521. Viimeinen naula 170308

Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkosen (1900-1986) arkussa on monta naulaa.

Moni olisi varmaankin halunnut lyödä sen viimeisen naulan, jonka jälkeen edes hänen haamunsa ei olisi enää päässyt kummittelemaan kansalaisten keskuudessa ja häiritsemään politiikan arkipäivää.

Kekkonen on Suomen historian pitkäaikaisin presidentti. Hän on ensimmäinen henkilö, joka toimi tasavallan presidenttinä kaksi kokonaista kautta ja ainoa, joka on valittu toimeensa useammaksi kuin kahdeksi kaudeksi, mikä ei perustuslakiin eli entiseen Suomen hallitusmuotoon myöhemmin tehdyn muutoksen ja nykyisen Suomen perustuslain mukaan olisi enää mahdollistakaan. Kekkonen toimi myös pääministerinä viisi kertaa. Presidentin valitsijamiehenä, kansanedustajana ja ministerinä Kekkonen oli valitsemassa Kyösti Kalliota vuonna 1937, Risto Rytiä vuosina 1940 ja 1943, Gustaf Mannerheimia vuonna 1944 sekä J. K. Paasikiveä vuonna 1946.

Eräs viimeisimmistä naulanlyöjistä väittää näkevänsä, että Kekkonen hiihtää edelleen. Hän sanoo oivaltaneensa jo 1940-luvun puolella (ilman laajempia perusteita), että Kekkonen oli ryssän liehittelijä ja toimi edistääkseen omaa etuaan sivuuttaen isänmaan edun.

Sitä naulaa olisi moni muukin halunnut olla lyömässä jo useamman vuosikymmenen ajan.

Viljo Vähänen ei ole koskaan kuulunut siihen joukkoon.

Kun yöllä oli jälleen satanut paksu kerros valkoista lunta ja jouduimme melkein kahlaamaan siinä lähestyessämme Ryssänkärkeä, Viljo halusi purkaa sydäntään.

Harmistuneena. Tottakai.

”Olin jo tuudittautunut siihen uneen, että Urkki saisi lopultakin levätä rauhassa. Mutta ei. Eikös vain ajan henkeen kuulu, että nyt on jokaisella vapaus ja oikeus puhua suunsa puhtaaksi ja sanoa julki oikea totuus myös Kekkosesta. Mitä rohkeammin, sen parempi!”

Viljo oli tuohtunut blogikirjoituksesta ”Kekkonen hiihtää”.

Ei sen vuoksi, että siinä olisi jotakin uutta tai ihmeellistä. Kekkos-vihallahan on tunnetusti syvät juuret. Vaan sen vuoksi, että blogisti (jolla on päivittäin 3000 lukijaa) katsoo juuri nyt, kun maailmankirjat ovat harvinaisen sekaisin, asiakseen muistaa, että oikeastaan kaikki on Kekkosen syytä ja että hänen petollinen ja vaarallinen latunsa on edelleen näkyvissä.

Hän muistuttaa lukijoitaan myös siitä, että Kekkos-vihalla on eräiden suomalaisten kohdalla vankat, ideologiset juurensa.

Useita kertoja ja kohdin laajastikin olen kertonut, että isäni ja hänen sukunsa olivat poikkeustapauksia, koska heillä oli Stalinin terrorin tuhoamien lähisukulaisten takia kovaa henkilökohtaista kaunaa kaikkea bolshevismia kohtaan; he siis olivat Pietarin lähistölle kiipeliin jääneitä suomalaisia.

Viljo oli vakuuttunut siitä, ettei hiihtäjä-blogisti lyönyt viimeistä naulaa UKK:n arkkuun, vaan että innokkaita naulaajia ilmestyy lähi aikoina lisää, kun politiikan näyttämölle ilmestyy uusia hahmoja niin meillä kuin muuallakin maailmassa.

520. Viljon profiileja 2 Ruotsi 170306

Ruotsikin on ollut eurooppalainen suurvalta.

”Vuoteen 1658 mennessä Ruotsi hallitsi suuria osia Tanskasta, nykyistä Suomea, Inkerinmaata, Viroa, Latviaa ja Pohjois-Saksan tärkeitä kaupunkeja. Vuosien 1611–1721 välisestä ajasta Ruotsi oli sodassa 72 vuotta. 1700-luvulla Ruotsi kuitenkin menetti suurvalta-asemansa. Venäjästä tuli uusi pohjolan suurvalta, kun se kukisti Ruotsin suuressa Pohjan sodassa yhdessä Tanskan ja Saksi-Puolan kanssa. Ruotsi menetti suuren osan edellisellä vuosisadalla valtaamistaan alueista. Vuonna 1808 alkaneessa Suomen sodassa Venäjä valtasi Ruotsilta Suomen, joka liitettiin Venäjään 17. syyskuuta 1809 Haminan rauhassa” (Wikipedia).

Historia on polttomerkki. Se säilyy ihossa. Kipu. Kärsimys. Loisto. Ylpeys. Kaikki. Ja vaikka ne haalistuvat vuosien, vuosisatojen kuluessa, jokainen sukupolvi tuntee ne sormenpäissään, mielensä kammioissa, omassa profiilissaan.

Niin on käynyt myös Ruotsille.

Viikinkikulttuurin ajoista lähtien Ruotsi on tuntenut olevansa askeleen edellä muita. Kadehdittu. Kiitetty. Aina sen mukaan kuinka todelliset valtasuhteet ovat aikojen kuluessa vaihdelleet.

Vahvat naiset ja vahvat miehet ovat muokanneet Ruotsin profiilia. Ehkä siitä johtuu, että Ruotsin sukupuolinen identiteetti on jäänyt värähtelemään.

Margareeta oli ainoastaan nelivuotias, kun hänen isänsä teloitettiin Stortorgetilla Tukholman verilöylyssä 8. marraskuuta 1520. Omalla lempeänystävällisellä tavallaan hän vaikutti rauhoittavasti Kustaa Vaasaan. Liittoa Margareetan kanssa on pidetty Kustaan elämän onnellisimpana aikana.

Onnellisuuttahan Ruotsikin on aina etsinyt.

Sotakuninkaat (Kustaa II Adolfista alkaen) tavoittelivat sitä asein, mutta myöhemmin olemassaolon perustaksi muodostui ajatus pysyä erossa suurten naapureiden aseidenkalisteluista. Sitä on totuttu kutsumaan puolueettomuuspolitiikaksi.

Mutta eihän se ole Ruotsin profiilia kirkastanut. Päinvastoin. Se on näivertänyt valtakunnan luotettavuutta, kun kerta toisensa jälkeen on paljastunut ristiriitaisia tosiasioita.

Ehkä suuret sudensilmät (Napoleon, Hitler, Stalin, Trump) näkevät todellisessa Ruotsissa toiveikkaan prisman tai timantin, jonka heijastukset jäävät muilta näkemättä.

Ymmärtämättä.

  

519. Viljon profiileja 1 Ranska 170304

Ranskalla on Napoleon-kompleksi. Taipumus aggressiiviseen sosiaaliseen käyttäytymiseen. Pienen miehen suuri unelma.

Se on sekoitus Ludvig XIV:n yltiöpäisen hurmaavaa, kohtuuttoman kallista hovia, suurta vallankumousta, kansanvallan ihanuutta, Vapautta. Veljeyttä. Tasa-arvoa ja Väkivaltaa. Giljotiinia.

”Robespierre (lahjomattoman periaatteen mies) uskoi, että ehdoton hyvä on todellisuudessa olemassa ja että olosuhteet, joissa hyvä ilmenee ja paha eliminoituu, voidaan toteuttaa inhimillisin keinoin. Se oli hänen erehdyksensä, sillä ehdoton hyvä ihmisten maailmassa on lopultakin olemassa vain käsitteenä ja toiveena” (Oiva Ketonen: ”Robespierre – periaatteen mies” 1995)

Ranska on historiallinen tosiasia.

”Nykyisen Ranskan valtion katsotaan syntyneen vuonna 843, kun Kaarle Suuren pojanpojat jakoivat Frankkien valtakunnan keskenään Verdunin sopimuksella. Näin syntyi kolme valtakuntaa, joista läntisin, Länsi-Frankia, kattoi suurin piirtein nykyisen Manner-Ranskan alueen. Länsi-Frankiassa valtaan nousi vuonna 987 Hugo Capet. Hänen jälkeläisiään ovat kaikki Ranskan kuninkaat eli kapetingit, myös suvun sivuhaaroihin kuuluneet Valois’t ja Bourbonit^” (Wikipedia).

Ranska on historiansa vanki.

Siksi sen profiili liikkuu, vaihtaa väriä, värisee kuin haavan lehti.

Ei siitä tahdo saada otetta tänäkään päivänä, jolloin kaikki tapahtuu avoimesti, kaiken kansan silmien edessä. Samalla tavalla kuin veriset  gladiaattoritaistelut Rooman Colosseumilla.

Ranska haluaa olla demokratian näyttämö, jolle kaikki maailman ihmiset mahtuvat yhtä aikaa. Ranskan ovet ovat auki maailmalle.

Mutta varjoissa, näyttämön alla, siellä, missä isänmurhaa suunnitellaan, arkkityyppisten kuvien maailmassa, elää haamuja, joiden liikkeistä kukaan ei saa selvää, mutta jotka silti häiritsevät tämänkin päivän arkielämää.

Napoleon Bonaparten sotilaat kuolemassa Moskovan pakkasissa, Hitlerin natsit juhlimassa Pariisissa, Algerian sota … Séraphin Torrinin ja Ange Grassin ruumiit roikkumassa läpi yön hirressä Nizzan keskustassa Avenue Jean Médecinilla.

Tänä keväänä Ranskan viides tasavalta saa uuden presidentin.

Elämä jatkuu. Profiili värähtelee hermostuneesti.  

518. Viljon profiileja 170302

Viljo Vähänen on laiskotellut koko alkuvuoden. Erilaisia ”selityksiä” kyllä löytyy, mutta niitä ei kannata tässä enemmälti selostaa. Viljo pitää itseään tekosyiden mestarina, joten antakaamme hänen pysyä vahvana uskossaan.

Viimeksi hän kertoi aikoneensa kirjoittaa Ranskan presidentinvaaleista, kun sattui oleilemaan Nizzassa, kun se soppa alkoi jo kiehua, mutta aikomukseksi sekin jäi. Tällä kertaa selitys löytyi sähköpostista. Se kuulemma kieltäytyi lähettämästä riviäkään maailmalle, vaikka välitti ihan tuhottoman määrän roskapostia Enkeltenlahdelle.

Sen sijaan tartuin Viljon hieman omahyväiseen ajatukseen, että hän saisi kirjoittaa ”maaprofiileja” siitä maailmasta, jonka keskellä hän tuntee juuri nyt elävänsä. Sen hän sanoi tekevänsä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan merkeissä, mikä tuntui kyllä jonkinlaiselta tekosyyltä, mutta hyväksyin kuitenkin idean.

”Vähän tuntuu kuin ostaisin sikaa säkissä”, varoittelin.

Mutta Viljo vähätteli riskiä ja muistutti, että olihan itsenäisen Suomen ensimmäisenä valtionhoitajana Svinhufvud-niminen mies, josta tuli sittemmin kolmas presidenttikin – ”niin että kyllä minä riskit tiedän”.

Katsoin kuitenkin tarpeelliseksi muistuttaa arvoisia lukijoitani siitä, mikä mies Viljo Vähänen on, vaikka olen kyllä selostanut asian ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä blogiani helmikuussa 2011.

Silloin esittelin Viljon näin:

Viljo Vähänen on kertaalleen kuollut, määrämittainen mies. Sen vuoksi hänellä on oikeus liikkua vapaasti rajojen yli. Elämän ja kuoleman, materian ja hengen välimaastossa, jos hän niin haluaa. Tai pysyä kummassa tahansa niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Sillä Viljo on viisas, viisaampi kuin tavallinen kuolevainen, koska hänellä on yksi kokemus enemmän. Viljo esiintyy blogeissani joko päähenkilönä, kertojana tai sivupersoonana. Hänellä on kuitenkin yksi rajoitus. Hän ei voi tulla mukaan blogeihin, jotka ylittävät tietyn, sanoissa lasketun rajan, jonka märittelen ennen kuin kirjoitan ensimmäisen blogini. Juuri siksi Viljo on "määrämittainen". Viljo voi "keskustella" kenen kanssa tahansa. Hänellä on oikeus tai ainakin mahdollisuus kommentoida muita blogisteja (kuten esimerkiksi J. Virolaista tai E. Tuomiojaa), mutta varsinaisiin väittelyihin hän ei mielellään antaudu - ainakaan aluksi - mikä saattaa tarkoittaa päiviä, kuukausia tai vuosia. Joka tapauksessa on selvää, että Viljo Vähänen puhuu aina minun omalla nimelläni.

”Tältä pohjalta mennään”, sanoin Viljolle, kun annoin hänelle luvan kirjoittaa ensimmäisen profiilin lauantaina 4.3.2017, jolloin minulle itselleni on kertynyt mittariin 79 vuosipiirua.

En udellut, missä järjestyksessä (aakkoset, pinta-ala, ikä, asukasluku etc) hän aikoo kirjoittaa.

Enkä voinut kuvitellakaan, että antaisi Viljolle minkäänlaisia ohjeita tai velvoitteita sisällön suhteen.