todellista lämpöä siitä ei kuitenkaan ole riittänyt ihmiskunnalle.”

Oli minun vuoroni.

”Sekopäisen peikon logiikka tarkoittaa sellaista loogista päättelyketjua, joka on mielekäs ainoastaan päätttelijälle itselleen, mutta muiden silmissä se on niin pahasti pielessä, ettei se ole edes väärin. Mutta koska postmoderni filosofia kiistää "oikean" ja "väärän" sekä "toden" ja "epätoden" objektiivisen luonteen, sille on siksi luontevaa käyttää tuota sekopäisen peikon logiikkaa.”

- En tahtoisi uskoa siihen, että ruukinmatruuna tarkoittaa peikon logiikallaan tähtitieteen profgessoria, mutta hänen analyysinsa maailman tilasta on kyllä aivan toisenlainen.

- Matruunan mukaan länsimainen yhteiskunta on kaikkialla Euroopassa päässyt anakykloosin kliimaksivaiheeseen, oklokratiaan. Oklokratiaa leimaavat plutokratia, yhteiskunnan polarisoituminen, heikosti kasvava tai pikemminkin supistuva talous, ateismi, traditioiden hylkääminen, demokraattisten instituutioiden rämettyminen ja uskomus siihen, että nyt eletään sivilisaation huippukautta. Ruotsi on kaikkein pisimmällä; se on edennyt oklokratiassa humalavaiheesta krapulavaiheeseen ja se on kypsä romahtamaan yhteiskuntana. Ruotsin romahtaminen on enää ajan kysymys.

- Hän käyttää hieman keikaroivaa kieltä, mutta tosiasiassa hän ei näe onnellisuuden mustien lasien takaa pienintäkään valonpilkahdusta. Sivistynyt maailma on syöksymässä kohti mustaa aukkoa … ellei tavallisilta ihmisiltä kielletty superälykkyys riennä pelastamaan ihmiskuntaa!

Sopimuksemme mukaan emme ryhtyneet kommentoimaan toistemme puheenvuoroja, vaan Viljo jatkoi.

”Suomen oikeuslaitokset elävät suuressa murroksessa ja talouspaineiden alla. Suomalaiselle tuomarille ei enää riitä se, että Suomen lakikirjat löytyvät työhuoneesta. EU-lainsäädäntö ja perusihmisoikeudet ovat tulleet jäädäkseen suomalaisiin oikeussaleihin. Niitä pitäisi ymmärtää ja osata soveltaa tuomioita laatiessa.”

”Korkeimman oikeuden presidentin jäähyväishaastattelu oli journalistisesti kaunis saniaisineen ja nuijineen, mutta asiallisesti se herätti vakavan kysymyksen: pystyykö oikeuslaitoksemme täyttämään sen tehtävän, joka sille on määrätty perustuslaissamme?”

”Presidentin havainto siitä, etteivät oikeusasiat kiinnosta hallitusta eivätkä oppositiota saattoi olla hieman varomaton, mutta tosiasiaksi jää, että Kauppatorin laidalta katsottuna näyttää siltä, että suomalaiset tuomioistuimet on jätetty yksin juttujensa ja ongelmiensa kanssa.”

”Se tuntuu tavallisesta kansalaisesta huolestuttavalta. Mutta ei sovi kuitenkaan unohtaa, että yhteiskuntamme seisoo kolmen tukipilarin varassa ja että oikeuslaitos on vain yksi niistä. Ei sille voida myöntää sellaista erityisasemaa, jota Pauliine Koskelo kaavailee … että se  pitäisi jättää säästöjen ulkopuolelle, vaikka muu julkinen Suomi joutuu säästämään.”

”Eduskunnalla on kansan antamat valtuuden ohjailla rahavirtoja niin, ettei oikeuslaitosta jätetä joulupukin hyväntahtoisuuden varaan!”

Neljäs teemamme olikin sitten varattu minulle.

On alkanut kehittyä uudestaan sellaisia suurvaltojen ja niiden etupiirien raja-alueille sijoittuvia kriisejä, joihin suurvallat menevät pitkin käsin väliin. Ne välttävät suoraan sitoutumasta sellaisiin taisteluihin, missä ne joutuisivat taistelemaan keskenään. Tämä muistuttaa Korean sodan kehityskulkua 1950-53.

- Sotahistorian dosentti näkee onnellisuuden mustien lasien takaa synkkiä kuvia. Pidän analyysia realistisena. Suurvallat ovat käyttäneet toisen maailmansodan jälkeistä rauhan aikaa, varmistaakseen itselleen mahdollisimman hyvät strategiset asemat seuraavaa suurta sotaa ajatellen.

- Dosentti sanoo lukeneensa hyvin tarkkaan kaikki kuusi puolustuspoliittista selontekoa ja tulleensa siihen johtopäätökseen, että maailman on aivan toisenlainen kuin se, missä me (nyt) elämme. Se on totta. Mutta oivalluksenahan se ei ole mitenkään uusia tai mullistava. Kaikkihan sen tietävät.

- Maanpuolustuksen muutkin asiantuntijat ovat ehkä samaa mieltä dosentin kanssa siitä, etteivät Suomen puolustusvoimat kykene enää edes talvisodan kenttäarmeijaa vastaavan joukon kokoamiseen.

- Sen sijaan dosentin tulkinta YYA-sopimuksesta on mielestäni harhainen ja kaunainen, kun hän toteaa, ettei Suomi ollut kylmän sodan aikana suinkaan ajopuu vaan pölkkypää sellaisilla laineilla, joita se ei itse kyennyt hallitsemaan.

- Näin suurta, subjektiiviseen arvioon perustuvaa harhakuvaa ei pitäisi ryhtyä paikkaamaan toisella virheellä. Sellainen on nimittäin dosentin johtopäätös: suora puolustussopimus Yhdysvaltojen kanssa.

411. Uutisia Bjälbon konsiilista VI 151204

(1) Koollekutsuja piti ovea raollaan niin pitkään, että sielukin jo alkoi mustua. Piispat porisivat keskenään. Päät kolisivat. Suut retkottivat avoimia kuin vahan ladon ovet. Toiveita kuitenkin tirskui pitkin syksyä seinien raoista. Kunnes Juudas Ikariot ilmestyi varjoista. Ja yö laskeutui.

(2) Tänään Koollekutsuja päätti sulkea konsiilin oven lopullisesti. Toimimattomia prototyyppejä ei julkisteta. Se oli insinöörin kuvakieltä.

(3) Nyt alkavat piispojen taustajoukot hermostua. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Mehän oltiin karvan päässä ratkaisusta. Jokainen oli valmis tinkimään jostakin. Kuka nyt ottaa vastuun?

(4) Mieli tekisi antaa syylliselle sakinhivutusta, mutta Bjälbon perustuslaki kieltää sellaiset typeryydet. Nehän kuuluvat barbariaan. Eivät sivistyneet ihmiset lyö summamutikassa. On tiedettävä syyllinen. On tiedettävä motivaatio. On osattava rangaista kohtuullisesti.

(5) Koollekutsujan käsi ei ole vielä irronnut konsiilin oven kahvasta, vaikka mieli vaeltaa jo pahan ja hyvän kyisessä pellossa, jota Kullervokaan ei olisi uskaltanut kyntää.

410. Ministeri puhui potaskaa 151130

”Kumma juttu, että sanaa käytetään tuolla tavalla. Hän siis valehteli. Mutta, kun tuo sana on kielletty eduskunnassa, jossa kansanedustajien pitää käyttäytyä toisiaan kohtaan arvokkaasti, hänen sanotaan vain antaneen väärää tietoa, vaikka hän puhui täyttä potaskaa. Syötti kansalle  kaliumkarbonaattia. Nyt innokkaimmat oppositiomiehet ovat vaatimassa hänen päätään pölkylle.”

Viljo Vähänen oli jälleen vauhdissa.

”Totuuden puhuminen on taitolaji. Kielen on oltava keskellä suuta. Sen ei sovi lipsahdella poskelta toiselle. Ei ainakaan silloin, jos se on kasvanut kiinni ministerin tai jonkun muun poliittisen johtajan suuhun. Mutta, vaikka Johannes Virolainen aikoinaan väitti, ettei hän tulisi  presidenttinä poikkeamaan piiruakaan Urho Kaleva Kekkosen linjasta, ei se häntä auttanut. Hänen kielensä oli jo ehtinyt juuttua kiinni väärään poskeen.”

Viljo veti henkeä.

”Nyt muistetaan, että eräs entinen naispääministerikin oli syyllistynyt potaskan jauhamiseen ja menettänyt sen vuoksi silmänräpäyksessä paikkansa. Mutta eihän näitä tapauksia voi verrata keskenään…”

- Jaa että miksikähän ei voi? Puoluejohtajiahan he olivat?

”Se naisministeri lähti hyökkäämään soutuveneellä panssarilaivan kimppuun. Tietäähän sen, miten siinä kävi. Ei riittänyt, että ministeri kertoi eduskunnalle puhuvansa niin totta kuin voi. Potaskaksi se leimattiin ja hän lensi kuin leppäkeihäs. Mutta jos valtiovarainministeriltä lipsahtaa eduskunnan ulkopuolella reipas laskuvirhe, ei se voi kaataa suosikkipääministerin kipparoimaa hallitusvenettä. Sehän oli vain pientä myrskyä vesilasissa. Vai luuletko, että tässäkin tapauksessa olisi panssarilaiva liikkeellä?”

Viljo Vähänen asetti jälleen kysymyksensä arvoituksellisesti. Lähti kaukaa, kuten arvata saattoi. Jätti lopullisen päämääränsä hämärän peittoon.

Tauko.

”Kyllä tässä on vähitellen alkanut tuntua siltä, että pääministeri lähti vaalivoiton jälkeen soitellen sotaan. Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, läksi soitellen sotahan, iloitellen tappelohon. Suuret sanat yhteiskuntarauhasta ovat alkaneet poksahdella rikki yksi toisensa perään. Valtiovarainministerin potaska oli varmaankin vain vahinko lapsus linguae, mutta ehkä tässä on kysymys jostakin paljon suuremmasta laskuvirheestä. Jostakin sellaisesta, mitä lappeenrantalainen heavy-metal bändi Kotiteollisuus on kuvannut tähän tapaan:  Tahdon vain elää kädestä suuhun ja sielunrauhan ripustan korkeimpaan hirsipuuhun…”

- Viljo! Lopeta! Ensimmäinen adventtisunnuntaikin meni juuri. Ei tämä ole mikään ilottelun asia …

Viljo meni vakavaksi.

”Pääministerin tapa johtaa asettamalla aikarajoja ja uhkailemalla hallituskumppaneitaan on alkanut näivertää hänen poliittista uskottavuuttaan, vaikka henkilökohtainen esiintyminen on pysynyt nätisti aisoissa. Kieli on ollut keskellä suuta, vaikka ääni on poukkoillut seinästä toiseen kuin juhannuskaiku. Politiikassa ei pieniä virheitä ole olemassakaan, koska sillä areenalla kärpäsestä voi kasvaa härkänen ihan milloin tahansa. Kauna ja kilpailu vääristävät kuvaa kuin Linnanmäen peilisalissa. Se riippuu usein myös ulkoisista olosuhteista, kuten tässä tapauksessa kansainvaelluksesta. Pakolaiskriisi yllätti kaikki. Niin meillä kuin muuallakin. Terrori-iskut ovat lisänneet kaaosta. Kaiken keskellä varomaton, väärä sana potaska saa herkästi kohtuuttomia mittasuhteita. Bjälbon konsiili, josta olemme puhuneet (ks. blogit 390. 296-397 ja 401-402) on hajoamassa. Tyhjät tynnyrit ovat alkaneet kumista. Ajatus yhteiskuntasopimuksesta on vajoamassa hautaan. Ja se on suuri vahinko, koska siihen mustaan aukkoon vajoaa kaikki. Valokaan ei karkaa sieltä ulos. Myös koivuntuhkasta saatu kaliumkarbonaatti kadottaa perinteisen tarkoituksensa.”

Suureen kaaokseen mahtuu vaikka tuhat ministerin potaskaa

409. Kun puolue katoaa 151127

”Värit, kuviot ja nimet pitää uudistaa, koska monet historialliset muistot ja traumat määrittävät merkitysten muodostumista. Vasemmisto on kriisissä. Vallitsee suuri epävarmuus ja epäluottamus”

 (Maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki Vasemmistoliiton puoluevaltuuston kokouksessa 21.11.2015).

Viljo Vähänen sanoi lukeneensa tarkkaan professorin puheenvuoron ja ihmetelleensä, mitä onkaan tapahtunut suomalaisen puoluekartan värimaailmassa sen jälkeen, kun äärivasemmisto ajautui vuonna 1990 vakavaan identiteetti- ja uskottavuuskriisiin, jonka seurauksena perustettiin Vasemmistoliitto.

”Sehän on vaivannut äärivasemmistoa kuin rutto aivan alusta alkaen. Eihän se uskaltanut edes järjestäytyä kansalaissodan jälkeen porvarillisessa Suomessa, vaan perustaminen tapahtui Moskovassa ja sen jälkeen nimeäkin on vaihdettu kuin aluspaitaa. Sirppi ja vasara ovat kuitenkin säilyneet sen tunnuksina samoin kuin punainen ja keltainen väri. Tämä kriisi vaikuttaa nyt kovin kotitekoiselta eikä se ainakaan vasemmiston uskottavuutta lisää.”

- Aivan. Professori on oikeassa huomauttaessaan, että suuri osa vasemmiston symboliikasta on edelleen peräisin ajalta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Eikä se koske pelkästään äärivasemmistoa, vaan kyllä demaritkin ovat kiehuneet samassa liemessä. Eihän tästä ole puolta vuottakaan, kun heidän ideologinen oppimestarinsa ilmoitti suureen ääneen, että sosialidemokratia on kriisissä, kun demareiden gallup-kannatus lipsahti alle 15 prosentin.

”Oukei. Kyllä todellinen puoluekuva tietenkin muodostuu edelleen vaalitulosten perusteella eivätkä värit ja kuviot sitä ratkaise. Mutta silloin, kun kannatuskin alkaa hiipua olemattomiin, kuoleman kellot alkavat soida. Siitähän Vasemmistoliiton ja erisorttisten kommunistien kohdalla on kysymys. Puolue vain yksinkertaisesti katoaa. Siinä prosessissa ei itkukaan auta, kuten mainitsemasi oppimestarikin oli havainnut: Demarit eivät pelasta asiaa linnoittautumalla vain vanhan puolustamiseen tai itkemällä sitä että sanomamme ei mennyt perille.”

- Mutta demareillahan menee nyt hyvin. Eivät he ole kuilun partaalla, vaan täydessä nousukiidossa.

”Näin on. Mutta tyypillistä nykytilanteelle on se, ettei se riipu tippaakaan heidän omista ansioistaan, vaan otollisista olosuhteista. Oppositioasemasta. Ja mikä paradoksaalista – samainen asema on kuin myllynkivi persujen kaulassa. Se on jo vetänyt puolueen pohjamutiin. Ristiriita on räikeä, mutta tosiasioille ei mahda mitään. Näin vain tapahtuu.”

Tästä pääsimme helposti yksimielisyyteen Viljon kanssa, mutta hän halusi kuitenkin vielä palata Vasemmistoliito tragediaan.

”Arvioidessaan vasemmistoliiton tulevaisuutta viime kesänä professori pohdiskeli, mistä uskottavuuskriisissä on kysymys: Vasemmistolla on monta ongelmaa uskottavuutensa kanssa. Hyvinvointivaltion puolustaminen kuulostaa usein nostalgialta. Lisäksi SKDL-aikaiset merkitykset nakertavat edelleen uskottavuutta. Vähän kärjistäen vasemmiston symboliikka on juuttunut menneen puolustamiseen, ylimalkaisiin muotoiluihin, tunkkaisiin mustekuvioihin, mummonmökkeihin ja joihinkin SKDL-aikaisiin symboleihin. Niiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jolloin kannatus on laskenut kahdestatoista seitsemään prosenttiin, vasemmisto on istunut yksitoista vuotta hallituksissa. Ei ole helppoa yhdistää vasemmistolaista kertomusta suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta ja vapautumisesta siihen, että ollaan mukana hallituksissa, jotka säästävät ja leikkaavat, yksityistävät ja ulkoistavat.

- Muistan tuon kyllä. Jo tuolloin hän ehdotti, että puolue vaihtaisi nimeä, jotta sitä ei missään tapauksessa enää yhdistettäisi Skdl:ään ja Neuvostoliittoon, vaan se omaksuisi radikaalilla tavalla aivan uusia demokraattisia ja avoimia toimintatapoja. Kuin varmemmaksi vakuudeksi hän linjasi puolueensa tuoreimmassa kokouksessa, ettei Euroopan Unionista tule koskaan demokraattista eikä siitä sen vuoksi tule ikinä vasemmiston projektia.

”Siinä hän taitaa olla oikeassa. Vapaus, Veljeys ja Tasa-arvo on yleensä mielletty vasemmiston projektiksi ja sen vastapainoksi on asetettu Koti, Uskonto ja Isänmaa, jotka mielletään oikeiston projektiksi. Teoriassa näiden projektien yhdistäminen on mahdollista, mutta käytännössä mahdotonta. Molempiin on vuosisatojen kuluessa isketty värejä, kuvioita ja nimiä niin suurella raivolla ja antaumuksella, ettei yleensä niin oikeamielinen ja armoton aikakaan ole onnistunut niitä haalistamaan saatikka pyyhkäisemään olemattomiin. Ne ovat kuin seepran raitoja, geneettisiä kuvioita. Ja vaikka tiede on monilla inhimillisen elämän aloilla ottanut valtavia harppauksia kohti tulevaisuutta, mikään ei ole vähemmän uskottavaa kuin se, että tänä jouluna nähtäisiin puna-keltainen poro lähtemässä Korvatunturilta kiertämään maailmaa yhtä vilkkaasti kuin vapaaksi ryöstäytynyt, spekulatiivinen raha tai mikä tahansa muu pääoman juoksupoika.

Tosiasiat on syytä tunnustaa.

408. Vaarallinen portti 151118

YK:n peruskirja VII luvun 51. artiklassa todetaan, että ”jos jokin Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.”

Saman luvun 39. artiklan mukaan turvallisuusneuvoston on todettava rauhan rikkoutumisen uhan, rauhan rikkomisen tai hyökkäysteon olemassaolo ja sen on esitettävä suosituksia tai tehtävä päätös, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä 41 ja 42 artiklan mukaisesti kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi”.

Näiden säädösten varaan rakennettiin kesäkuun 26. päivänä 1945 San Fransiscossa hyvän tahdon ja inhimillisen elämän portti, jonka tarkoituksena oli estää ihmiskunnan tuhoutuminen ydinsodassa.

Siinä on onnistuttu. Sodista pahin ei ole päässyt portin lävitse.

Mutta sotia se ei ole pystynyt estämään. Ei todellakaan. Sotien luettelo vuodesta 1945:stä tähän päivään on tuskallista luettavaa. Sodan jättiläinen on riehunut maapalolla lohduttomasti, tuhoisasti ja verisesti.

Vestigia terrent. Jäljet pelottavat.

YK:n peruskirjan suojassa maailman valtiot ovat pystyttäneet omia suoja-aitauksia ympärilleen liittoutumalla keskenään. Kylmän sodan raskaasti aseistautuneet sotilasliitot, Nato ja Varsovan liitto, onnistuivat estämään ydinsodan katastrofin, mutta antoivat kohtalokkaan sysäyksen asevarustelulle ja tuhansia kertoja elokuussa 1945 pudotettujen Hiroshiman ja Nagasagin pommeja tuhoisampien ydinaseiden valmistamiselle ja varastoimiselle.

Maailma on edelleen täynnä ydinaseista. Niiden omistuksesta on muodostunut kylmän sodan päätyttyä ainoa todellinen väline, jolla on vähääkään uskottavuutta siinä maailmassa, joka edelleenkin rakentuu YK:n peruskirjan VII luvun säädöksille.

Rauhanporttia pitävät enää pystyssä niin sanotut turvatakuut, jotka Nato on kirjoittanut perustamiskirjansa 5. artiklaan ja Euroopan Unioni Lissabonin sopimuksen avunantolausekkeeseen 42.7.

Kun Ranskan presidentti ilmoitti Pariisin terrori-iskujen jälkeen maansa olevan sodassa, alkoivat rauhanportin viimeisetkin saranat jo kirskahdella.

Siinä metelissä vetoaminen YK:n peruskirjan säädöksin on vaarassa kadota savuna ilmaan.

Taistelu kansainvälistä terrorismia vastaan voi kyllä hyvinkin nojautua peruskirjan säädöksen YK:n yksitäisen jäsenvaltion luonnollisesta oikeudesta erilliseen tai yhteiseen  puolustautumiseen, mutta onko tällaisella oikeudella enää minkäänlaista kosketusta valtioiden väliseen reaalimaailman? Viimeisimmät ”pikkusodat” (1998-1999 Kosovon sota. 2001 – Afganistanin sota, 2003-2011 Irakin sota, 2011- Syyrian sisällissota) eivät juurikaan herätä luottamusta tai toiveita tässä suhteessa.

Olisi sen vuoksi harkittava huolellisesti, milloin itsenäiseen ja vakaaseen harkintaan omassa turvallisuuspolitiikassaan tottuneen, pienehkön valtion kannatta astua sisään portista, jonka turvatakuiden houkutus on avannut herkkään ja monessa suhteessa hauraaseen kansainväliseen turvallisuusjärjestelmään.

Se portti voi osoittautua vaaralliseksi!

Sen varjossa piileksivät nimittäin puuma ja karhu, jotka saattavat tulkita kovin erilaisilla tavoilla käpäliensä alla tuntuvan maapallon murinan ja kansojen vaelluksen sen pinnalla.  

Eivätkä ne ehkä lue YK:n peruskirjaa samalla tavalla.