432. Strategioista 160208

”Strategia on sotilaiden puhetta. Se on taistelukentän termi. Eikä se siitä miksikään muutu, vaikka se on levittäytynyt muillekin elämänalueille, arkielämäänkin. Kysymys on voittamisesta, vihollisen nujertamisesta.”

Viljo Vähänen oli varma asiasta.

Olimme siis palanneet muutaman päivän takaiseen teemaamme, joka lähti siitä, että varikset riitelivät, kuka uskaltaa ottaa suurimman kimpaleen ikkunani alle kuolleesta vanhasta rusakosta (ks. 430. Kapitalismin kulta-aikaa? 160202)

Carunasta oli noussut suuri kohu. Hesarikin oli selvittänyt, ketkä ministerit olivat olleet tekemässä ratkaisevia päätöksiä siitä, että sähkön jakeluverkko oli siirtynyt kansainvälisten kapitalistien hallintaan. Tämän aamun media ehti jo kertoa, että yhtiön toimitusjohtaja tunsi joutuneensa tikkatauluksi.

”Taistelukentillä voittajia juhlitaan. Parhaimmille rakennetaan riemukaaria. Hävinneet saavat hävetä. Pettureista tulee hylkiöitä.”

Viljo oli lukenut historiankirjansa.

”Harvempi kysyy, miltä tikkataulusta tuntuu, kun sitä pommitetaan kesän mittaan sadoilla teräväkärkisillä piikeillä ja kansa hurraa, kun parhaimmat osuvat kerta toisensa jälkeen suoraan sydämeen.”

- Aivan. Ymmärrän hyvin, miltä Carunan toimitusjohtajasta on tuntunut näinä päivinä.

Emme hypänneet kuitenkaan aamukävelyllämme aiheeseen liittyvään, tuttuun teemaan "Eihän tässä näin pitänyt käydä", vaikka houkutus oli suuri, koska olimme jo sivunneet sitäkin jokin aika sitten (ks. 428. Testamentti 160125), vaan päätimme palata joskus myöhemmin siihen strategiaan, jolla erään vanhan puolueen kunniapuheenjohtaja on tunkemassa kuin käärmettä pyssynpiippuun uutta puoluetta poliittiselle näyttämölle.

Sen sijaan jäimme pohtimaan, miksi Caruna vapautettiin strategisten päätösten vankilasta ja päästettiin kikkailemaan verotuksella ja hintapolitiikalla.

Eikö sähköntuotanto ja -jakelu kuulukaan suomalaisen yhteiskunnan strategisesti tärkeiden asioiden kategoriaan? Eikö juuri se kaipaisi valtavan mutkikkaaksi paisuneessa, teknis-teollisessa maailmassa valtion erityissuojelua? Onhan energian häiriötön tuotanto ja jakelu (sydämen toiminta, verisuonisto, aivot – punasolujen voima) ihmiskropankin hyvinvoinnin perusehto!

Mens sana in corpore sano.

”Tässä kysymyksessä sotilaiden puhe ja arkielämän filosofia menevät päällekkäin tai sisäkkäin, jos niin haluat.”

”Sodassa on osattava tehdä oikeita strategisia päätöksiä. Minkä tyyppisiä joukkoja käytetään milläkin taistelukentällä. Milloin hyökätään mihinkin kohteeseen. Milloin on oikea hetki perääntyä, jotta voittoa ei vaaranneta. etc etc. Siitä on kirjallisuutta loputtomasti. Sitä opetetaan sota-akatemioissa. Sitä harjoitellaan. Tärkeintä on tietää, missä kunnossa omat joukot (punasolutuotanto, luusto, hermosto, sisäelimet) ja vihollisen joukot (valkosolut, bakteerit, virukset) ovat. Sotilaiden puheessa oikean strategian valinta on johdon asia. Käskyvaltasuhteiden, hierarkian, on oltava kunnossa. Paperilla power pointissa kaikki on selvää kuin pläkki.”

”Sotilaiden puhetta on kautta vuosisatojen yritetty siirtää myös siviilielämään, arkeen. Poikkeuksetta kaikki kokeilut ovat johtaneet totalitaariseen järjestelmään, diktatuuriin. Silti perusajatus siitä, että koko yhteiskuntakoneiston on oltava kunnossa, on tärkeä. Herkimpiä osia on suojeltava …”

TAUKO

Huomasimme lähestyvämme Viljon kanssa Caruna-ongelman ydintä.

Mitä strategisessa ajattelussa tarkoitetaan, kun puhutaan ”herkimmistä alueista” ja mitä sillä, kun vaaditaan ”suojelusta”?

Ne ovat yhtä tärkeitä sotilaille kuin siviileille. Siitä olimme yhtä mieltä, mutta arvelimme, että juuri niiden suhteen sotilaiden ja siviileiden puheessa on vissi ero. Ehkä hyvinkin tärkeä.

Herkkyys ja suojelu voivat käsitteinä olla samansisältöisiä sotilailla ja siviileillä, mutta johtopäätökset toimenpiteet saattavat erota jyrkästi toisistaan.

Niin sanotuilla ”pehmeillä alueilla” (koulutuksessa, kasvatuksessa, taloudessa) toimenpiteetkin saattavat olla samankaltaisia, mutta työvälineillä on järisyttävä ero.

”Aivan”, Viljo heräsi. ”Konepistoolin tehtävänä on tappaa. Atomipommin tehtävänä on tappaa. Sukellusveneen tehtävänä on tappaa. Lennokin tehtävänä on tappaa. etc Tavallinen siviili-ihminen on aina osannut keksiä aseita sotilaiden käyttöön, mutta myös itsensä suojeluun. Tämä ketju on kautta historian ollut katkeamaton.”

”Sähköverkkokin voi tappaa, mutta sen tarkoituksena ei ole tappaa. Päinvastoin. Sen tarkoituksena on suojella, auttaa ihmistä. Juuri siksi sen rakentaminen, kunnossapito ja suojaaminen on välttämätöntä. Se on  yhteiskuntaelämän perustavoite. Unohtuiko se ministereiltä, kun he päästivät sen strategisten päätösten vankilasta?”

- Tätä kautta joudutaan kyllä loputtomaan suohon, yritin keskeyttää Viljon vuodatusta. – Eihän perussuomalaisilla – tarkoitan siis luolasuomalaisia – ollut nuotioilla ja laavuillaan mitään sähköverkkoa. Kyllä heidän piti tulla toimeen ihan omillaan.

”Se on totta. Caruna-jupakan paras puoli onkin siinä, että se avaa mahdollisuuden puhua energiatuotannosta kokonaisuutena ja nähdä, kuinka se on aina ollut kotimaisen ja kansainvälisen kapitalismin taistelukenttänä. Nyt siellä näyttävät jylläävän pelottavan suuret voimat. Siinä taistelussa Suomen valiokin on heiveröinen, pikku tekijä.”

MUTTA

Ehkäpä juuri siksi tarvittaisiin valtion voimakkaampaa otetta koko energiatuotannon ketjussa. Enää ei tarvitse pelätä, että kommunismin aave tulisi pelottelemaan Eurooppaa.

Vai tarvitseeko?

431. Kissa pöydällä 160204

Lennokkailla sanonnoilla on pitkät siivet. Ne kantavat joskus yli vuosisatojen ja sukupolvien, kuten Niilo Säntti, mouhijärveläinen sanaseppo on osoittanut.

(Googlen mukaan N.S. on ollut vuosia kiinnostunut sanojen alkuperästä. ”Ne ovat jokapäiväisen puheen suolaa, jotka ovat peräisin erimerkiksi käännösvirheistä, historian tapahtumista, tarinoista tai Raamatusta)

Kun piti määritellä suuren kissapentueen sukupuolijakauma, nostettiin katit yksitellen pöydälle, jotta saatiin varmuus siitä, kuinka monta tyttöä ja poikaa seurueeseen kuului.

Usein sanonnoilla on yksinkertainen, arkinen selitys.

Alkuperäinen merkitys katoaa helposti.

Kuten kävi Finlandia-talolla keskiviikkona, kun tasavallan presidentti avasi valtiopäivät.

Media ja asiantuntijat näkivät kissan pöydällä.

Sitä ihmeteltiin. Hämmästeltiin. Siitä riideltiin heti tuoreeltaan. Presidenttiä kiiteltiin rohkeudesta (mistä alkuperäisessä tarinassa, sukupuolen määrittelyssä, ei ollut laisinkaan kysymys, vaan ainoastaan puhtaasta tiedosta, jolla saattoi kylläkin olla sekä moraalisia että kaupallisiakin ulottuvuuksia) ja moitittiin pyhien arvojen loukkaamisesta.

Yhtä kaikki. Kissa oli nostettu pöydälle koko kansan katseltavaksi ja arvioitavaksi. Niin korkealla, että se näkyi kauas rajojenkin taakse.

Ja kuin taikaiskusta vanha ideologinen kiistakysymys – vasemmisto vs. oikeisto – rävähti esiin. Eikä kestänyt monta hetkeä, kun suuri yleisö tajusi, että tässähän on kysymys valtapolitiikasta. Hallitus vastaan oppositio. Ja perustuslaista. Millä oikeudella presidentti puhuu? Millä oikeudella hän nosti kissan pöydälle?

Millä oikeudella ja miksi tasavallan presidentti tulee opettamaan kansanedustajille, millaiselle arvopohjalle itsenäisen Suomen valtiojärjestys rakentuu?

Hakeeko presidentti takaisin vanhoja, perinteisiä ohjaksiaan ulkopolitiikan johtamisessa?

Joko nyt vaalitaistelu alkoi?

etc etc

Keskustelu on vasta alussa.

Yhdet muistivat, että nykyinen presidentti on reaalipoliitikko. Siksi uskottava ja oikeassa. Toiset väittivät, että sanat olivat epämääräisiä, vääriä, virheellisiä. Pelottaviakin!

Viljo Vähäsellä oli oma käsityksensä pöydälle nostetusta kissasta.

”Kissa on mielenkiintoinen symboli moniarvoiselle keskustelulle. Kotikissa felis catus  on metsäkissasta felis silvestris polveutuva ja petoeläinten Carnivora lahkoon kuuluva nisäkäslaji. Jokaisella on oikeus nähdä kissa joko ystävänä tai vihollisena. Joillekin se on lempeyden, luottamuksen ja viisauden symboli. Toisille se edustaa oveluutta, sitkeyttää, taistelua ja vihaa. Kun kissa nostetaan pöydälle, sen ominaisuudet eivät katoa, vaikka ilmiasu on vuosituhansien kuluessa vaihdellut suuresti.”

”Keskustelu arvoista ja arvopohjasta on kissamaista. Sen hahmo on tunnistettavissa yli maantieteellisten, poliittisten ja yhteiskunnallisten rajojen. Mutta sitä ei pitäisi ankkuroida mihinkään yksittäiseen kulttuuriin tai elämänmuotoon.”

”Presidentin valtiopäiväpuheeseen sisältyi eräs käsite, joka on mielestäni  hyvin kissamainen. Se on tasapaino. Toistan sen tässä, koska sen varassa on helppo nähdä, millaisen kissan hän nosti pöydälle:

Meidän on nyt pakko hahmottaa, mihin pyrimme. Tavoitteena on tasapaino, joka olisi kaikilta näkökulmilta katsottuna vähintäänkin tyydyttävä, sitä parempaan emme mitenkään nyt yletä. Ensinnäkin eurooppalainen arvoperusta ja järjestys on turvattava, tästä ei voi olla epäselvyyttä. Toiseksi meidän on autettava niitä, jotka ovat hädässä tai vainon kohteena. Me emme voi nyt auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi. Eurooppa hakee edelleen tasapainon ratkaisua. Nyt monet hallitukset tekevät sitä omin päin, ja vain kohdaltaan tai uhitellakseen ja pelotellakseen. Jossain vaiheessa jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita. Siitähän noissa kansallisissa ehdotuksissa on enimmäkseen kyse.

”Puolueideologioista ja valtapolitiikasta lähtöisin olevat tulkinnat vääristävät herkästi kissan piirteitä ja ominaisuuksia. Silloin myös operationaalinen tasapainon käsite kadottaa merkityksensä.”

- Ehkä tälle sukupolvelle pitäisi rakentaa kissa rautalangasta, jotta se ei lähtisi lentämään omille teilleen, vaan pysyisi kiinni Niilo Säntin säntillisessä tarinassa!

430. Kapitalismin kulta-aikaa? 160202

Katselin aamuhämärissä, kuinka varislauma nokki työhuoneeni ikkunan alla isokokoista rusakkoa, joka oli yön aikana kuollut – ehkä vain vanhuuttaan – ja hautautunut räntäsateen alle. Sitä kävi sääliksi, mutta eihän sellaiselle mitään voi. Se on elämän laki. Yhden kuolema on toisen elämä.

Varikset kinastelivat keskenään parhaista paloista.

Tuli mieleen sosialismi, kapitalismi ja Neuvostoliitto. Kuoliko sosialismi? En tiedä, mutta kapitalismi sai siitä joka tapauksessa  piristysruiskeen. Härski homma. Mutta sellaistahan rujohenkinen elämä  on. Revitään irti mahdollisimman suuria kimpaleita sieltä, mistä niitä sattuu irtoamaan.

Juuri silloin ovikelloni rämähti soimaan.

Siellä oli Viljo Vähänen.

Kun räntäsade jatkuin, emme lähteneet liukastelemaan kohti Ryssänkärkeä, vaan päätimme jäädä aamuteelle.

Pureskelimme uutisia Carunasta ja sähkönsiirtoliiketoiminnasta. Äkkinäisistä hinnankorotuksista. Kauhisteluista.

”Elämme kapitalismin kulta-aikaa”, Viljo aloitti. ”Kun Neuvostoliitto romahti – aivan kuin tuo rusakko – variksille koitti kulta-aika. Tapahtuiko se sattumalta vai odotetusti, on sivu seikka. Hetki oli koittanut. Vainaja voitiin paloitella suruttomasti. Tuosta poikki ja pinoon. Enää ei tarvittu teoriaa. Käytäntö löytyi suoraan lääkekaapista. Shokkiterapia. Siitä se ei selviä.”

- Mutta rusakkohan oli jo kuollut!

”Aivan niin. Shokkiterapia oli vain silmänlumetta. Varikset repivät sen, minkä irti saivat ja lensivät hetkessä tuttuihin piilopaikkoihinsa, kansainvälien kapitalismin suojaverkon alle …”

Tauko.

Selvitimme pikaisesti Corunan historian ja omistussuhteet. Runko löytyi helposti Googlesta. Selvä tapaus. Ei sille mitään voi. Ainoatakaan vapaan markkinatalouden sääntöä ei ole rikottu. Kaikki on tapahtunut lain ja asetusten mukaisesti. Hieman huvitti perusujen myöhäisherännäisyys. Että nyt asia viedään eduskuntaan! Siellähän se on kaiken aikaa ollut.

Caveat consules!

MUTTA

Viljo kaivoi taskustaan tarinan kulta-ajasta:

Antiikin aikana vallinneen käsityksen mukaan kulta-aika oli ihmiskunnan ensimmäinen kausi, jolloin ihmiset elivät onnellisina ja vailla huolia. Työtä ei tarvinnut tehdä, eikä sairauksia, vanhenemista ja kuolemaa ollut. Kaikkialla vallitsi oikeus ja järjestys, eikä sotia käyty. Kulta-aikaa seurasivat hopea-, vaski- ja rauta-aika, joiden kuluessa sairaudet, työ ja jumalattomat tavat lisääntyivät. Samantapaisia näkemyksiä esiintyy myös Intian ja Lähi-idän kulttuurien mytologioissa.

”Kapitalismin kulta-aika on tosiasiassa vääristynyt vuosisatojen saatossa rauta-ajaksi, mutta vapaan markkinatalouden illuusiossa se elää jälleen uutta kulta-aikaansa. Kun sosialismin mörkö ajettiin pois näyttämöltä, kapitalismin kuningastanssijoille jäi valtavasti tilaa ja sitä he ovat osanneet käyttää hyväkseen.”

- Se on totta. Mutta mikä on vaihtoehto? Onko sitä olemassa?

”On tietysti. Sitähän on etsitty antiikin ajoista lähtien. Päämääränä ja tavoitteena se ei ole mihinkään kadonnut. Kaikki imperiumit, jotka ovat yrittäneet tukahduttaa ihmisen vapauden, ovat aina tuhoutuneet. Ajatus ihmiskunnan kulta-ajasta on säilynyt eri kulttuureissa. Se on kerta toisensa jälkeen osoittanut elinvoimaisemmaksi kuin yksikään totalitaarinen järjestelmä. Ehkä jälleen lähestytään aikaa, jolloin meilläkin pitäisi ryhtyä ajattelemaan valtion roolia ja tehtäviä uudelleen, uudella tavalla. Ilman takaraivossa jyskyttävää sosialismin pelkoa.”

Tauko.

Varikset näyttävät jättäneen rusakon rauhaan. Lumi hautaa sen allensa. Se ei nouse enää koskaan jaloillensa. Se ei herää kevätaurinkoon.

429. Vilpittömyydestä 160201

Kumpi on pahempi? Hyväntahtoinen mutta vilpillinen vai pahantahtoinen ja vilpitön? Vai onko hyväntahtoinen aina vilpitön ja pahantahtoinen vilpillinen?

Ajatukset tahtovat mennä solmuun, kun pohtii Suomen ja Venäjän välisiä suhteita tällä hetkellä.

Paukkuja lentelee. Sammakot hyppivät. Sanat ovat saippuaa. Ne luiskahtavat käsistä. Välähtävät ja sitten katoavat.

”Suomen roolina on  näytellä tyhmää. Suuremman yksinvallan perustelut rakentuvat refleksinomaiselle valehtelulle” (Kirjailija Jari Tervo blogissaan ”Venäjä koputtaa” 1.2.2016)

Joku majurikin lausahti jotakin rohkeaa politiikasta, vaikka sotamiesten pitäisi olla hiljaa, kun korkeuksissa tuulee. Se on vanha tapa.

Hyvää he varmasti tarkoittivat. Vilpittömästi.

Vilpillisen maine on nimittäin kovin rujo. Epäluotettava. Epärehellinen. Umpikiero. Petollinen. Konnamainen.

Kuka sellaiseen asuun haluaisi pukeutua?

Ei kukaan.

Näyttää kuitenkin (valitettavasti) siltä, että kansainvälisissä suhteissa usko hyväntahtoisuuteen on hiipumassa.

Vilpitön mieli puetaan yhä useammin vihapuheen mantteliin, joka vyötetään kiinni mitä mielikuvituksellisimmilla ”faktoilla”.

Naapurisuhteiden kannalta se on valitettavaa ja vaarallista.