701. Menneen talven lumilla 190217

Kerran oli kello nuori niin kuin mummokin, Mutta siitä kauan on jo, kauan tietenkin,  Kello raksuttaa mennyttä aikaa (”Mummon kaappikello”, Matti Louhivuori)

(Otteita Münchenin turvallisuuskokouksen uutisista 17.2.2019):

Jumissa ollaan, vaikka kovasti toista vakuutetaan. Äänensävy on kova – puolin ja toisin.

Merkel pyysi Kiinaa mukaan neuvottelemaan siitä, miten Yhdysvaltain ja Venäjän väliselle ja molempien maiden irtisanomalle keskimatkan ydinaseita rajoittavalle INF-sopimukselle saataisiin jatkoa.

Presidentti Sauli Niinistö haluaisi Euroopasta alueen, jolle ei jatkossa sijoiteta keskipitkän matkan ydinaseita, vaikka ne kieltävä INF-sopimus romuttuisi.

Viljo Vähänen valitti aamulla Ryssänkärjessä, jonka kirkas talviaurinko oli jo ehtinyt valloittaa, ettei hän millään päässyt irti mummon vanhan kaappikellon sävelestä, kun hän luki Hesarista uutisia Münchenistä, jonne maailman eliitti oli kokoontunut ihmettelemään, minne kylmän sodan rauhalliset vuodet olivat yht’äkkiä kadonneet ja taivaanranta oli peittynyt uuden sodan uhkaavista pilvistä.

”Aika on armoton. Se leikkaa jokaiselle nykyihmiselle oman palasensa elämänlangasta täysin riippumatta asianomaisen syntymäajasta tai –paikasta, ihonväristä taikka sukupuolesta. Jokainen joutuu tyytymään omaan palaseensa. Valitusoikeutta ei ole kenelläkään.”

”Kello raksuttaa mennyttä aikaa. Kellon tehnyt oli käsi vaarin: Onni pirtin täytti, tottakai. Näinhän se on. Jokaisella on omat muistonsa ja muistikuvansa menneestä ajasta.”

”Aika jättää omat jälkensä koko ihmiskunnan historiaan. Menneisyyteen.  Niitä jälkiä jokaisella on oikeus katsella omalla tavallaan. Yksin tai yhdessä muiden kanssa. Tai olla katsomatta, jos siltä tuntuu.”

Ei kultainen nuoruus jää unholaan, vaan muistoissa jälleen sen luokseen saan.

”Tässä tapauksessa (Münchenin uutisissa) mieltäni jäi vaivaamaan ajatus, että niissä hiihdeltiin menneen talven lumilla. Vanhat yöpakkaset olivat kovettaneet ne teräshangiksi. ETYK, START, IMF … Latuja oli ristiinrastiin. Sen kaikki näkivät ja tiesivät.”

”Mutta nyt (yllättäen?) hanget alkoivat pettää. Pelättiin, että kylmän sodan aikaiset turvallisuusrakenteet alkaisivat murentua. Puheisiin tuli syvyyttä, särmää ja uusia ulottuvuuksia. Ehkä myös pelkoa ja epävarmuutta.”

”Se ei välttämättä ole laisinkaan huono asia. Menneen talven lumilla on syytäkin liikkua varovasti ja valppaasti. On hyvä tarkkailla, ettei uusille hangille ilmesty elefantteja, jotka eivät ymmärrä, että porsliinikaupassa voi väärä töräyskin aiheuttaa vahinkoa ja väärä askel todellista tuhoa.”

 

700. Vallankahvassa 190211

Valtiovarainministeriötä johtava Martti Hetemäki piirtää rajoja, joiden sisällä poliitikot toimivat. Murentaako Hetemäen vaikutusvalta demokratiaa vai pelastaako se Suomen populistisilta hölmöilyiltä? (Helsingin Sanomat 10.2.2018, Tuomas Niskakangas: “Hallitus vaihtuu, Hetemäki pysyy”)

Virkamiehistö asettaa tässä vahvat rajat sille, mitä politiikassa voidaan tehdä. Tämä on varsin kyseenalaista. Järjestys on väärä. Ajatuksena länsimaisessa demokratiassa on ollut, että poliitikot päättävät ja virkamiehet toimivat sen mukaisesti (Valtio-opin emeritaprofessori Marja Keränen, Suomen Kuvalehti 6/2019: “Tämä ei ole demokratiaa!”. Liisa Kauppinen: “Suoraan sanoen”)

Suomalaiset valtatutkimukset ovat osoittaneet varsin selvästi, missä salaperäinen vallankahva sijaitsee.

Denis Wrongin valtapuun oksat ulottuvat vaikutusvallasta   arvovaltaan ja pakkovaltaan saakka (Power. Its Forms, Bases and Uses, Basil Bladwell, Oxford, 1979).  

Wrong kirjoittaa: “Henkilökohtainen, karismaattinen, arvovalta on vallan puhdas muoto, jossa käsky/alistuminen tapahuu ilman pakottamista, sisäistämistä tai asiantuntemuksen taikka laillisten valtaoikeuksien tuomaa suojaa, vain henkilökohtaisten ominaisuuksien pohjalta. Kysymys siitä, milloin ja millä ehdoilla henkilökohtainen arvovata muuttuu institutionaaliseksi arvovallaksi, toisin sanoan, mikä on karismaattisen heruuden suhde traditionaaliseen heruuteen ja lailliseen heruuteen, on ratkaisematon ongelma.”

Tutkimusten mukaan kansanedustajat “tietävät”, missä poliittisen vallan kahva sijaitsee. Se löytyy Senaatintorin varrelta, Valtioneuvoston linnasta. Hallituspuolueet ja virkamieskunta ovat varsinaisia vallankäyttäjiä.

Ei siis ihme, että kaikkien eduskuntavaaliehdokkaiden mielissä välkehtii ajatus saada ote vallankahvasta. Perustuslain toisesta pykälästä, jossa määritellään kansanvallan ja oikeusvaltion perusteet ja sanotaan, että valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta on vuosikymmenten kuluessa muodostunut vaalikamppailun tärkein huoneentaulu.

MUTTA

Siihen yksituumaisuus sitten päättyykin.

Mikä tulee olemaan valtioneuvoston kokoonpano? Ketkä istuvat Valtioneuvoston linnassa eduskuntavaalien jälkeen? Kuka sitä johtaa? Missä hengessä? 

Tiedetään tietysti, että tuleva pääministeri johtaa valtioneuvoston toimintaa ja huolehtii valtioneuvostolle kuuluvien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta. Se on sanottu johtosäännössä. Tiedetään myös, että ministeriöiden korkeimpina virkamiehinä toimivat kansliapäälliköt ja että valtioneuvostolla on esityksentekovelvollisuus tasavallan presidentille esiteltävässä asiassa. Muistetaan myös, että esittelyissä on läsnä oikeuskansleri.

Rutiinit ovat kunnossa heti vaalien tuloksen selvittyä. Kansakunta ei joudu tuuliajolle olipa tulos mikä tahansa.

Mutta onko tämä demokratiaa, kuten Marja Keränen kysyy? Vai onko vallankahva johtavien virkamiesten rautaisessa otteessa?

Tämän on aivan olennainen kysymys. Virkamiesten ulostulot ilmentävät talouspuheen hegemoniaa, jossa politiikalle ei jää mitään tilaa. Onko muita arvoja kuin talous?

Kysymys esitettiin valtiovarainministeriön kansliapäällikölle ”Suomen vaikutusvaltaisimmalle virkamiehelle”.

“Hetemäellä on tapana innostua jostain asiasta tavattomasti. Hänen ominaispiirteensä on se, että hän perehtyy asiaan nimenomaan itse. Hän kaivelee tilastoja, lukee tieteellisiä artikkeleja, kehittää teorian, kirjoittaa muistioihin valtavat määrät taustatietoa, tekee kalvoja – ja esittää ratkaisun ongelmaan” (Tuomas Niskakangas).

Mitä muuta vallankäyttäjältä vaaditaan?

Toimittaja täsmentää:

“Ministereiden palvelijana Hetemäki on ehdottoman uskollinen. Hänen ajatusmaailmansa tulkitaan yleensä olevan hieman enemmän oikealla kuin vasemmalla, mutta rintamasuunta kääntyy kunkin hallituksen politiikan mukaisesti. Puoluekannasta riippumatta Hetemäki on palvellut ministereitä ja siivonnut heidän sotkujaan parhaansa mukaan”

Harmaa päivä kääntyi illansussa tihkusateeksi Ryssänkärjessä. Hanget alkoivat tummua ja peittyä putoilevista risuista. Viljo Vähänen halusi esittää oman kommentiinsa suomalaisesta demokratiasta:

“Vahvat persoonallisuudet raivaavat aina itselleen hengitystilaa. Näin syntyvät kansakunnan kehkot, joilla on käyttöä kriisitilanteissa.”

699. Susiko vapaaksi? 190208

 - Muutamissa tunneissa Helsingin Sanomien toimitukseen alkoi tulvia kirjoituksia omaisilta ja vanhustenhoidossa työskenteleviltä hoitajilta. Pelkästään verkkokyselyssä kokemuksistaan on kertonut yli 400 ihmistä. Sen lisäksi sadat ovat kirjoittaneet toimitukseen sähköpostia. 

- Aineisto nostaa kyyneleet silmiin, hämmästyttää ja vihastuttaa.

- Kirjoittajat kertovat kiireestä, välinpitämättömyydestä ja rankoistakin laiminlyönneistä. Joukossa on myös omaisten kirjoituksia, joista huokuu kiitollisuus oman isän tai äidin saamasta hyvästä hoivasta

(Helsingin Sanomat 8.2.2019 Tiina Marjamäki ”Sadat lukijat kertoivat kokemuksiaan vanhusten­hoidosta”)

Viljo Vähänen oli syvästi järkyttynyt, kun palasimme aamulla Ryssänkärjestä. Se ei johtunut laisinkaan siitä, että pakkanen oli hellittämässä ja suojasää alkoi painaa valkoisina hohtaneita hankia raskaalla kädellä ja inhottava loskakeli täyttää jalkakäytäviä.

Ei. Ei todellakaan. Vaan luettuaan emeritaprofessori Sirkka-Liisa Kivelän analyysin vanhustenhoidon tilasta ja huomattuaan, kuinka se täydensi väkevällä ja ankaralla tavalla professori Marja Vaaraman haastattelua, jonka lehti julkaisi vain muutamaa päivää aikaisemmin samasta aiheesta, kyyneleet nousivat Viljonkin silmiin. 

Voiko tämä olla totta Suomi-nimisessä sivistysvaltiossa vuonna 2019? Tällaistako on todellinen elämä hyvinvointivaltiossa? Tähänkö on päädytty siinä 30-vuotisessa sodassa, josta professori Vaarama kertoo haastattelussaan? 

Hän on 30 vuoden aikana laskenut lukuisia kertoja eri ministereiden ja muiden päättäjien pyynnöstä, paljonko vanhustenhuollossa pitäisi olla henkilökuntaa, jotta hoito olisi hyvää. Hän on tehnyt selvityksiä, tutkimuksia, raportteja ja suosituksia, yksin ja ryhmissä, eri titteleillä.

Kaikki turhaan! 

Vastako nyt kansan ääni alkaa kuulua syvistä rotkoista?

Viljo Vähänen muisti, kuinka hän oli pohtinut samaa aihetta muutama vuosi sitten tässä blogissa (ks. numero 89. ”Susiko vapaaksi? Osa IV 120512)

”Kapitalismin aurinko nousee jälleen kuin vieterinukke väärän taikurin käsissä. Vaikka se on nuijittu sata kertaa maanrakoon, se pompahtaa aina vaan pinnalle ja hymyilee irvokkaasti ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.”

Silloin hän oli kaivanut esille ikivanhan tekstin.

”Siksi on hyvä palauttaa mieliin, mitä Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen kirjoitti vuonna 1874, keskellä erästä kapitalismin varhaista auringonnousua: 

Vapaan kilvoittelun laki on ainoastaan raaka luonnonlaki, jonka mukaan taloudelliset voimat, nimittäin itsekkäät edut, taistelevat niin kuin luonnonvoimat luonnossa. Että tasapainoa noinkin syntyy, on kyllä totta, mutta se voipi tapahtua sillä tavoin kuin luonnossakin, että heikompi voima masentuu ja häviää.

Nyt Viljo Vähänen kuulee saman järkyttävän kaiun niissä reaktioissa, joita Tiina Marjamäki on koonnut Helsingin Sanomien sivuille.

Eikä siinä kaikki.

”Se on varmasti vain jäävuoren huippu. Vanhusten kohtalo on kansallinen häpeä. Skandaali. Hirvittävä skandaali."

Yritin tasapainottaa.

- Mutta onhan siellä mukana myös onnellisia tarinoita. Ei kaikki ole pelkkää mustaa. Ja on hyvä myös huomata, että samoja vikoja on sekä julkisella että yksityisellä puolella. Ettei vain tässäkin tapauksessa paha kello kuuluisi kauemmaksi kuin hyvä kello?

Viljo oli kuitenkin tiukkana.

”Syyt vanhustenhoidon järkyttävään tilaan ovat syvemmällä. Tuolla selityksellä on pärjätty viimeiset 30 vuottaa ja tässä on sen sodan lopputulos. Vapaan kilvoittelun laki sai valtaisasti lisää tuulta purjeisiinsa sen jälkeen, kun Berliinin muuri sortui. Nyt rakennetaan uusia linnakkeita, rajoja ja muureja kaikkialle, jotta vapauden tuulet saisivat puhaltaa entistä voimakkaammin kaikkialla. Kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla. Siinä on syvä, järkyttävä paradoksi ja ristiriita. Ihmiskunnan ylivoimaisen enemmistö kannalta se on aina johtanut umpikujaan ja katastrofiin.”

”Sanalla sanoen sotaan.”

”Kun katselen ympärilleni ja kuuntelen maailman ääniä, ei hyvältä näytä nytkään.”

”Susi jolkuttelee jälleen vapaasti maailman turuilla.”

698. Kuilun partaalla 190131

Totuus Mayn hallituksen toiminnasta on karu. Takana ei ole mitään varasuunnitelmia tai juonia. Ei ole ”älykästä suunnittelijaa”. Ei ole koskaan ollutkaan. May ja hänen hallituksensa ovat hukassa, ja Mayn vetämä brexit-prosessi täyttää Einsteinin tarjoamat hulluuden kriteerit. May on palannut uudestaan ja uudestaan vääntämään lisää etuuksia EU:lta ja palannut tyhjin käsin kotiin – kertomaan, että kohta hän lähtee vääntämään EU:lta lisää etuuksia. (Helsingin Sanomat. Pääkirjoitus 19.1.2019 

Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.

Eurooppalainen saarivaltio on kuilun partaalla. 

Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta kipuilee sisäisesti. Ankarasti. Pelottavasti.

Kuilun reuna lähestyy vääjäämättömästi.

Britannian hallitus aloitti kansanäänestyksen jälkeen prosessin, joka johtaa maan eroamiseen Euroopan Unionista 29. maaliskuutta 2019 klo 23.00 (UTC).

Se on kohtalon hetki.

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimitus sanoo asian suoraan Albert Einsteinin sanoin: ”Hulluutta on se, että tekee saman asian uudestaan ja uudestaan ja joka kerta odottaa erilaista lopputulosta kuin edellisellä kerralla.”

Suhteellisuudentaju heittää. Kapeimmiltaan 35 kilometrin levyinen Englannin kanaali on revähtämässä kuiluksi, joka viiltää syvän haavan mytologisen Europa-neidon kasvoihin. 

Se ulottuu sydämeen saakka.

Se saattaa osoittautua kohtalokkaammaksi kuin yksikään tähänastisista miekanviilloista Euroopan historiassa.

Shakesperealisen tragedian ainekset ovat siis jo kasassa. Brittiläinen kulttuuri tuottaa kyllä varmasti tähänkin näytelmään omat käsikirjoittajansa, ohjaajansa ja näyttelijänsä.

Mutta onko ihmiskunnalla sellaiseen enää varaa?

697. Politiikan piippuhyllyltä 6. 190129

Mahdollisuudet Suomelle -asiakirja tarjoaa tietopohjaa ja laaja-alaisen virkamiesnäkemyksen kevään vaalikeskusteluihin ja hallitusohjelman valmisteluun. Julkaisussa tunnistetaan keskeisiä muutosilmiöitä ja nimetään ratkaisukokonaisuuksia, jotka ovat merkittäviä tulevan hallituskauden aikana. (Valtioneuvoston viestintäosasto 28.1.2019) 

Valta on viekas otus. Diktatuureissa se paistaa kuin Naantalin aurinko. Demokratioissa se piiloutuu erilaisten maskien taakse tai kätkeytyy kansanvallan varjoihin.

Sama näytelmä on jatkunut antiikin ajoista tähän päivään saakka. Se jatkuu varmasti hamaan tulevaisuuteen.

Eilen kirjoitettiin jälleen kerran yksi uusi käsikirjoitus tähän näytelmään, kun tasavallan korkeimmat virkamiehet julkaisivat yhteisen asiakirjan eduskuntavaalikeskustelujen pohjaksi.

Ajoituskin oli erinomainen. 

Politiikan portinvartijat, puolueet, ehtivät juuri sitä ennen julkistaa omat ohjelmansa. Vaalitaistelu saattoi siis alkaa kaikilla rintamilla.

Yöllä oli satanut lisää lunta. Jouduimme Viljo Vähäsen kanssa melkein kahlaamaan hangessa ennen kuin pääsimme Ryssänkärkeen.

Viljo aloitti.

”Virkamiesnäkemys ei ole mikä tahansa paperi. Päinvastoin. Se painaa tonnin enemmän kuin yksikään puolueohjelma tai yhdenkään  puoluejohtajan puheenvuoro. Erityisesti tässä tapauksessa, kun kyse on kahdentoista ministeriön korkeimman virkamiehen yhteisestä paperista.”

”Kansliapäälliköt edustavat meidän poliittisessa järjestelmässämme peruskalliota. Pysyvyyttä. Vakautta. Heidän käsiensä kautta kulkevat politiikan valtasuonet. Vallan virrat. He toimivat ministeriöittensä asiantuntijoina valtioneuvoston istunnoissa. Heillä on oikeus puhua poliittisesta tietopohjasta, sillä he ovat itse sen pohjan tärkeitä solmuja.”

- No. Tuo on nyt aika runollisesti sanottu. Yksittäisellä kansliapäälliköllä  on tietysti sekä poliittista että oikeudellista valtaa ja vastuuta, mutta kaikki valtioneuvoston istuntoihin osallistuneet ministerit ovat yhdessä esittelijöiden kanssa vastuussa istuntojen päätöksistä.

”Juuri näin. Kansliapäällikkö on tiukasti sidoksissa poliittiseen päätöksentekojärjestelmään. Hän on todellinen ammattipoliitikko. Erityisesti silloin, kun kysymys on hänen oman ministeriönsä asioista ja toimivallasta, mutta yhdessä kollegojensa ja muiden ministereiden kanssa hän kantaa perustuslaillista vastuuta kansanvallan toteuttamisesta. Eikä se ole mikään vähäpätöinen asia tai pelkkä muodollisuus.”

MUTTA       

Viljo Vähänen tiesi entuudestaan, että lähestyimme poliittisen vallan ydinkysymystä.

”Onko kansliapäällikkö myös poliitikko? Onko hänellä poliittisia tavoitteita ja päämääriä? Saako hänellä olla sellaisia?”

Tiesimme hyvin, että tässä on kysymys persoonasta ja persoonallisuudesta. Sen tajuaminen kuuluu jo yleissivistykseen. On vahvoja ja vaikuttavia persoonia, joiden jälki on näkynyt poliittisessa tietopohjassa ja laaja-alaisessa virkamiestoiminnassa. Mutta on paljon myös värittömämpiä persoonia, puurtajia, joiden vaikutus ei erotu eikä nouse julkisuuteen.

Viljo jatkoi.

”Yhtä kaikki. Mahdollisuudet Suomelle on vankasti ja pysyvästi poliittinen siinä mielessä, että se on poliittisen järjestelmämme keskeisimmän, epävirallisen aktorin, kansliapäälliköiden yhteisen palaverin tulos. Ei siitä mihinkään pääse. Ei sitä voi selittää pois.”

(Kyllä kansa tietää! Sehän näkyy jo ensimmäisissä some-reaktioissa)

”Ja mikä tärkeintä. Yksikään istuvista kansliapäälliköistä ei olisi (tiettävästi?) päässyt korkeaan virkaansa ilman (puolue)poliittista tukea ja taustaa.”

”Hyvä niin, sillä hajutonta ja mausteetonta politiikka olisi tosi tylsää”

Mihinkäs seepra juovistaan pääsisi! 

696. Politiikan piippuhyllyltä 5. 190127

        Veljekset kuin ilvekset – Paavo ja Harry! Nuo politiikan reippaat liikemiehet! Nuo veijarit! 

Eduskuntavaalien ehdokaslistat jätetään 14. maaliskuuta ja eurovaalien listat 18. huhtikuuta eli aikaa on vielä! Aikaa on kosolti siis vaikkapa puolueloikkauksille. (Setä Arkadia pakinoi Ilta-Sanomissa)

Lähtölaukaukset on kuultu. Varaslähtöjä ei lasketa. Kaikki ovat jo täydessä vauhdissa. Maalikamera on valmiina. Sunnuntai-iltana 14. huhtikuuta tiedetään ketkä voittivat ja ketkä hävisivät.

Valtakunta kipristelee pakkasen kourissa. Mutta ei valita. Talvi on kauneimmillaan.

Viljo Vähäsen kanssa olimme tutustuneet vasta alustavasti lähtötilanteeseen, vaalijulistuksiin ja ehdokaskaartiin.

Viljo aloitti, kun aurinko häikäisi Ryssänkärjessä ja rantapolut olivat tungokseen asti täynnä sunnuntaikävelijöitä.

“Aika tavanomaista mongerrusta pääpuolueiden ohjelmat ovat. Ja miksipä eivät olisi. Neljä vuotta on jauhettu Arkadian mäellä yksiä ja samoja asioita. Maino ajatus yhteiskuntasaopimuksesta hautautui jo alkumetreillä puolueiden ja ay-liikkeen sisäisiin riitoihn (ks. Bjälbon uutiset 2.8.2015-15.6.2016). Vanhan luokkataistelun hengessä. Porvarit vastaa työväestö. Vaikeuksia on työnnetty kohti vaalitaistelun lähtöviivaa. Iänikuiset riidat hallituksen ja opposition kesken ovat jatkuneet ja jatkuneet. Vain #me too-kampanjan kylkisenä syntynyt seksuaalirikosten paljastumisryöppy sai viime hetkellä yhteistyön hanat auki, mutta muutoin se on ollut samaa, vanhaa jargoonia.”

- Eikö siis mitään positiivista?

“Siinäpä se on. Kaikki nostavat nyt oman lippunsa juoksuhaudoistaan ja bunkereistaan. Kaikilla on oma, ainutlaatuisen hyvä sanoma. Kuulematta mitään muuta kuin oman äänensä. Näkemättä mitään hyvää naapurissa. Yhteistyö on voimaan – vain sillä ehdolla, että se tapahtuu meidän ehdoillamme. Sama suunta kaikilla. Tulkaa mukaan. Luottakaa meihin. Minä ainakin luotan minuun. Kyllä mekin näemme vaikeudet. Mutta vain me ymmärrämme, mitä tasa-arvo on ja mitä se vaatii. Ei meillä olla sinisilmäisiä. etc etc. Nyt on menossa ohipuhumisen MM-kisat!”

“Aika ällöttävää!”

- Mutta eikö uusissa sirpalepuolueissa ole sentään jotakin raikasta?

Uusia tähtiä? Uusia aurinkoja?

“No. Isä Arkadia taitaa olla oikeassa. Aikamoisia veijareita!”

Emme siis päässeet Viljon kanssa analyyttisessa keskustelussamme edes alkulauseeseen saakka. 

Ehkä pitäisi käydä Kruununhaan Myyrä-korttelissa kuuntelemassa kansan ääntä. Pataässässä saattaisi törmätä vaikka uudesti syntyneeseen Eino Poutiaiseen, Kiihtelysvaaran professoriin, joka selittäisi, etteivät Gallupit ja kaiken maailman dosentit tiedä mitään loppusuorasta eivätkä erityisesti kalkkiviivoilla heittäytymisistä. Niissä voi tapahtua vaikka millaisia ihmeitä.

Saapas nähdä! 

695. Tarpeeton tarpeellinen 190123

Mutta meillä nyt on näihin asioihin oma näkökulmamme, jolle on vankkoja perusteita. Vankkoja ne ovat sen vuoksi, että niihin on ladattu surua, kaipausta, ylpeyttä ja vihaa paljon. Heiveröisiä ne ovat siksi, että ne ovat anakronistisia ja enimmäkseen vailla yhteyttä itse asiaan.

 Miksi siis Suomi ei edes pökertynyt vaan päinvastoin näytti saavan vain lisää voimaa tilanteessa, jossa sitä oli isketty sekä psykologisesti että sotilaallisesti sellaisella koneistolla, jollaista Euroopan sotakentät eivät vielä olleet nähneet.

(Timo Vihavainen ”Tarpeellinen sota? Tarpeeton sota?”, 22.1.2019)

Pakkanen yllätti jälleen arvaamattomuudellaan.

Nyt se saapui superverisusikuu kainalosta eteläiseenkin Suomeenkin yhtä armottomana kuin aikoinaan talvisodassa kadotakseen yhdessä yössä kevyesti leijailevien lumihiutaleiden tieltä.

Se sopi hyvin meille Viljo Vähäsen kanssa, kun palasimme aamuhämärissä Ryssänkärjestä luettuamme Timo Vihavaisen blogin, jossa hän referoi amerikkalaisen nykyhistorioitsijan, Stephen Kotkinsin kirjaa Stalin: Volume II: Waiting for Hitler.

Emme tietenkään olleet ehtineet lukea tuota kirjaa, joka on keskimmäinen kolmen, vielä keskeneräisen teoksen sarjassa, mutta olimme kiitollisia siitä, että meillä on sellainen ”esilukija” kuin Timo Vihavainen, joka toimi vuosina 2002-2015 Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina.

Meidän ei siis tarvinnut haparoida tiedon aarniometsässä, vaan tunsimme seisovamme tukevalla pohjalla, vaikka meri vielä lainehti synkkänä ja pelottavana rantakallioiden edessä.

Viljo aloitti.

”Timo on kyllä oikeassa siinä, ettemme me tarvitse lisävalistusta talvisodasta ja että me tiedämme asiasta ainakin yhtä paljon kuin amerikkalainen professori, mutta veikkaisinpa kuitenkin, että Hitlerin odotus    tulee herättämään uudella tavalla keskustelun siitä, kuinka tarpeellinen tai tarpeeton talvisota oli.” 

- Aivan. Se on hämmästyttävällä tavalla ajankohtainen, kun televisiossa pyörii nyt Babyon Berlin ja äärioikeisto on nostamassa arvaamattomalla voimalla päätään eri puolilla Eurooppaa. Pakkanen kiristyy.

”Timon ajatus siitä, että talvisota ja sen jälkinäytökset olivat Stalinin johtaman Neuvostoliiton suunnitelma B, johon jouduttiin turvautumaan  pettymyksen, loukatun itsetunnon ja katkeruuden ilmapiirissä, on vähintäänkin mielenkiintoinen ja tuntuu kohdalliselta..”

”Suunnitelma A oli vain vuosisataisneron elegantti ajatusleikki, kuten Timo kirjoittaa. Se oli Stalinin  suuri harhaisku.”

Ei Stalin halunnut mitään sotaa, ei Neuvostoliitto halunnut alueiden riistämistä Suomelta eikä missään tapauksessa muutaman sadan tuhannen nuoren miehen teurastamista ja raajarikoksi runtelemista.

Jäimme miettimään Viljon kassa, että mitähän Timo Vihavainen mahtoi tarkoittaa kysymysmerkeillään, jotka hän asetti.

Tarpeellinen? Tarpeeton? 

”Timon esittämä stalinilainen narratiivi on selvä. Kyseessä oli vuoden 1918 jatko ja loppunäytös. Tämänhän totesivat yhtä lailla sekä SKP maahamme levittämässään julistuksessa että Mannerheim ensimmäisessä päiväkäskyssään.”

”Mutta mikä onkaan se narratiivi tai skenaario, jonka keskellä me elämme tänä päivänä, tämän vuosituhannen alkuvuosisadalla? Kuka sen on kirjoittanut? Kuka sitä johtaa? Missä on ohjaaja?”

- Sitä ei kukaan osaa – tai uskalla –  sanoa tai edes ajatella! Siinä on liian paljon arvaamattomia räjähteitä. 

”Mikä pakottaa maailman johtajia jälleen varustautumaan aseellisesti? Eikö fyysinen ja henkinen Lebensraum enää riitä kaikille? Keskittävätkö vauraat ja itseriittoiset valtiot jälleen ennennäkemättömiä voimiaan vain näytösmielessä, kuten Stalin aikoinaan? Vai mikä on todellinen tarkoitus?” 

Latinakaan ei lohduta. Vestigia terrent. 

Ilman kysymysmerkkejä.