516. En Marche! 170207

Ranskassa muhii yllätys! Marseljeesin veriset sanat antavat vauhtia tälle keväälle, kun presidentinvaalien ensimmäinen kierros käynnistyy 23. huhtikuuta.

         Edetkäämme, isänmaan lapset,

         kunnian päivä on tullut!

         Meitä vastaan hirmuvallan

         verinen lippu on nostettu

         verinen lippu on nostettu.

         Kuuletteko konnuillamme

         noitten villien sotilaiden huudon

         jotka tulevat teidän syliinne asti

         leikkaamaan poikienne ja kumppaneidenne kurkut

         (Kertosäe)

         Aseisiin kansalaiset!

         Muodostakaa pataljoonanne!

         Marssikaamme, marssikaamme!

  kunnes epäpuhdas veri kastelee peltomme.

Viljo Vähänen painoi kuitenkin jarrua.

 ”Ei nyt sentään aivan noin konkreettisesti. Nythän eletään vuotta 2017 sivistyneessä Euroopassa eikä vuotta 1792, jolloin (virallisten aikakirjojen mukaan) heinäkuun 30. päivänä Marseillesta saapunut tasavaltalaisten sotilaiden komppania lauloi laulua saapuessaan Pariisiin, mistä laululle tuli nimi Marseljeesi. Siitä tuli yhdessä yössä suosittu taistelulaulu pariisilaisten keskuudessa. Kansalliskokous julisti laulun Ranskan kansallislauluksi 14. heinäkuuta 1795.”

Viljo oli kirjansa lukenut.

Mutta olimme myös lukeneet Nizzassa eilisen Nice-Matinin, jossa kerrottiin kissankokoisin kirjaimin, että kansa lähtee nyt marssille Emmanuel Macronin, 39v, puolesta ja että kansalaiskomitea En Marche! kerää vaalitaistelun viimeisillä metreillä valtavasti kannatusta niin oikealta kuin vasemmalta.

Kellot alkoivat soida.

Mikä mies? Mikä maa? Mikä valuutta?

Tietoa löytyi helposti.

Minun suhteeni on asioita, jotka monet jo tietävät. Olen käynyt Ranskan kansallisen hallintokoulun, ENAn. Olen talousmies. Olin mukana presidentti Hollanden vaalikampanjassa vuonna 2012 ja sen jälkeen hänen sihteeristössään. Olen ollut myös talous- ja teollisuusasioista vastaavana ministerinä elokuuhun 2016 saakka. Siinä minun viralliset henkilötietoni.

”Ei niistä mitään ihmeellistä irtoa.”

Viljo on ollut aina realisti. On uskottava miehen sanaan.

Mutta jotakin on täytynyt tapahtua … ja olla tapahtumassa, kun kuumana kiehuvasta puoluepoliittisesta kattilasta ponnahtaa ylös nimi, joka on sekoittamassa kaikki ennakkokaavailut ja veikkaukset.

Eikö tämä pitänyt olla yhtä juhlamarssia ranskalaisen nationalismin lipun alla!

Kun Kanaalin takana horjutaan. Kun saksalaiset jahkailevat oman äärioikeistonsa ja hitlereittensä kanssa. Kun Italia ei saa rivejään järjestykseen. Kun Venäjä tuntee olevansa pahojen voimien saartama. Kun Atlantin takaa kuuluu pahanteistä aseidenkalistelua.

Eikö juuri tämä hetki olisi otollinen Ranskalle, suurten kumousten kärkimaalle!

”Aivan. Juuri tässä se suuren yllätyksen mahdollisuus piilee. Että syntyy yllättäen jotakin aivan uuttaa. Jotakin radikaalia.”

En March! – liike saattaa olla juuri sitä.

Nice-Matinin juttu on tietysti vain pieni pisara suuressa meressä.

”Oireellista on kuitenkin se, että perinteiset puoluerajat ovat rikkoutumassa. Ja vaikka Emmanuel Macron on poliittiselta karriääriltään selvästi vasemmistolainen, hän vetää kuin magneetti puoleensa kannattajia sekä vasemmalta että oikealta, mutta myös niistä piireistä, jotka ovat kyllästyneet puolueisiin – kaikkiin puolueisiin – ja niiden ajamiin asioihin (EU-vastaisuuteen, globalisaation vastaisuuteen, maahanmuuton vastaosuuteen … kaikkeen vastaisuuteen).”

- Juuri niin. Ja kuinka ollakaan, Emmanuelin menestyksen taustalta löytyy mielenkiintoinen filosofinen ajatus, joka saattaa hyvinkin selittää En Marche!-liikkeen yllättävää suosiota. Ikään kuin vanhat Platonin filosofit olisivat heräämässä henkiin. Ne, joilla viime kädessä olisi oikeus johtaa kansakuntia ja tehdä suuria ratkaisuja kansalaisten nimissä!

Paul Ricœurin hermeneutiikka. Muistaminen ja unohtaminen. Elämisen dynamiikka.

Uusi poliittinen kulttuuri? Uusi irtiotto iänikuisen valtataistelun kuristavasta otteesta! Hallituksesta! Oppositiosta! Ehkä aavistus Immanuel Kantin ikuisesta rauhasta?

Pieni sitaatti Googlesta:

Puolustaessaan epistemologian ja ontologian vastavuoroista suhdetta Ricœur esitti, että filosofilla tulisi olla pätevyys ainakin yhdessä erityistieteessä. Ricœurin omalla kohdalla tämä toteutui niin, että hän julkaisi filosofisen tuotantonsa ohessa useita tutkimuksia protestanttisen teologian ja teologisen hermeneutiikan alalta. Ranskan ulkopuolella hän tuli monissa maissa tunnetuksi aluksi tätä kautta. Ricœurin itsensä mukaan hänen teologinen tuotantonsa on pidettävä erillään hänen filosofisesta tuotannostaan, jossa hän ei hyväksy tai ota annettuna absoluutin käsitettä.

Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi kuolemaa käsittelevä Vivant jusque'a la mort, joka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2007.

(Kannattaa etsiä taustoja hakusanalla ”Jarkko Olavi Tontti, suomalainen kirjailija, runoilija, juristi)

515. Uudestisyntymisestä 170206

Mais la base naval, et plus particuilière la zone autour des bassins Vauban, ressemble un peu à une chambre de bébé que les parents préparent avec amour en attendant l’heureux événement. Depuis quelques semaines, de la peinture bleue est apparue un peu partout. Ce sera un garcon. Le berceau, lui, est fin prêt.

(Nice-Matin, Dimanche 5 févries 2017 ”Charles-de-Gaulle: le grand bond en avant).

Kuinka herttaista!

Keskellä Ranskan kiihkeää presidentinvaalitaistelua, jossa kaikki vanhat sotalinjat ja juoksuhaudat näyttävät olevan sikinsokin, vanha valtiomies ja kenraali lepää kaikessa rauhassa kehdossansa.

Odottamassa uudestisyntymäänsä. Renessanssiansa.

Mielikuva olisi kuin kaunis satu, ellei sen yllä lepäisi synkkä pilvi.

Vauvaa bébé valmistellaan 18 kuukauden ajan 1,3 miljardin euron budjetilla seuraavaan suureen sotaan.

Siitä eivät valtataistelua käyvät puolueet ja niiden presidenttiehdokkaat näytä olevan moksiskaan.

Sieltä ei irtoa ääniä.

Ranskan sotalaivaston helmi, atomikäyttöinen lentotukialus FS Charles-de-Gaulle, joka on vedetty toistamiseen Vaubanin suurtelakalle perusteelliseen tarkastukseen (ATM2, le deuxiéme arrêt technique majeur) tuntuu nauttivan kiistatonta kansansuosiota. Se on arvostelun yläpuolella, vaikka sen koeajot ja ensimmäiset käyttövuodet olivat täynnä ongelmia ja skandaaleja. (Vähän kuin Helsingin metro!)

Nyt odotetaan, että bébé lähtee maailman vesille täysin uudelleensyntyneenä, tulivoimaisena ja pelottavana sotakoneena.

Se tulee olemaan edelleen Ranskan laivaston ensimmäinen ydinkäyttöinen pinta-alus ja ainoa ydinkäyttöinen lentotukialus USA:n laivaston ulkopuolella.

Merten syvyyksissä liikkuu kyllä myös ranskalaista ydinvoimaa.

Kun ATM2:ssa bébé saa täysin uudenaikaisen varustuksen, on selvää, että korjaustyön tekniset yksityiskohdat pidetään tiukasti salassa. Yhtä selvää on kuitenkin, että aseistus ja komentojärjestelmät tulevat oleman yhteensopivia kaikkien Nato-maiden kanssa. Eivät bébé ja sen vedenalaiset sisarukset voi jäädä tällaisen sotilaallisen koordinaation ulkopuolelle.

Sen vuoksi tuntuu huvittavalta (hätävarjelun liioittelulta), että  Nice- Matinin laajassa artikkelissa mainitaan korjaustyön pääarkkitehti vain etunimeltä – turvallisuussyistä.

Ehkäpä on ajateltu, että näin vältytään niiltä vakoiluväitteiltä, jotka hetken aikaa varjostivat FS Charles-de-Gaullen rakennustöitä.

Mutta kun Ranska saa pian jälleen uuden presidentin, on odotettavissa, että bébén nimestä käydään jälleen jonkinlaista debattia.

Alkuperäinen nimihän oli FS Richelieu.

Joku voisi ajatella, että FS Le Pen saattaisi soida pehmeästi ranskankielessä!

Tai miksipä ei FS Macron!

Kahdeksantoista kuukauden kuluttua bébé on joka tapauksessa jo noussut kehdostaan ja saanut jalkoihinsa ainakin polvihousut!

Ne jalassa on mukava porskutella maailman rantavesissä.

Ja kriisipisteissä.

  

514. Halkaistu hius 170204

No joo, ei nyt ruveta hiuksia halkomaan.

Kirjoitin tämän otsakkeen ensimmäisen kerran tiistaina 17.1.2017. Sen jälkeen tuli pitkä hiljaisuus. Ajatuksenjuoksu katkesi, kun yritin ottaa kantaa perustuslakikeskusteluun.

Tuli täysi stoppi.

Tänään kirjoitin saman osakkeen uudelleen sen muistoksi, että helmikuussa 2011 läksin Viljo Vähäsen kanssa Enkelten lahdelle odottamaan auringon laskua, jolloin kottaraiset alkavat lentää.

Silloin kirjoitin ensimmäisen postaukseni tähän blogiini Nizzassa. Ja nyt olen samassa paikassa, samassa tilanteessa. Tänään tosin sataa vettä taivaan täydeltä enkä varmaankaan tule näkemään, kuinka aurinko laskee lentokentän suunnassa, mutta kottaraiset saattavat silti jo aloittaa jokavuotisen rituaalilentonsa ennen kuin suuntaavat kohti pohjoista, jonne itsekin palaan parin viikon kuluttua.

Aiheen sain tänään Jukka Kemppiseltä. Perustuslakia muutettava. Edellisellä kerralla samaa aihetta sivusi Raimo Ilaskivi Lipsutaanko perustuslaista?

Jäin miettimään, yrittävätkö akateemisesti korkealle koulutetut ja kokeneet kolumnistit halkaista hiusta – siis saivarrella. Vai onko perustuslaissamme todella niin pahoja virheitä tai puutteita, että nyt voimassa oleva perustuslaki on halkaistava vaikka väkisin, jotta näkisimme kunnolla sen sisälle osataksemme tehdä siitä paremman ja käyttökelpoisemman?

Tein sen  virheen, että aloin etsiä vastausta hiuksesta itsestään ja ajauduin oitis maailmaan, joka on minulle vieras, hämmentävä jopa pelottavakin.

Luin nimittäin ensimmäiseksi Tiede-lehdestä Mikko Puttosen artikkelin ”Todella pinnallista. Tietokoneiden osaset pakkautuvat yhä pienempään tilaan. Laitteisiin tarvitaan ohuutta, joka mitataan atomeissa.”

Hupsista!

Kuinka pieniksi osasiksi perustuslaki olisi pilkottava, jotta todellinen vika löytyisi ja uusi osa tai uudet osaset voitaisiin asettaa paikoilleen?

Ja tarkemmin.

Atomikerroskasvatuksen erikoisuus on, että kalvon muodostavaa ainetta ei levitetä yhdellä kertaa pinnalle niin kuin maalia seinälle. Pikemminkin sitä voisi verrata vesivärimaalaukseen: kun ensin levitetään keltaista väriä ja päälle sinistä, syntyy vihreää. Vastaavasti atomikerroskasvatuksessa käytetään hyväksi sitä, että aineet reagoivat keskenään ja muodostavat uusia yhdisteitä, uuden materiaalin. Näin kalvo synnytetään vaiheittain atomikerros atomikerrokselta kemiallisten reaktioiden avulla.

Atomikerroskasvatuksen lähtökohtana käytetään pintamateriaalin omia kemiallisia ominaisuuksia. Työ aloitetaan tuomalla alustalle, vaikkapa piikiekolle, kaasumaista ainetta, joka reagoi alustan pinta-atomien kanssa. Reaktiot jatkuvat, kunnes kaikki reaktiopaikat on täytetty eli pinta on kokonaan kyllästetty. Toisessa vaiheessa ylimääräinen lähtöaine huuhdotaan pois. Kolmannessa vaiheessa tuodaan jälleen uutta ainetta, joka reagoi ensimmäisessä vaiheessa syntyneiden pintaryhmien kanssa. Lopuksi vielä huuhtelu, ja kas: kerros uutta materiaalia on syntynyt. Paksuutta sillä on yhden atomin verran. Kun ensimmäinen kerros on valmis, voidaan aloittaa seuraavan kerroksen kasvatus. Tehdään vain samat vaiheet uudestaan. Tässä kohdin voidaan myös vaihtaa materiaalia.

Että sillä lailla.

Kun perustuslakia aletaan muokata lisäämällä siihen uusia aineksia (kuten oikeuksia maahanmuuttajille tai kaksoiskansalaisille), hommaa ei voi tehdä huitaisemalla, vaan jokainen vaihe on harkittava huolella (kuten vesivärimaalauksessa), koska tuloksena voi olla (pahimmassa tapauksessa) täysi susi, jota ei voi korjata, vaan koko työ on revittävä kappaleiksi.

Tuhottava.

Minulla itselläni on sellainen (lapsenomainen) käsitys, että meidän perustuslakimme on yksi maailman parhaimmista. Yksi kestävimmistä.

Se ei ole murtunut, vaikka maailma ympärillämme on muuttunut moneen kertaan.

Siinä on jotakin taianomaista voimaa ja sitkeyttä.

Se on kestänyt jopa viimeisimmätkin (sisäiset) murtoyritykset, joihin presidentin valtaoikeuksien riisuminen ja EU-lainsäädännön väkinäinen sisäänkirjoittaminen kuuluvat.

Viimeisimpään rakenteelliseen muutokseen, jolla kaikki hajanaiset säädökset vedettiin saman katon alle, on aihetta suhtautua myönteisesti. Se ei heikentänyt eikä vahvistanut perustuslakiamme. Siinä mielessä se oli neutraali ele.

Nyt olisi kuitenkin varustauduttava siihen, että pahamaineinen geopolitiikka ja siihen vahvasti kytkeytyvä nationalismi nostavat päätään kaikkialla maailmassa. Myös meillä Suomessa. Isänmaallisuuttakin yritetään tyrkyttää mausteeksi ihan samaan tapaan kuin aikaisempien kriisien yhteydessä.

Ei meidän tietenkään ole syytä jäädä tuijottamaan omaan napaamme – vaikka sieltä paistaisi kirkaskin aurinko ja vaikka kottaraiset nousisivat siivilleen – mutta uskoa itse rakentamaamme, 100-vuotiaaseen valtiojärjestykseen ja perustuslakiin meidän ei tulisi heikentää eikä asettaa omaa rakennustyötämme kysymyksenalaiseksi.

Kyllä mekin osaamme halkaista hiuksen, jos se näyttää tarpeelliselta, mutta katkaisuun meillä ei ole mitään aihetta.

Caveat consules.

513. Neroudesta 170102

Vuosi vanha vaipuu hautaan riemuineen ja murheineen. 1898. (Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki).

Näinhän siinä on jälleen kerran käynyt.

Mennyt on mennyttä eikä sitä saa koskaan takaisin.

Sellainen on luonnon järjestys.

Tällä kertaa Viljo Vähäsen ajatuksen juoksun onnistui hetkeksi pysähdyttämään Jukka Kemppinen blogissaan Keinoihin katsomatta (1. tammikuuta 2017)

”Jos huumepoliisi keksii keinot rajoittaa rikollisuutta, ei ole syytä vainota häntä itseään rangaistuksilla.” Voi olla, että tuo jäljittelee asianomaisen poliisin omaa ajattelutapaa. Jos näin on, aina vaarallisempaa.”

Viljo tarttui blogistin tekstiin, kun lähestyimme pienessä pakkasessa Ryssänkärkeä lumetonta soratietä pitkin.

”Olen aina ollut sydänjuuriani myöten vakuuttunut siitä, että oikeuslaitoksemme tehtävänä on etsiä totuutta ja vain totuutta. Ja kun se on sen löytänyt, se iskee siihen paalun. Tässä se on. Tässä on kaikki. Puhdas totuus. Ilman epäilyksen varjoa.”

”Tuomari kuuntelee todistajia. Puolesta ja vastaan.”

”Minä N. N. lupaan ja vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta, että minä todistan ja kerron kaiken totuuden tässä asiassa siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta.” (Todistajan vala  Päivitetty 1.1.2016 Oikeusministeriössä)

”Tuomari päättää.”

Vaikka Viljon ääni oli vakaa ja varma, arvasin, ettei tässä olisi kaikki tällä kertaa.

Se oli vain johdantoa johonkin suurempaan, vaikeampaan.

Olin oikeassa.

”Menneen vuoden aikana – ja jo paljon sitä ennenkin – seurasin aika tarkkaavaisesti kahta suurta oikeudenkäyntiä, Ulvilan murhaa ja Jari Aarniota. Molemmissa tehtiin dramaattisia päätöksiä.. Ja vaikka prosessit ilmeisesti vielä jatkuvat, mieleeni jäi kytemään epäilys. Löytyikö totuus? Vai pääsikö se sittenkin livahtamaan todistusverkon läpi? Oliko pyhään lakiin kuitenkin jäänyt aukko, josta nerous löysi tiensä ulos?”

TAUKO

Juuri tässä J. Kemppisen blogi ”Keinoihin katsomatta” astuu kuvaan.

”Susanna Alhon romaani ”Todistaja” hätkähdytti. En ollut tiennyt hänen isoisänsä, Suomen pankin tutkijan ja tohtori Keijo Alhon tarinaa. Tämä kansantaloustieteilijä ahersi hyvinkin korkea-arvoisissa piireissä Urho Kekkosen vallankasvua vastaan ja perusti järjestöjä vaipuakseen kommunismin kauhussaan syvään vainoharhaisuuteen. Kun hän oli käynyt puhumassa politiikan keskiöön nousevalle Väinö Leskiselle kommunismin vaaroista ja näytellyt samalla mukanaan ollutta pistoolia, Leskinen etevän rintamaupseerin riuskuudella soitti poliisit, jotka tunkeutuivat Alhon asuntoon Meilahdessa. Alho ampui toisen kuoliaaksi ja haavoitti toista vakavasti.”

”Missä kulkeekaan nerouden ja hulluuden välinen raja?”

”Blogisti Kemppinen sivuaa tätä kysymystä mielenkiintoisella tavalla, mutta ei varsinaisesti viittaa siihen, että tuomioistuimissa käytäisiin jatkuvaa taistelua näiden ääripäiden väillä.”

- Ajatteletko, että huumeoikeudenkäynnissä yksi nero jäi kiikkiin, mutta murhaoikeudenkännissä toinen nero pääsi livahtamaan?

”Jotakin sen suuntaista tässä on joutunut miettimään, vaikka ihmisen nimittäminen neroksi on tietysti paljon helpompaa kuin hänen leimaaminen hulluksi – siitä huolimatta (kuten J. Kemppinenkin kirjoittaa) monet kuuluisuudet ovat päässeet tutustumaan mielisairaaloihin”.

”Jotakin hämmentävää, satumaista, on kyllä siinä, että monipolvisen ja raskaan oikeuskäsittelyn jälkeen toinen syytetyistä kävelee vapaana ja toinen istuu 13 vuotta vankilassa.”

”Molemmissa tapauksissa tuomari on joutunut tekemään päätöksen todistusten perusteella.”

”Vaikka oikeustapaukset ovat täysin erilaiset, huomasin vuodenvaihteessa, että minun oli vaikeaa vakuuttaa itselleni, että molemmat ratkaisut vahvistivat yhtä voimakkaasti oikeuslaitoksemme uskottavuutta.”