423. Pahuuden biologiasta 160111

Pahuudella on tuhannet kasvot. Se häpeää niitä. Yrittää peittää. Piilottaa. Harva haluaa mielellään tunnustaa olevansa paha. Juuriltaan paha. Lopullisesti. Ikuisesti.

Siinä pahuus poikkeaa tyystin hyvyydestä, vaikka joskus väitetään, että ne olisivat saman kolikon kaksi puolta. Ei hyvää ilman pahaa! Hyvyyden annetaan mieluusti paistaa ulospäin. Se tekee hyvää sydämelle. Sitä rakastetaan. Suuresti. Usein ylen määrin. Narsistisesti.

Ei aurinko pahoille paista!

Hyvää halutaan edistää, pahaa ehkäistä.

Tutkimuskohteina ne ovat kautta aikojen olleet tasaväkisiä.

Hyvän ja pahan perimmäinen olemus kiinnosta tutkijoita, taitelijoita, kirjailijoita, runoilijoita, maalareita. Pappeja ja maallikoita. Tavallisia ihmisiä. Kaikkia.

Tämän vuoden ensimmäisessä Tiede-lehdessä julkaistiin Laura Spinneyn artikkeli ”Mitä jos terrorismi onkin sairaus”. Se oli aikaisemmin ilmestynyt New Scientist tiedelehdessä vain kaksi päivää ennen Pariisissa 13.11.2015 tehtyjä terrori-iskuja. ”Aivotutkimukset vihjaavat, että pahuus on e-oireyhtymä, jonka voisi ehkä parantaa.”

Aihe oli siten kaikkien muistissa. Vereslihalla.

Asuuko pahuus siis aivoissa? Sieltäkö ihmisen pahuutta johdetaan? Voisiko neurobiologisella tutkimuksella ehkäistä pahan ajatuksen syntymisen ja muuttumisen terroriteoksi? Mitä liikkui yksittäisen ihmisen (Anders Behring Breivik) tai ihmislauman (Hitlerin Saksa tai Stalinin Neuvostoliitto) mielessä, kun päätös tappaa syntyi? Löytyisikö vastaus pahuuden biologiasta?

Laura Spinney oli löytänyt ajatuksen häivähdyksen neurokirurgi Itzhak Friedin artikkelista vuodelta 1997: ”Siinä Fried esitti, että väkivallattomien yksilöiden muuttumista tappajiksi luonnehtii nippu oireita ja merkkejä, jotka viittaavat sairauteen. Hän kutsui oireyhtymää syndroma e:ksi. Hän esitti, että syndroman aiheuttaa kognitiivinen murtuma, jonka johdosta ihminen lakkaa huomioimasta aivojen alkukantaisemmilta tunnealueilta saapuvia viestejä ja hurahtaa ylikierroksille.”

Kuten arvata saattaa Fried joutui ajatuksineen kriitikkojen tulilinjalle. Ristituleen. Eihän ihmisen ja maailman pahuutta voi pelkistää yhdeksi, aivoissa tapahtuvaksi murtumaksi. Se olisi liian helppo ratkaisu. Helppohintainen selitys koko ihmiskuntaa vaivaavalle ongelmalle.

Niinpä aivokirurgi joutui vetäytymään hyvin tavanomaisen suojakilven taakse:  vain koulutuksella voidaan ehkäistä radikalisoituminen.

Se on varmastikin aivan oikea johtopäätös.

Mutta pahuuden ongelman ratkaisuksi se on kovin pitkäpiimäinen. Hidas. Ikuisuuden mittainen.

Sen osoittaa myös Firenzessä nykyisin vaikuttavan, professori Martin Scheininin vastaanottama epäilysten myrsky, kun hän ehdotti, että rasismia (erästä inhottavimmista pahuuden ilmenemismuodoista) varten voitaisiin kehittää mittari (ks. Helsingin Sanomat 10.1.2016).

Eikö pahuutta saisi tutkia tieteellisin menetelmin? Pahuuden seitsemän oiretta, jotka Laura Spinney luettelee artikkelissaan, ovat mielenkiintoisia ja tärkeitä tutkimuskohteita. Niitä voitaisiin mielestäni hyvinkin lähestyä professori Scheininin rasismimittarin avulla.

Ehkäpä silloin päästäisiin hieman lähemmäksi pahuuden ydintä kuin neurotieteilijöiden biologisilla menetelmillä.

Pahuus on kuitenkin kuin satujen ja legendojen lohikäärme. Kun urhoollinen ritari katkaisee siltä yhden pään, kaksi uutta syntyy hetkessä sen tilalle.

Pahuus ei hevin paljasta tuhansia kasvojaan.

422. Naiiviudesta 160108

”Jouduin roskapostihyökkäyksen kohteeksi. Tein toissapäivänä kaikessa naiiviudessani lapsellisen virheen. Vastasin (saakeli soikoon) netissä johonkin (hemmetin) kilpailukysymykseen. Luvassa oli joku rahapalkinto. Ja siitä se alkoi. Postilaatikkooni alkoi kilahdella tiiviiseen tahtiin kaikenmoisia kamaa. Tavara-, laina- ja pelitarjouksia sekä kutsuja. Lähettäjinä oli kirjava joukko tekaistuja nimiä ja erilaisia tahoja. Ihan selvästi rikollista touhua … kotirauha …”

Viljo Vähänen oli tuohtunut!

”Mutta mikäs auttoi! Ei mikään. Vaikka työnsin niitä suoraan roskikseen ja peruutin tilauksia! Tyhmä mikä tyhmä. Käskin poistaa nimeni postituslistoilta. Niitä tuli yhtenä myrskynä. (Jumankeikka!)”

Oli siitä hyötyäkin. Saimme aiheen keskustella naiiviudesta.

Lapsenuskosta. Saduista.

Päätimme unohtaa roskapostit todettuamme, että Viljo oli ollut yksinkertaisesti typerä! Olisihan hänen pitänyt tietää …

Lähdettiin liikkeelle tutusta määritelmästä.

Sanaa käytetään lapselliseksi koetusta käyttäytymisestä tai ajattelusta etenkin silloin, kun asianomainen on aikuinen. Sanan sävy on etupäässä väheksyvä mutta voi joskus olla myönteinenkin, lapsenomaiseen vilpittömyyteen ja välittömyyteen viittaava.

Emme eksyneet tällä kertaa erittelemään arkijärjen mukaisen havaitsemisteorian eli naivin realismin suhdetta tieteelliseen realismiin, vaikka se olisi luonut heti syvyyttä keskusteluumme, vaan keskityimme kahteen tapaukseen, joissa määritelmän mukainen naiivius esiintyy aika hauskassa muodossa Vladimir Putinin kielikuvapolitiikkaan  ja Kahvakuuliin.

(1) Iltalehti kertoi tänään puolihuolimattomasti ye-majuri Ilkka Huuskosen diplomityöstä, jonka nimi on Putinin kielikuvapolitiikka. Se on vaisu referaatti saman kirjoittajan artikkelista Linnut, jotka eivät halunneet lentää parvessa, joka ilmestyi joulukuussa Kadettikunnan jäsenlehdessä, Kylkiraudassa.

”On häkellyttävää nähdä, kuinka mehukkaasti suomalainen upseeri analysoi Venäjän presidentin puheita siitä lähtien, kun tämä käytti ensimmäisen kerran (vuonna 1999) julkipoliittista mielikuvaa suorassa televisiolähetyksessä, joka uutisoitiin näyttävästi ympäri maailmaa. Silloin hän laukaisi, että piiritämme terroristit vaikka huussiin ja hävitämme ne! Mikä naivistinen, aitovenäläinen mielikuva. Sen ymmärsi vain paljasjalkainen venäläinen. Tai kuten majuri sanoo: Pian lapsetkin ymmärsivät miten saastaisia terroristit ovat ja miten ne kuitenkin häviävät sankarille.  Siitä alkoi presidentti Vladimir Putinin kannatus nousta kohinalla. Ja se on jatkunut tähän päivään saakka. Se upposi kansaan.”

- Aivan niin. Eikä majuri säästellyt sanojaan: Putinilla on terävä tilannetaju ja intuitiivisesti asioita yhdistävä ajattelutapa.

”Tämäkin pitänee varmasti paikkansa, vaikka keskustelu Venäjän presidentin asemasta ja poliittisesta linjasta on viime vuosina räjähtänyt eri suuntiin niin pahasti, etteivät Ivan Krylovin (1769-1844) eläinsatujen viisaudet ja hahmot tahdo enää oikein erottua niiden takaa.”

- Kielikuva Äiti-Venäjästä kiviaidan ympäröimänä kotimetsänä on kyllä aika naiivi, mutta pelko siitä, että Toveri Susi on jolkottelemassa samalle saaliille antaa sille ripauksen todellisuuden tuntua.

”Minua miellytti aivan erityisesti majuri Huuskosen halu etsiä lapsenomaisille saduille uskottavuutta ikivanhoista tarinoista. Kielikuva on jo antiikin runousopissa löydetty retorinen tehokeino, jolla puheista tehdään kauniita ja koskettavia. Kielikuva on nerokas ilmaisumuoto myös politiikassa, sillä nimittäessään Krimin niemimaata karhun lehdoksi, Putin tekee voimapolitiikkaa sanomatta sinänsä mitään väärää. Suuri yleisö tietää kuitenkin etsiä merkityksiä sanojen takaa ja Putinin yleisö löytää etsimänsä.”

(2) Kuulin eilen ensimmäistä kertaa sanan kahvakuula. Se oli livahtaa ohi kuulolaitteitteni, koska arvelin se olevan japania! Mutta ei. Kyllä se on ihan suomenkielinen sana.

Tuntui lapselliselta, että kuulassa olisi kahva! Siis jonkinlainen työntökuulan ja heittokuula eli moukarin yhdistelmä.

Silmissäkin se näytti olohuoneen lattialla epätodelliselta.

Leikkikalulta? Vitsiltä?

Erehdyin.

Se soittautui kuin osoittautuikin urheiluvälineeksi tai paremminkin kuntoiluvälineeksi.

Ei ollut tarkoitus, että sitä heitettäisi tai sitä työnnettäisi, vaan sitä heilutettaisi ja nostettaisi. Pään ympäri. Niskan taakse. Jalkojen ympäri. Haarojen välistä.

Kiloja ja värejä saisi ollaan iän, sukupuolen, mielen ja kunnon mukaan. Erilaisia kahvojakin varmaan löytyisi sormien pituuden ja kämmenten leveyden mukaisesti.

Kolme harjoitusohjelmaakin löytyi heti netistä.

Tällä tavalla naiivi eli mahdoton muuttui todelliseksi eli mahdolliseksi.

Kahvakuulat osoittautuivat siten oivallisiksi esimerkeiksi siitä, että naivilla (sadunomaisella) ja tieteellisellä (todellisella) realismilla on käytännöllispoliittisia yhtymäkohtia.

Niihin päätimme Viljo Vähäsen kanssa palata sitten, kun ruoho alkaa taas vihertää ja linnut laulaa.

Ehkä Venäjän presidentti lentää silloin jälleen villihanhien seurassa.

421. Harmaita hiuksia 160104

Poliittisen toimittajakunnan ehdottomaan eliittiin kuuluva Unto Hämäläinen ennusti eilen, että Paavo Väyrynen saattaisi aiheuttaa Juha Sipilälle harmaita hiuksia, jos hän putkahtaisi tänä vuonna takaisin sisäpolitiikkaan.

- Kaksinkertaisena ex-politrukkina sanoisin, että sellainen vaara on olemassa. Toimittaja Hämäläisen perustelukin on naseva: Hänellä on aina ollut tarkka vainu. Väyrynen osaa paremmin kuin muut poliitikot kuulostella, mikä kansalaisten mieliä milloinkin painaa.

”Se on aivan liian kauniisti sanottu”.

Viljo Vähäsellä oli tästä asiasta heti selkeä mielipide, kun astelimme kiristyvässä pakkasessa kohti Ryssänkärkeä.

”Toimittajan olisi kannattanut pysyä tiukemmin kiinni omassa perusajatuksessaan, että Väyrynen on tunnetusti jääräpäinen mies, koska hän on mielestään joko aina tai lähes aina oikeassa. Kansalaisten mielipiteiden kuulostelulla on aina vissi tarkoitus. Jos se pönkittää suunnitelmaa, se on hyvä ja hyödyllinen, jos ei, sitä ei tarvitse ottaa huomioon. Sitähän jääräpäisyys tarkoittaa.”

- Tähän suuntaan Unskikin ajatteli fundeeratessaan, että Paavolla olisi jokin toinen suunnitelma kuin Suomen eurojäsenyyden vastustaminen. Hän ei vain saanut kakistetuksi sitä ulos … tai uskaltanut kakistaa?

”Se on totta. Väyrysen kanssa pitää olla varpaillaan. Faktoja olisi iskettävä pöytään, mutta niitä ei taida löytyä muualta kuin hänen omasta päästään. Viittaus ikään (syksyllä 70 vuotta) ei riitä mihinkään. Pitäisi tietää enemmän. Yllätys on politiikassakin kovaa valuuttaa. Toimittaja voi sillä spekuloida, mutta peluri paljastaa korttinsa vasta silloin, kun voitto on varma … tai hän laskee, että se on varma.”

- Juuri varmuus tässä askarruttaakin. Vanhastaan tiedetään, että kun Väyrynen on hiljaa, jotakin muhii hänen mielessään. Nyt Unski sanoo, että Väyrysellä on tekeillä hanke, jolla hän pyrkii haastamaan Sipilää ja muuta keskustan johtoa. Ehkä eliittitoimittaja tietää tästä asiasta enemmän kuin rivikansalainen, joka joutuu elämään arvausten varassa … epäilen kyllä tätäkin, koska PV on eräänlainen politiikan musta aukko … hän vetää kaiken sisäänsä, mutta ei päästä mitään ulos …

”Tuo ei kirjaimellisesti ottaen pidä laisinkaan paikkaansa. Paavohan on julkaissut hyllymetreittäin omia ajatuksiaan. Ei hän ole niitä pantannut. Hänen kansalaisaloitteensakin oli ihan julkista kamaa. Nyt eduskuntakin joutuu ottamaan siihen kantaan. Salailu ei kuulu …”

- Salailu ja salailu! Harvoin ihminen perimmäisiä toiveitaan toreilla julistaa. Voin vain kuvitella, kuinka pystymetsästä nousseen puoluejohtajan kiitokset ja hymistely syövät entistä johtajaa ja mieli palaa takaisin taisteluun … sanomaan, mikä on oikein ja missä on menty metsään … kyllä siitä stressiä syntyy …

”Aivan oikein. Jotkut hiusasiantuntijan sanovat, että juuri stressi aiheuttaa harmaantumisen. Se puree sisuskaluihin … vaikka kyllä kait se on yhtä paljon kiinni geeneistä …”

Tauko.

Tähän jäimme Viljon kanssa. Emmekä mekään rohjenneet ryhtyä pohtimaan, mikä on Paavo Väyrysen varsinainen yllätys, johon Unto Hämäläinen viittaa. Hänen paluunsa europarlamentista sisäpoliittiselle areenalle ei ole sellainen. Sehän oli (tai on) odotettavissa.

Tamminiemen pesänjakajista syntyi aikoinaan melkoinen kohina.

Mäntyniemen pesänjakoon on vielä aikaa. Paljon aikaa.

420. Pahalla silmällä 160103

Hän nousi ylös väärällä jalalla. Koko päivä meni pilalle. Solmuun. Hyvä että säilyi hengissä.

Vanhat sanonnat purevat. Joskus ne ovat kohdallaan. Joskus eivät. Sattuma jyllää niissäkin.

On kuitenkin vissi ero siinä, nouseeko väärällä jalalla vai katsooko pahalla silmällä.

Viljo Vähänen halusi korostaa tätä eroa, kun lähestyimme Ryssänkärkeä sunnuntaiaamun hämärässä, kevyen lumipyryn keskellä.

”Jos nousee väärällä jalalla, se on vahinko. Ei sitä tule ajatelleeksi. Asiat alkavat vain luiskahdella pieleen ja sille yrittää keksiä jonkinlaisia perusteita, selitystä.”

”Mutta jos katsoo pahalla silmällä, se on tahdonvaraista, tarkoituksellista. Halutaan loukata, vahingoittaa. Tehdä pahaa.”

Olimme analysoineen Viljon kanssa tasavallan presidentin uudenvuoden puhetta ja lukeneet sen synnyttämiä kommentteja.

Hämmästelimme erään emeritusprofessorin kitkerää kieltä. Se istui huonosti tiedemiehen suuhun.

Turhanpäiväistä sapelien kalistelua ja tarpeetonta yleisön suosion kosiskelua … sanoma oli taas monelta osin varsin tulkinnanvarainen ja epäselvä … tyytyi vain viittaamaan puolihämärästi vanhaan sanontaan … kaksi hurskasta toivomusta, jotka on kuultu satoja kertoja jo aiemmin … tyytyi vain fundeeraamaan hämärästi …

Ja lopuksi vielä kunnon töytäisy:

Tyytyi toivottamaan puheensa päätteeksi kaikille hurskaasti Jumalan siunausta. Tuolla tavalla sitä gallup-kannatusta kasvatetaan.

”Se oli silkkaa vihapuhetta, jota paha silmä tuottaa. Tarkoituksella. Loukkaamistarkoituksessa.”

- Mutta tuskinpa Mäntyniemi siitä pahastuu … ellei sitten Jenni, jonka runollinen kädenjälki näkyi tekstistä …

”Hyvä tahto hautautuu herkästi pahansuopaisuuden alle. Tai jotkut eivät vain yksinkertaisesti siedä hyviä uutisia. Paha pitää kaivaa esille väenväkisin. Joillekin se näyttää olevan elinehto.”

Pahalla silmällä näkee kaiken pahasti.