555. Huomenna kello 10.00 170611

Eilen arvelimme kaikessa kiireessä Viljo Vähäsen kanssa, että Jyväskylässä olisi liikkunut Veikko Vennamon henki.

Jos liikkuikin, ei liiku enää.

Soinin ja Smp:n perintö huuhtoutui alas viemäristä. (”Halla-aholaiset tekivät perussuomalaisissa täydellisen vallankumouksen,” Marko Junkkari, Helsingin Sanomat 10.6.2017 klo 19.37)

Näinhän siinä kävi.

Uumoilimme kyllä, että puolueen uusi aika ja uusi elämä voisi rakentua uskottavalla tavalla eurooppalaisen oikeiston varaan, mutta emme rohjenneet sanoa ääneen totuutta, joka oli paistanut jo pitkän aikaa persujen rivien läpi.

Nyt puolue siirtyi kartalle, jolla muutkin Euroopan populistiset oikeistopuolueet ovat. Yhdessä iltapäivässä syntyivät Suomen ruotsidemokraatit.

Tämä kissa nostetaan huomenna klo 10.00 pöydälle, kun pääministeri (jonka aikaisempia toimia olemme arvioineet Uutisissa I-XI Bjälbon konsiilista) kutsuu uuden puoluejohtajan puhutteluun.

Tiedossamme ei ole, tapahtuuko se Bjälbossa, Valtioneuvoston linnassa vai eduskuntatalossa.

Paikalla ei ole merkitystä.

Sisällöllä on.

Vanhat, arvokkaat puolueet joutuvat nyt katsomaan uutta tulokasta suoraan silmiin.

Kokoomuksen historiankirjoittaja Vesa Vares ehti jo verrata edessä olevaa hetkeä marraskuuhun 1932, jolloin Isänmaallinen Kansanliike, IKL, valtasi puolueen.

Voi siinä (maanantaina) puolueen uudelle puheenjohtajalle tulla orpo olo!

Persuilla ei ole enää isähahmoa (Kekkosta, Vennamoa, Virolaista), joka tulisi iskemään nyrkkiä pöytään, kuten puheenjohtaja Juho Kusti Paasikivi teki Lapualla. ”Pohjanmaan miehet. Olen tullut puhumaan teille vapaudesta”.

Timo Soinin aamukammastakin lähtee viimeinen piikki, kun hän joutunee jättämään ulkoministerin tehtävät.

Vaikka Euroopassa ovat oikeistotuulet voimistuneet, niiden varassa persujen uusi puheenjohtaja ei pääse kovin pitkälle maanantaina klo 10.00.

Siinä puhuttelussa Jyväkylän jytkyllä voi kuitenkin olla arvaamattomat seuraukset.

554. Kiire? 170610

Kiirehdin kirjoittamaan tämän postauksen noin kuusi tuntia etuajassa enkä tiedä, onko siinä mitään järkeä.

Yleensä kiire ei kannata. Siihen tulee väkisin hätiköinnin leima.

Tähän emme kuitenkaan Viljo Vähäsen kanssa jymähtäneet kiinni, kun läksimme jo kuuden maissa kävelemään kohti Ryssänkärkeä kirkkaassa aamuauringossa.

Aiheena oli persut ja Jyväskylän puoluekokous.

Maailmanpoliittisessa tärkeysjärjestyksessä se olisi kyllä hautautunut helposti brexitin ja amerikkalaisen, uuden watergaten varjoon, ja Suomen asehankinnoistakin olisi ollut mukava jutella eilisen lentonäytöksen jälkeen, mutta kun kello lähestyi kahdeksaa, oli vain kuusi tuntia aikaa siihen, kun persut saisivat uuden puheenjohtajan.

Piti siis kiirettä, jotta ehtisimme sanoa jotakin ennen Jyväskylän  jytkyä.

Viljo aloitti:

”En pääse millään irti siitä ajatuksesta, että Veikko Vennamon henki leijuu Jyväskylän kesässä. Suomen Maaseudun Puolue, SMP, pulpahti aikoinaan ulos Maalaisliiton kyljestä. Kaksi suurta, V.V. ja J.V. eivät mahtuneet samaan karsinaan eikä se karsina sopinut UKK:n isommille laidunmaille. Timo Soini onnistui kuitenkin puhaltamaan henkeä alkukarsinaan ja elämään hienosti V.V:n ja J.V.n jättämässä varjossa, jossa kaikui pitkään pienviljelijä Eino Poutiaisen prätkän surina. Nimenmuutos, perussuomalaisuuden keksiminen, loi kuvan jostakin uudesta, jostakin, jonka varjoon juuret näyttivät katoavan. Persuista alkoi tulla ihan oikea puolue…”

- Aivan niin, sain sanotuksi, ennen kuin Viljo jatkoi. – Timo Soinihan on nyt ulkoministeri. Onhan se melkoinen saavutus …

”YES. On hämmästyttävää, että persujen puoluekokous muistuttaa tänään vanhan Maalaisliiton kansanjuhlaa. Väkeä on kuin viljaa … tai meren mutaa. Henki on päällä. Ihan samalla tavalla kuin silloin, kun tohtorit Virolainen ja Karjalainen taistelivat presidenttiehdokkuudesta Kuopiossa …

- Olisiko nyt siis korkea aika veikata, mitä tapahtuu kello 14.00, jolloin uusi mies astuu persujen komentosillalle? Kiirettä pitää, kun puoluekokous alkaa jo klo 10.00 …

Viljo Vähänen pysähtyi miettimään.

”En minä niistä veikkauksista oikein välitä. Kahden kauppahan se näyttää olevan. Selvästi. Mutta sen sijaan tahtoisin sanoa jotakin siitä, miksi persujen kannatus näyttää Gallupien valossa … olen kyllä samaa mieltä puheenjohtajaehdokkaiden kanssa siitä, että ’todellinen galluptulos’ syntyy Jyväskylässä … dramaattisesti romahtaneen. En nimittäin usko, että se selittyy Soinin persoonalla tai hallitusvastuulla, vaan historiallisella välttämättömyydellä. Persujen aika on yksinkertaisesti ohi. Köyhä kansa on hajonnut muihin puolueisiin ja nukkunut pois. Liike sammui jytkyihin. Sen vuoksi puolueen on (jo Jyväskylässä?) etsittävä uusi alku. Sen on tartuttava nöyrästi tähän aikaan ja unohdettava ilmapallo, jonka Soini onnistui puhaltamaan täyteen.”

”Uusi aika ja uusi elämän voisi hyvinkin rakentua uskottavalla tavalla eurooppalaisen oikeiston varaan. Se merkitsisi nykyoloissa nopeaa irtaantumista hallitusvastuusta ja tuen etsimistä eurooppalaisista oikeistoliikkeistä. Sen vuoksi persujen johtaminen Brysselistä käsin olisi aivan luontevaa”

”Tällä tavalla persut ottaisivat puoluekentässämme sille paremmin sopivan, vähän vaatimattomamman paikan ja alkaisivat siitä käsin rakentaa uudelleen uskottavampaa kannatuspohjaa.”

”Nykyinen Gallup-kannatus voisi hyvinkin riittää lähtötasoksi”

553. Sammutetuin lyhdyin 170605

Lyhty sammutetaan, kun käydään nukkumaan. Kun tulee yö. Kun tulee levon aika.

Tai kun halutaan olla pimeässä. Piilossa. Pahanteossa.

Politiikassa sammutetuilla lyhdyillä on pejoratiivinen maine. Se kertoo salailusta, heikosta omanarvon tunnosta, halusta vetäytyä vastuusta.

Se kertoo vehkeilystä.

Kun omat eväät eivät riitä, lyhdyt sammutetaan.

Yritetään vaeltaa kuun valossa, vastustajien tai kilpailijoiden lyhtyjen loisteessa.

”Niinhän se normaalioloissa on” Viljo Vähänen mietti, kun olimme jälleen kävelemässä kohti Ryssänkärkeä. ”Tai tarkemmin sanottuna, on ollut. Onhan meillä siitäkin kaikenmoisia kokemuksia.”

”Mutta ajattelepas jos pimeää ei olisi laisinkaan. Jos valoa riittäisi läpi yön. Kaikille. Kaikkialla. Mitä lyhdyillä silloin tekisi … ei mitään … olisi yks lysti palaisivatko ne vai olisivat sammuksissa …”

Aavistelin, että Viljo etsi jotakin valoisampaa ratkaisua vanhaan sammutettujen lyhtyjen ongelmaan. Jotakin karkutietä pejoratiivisesta maineesta.

”Teoriassa sellainen tilanne on aina mahdollista, kuten nyt Pohjois-Koreassa tai missä tahansa muussa diktatuurissa, kuten aikoinaan natsi-Saksassa. Ei siellä lyhdyillä ole tai ei ollut mitään virkaa. Aurinko paistaa läpi yön.”

”Mutta valon ja pimeän välissä on aina myös hämärän alue, aivan samalla tavalla kuin silloin, kun musta ja valkoinen työntyvät päällekkäin ja antavat väriensä liudentua.”

”Ehkä normaalioloissa lyhtyjen sammuttaminen olisikin ihan viisasta politiikkaa. Ja meillähän eletään nyt aika lailla normaalia elämää. Diktatuurin vaaraa ei ole. Kilpajuoksu mustan ja valkoisen taikka valkoisten ja punaisten välillä on laantunut. Lyhdyt ovat menettäneet voimaansa. Normalisoituneet. Niillä ei ole enää samanlaista merkitystä kuin aikoinaan. Taivaan värikin on muuttunut sinisestä ja valkoisesta kahvimaidon latten väriseksi.” (ks. SK 22/2017 Markus Hotakainen: ”Taivasta kirjoo kosminen latte”)

”Kun meidän poliittisessa järjestelmässämme joku (merkittävä poliitikko) uskaltaa sammuttaa perinteisen lyhtynsä ja lähteä vaeltamaan uudessa valossa (kuutamossa ja kilpailijoiden lyhtyjen hohteessa) uskoen, että se riittää osoittamaan rotkot ja kompastuskivet, vaikka valo ei olisikaan yhtä kirkas kuin joskus aikaisemmin, kyse on aika rohkeasta teosta.”

TAUKO

Viljo Vähänen ei osannut selittää, mitä kuutamo tarkoittaa (mistä sen valo tulee) eikä hän tiennyt, montako vierasta lyhtyä tarvitaan, jotta valoa kuitenkin olisi riittävästi.

Hän meni myös hiljaiseksi, kun kysyin, voisiko hämärä valo sokaista yhtä pahasti kuin yksi, yli kaiken loistava, kirkas.

Pääsimme kuitenkin yksimielisyyteen siitä, että vaalimarssi sammutetuin lyhdyin on mielenkiintoinen kokeilu.

Sen tulokset nähdään ensi vuonna tammikuun 18. päivänä.

552. Hevostenleikkiä II 170601

Leikittelimme pari päivää sitten ajatuksella, että maailman suurimman ydinkäyttöisen sukellusveneen, Dmitri Donskoin ankkuroituminen Kronstadtin sotilastukikohtaan juhannuksena olisi vain osa Itämeren piirissä käynnissä olevaa hevostenleikkiä.

Karkeata leikkiä siis. Ei sen kummempaa. Eikä siitä jäisi pysyviä vammoja kenellekään.

Teoriassa on kuitenkin mahdollista, että pitkään jatkunut hevostenleikki saattaa kehittyä kukkotappelun suuntaan.

Ja se olisi vaarallista.

Sillä kukkotappelussa kysymys ei ole enää leikistä vaan todellisesta kamppailusta. Taistelusta. Tappamisesta. Voitosta tai tappiosta.

Rahasta ja vedonlyönnistä

Kukkotappelu on ikivanha kamppailulaji, jossa toisiaan vastaan ottelee kaksi tarkoitusta varten harjoitettua kukkoa. Tavallisesti tappelu päättyy jommankumman kukon kuolemaan, joskus molemmat kuolevat. Tyypillinen kukkotappelu voi kestää muutamasta minuutista yli puoleen tuntiin. Yleensä kukkotappeluita järjestetään viihde- ja vedonlyöntitarkoituksessa. (Wikipedia)

Emme halua väittää, että hevosenleikki Itämerellä olisi Dmitri Donskoinkaan johdosta välttämättä kehittymässä kukkotappelun suuntaan, mutta suomalaisesta lähihistoriasta paljastui kesäkuun ensimmäisen päivän kunniaksi (?) kertomus aika villistä hevostenleikistä, jossa oli jo kukkotappelun piirteitä tai joka oli ainakin kehittymässä siihen suuntaan.

Tarkoitamme Hesarin kokeneen journalistin, Unto Hämäläisen mainiota esseetä ”Näin Koivisto kaatoi Kekkosen” (1.6.2017).

Se on erinomainen kuvaus siitä, kuinka vuosikausia jatkunut hevostenleikki (Ketä Kekkonen kannattaa seuraajakseen? Kuka on Neuvostoliiton suosikki?) kääntyi kahden miehen (presidentin ja pääministerin) väliseksi kukkotappeluksi, jota koko kansa seurasi hurraten ja henkeä pidätellen ja jonka areenoiksi syttyivät kuin itsestään Tehtaankatu ja Smolna. Molemmissa juhlittiin YYA-sopimuksen  33-vuotissynttäreitä vuonna 1981. Siis 36 vuotta sitten.

Toisessa oli isäntänä Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Sobolev, toisessa Suomen pääministeri Mauno Koivisto.

U. Hämäläinen kuvailee:

”Kättelyn jälkeen (Tehtaankadulla) avautuu suurenmoinen näky pääsaliin. Se on täynnä kansakunnan kermaa: ministereitä, kansanedustajia, ammattiyhdistysjohtajia, suuryritysten johtajia, kenraaleja, päätoimittajia, korkeita virkamiehiä, taiteilijoita, älymystöä, ja joukon jatkona on myös meitä nuorisojärjestöjen edustajia.”

”Aluksi Koivistojen ympärillä on tyhjää. Ihmiset epäröivät, voisiko Koivistoa edes tervehtiä. Mitä Kekkonenkin sanoisi? Tai suurlähettiläs. Sitten muutamat ihmiset rohkaistuvat, ja pääministerin ympärille muodostuu pieni rinki”.

”Salin etuosaan muodostuu kaksi keskustelurinkiä, toinen Kekkosen, toinen Koiviston ympärille. Päähenkilöt ovat selin toisiinsa eivätkä huomaa – tai ole huomaavinaan – toisiaan.”

Tähtitoimittaja katsoo häikäistyneenä tätä näytelmää.

”Tunnelma on aivan toisenlainen (Smolnassa) kuin päivää aikaisemmin Tehtaankadulla, vaikka juhlan aihe on sama ystävyyssopimus ja juhlijatkin ovat melkein samoja. Koivistot hymyilevät leveästi, kun vierasjono matelee heidän ohitseen. Monella tuntuu olevan halua sanoa jotain kannustavaa tai hauskaa juhlan isäntäparille.”

Kukkotappelun lopputuloksen kaikki tietävät. Ovat tietäneet jo pitkään.

Tänä keväänä, kun molemmat taistelijat ovat poissa ja heidät on saateltu sankoin joukoin ja juhlallisin seremonioin viimeiselle matkalleen, jotkut jäävät ehkä pohtimaan toimittaja Hämäläisen havaintoa:

”Koivisto on Suomen politiikan suuri kummajainen: suosittu mutta hyvin yksinäinen mies.”

Tähtitoimittaja poimii esseeseensä herkullisen detaljin:

”Koivisto on kysynyt puolisoltaan: oletko sotilaan vaimo? Kysymys tarkoitti: oletko valmis seuraamaan minua myös tappioon asti? Ja Tellervo vastasi: kyllä.”

Haavat arpeutuvat. Senhän on elämä opettanut.

Muistot elävät ikuisesti.

Historian armollinen untuvapeitto on laskeutunut tämänkin kamppailun ylle.

R.I.P.