454. Kansakoulusta kansalaispalkkaan 160509

Kansankynttilät eivät ole sammuneet, vaikka ne ovat tuikkineet jo sataviisikymmentä vuotta. Päinvastoin. Vasta nyt on alettu tajuta, kuinka valtavan suuri merkitys kansakoululaitoksen synnyllä 1800-luvun puolivälissä on ollut suomalaisuudelle ja kansallisen sivistyksen vahvistumiselle.

Tämän prosessin työmyyrinä ovat olleet kansakoulunopettajat, kansankynttilät. Heidän arvokas työnsä jatkuu edelleen, vaikka tittelit ovat muuttuneet.

Ajatus kansalaisten kasvattamista kansakunnan käyttöön on tietysti ikivanha. Se on aina ollut tiukasti kytköksissä yhteiskunnalliseen valtataisteluun ja poliittiseen kulttuuriin.

Se on soinut hälytyskellon tavoin niin verisimpien diktaattoreiden kuin ihanteellisimpien valistustyöntekijöidenkin aivoissa. Kaikki johtajat, niin suuret kuin pienet, ovat aina haaveilleet kansan syvien rivien tuesta ja luottamuksesta. Se on ollut poliittisen ja taloudellisen vallan kivijalka, peruskivi ja kurkihirsi.

Meilläkin ajatus kansankynttilöistä syttyi paljon ennen kuin varsinainen kansakoululaitos sai alkunsa itsenäisyyttä hapuilevassa tsaristisessa Suomessa, joka oli onnistunut irtaantumaan Napoleonin sotien kyljessä kuninkaallisen Ruotsin kahleista. Vuonna 1866 annettua kansakouluasetusta pidetään ensimmäisenä ponnahduslautana, vaikka ajatus luotettavan ja uskollisen työvoiman kouluttamisesta oli herännyt jo teollisen vallankumouksen alkuhetkillä ”sivistyneiden ja kaukonäköisten kartanonomistajien ja tehtailijoiden mielissä”, kuten Googlessa kerrotaan.

 ”Kouluja perustettiin melko laiskasti, sillä kansan keskuudessa katsottiin kirkollisen kiertokoulun riittävän tavallisen ihmisen sivistykseksi. Tuolloin nelivuotisen kansakoulun uskottiin opettavan lapset laiskoiksi ja totuttavan heidät kirjoihin ruumiillisen työn sijasta. Kaupungeissa kansakouluja perustettiin aktiivisemmin, sillä teollisuus tarvitsi lasku- ja lukutaitoisia kansalaisia eikä toimettomille lapsille ollut lapsityövoiman käytön vähentyessä parempaakaan käyttöä.”

Kansakoululaitoksesta kehittyi kuitenkin vuosikymmenien kuluessa suomalaisen yhteiskunnan poliittinen ja taloudellinen peruskivi.

Kansakoulun isänä tunnetun papin, Uno Cygnaeuksen (1810-1888) uskonnollisen vakaumuksen myötä laitos sai voimakkaan oikeistolais-porvarillisen alkusysäyksen, joka on värittänyt suomalaisen koululaitoksen historiaa näihin päiviin saakka.

Pittoreskina muistikuvana tästä historiasta on tuore kohina, joka syntyi dosentti Jari Leskisen kirjasta ”Kohti sosialismia! – Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973-75” (Siltala).

Viljo Vähänen ei kuitenkaan halunnut keskustella Pirkkalasta, koska sen pointti katosi historian kuuluisaan roskatynnyriin sen myötä, kun Neuvostoliitto lakkautettiin. Hän oli tosin kyllä sitä mieltä, että se kirves kilahtaa kyllä vielä tänäkin päivänä demareiden nilkkaan. Olivathan idean arkkitehteina puolueen uskolliset miehet, puoluesihteeri Ulf Sundqvist ja kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho - eikä pääministeri Kalevi Sorsakaan seisonut aivan syrjässä.

Sen sijaan Viljo halusi etsiä yhtymäkohtia kansakoululaitoksesta ja kansalaispalkasta käytävän keskustelun väliltä.

”Kansakoulun historia osoittaa, kuinka satsaus yleissivistykseen on ollut koko suomalaisen yhteiskunnan kannalta järkevää ja tuottoisaa. Sen pohjallehan rakentui myös oppikoululaitos ja sen varassa ovat kehittyneet nykyiset yliopistot ja koko muu korkeampi koulutus. Toistaiseksi ei vielä tiedetä, oliko kansakoulun syrjäyttänyt peruskoulu viisas vai varomaton päätös. Joka tapauksessa näen, että koko kansan sivistystaso on 150 vuodessa kohonnut merkittävästi, ja nyt olisi korkea aika vahvistaa tämän kehityksen taloudellista perustaa.”

Ahaa. Tästä siis kenkä puristi tänä aamuna, kun kävelimme jälleen kirkkaassa auringonpaisteessa kohti Ryssänkärkeä.

”Poliittisen ylärakenteen horjuminen saattaa tässä tilanteessa osoittautua kohtalokkaaksi. Suurten ja pieneten puolueiden sisäinen valtataistelu saattaa hämärtää ja viivästyttää kansalaispalkkaa taikka perustuloa koskevaa tarpeellista ja välttämätöntä päätöksentekoa.”

”Hallituksen turvautuminen vanhaan kokeilumalliin lienee kyllä viisasta, mutta nyt ei saisi hämärtyä se tosiasia, että samalla tavalla kuin kansakoululaitoksen kehityksen alkuaikoina epäiltiin, että lopputuloksena vain laiskat ja lahjattomat vapaamatkustajat hyötyisivät, osoittautui vääräksi, kansalaistulokin tulee osoittautumaan oikeaksi ratkaisuksi – jos se saa taakseen riittävän voimakkaan, yli puoluerajojen ulottuvan tuen.”

”Jos markkinavoimat olisivat saaneet ratkaista kansakoululaitoksen kehityksen, siitä ei olisi koskaan saatu niin runsasta ja koko yhteiskuntaa hyödyttävää satoa kuin nyt saatiin.”

”Sama koskee kansalaispalkkaa – annetaanpa sille mikä nimi tahansa. Kansantalousmiehet ja muut talousteoreetikot saavat vapaasti riidellä syntymässä olevan lapsen nimestä. Siihen heidän koulutuksensa kyllä riittää.”

453. Sacred Harp 160507

Kirkko & Kaupunki on hämmästyttävä lehti. Ei ainoastaan sen vuoksi, että se on nykyisin ainoa paperiversio, joka kolahtaa postiluukustani joka perjantai eikä edes sen vuoksi, että luen sen aina kannesta kanteen, vaan siksi, että se on uhanalainen ja että siitä löytyy usein häkellyttäviä tarinoita.

Kuten numerosta 16, joka ilmestyi eilen, heti helatorstain jälkeen ja jonka olimme Viljo Vähäsen kanssa ehtineet lukea ennen kuin läksimme puolelta päivin kohti Ryssänkärkeä.

Viljo oli innoissaan englantilaisella maaseudulla 1700-luvulla virinneestä laululiikkeestä Sacred Harp, ja minä (jälleen kerran) Ville Rannan pilapiirroksesta, jota Kerettiläinen säesti kysymällä, ”mikä on Irjan uskonnon sukulaisuussuhde yrmyluterilaisuuteen”.

Hauska oli myös Riina Katajavuoren kolumni Wifi Herran selän takana sekä tarina Odd Fellows-veljeskunnasta, joka alkanut veisata ihan vapaaehtoisesti yksinäisten vainajien hautajaisissa.

Salla Ranta oli otsakoinut tarinansa Pyhästä Harpusta vauhdikkaasti: ”Synkät ja raa’at virret vetoavat suurkaupungeissa.”

Viljo aloitti.

”Olen menettänyt otteen yrmyniskaiseen luterilaisuuteen. En käy juurikaan kirkossa, vaikka entisessä elämässäni se kuului sunnuntaisin pakko-ohjelmaan. Nizzassa olen kolunnut kaikki kirkot, mutta täällä ne ovat jääneet vieraiksi. Nyt aion hakeutua Sacred Harp-iltoihin, jotta voisin kuulla neliäänistä veisausta ja ehkä jopa osallistua siihen. Haluan myös nähdä omin silmin Pyhän Harpun laulukirjan nuotit. Kun Salla Rannan jutusta käy lisäksi ilmi, etteivät tilaisuudet ole ollenkaan hengellisiä ja että niihin tulee veisaajia uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolelta, naula veti. Siinä on sopivasti modernia säpinää. Haluan myös nähdä, kuinka veisaajat ryhmittyvät äänialoittain laulunjohtajan ympärille.”

- Etkö pelkää, että hetken kuluttua huomaisit istuvasi körttien herätysjuhlilla veisaamassa virsiä ilman säestystä?

Viljo mietti.

”Sellainen riski on tietysti olemassa. Kirkot ja herätysliikkeet seuraavat varmasti kuin haukat Pyhän Harpun liikkeitä suurkaupungeissa. Kun toisilleen vieraat ihmiset kokoontuvat yhteen minkä tahansa asian merkeissä, se kiinnostaa tietysti myös uskonnollisia liikkeitä. Verkot heitetään heti niille apajille.”

- Tavallaan tämä koskee myös Odd Fellows-veljeskuntaa, jonka juurten sanotaan ulottuvan jo israelilaisten Baabelin-vankeuteen saakka. Yksinäisyys surun ja kuoleman hetkellä yhdistää tosin ihmisiä aivan toisella tavalla kuin ”raju, raaka ja karkea laulu”.

”Se on totta. Ystävyys, rakkaus ja totuus voivat toisaalta olla virikkeinä yhtä hyvin uskonnollisille kuin maallistuneillekin harrastuksille.”

- Mutta mitä sanot Irjan uskonnosta, jota Kirkko & Kaupungin vakiokolumnisti ja pilapiirtäjä käsittelevät samanlaisessa hengessä? Onko niin, että ”Irja on piispakaartista ainoa, jolla on munaa sanoa asiat halki”?

”Onhan se vahvasti sanottu! Rehevää suomenkieltä. Siitä saattaisi löytyä meheviä ilmaisuja myös Sacred Harpin laulukirjaan.”

- Etenkin jos runoilija Riina Katajavuori saisi luvan hieman terävöittää tekstiä istuttuaan hetken Saithesin kalastajakylän pittoreskissa Cod & Lobster-pubissa.

452. Sapere aude 160506

Helatorstai tarjosi Viljo Vähäselle aiheen pohtia, mitä meidän pitäisi tietää. Mitä meidän pitäisi uskaltaa tietää? Riittääkö yksi totuus, vai onko totuuskin kulttuurinen muuttuja, kuten Collège de Francen kunniaprofessori Jacques Bouveresse pohdiskelee Le Monde Diplomatiquessa 2/2016 (Nietsche vastaan Foucault. ”Kyseenalainen totuus”)

Nousiko Jeesus taivaaseen neljäntenäkymmenentenä päivänä pääsiäisestä? Miten se tapahtui?

Tai kiipesikö Muhammad yömatkallaan tikapuita pitkin taivaaseen, jossa hän tapasi profeettoja ja Jumalan vai lensikö hän taivaaseen ratsunsa Buraqin selässä?

”Kuinka paljon uskallusta meiltä vaaditaan, jotta voisimme joko hyväksyä nämä tapahtumat historiallisina totuuksina tai hylätä ne satuina taikka tavanomaisina mielikuvitustarinoina?”

Viljon kysymykset tuntuivat helatorstaina, jokavuotisena kristillisenä juhlapäivänä, hieman vaikeilta, kun yhtä hyvin olisimme voineet ihmetellä, miksi Trumpista saattaa tulla jenkkien uusi presidentti tai miksi Orpo saattaa voittaa Stubbin kokoomuksen sisäisessä valtataistelussa.

Päätimme kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä aiheessamme, kun lähestyimme lähes kesäisessä auringossa Ryssänkärkeä.

- Tiedon ja uskon välillä on joskus aika syvä rotko, sain sanotuksi ennen kuin Viljo jatkoi. – Tieto on valtaa, mutta kyllä uskollakin on samoja ominaisuuksia. Joskus tuntuu siltä, että uskominen vaatii enemmän rohkeutta kuin tietäminen, mutta joskus taas, että asia on täsmälleen päinvastaista. Väärä usko voi olla hengenvaarallista, mutta kyllä väärä tietokin voi johtaa tuhoon. Tasapainon saavuttaminen uskon ja tiedon välillä saattaa olla mahdotonta? Molemmissa suunnissa fundamentalismilla voi olla katastrofaalisia seuraamuksia?

”Tarkistin kuitenkin, mitä Apostolien teoissa sanotaan helatorstain peruskysymyksestä.”

Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa nojalla on asettanut … he näkivät, kuinka hänet otettiin ylös, ja pilvi vei hänet heidän näkyvistään. Ja kun he Jeesuksen etääntyessä vielä tähysivät taivaalle, heidän vieressään seisoi yhtäkkiä kaksi valkopukuista miestä. Nämä sanoivat: ”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle?”

”Koraanissa Muhammadin taivasmatkasta on viittauksia vain kahdessa Yöllisen matkan suurassa, mutta perimätiedoissa haditheissa kerrotaan tarkemmin, että enkeli Gabriel herätti Muhammadin eräänä yönä ja lennätti hänet kolmella loikalla Al-Aqan moskeijaan, Jerusalemiin, josta hän kiipesi taivaaseen.”

”Molemmat tarinat vaativat lukijaltaan joko melkoista mielikuvitusta ja suvaitevaisuutta tai järkkymätöntä uskoa totuuteen eli siihen, että Raamattu ja Koraani ovat virheettömiä lainauksia teksteistä, jotka Jumala on sanellut ihmiselle ja niitä on sen vuoksi noudatettava kirjaimellisesti!”

- Minulle sapere aude ei kyllä aukea näillä eväillä. Niiden mukainen totuus ei yksinkertaisesti ole uskottava!

”Olisiko siis jokin vaihtoehtoinen totuus mielestäsi uskottavampi?”

Tämän kysymyksen ratkaisemiseksi yksi kokonainen helatorstaikaan ei olisi riittänyt.

Niinpä vetosin alussa mainitsemaani Bouveressen artikkeliin, jossa tämä siteeraa saksalaista matemaatikkoa Fridrich Ludwig Gottlob Fregeä (1848-1925).

Tämän mukaan ”on yksi asia olla tosi, toinen asia myöntää totuutena pidetty todeksi, ja tämä erottelu vetää mukaansa myös sen, että totuuslait ovat yksi asia, väitteen todeksi myöntämistä säätelevät lait toinen.”

”Eipä tuo vielä kovin paljon helpottanut tietämisen tuskaa!”

- Ehkä ei, minun oli pakko myötää. – Sen sijaan Juha Kuvajainen avaa uusimmassa kirjassaan Uskalla tietää – tiedonto vai tietämisen vapaus (Taivaankaari, Karjaa, 2016) kokonaan uuden näkökulman tietämisen maailmaan.

”Nykyinen, pelkästään ulkoiseen tietoon perustuva kulttuurimme on pilkkonut elämän pienen pieniksi paloiksi eikä kukaan osaa enää liimata niitä yhteen. Olemme luoneet itsellemme tietoon perustuvan, uskonnon kaltaisen uskomusjärjestelmän – tiedonnon – pitämällä merkityksellisenä vain sitä, minkä tulkitsemme yleiseksi, tutkimuksin todistetuksi ja objektiiviseksi. Näin olemme kaventaneet ihmisenä olemisen kenttämme paljon pienemmäksi kuin se todellisuudessa on.”

”Meidän on syytä pohtia uudelleen sitä, mitä pidämme tietona ja tietämisenä. Ulkoinen tieto on vain osa sitä tiedon kokonaisuutta, johon meillä on ihmisinä pääsy. Meillä on kyky tietää asioita myös sisäisesti, ja tätä kykyä myös käytämme arjessa koko ajan.”

Tiedon tulkinta? Uskallus?

Päätimme Viljon kanssa palata sapere aude teemaan viimeistään ensi vuoden toukokuun 25:ntenä päivänä, jolloin on seuraava helatorstai ja jolloin tasavaltainen Suomi on lähestymässä sadan vuoden kunnioitettavaa ikää.

451. Moninapaisuudesta 160503

Kaikki imperiumit tuhoutuvat. Tout empire périra. Vain harvoin sen näkee sisältäpäin, koska valta sokaisee. Eikä tuholla sitä paitsi ole mitään ennalta määrättyä aikataulua. Se tulee in due time. Ajallaan. Sitten, kun aika on kypsä.

Tämä tuli mieleen, kun katselimme Viljo Vähäsen kanssa aamulla huipputoimittajien keskustelua puoluejohtajien kiirastulesta kokoomuksessa, demareissa, vasureissa, vihreissä ja persuissa. Maalaisliittoon he eivät ehtineet aikapulan takia.

Jokainen jakkara tuntui heiluvan. Jokainen niitti natisi. Mitä tahansa voi tapahtua lähi kuukausina.

”Eletäänkö nyt monipuoluejärjestelmän kulta-aikaa?”

Kun katsellaan hieman laajemmin ympärillemme niin kotimaassa kuin maailmallakin, Viljon kysymys oli ehkä hieman yliampuva taikka hätäinen, mutta kuitenkin aiheellinen.

Demokratiahan on tunnetusti kaikkein monimutkaisin ja häilyvin valtiomuoto. Sillä on lisäksi suuri houkutus vääristyä yksinvallaksi, diktatuuriksi.

L'Etat, c'est moi.

Maailma on aina ollut täynnä yksinapaisuuden haaveita, aaveita ja ihanteita.

Moninapaisuus on raskas taakka!

Käytännössä se on osoittautunut mahdottomaksi. Hienosti suunnitellut ja suurella työllä rakennetut koneistot ovat aina alkaneet natista, ruostua tai muuten vain vanheta.

Lopuksi aika on murtanut ne tai ne ovat räjähtäneet omaan mahdottomuuteensa.

Tämä pätee niin kokonaisissa yhteiskunnissa ja valtioissa kuin niiden sisäisissä rakenteissa (puolueissa, eturyhmissä, armeijoissa, kirkoissa ja yrityksissä)

Viljo vastasi itse omaan kysymykseensä.

”Paperilla moninapaisuus näyttää kauniilta. Sateenkaaren osaa pikku lapsikin piirtää. Sadut suuresta kulta-aarteesta houkuttelevat aikuisiakin. Ajatus yhteiskuntasopimuksesta oli lumoava. Se hurmasi hetkessä pahimmatkin tosikot ja puoluepukarit. Mutta kateus ja omistamisen halu näyttää vieneen kalat tästäkin kirkkaasta järvestä. Voittoisat nyrkkitervehdykset kylvivät vihan siemeniä …”

- Aivan niin. Kun yksi kolmesta puoluejohtaja menee julistamaan, että tämä kaikki on meidän aikaansaannostamme, meidän linjaamme. Olemme harjoittaneet meidän politiikkaamme …

”Se on ajattelemattomuutta! Meidän poliittisella järjestelmällämme on vuosikymmeniä vanhat juuret, pöytätavat kutyymit. Ei niitä sovi tuolla tavalla loukata. Kun näyttämölle rynnätään suoraan pystymetsästä, hinta voi olla kova. Se on kuitenkin maksettava.”

- Niinhän se on. On unohtunut se tosiasia, että meillä on nyt porvarihallitus ja koko työväenliike on oppositiossa. Vasemmisto vs. oikeisto on osoittautunut sitkeäksi perusjaoksi! Matemaattinen voima eduskunnassa on vain symbolista. Ei se kestä poliittisia realiteetteja. Demareiden välikysymys ”Suomen linjasta” paljastaa riehakkaasti tämän rakenteellisen tosiasian. Tästä eteenpäin tämä tulee olemaan pelkkää huutoa …

”Ei järjen hiventä!”

Keskustelumme moninapaisuudesta loppui tylysti ennen kuin pääsimme lähellekään Ryssänkärkeä.

Onneksi Rouva Fortuna jaksoi hymyillä aurinkoisesti!