725. Lumoava matikka 190916

Matikka Lota lota on ainoa makeassa vedessä elävä turskalaji. Se on hyvin pienisuomuinen ja limaisen liukas kala. Väritykseltään se on keltaisen – tai tummanruskean kirjava. Kyljissä sillä on säännöttömiä kuvioita. Mahapuoli on vaalea. Mateen leuassa on turskakaloille tyypillinen viiksisäie.

Minulle matikka oli koko kouluajan vaikea pala. Maukas ja mystinen kylläkin. Syysjäillä jännittävä. Mutta oppiaineena hirmuinen.

Siksi tuntui oudolta, että matikka on nyt tunkeutumassa yliopistojen pisteytysjärjestelmässä ykkösaineeksi. Matematiikan ylioppilasarvosanalla on yhä suurempi painoarvo yliopistohaussa myös muilla kuin luonnontieteellisillä aloilla.

”Lukion pitkä matematiikka on mainio mittari kyvylle selviytyä yliopisto-opinnoista ja pärjätä nykyaikaisessa työelämässä. Matematiikan ymmärrys on ihmisoikeuskysymys.” (Professori Samuli Siltanen: ”Niin makeita ja cooleja juttuja!”, Terhi Hautamäki, Suomen Kuvalehti 37/2019)

Hyväksyn kyllä ajatuksen, että matematiikkaa on kaikkialla. Siksi se on hyödyllinen ja käyttökelpoinen aputiede. Mutta en sen sijaan osaa Samuli Siltasen tavoin olla iloinen kaikenlaisesta matematiikan suosionkasvusta.

Tuntuu nimittäin turhauttavalta edes yrittää täyttää niitä tiedon syvänteitä ja puutteita, jotka aikoinaan syntyivät koulussa, kun muut oppiaineet ajoivat matikan ohi ja valtasivat moninkertaisesti mielenmaisemani. En kuvittele myöskään jaksavani palata matikan syntysijoille lukemalla professori Siltasen uutuuskirjaa Astu matematiikan maailmaan(Otava 2019).

Tässä suhteessa olen toivoton tapaus.

Onneksi Viljo Vähänen on elänyt aivan toisenlaisessa maailmassa ja toisenlaisissa tunnelmissa.

Hänelle matikka on aina ollut lumoavaa. Helppoa ja vaivatonta. Väitöskirjakin matematiikasta syntyi kuin itsestään, vaikka minulle sen lukeminen oli ylivoimainen tehtävä. En osannut kääntää kaavoja suomenkielelle. En silti pitänyt matikan ymmärryksen puutetta omalla kohdallani ihmisoikeuskysymyksenä!

723. Punamulta 190912

Punamulta (Fe₂O₃·H₂O ) on selvästi yleisin keittomaalin pigmentti. Punamulta on rautapitoista savimaata, hyvin hienojakoista hematiittia. Koostumus vaihtelee esiintymispaikan mukaan, parhaat punamullat sisältävät jopa 95 prosenttia rautaoksidia. Pigmentin sävyt vaihtelevat sen sisältämien sivuaineiden mukaisesti. Tyypillisesti punamulta sisältää noin prosentin lyijyä, 0,5 % kuparia ja 10 % luonnon kvartsia. Sävy määrittyy myös polton mukaan: mitä kuumempi poltto sen tummempi sävy. Vanhojen punamultamaalien sävy oli varsin vaalea, koska lämpötilaa ei silloisilla uuneilla saatu kovin korkeaksi. Tällä vuosisadalla pigmenttien sävyjä on tasaisesti tummennettu, mutta myös vaaleampaa italianpunaista on saatavilla. (Wikipedia)

Punainen tupa ja perunamaa. Siinä suomalaisen maalaismaiseman perusväri. Tuttu aitavieri. Sinne kaivataan, kun maailmanmyrskyt tuivertavat. Sieltä on usein löytynyt puoluejärjestelmän turvallinen selkänoja.

Sinne kääntyi myös Suomen Keskustan upouuden puheenjohtajan katse linjapuheessaan, jonka hän piti Apollonkadun puoluetoimistossa.

Punamultayhteistyöllä on kunniakas perintö suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa.  

Multa ja veri. Ruskea ja punainen. Niissä kohtaavat toisensa itsenäisen Suomen elämän ja kuoleman kohtalot.

Kouvolan puoluekokouksen jälkeen on arvuuteltu monella suulla, mihin suuntaan Maalaisliitto-Keskusta on nyt matkalla. ”Eteenpäin” ei ole vakuuttanut ketään. Odotetaan selkokielistä viestiä.

Puheenjohtaja Kulmunin havainto siitä, että muut puolueet ovat vieneet Keskustalta kaiken poliittisen liikkumatilan on realistinen ja oikeasuuntainen – mutta ilman täsmällisempää analyysia kovin heiveröinen.

Punamulta on ollut – kuten tiedetään – koko olemassaolonsa ajan muiden puolueiden ankarassa puristuksessa. Pahimmillaan kateuden ja pelottelun kohteena. 

Muutamassa vuosikymmenessä, UKK:n aikakauden päätyttyä, kehittyi kuitenkin omalaatuinen ilmiö, jota alettiin kutsua epämääräisellä termillä pako keskustaan. Kaikki halusivat olla yleispuolueita ja keskustalaisia. Syntyi tungosta.

Siihen hämärtyi myös punamullan idea.

Nyt se voitaisiin keksiä uudelleen. 

Olisi tarkistettava, kuinka keittomaalin pigmentti sopii nykyaikaan. Tarvitaanko uusia elementtejä, uutta tekniikkaa, uusia ajatuksia.

Punamullasta voisi tällä tavalla kehittyä käyttökelpoinen voimavara käytännön politiikkaan – ja ehkä myös ideologiseen pohdintaan.

724. Voihan Junkkari 190914

Julkinen sana kalusi muutamassa hetkessä Katri Kolumnin puhtaaksi kuin koiranluun ja sosiaalinen media piti huolen siitä, ettei jäljelle jäänyt hitustakaan, johon vielä voisi tarttua. Se on kova kohtalo uudelle hahmolle, joka tunkeutuu politiikan näyttämölle.

Hesarin Marko Junkkari puhui ”suuresta illuusiotempusta”.

Hänen  ideansa oli osoittaa, että Kouvolassa näyteltiin yhdellä ja samalla näyttämöllä samanaikaisesti kahta näytelmää. Toinen omalle väelle. Toinen suurelle yleisölle. Ja sen tuloksena uuden puheenjohtajan synnit pyyhkäistiin olemattomiin ja sijalle nostettiin tuore ja raikas tulevaisuuden tekijä.

Se on hyvä analyysi.

Viljo Vähänen oli erityisen ilahtunut David Copperfieldin illuusiotempusta, jolla tämä sai Vapaudenpatsaan katoamaan.

”Sillä on oma symboliarvonsa, kun ajatellaan, kuinka traagiseen kuoppaan Maalaisliitto-Keskusta on viimeisten Gallupien valossa vajonnut. Mahdoton on nyt tapahtumassa. Kaikki näkevät sen. Mutta eihän se voi olla totta. Illuusio on täydellinen.”

Siihen emme kuitenkaan jymähtäneet kiinni Ryssänkärjessä, jonka yli syyspilvet laukkasivat rajussa tahdissa ja sadepisaratkin kuohuttivat merenpintaa.

Marko Junkkari sanoo melko suoraan, että Kouvolassa oli kyse puoleen sisäisestä kansanäänestyksestä, joka koski Juha Sipilän kautta ja puolueen historiallisen syvää vaalitappiota.

Juuri tästähän siinä oli kysymys. Oikeastaan ei mistään muusta!

Sen vuoksi suurella illuusiotempulla voi olla täysin arvaamattomia seurauksia.

Viljo jatkoi.

”Kyllä siinä (puheenjohtajavaalissa) tapahtui todellakin jotakin suurta. Se kohdistui sydänjuuriin. Keskushermostoon. Johtajuuteen. Leadershipiin. Siis puolueideologian ytimeen.”

MUTTA

Ja tätä jäimme Viljon kanssa ihmettelemään.

”Kuinka Junkkarikaan ei maininnut sanallakaan puolueen aikaisempaa puheenjohtajaa, jonka timantinkirkkaiden ajatusten varassa maahan syntyisi vastustamaton poliittinen voima ja liike, joka muuttaisi tarvittaessa koko universuminen palvelemaan sen omia tavoitteita ja päämääriä.”

”Miksi Junkkari jätti mainitsematta, kuinka tuo samainen voima ja liike, joka näytti jossakin vaiheessa saavuttavan päämääränsä, mutta alkoi yhtäkkiä näivettyä ja kääriytyä itseensä, kunnes sen voimat uupuivat ja siitä tuli myllynkivi, joka vei koko keskustaliikkeensaavuttamattomiin syvyyksiin. ”

”Tästä skandaalista äänestettiin Kouvolassa. Ääniä ei laskettu. Koska tulos olisi ollut häpeällinen.”

”Nyt Katri Kulmunin tehtävänä on uskotella omilleen ja muille, että Vapaudenpatsas seisoo edelleen tukevasta vanhalla paikallaan.”

723. Punamulta 190912

Punamulta (Fe₂O₃·H₂O ) on selvästi yleisin keittomaalin pigmentti. Punamulta on rautapitoista savimaata, hyvin hienojakoista hematiittia. Koostumus vaihtelee esiintymispaikan mukaan, parhaat punamullat sisältävät jopa 95 prosenttia rautaoksidia. Pigmentin sävyt vaihtelevat sen sisältämien sivuaineiden mukaisesti. Tyypillisesti punamulta sisältää noin prosentin lyijyä, 0,5 % kuparia ja 10 % luonnon kvartsia. Sävy määrittyy myös polton mukaan: mitä kuumempi poltto sen tummempi sävy. Vanhojen punamultamaalien sävy oli varsin vaalea, koska lämpötilaa ei silloisilla uuneilla saatu kovin korkeaksi. Tällä vuosisadalla pigmenttien sävyjä on tasaisesti tummennettu, mutta myös vaaleampaa italianpunaista on saatavilla. (Wikipedia)

Punainen tupa ja perunamaa. Siinä suomalaisen maalaismaiseman perusväri. Tuttu aitavieri. Sinne kaivataan, kun maailmanmyrskyt tuivertavat. Sieltä on usein löytynyt puoluejärjestelmän turvallinen selkänoja.

Sinne kääntyi myös Suomen Keskustan upouuden puheenjohtajan katse linjapuheessaan, jonka hän piti Apollonkadun puoluetoimistossa.

Punamultayhteistyöllä on kunniakas perintö suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa.  

Multa ja veri. Ruskea ja punainen. Niissä kohtaavat toisensa itsenäisen Suomen elämän ja kuoleman kohtalot.

Kouvolan puoluekokouksen jälkeen on arvuuteltu monella suulla, mihin suuntaan Maalaisliitto-Keskusta on nyt matkalla. ”Eteenpäin” ei ole vakuuttanut ketään. Odotetaan selkokielistä viestiä.

Puheenjohtaja Kulmunin havainto siitä, että muut puolueet ovat vieneet Keskustalta kaiken poliittisen liikkumatilan on realistinen ja oikeasuuntainen – mutta ilman täsmällisempää analyysia kovin heiveröinen.

Punamulta on ollut – kuten tiedetään – koko olemassaolonsa ajan muiden puolueiden ankarassa puristuksessa. Pahimmillaan kateuden ja pelottelun kohteena. 

Muutamassa vuosikymmenessä, UKK:n aikakauden päätyttyä, kehittyi kuitenkin omalaatuinen ilmiö, jota alettiin kutsua epämääräisellä termillä pako keskustaan. Kaikki halusivat olla yleispuolueita ja keskustalaisia. Syntyi tungosta.

Siihen hämärtyi myös punamullan idea.

Nyt se voitaisiin keksiä uudelleen. 

Olisi tarkistettava, kuinka keittomaalin pigmentti sopii nykyaikaan. Tarvitaanko uusia elementtejä, uutta tekniikkaa, uusia ajatuksia.

Punamullasta voisi tällä tavalla kehittyä käyttökelpoinen voimavara käytännön politiikkaan – ja ehkä myös ideologiseen pohdintaan.

722. Ylihuomisen komissaari 190911

Martti Ahtisaari nimitettiin 22. joulukuuta 1976 YK:n Namibia-valtuutetuksi, jona hän toimi 1977–1981. Tehtävässä hän valvoi namibialaisten etua New Yorkissa, missä maailmanjärjestö suunnitteli Namibian itsenäistymistä. Ahtisaari piti yllä keskusteluyhteyttä SWAPOn, Afrikan yhtenäisyysjärjestön (OAU), maailmanpolitiikan keskeisten valtioiden ja YK:n ylimmän johdon välillä. YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim nimitti hänet 27. kesäkuuta 1978 erikoisedustajakseen Namibiaan. 

Namibian itsenäistymisen lähestyessä Ahtisaari johti YK:n siirtymävaiheen tukiryhmää (United Nations Transition Assistance Group, UNTAG). Se oli ensimmäinen YK-operaatio, johon sisältyi perinteisen rauhanturvaamisen lisäksi siviiliosa, joka avusti itsenäistyvää maata vaalien järjestämisessä, ihmisoikeuksissa, poliisilaitoksen ja koulutuksen järjestämisessä. Tämä kokemus oli tärkeä Ahtisaaren myöhempien tehtävien kannalta. Ahtisaari vaimoineen sai Namibian kunniakansalaisuuden vuonna 1992 kunnioituksenosoituksena maassa tekemälleen työlle. (Wikipedia)

Euroopan poliittiset johtajat ovat jälleen kerran etsimässä ratkaisua poliittisen johtajuuden ongelmaan. Kaikki ymmärtävät, ettei se ole nykymaailmassa yhtään helpompaa kuin menneinä aikoina, vaikka yhteisiä oppitunteja on kertynyt kosolti vuosikymmenten, vuosisatojen ja vuosituhansienkin ajalta. Moni saattaa ehkä ajatella, että, päinvastoin, se on aina vain vaikeutunut. 

Ratkaisuja on etsitty sodan ja rauhan keinoin. Pysyvää rauhaa ei ole löytynyt.

Tällä kertaa sota on yritetty sulkea ratkaisuvaihtoehtojen ulkopuolelle. Mutta jäljet ovat vieläkin liian tuoreessa muistissa. Niistä ei ole päästy irti.

Vestigia terrent. 

Viljo Vähäsen kanssa päädyimme kuitenkin pohtimaan, mikä vaikutus Euroopan Unionin uudella komissiolla ja sen salkkujaolla voisi olla Euroopan rauhantilalle ja sitä kautta tietysti myös maailmanrauhalle.

”Jutta Urpiaisen salkku avaisi tässä suhteessa tärkeitä ikkunoita perus-Euroopan ulkopuolelle. Vahvat, vanhat salkut, eivät tarjoa sitä mahdollisuutta, vaan ne sisältävät aineksia iänikuisille riidoille ja lohduttomille umpikujille. Niissä ei ole mitään kadehdittavaa.”

”Sen sijaan niillä kokemuksilla, joita Suomella on rauhanturvatoiminnasta ja kansainvälisten konfliktien sovittelusta voi tulevaisuudessa olla arvaamattoman paljon merkitystä ja painoa.”

”Tässä tarkoituksessa nostimme esiin presidentti Martti Ahtisaaren roolin. Kunniakansalaisuus Namibiassa on tietysti vain herkän hieno muistutus Suomen kymmenennen presidentin työstä kansainvälisen rauhan hyväksi, mutta Nobelin rauhanpalkinnolla on jo paljon suurempi painoarvo.”

Jutta Urpiaisen ”Afrikka-komissaarius” on tärkeä merkkipaalu Euroopan tulevaisuuden ja rauhanomaisen yhteistyön saralla.

Se kasvaa arvossaan tänään, huomenna ja ylihuomenna, 

  

721. Takuuajan loppu 190910

           Pohdintojeni taustalla on 1900-luvun historia ja yritykseni ymmärtää, miten Neuvostoliitossa valtaan nousi kaikkein lahjattomin ja osaamattomin bolsevikkiporukan jäsen, Stalin. Ja Saksassa Hitler, jolla ilmeisesti ei ollut ulkopolitiikkaa ennen vuotta 1941, mutta sen sijaan armoitetun junapelurin lahjat. Edessä on Suomen brexit eli koko poliittisen järjestelmän takuuaika on loppunut. Mikä neuvoksi? Minä en tiedä. (Jukka Kemppinen, ”Parasta ennen” 10.9.2019)

Blogisti Jukka Kemppinen oli valinnut tämänpäiväisen ainekirjoituksensa potretiksi Santeri Alkion, Maalaisliiton perustajan (1862-1930) kuvan ja tekstiksi tutun kuluttajaohjeen maitolitran kyljestä. Perspekti ei kuitenkaan ollut vain tästä hetkestä, jolloin Maalaisliitto-Keskusta oli valinnut itselleen uuden puheenjohtajan, vaan se syleili syvältä modernin Euroopan historiaa.

Koko poliittisen järjestelmän takuuaika on loppunut.

Ryssänkärjen rantakalliot kylpivät yllättävässä syyshelteessä. Syksystä ei juuri näkynyt merkkejä. Tervalepät hehkuivat vihreinä ja vain muutama keltainen viiru erottui kaislistosta.

Viljo Vähänen piti väittämää mielenkiintoisena.

”Voiko poliittisella järjestelmällä olla takuuaikaa? Mistä se alkaa? Millä ehdoilla? Milloin se päättyy?”

Pysähdyimme miettimään.

Pitää paikkansa, että olemme jälleen kerran suuren, arvaamattoman muutoksen kynnyksellä. Stalinin ja Hitlerin hahmot sätkyttelevät edelleen arvovaltaisissa, tieteellisissä tutkimuksissa ja kirjallisuudessa ja niiden rinnalle on ilmestynyt kuin taikaiskusta koko somemaailman ilotulitus, mutta voisiko se merkitä totaalista mullistusta koko maailman poliittisessa järjestelmässä.

”Tuskinpa.”

Viljo oli varma asiasta.

Sen sijaan on selvää, että suurvaltapolitiikka on tekemässä kovalla rytinällä paluuta maailmannäyttämölle. Sen alle hautuvat molemmat maailmansodat Hitlereineen ja Stalineineen. Kylmä sotakin. Sekä ne jatkuvat sodankauhut, joiden keskellä parhaillaan elämme. Areenalle ei nouse viimeiseen hipeneeseen panssaroituja pyhiinvaeltajaritareita eikä tavanomaisia tai uudenaikaisia sotakoneita, vaan jotakin täysin uutta ja mullistavaa, jonka hahmosta meillä ei ole edes aavistusta.

Nyt juostaan karkuun. Pois vastuusta. Piiloon.

Avainsanaksi on muodostunut exit. Ulos.

On päästävä pois. Turvaan. Ennen kuin kaikki romahtaa.

Viljo täsmensi.

”Kaikki kansallisvaltiot – Suomi mukaan lukien – etsivät kuumeisesti mahdollisimman hyvää puolustus- ja/tai hyökkäysasemaa itseään varten, siltä varalta, että tilanne kärjistyisi äärimmilleen ja karkaisi hallinnasta.”

”Se on puhdashenkistä, nationalismia”.

Olimme vakuuttuneista siitä, että jokainen, merkittävä, vanha valtapuolue kaikkialla maailmassa joutuu etsiytymään juurilleen ennen kuin pystyy ottamaan tukevan askeleen tulevaisuuteen.

Vain aitavieriltä voi Suomen Keskustan Katri Kulmunikin löytää lopulta ainoan, todellisen ja kestävän voimavaran puolueensa tulevaisuudelle. Vihreän Suomen. 

Tämä koskee juuri nyt myös Perussuomalaisia, jotka ovat nousseet ilmaan kuin vappupallot. 

Heidän juurensa ovat alkiolaisuudessa, Veikko Vennamon taistelussa unohdetun kansan puolesta ja siitä maatilkusta, josta saattoi repiä itselleen ja perheelleen edes jonkinlaisen elannon.

Suomen brexitiin päättyisi Euroopan vakauden takuuaika! 

Junapelureille se varmaankin sopisi mainiosti. 

720. Askeleita someviidakossa 190909

Se, ettei Keskisarja provokaatioistaan huolimatta ole joutunut vihapuheen kohteeksi, johtuu hänen mielestään ainoastaan yhdestä asiasta: Hän ei ole sosiaalisessa mediassa. Ei yhdessäkään niistä. Hän halveksuu niitä tavattoman syvästi. Eivät ihmiset ole kasvotusten niin viheliäisiä kuin keskustelupalstoilla. (Kansalliskiivailija. Tommi Nieminen, Helsingin Sanomat 8.9.2019)

Sosiaalinen media on vielä lapsenkengissä. Se on hiipinyt jokapäiväiseen elämään kuin varkain, mutta ehtinyt muutamassa vuodessa vaikuttaa rajumin kuin rautasaappaat ja miljoona-armeijat vuosituhansiin. 

Hienohipiäisistä vuorovaikutteisista verkkopalveluista on sukeutunut pahanlaatuinen syöpäkasvain, joka ei ole kenenkään hallinnassa.

Päinvastoin. Se kasvaa ja rönsyinlee tahdottomasti ja sokeasti.

Ei siis ihme, että että yksi aikamme lahjakkaimmista, nuorista historioitsijoista on päättänyt kiertää kaukaa tuon pelottavan viidakon.

Tommi Niemisen laatimassa haastattelussa kansalliskiivailija paljastaa itsestään erään piirteen, joka leikkaa  syvähenkisen juonteen hänen omaan elämänkaareensa. Sen myrskyisimmät hetket saatoivat sijoittua niihin vuosiin, jolloin Vanha vallattiin ja Berliiniin nousi muuri.

Keskisarja tulee itse seitsenlapsisesta kommunistiperheestä, joka asui muun muassa Vantaalla ja Porvoossa. Vanhemmat olivat koulutettuja ja Neuvostoliitto-mielisiä taistolaisia, lapsuus kuulemma tavanomaista ja hyvää.Vanhempien 1970-luvun aate ei tosin pojassa heijastu, sillä Keskisarja pitää suurimpana perkeleenä juuri ”pahan valtakuntaa”, Neuvostoliittoa. Kysymyksen mahdollisesta poliittisuudestaan hän kiertää juuri niin kuin historioitsija kiertää hankalan kysymyksen.

Kodin ilmapiirissä ja nuoruuden kaveriporukoissa kypsyivä ilmeisesti vuosien saatossa ne sosiaaliset taidot, joita tiedemies Teemu Kesksarja nyt hyödyntää täydestä sydämestään.

Arvelemme, ettei nykyisenkaltainen somemaailma edes kiinnosta Suomen ja Pohjoismaiden historian dosenttia yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen oma elämänsä on ollut monin verroin rikkaampaa ja antoisampaa, täynnä virikkeitä, joita someviidakosta on turha etsiä. 

Erityisesti meille jäi haastattelusta mielen kansalliskiivailijan raikas kannanotto Karjalan-kysymykseen. “Minua vituttaa Karjalan menetys ihan joka päivä.”

719. Kadonnut aika 190907

Viimeksi muistelimme Sipilän hallituksen synnytystuskia, kun hän oli ilmoittanut eroavansa ja pohdiskelimme, mitä siitä seuraisi. Annoimme ajan juosta ja katsoimme, kuinka porvarivalta vaihtui demarivallaksi. 

Ei siinä ollut verenmakua eikä intohimoa. Kaikki ongelmat työnnettiin maton alle odottamaan sopivaa tai välttämätöntä ajankohtaa. 

Hämmästyttävällä tavalla aika katosi. Jotakin vanhaa hävisi eikä uutta ilmestynyt sen sijalle. Tuli mieleen kirjallisuuden ranskalaisen mestarin Marcel Proustin  romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä, jonka hän kirjoitti vuosina 1908–1922, vaikka hetki on aivan erilainen ja puitteet vähemmän dramaattiset.

Mihin aika katosi? Löytyisikö se vielä uudelleen? Missä muodossa?

Kolme teemaa pulpahti kuitenkin pintaan: (1) Maalaisliitto-Keskusta, (2) Englannin parlamentti ja (3) Huutavan ääni erämaassa. 

Jokaisessa niistä oli sama ongelma. Jotakin olennaista oli ja on kadonnut. Ikään kuin ajanratas olisi hypännyt salaa jonkin pykälän ylitse.

(1) Maalaisliitto 1906, Keskustapuolue 1965, Suomen Keskusta

Historia vaatii oman kypsyttelyaikansa. Ajan ratas on armoton. Se leikkaa tahtoasi kysymättä joka hetki määrämitan elämäsi nauhasta. Voit kutsua käteesi jäävää palasta millä nimellä haluat. Perimmäinen, alkuperäinen henki ja luonne pysyvät sitkeästi paikoillaan. Sitkeimmin tämä on näkynyt puolueiden sijoittumisessa ideologiseen perusjärjestykseen vasemmisto vs. oikeisto. Sille ei ole löytynyt kilpailukykyistä haastajaa, vaikka keskustaan on ollut kyllä kova tungos.

Aika on ollut Maalaisliitto-Keskustan tärkein voimavara. Pelastaja. Valtakunnalliset ja paikalliset vaalit ovat sen kerta toisensa jälkeen osoittaneet.

Mutta entä nyt? Kouvolan puoluekokouksen jälkeen? Hylkäsikö aika Keskustan? Löytyykö traditionaalisista seremonioista se kynttilänvalo, jonka turvin valo lankeaa uudelleen? Mihin sammui se uusi loiste, jota ennakoimme silloin, kun Juha Sipilä aloitti pääministerinä?

Kysymysten  tulva tuntuu murskaavalta!

Kun listasimme Maalaisliitto-Keskustan puheenjohtajat vuodesta 1906 lähtien, alkoi paljastua lähes kaikille merkittäville puolueille tunnusomainen ilmiö persoonallisuusrapautuma. Aika on ottanut omansa. Kyllä johtajuus nykyisinkin henkilöityy, mutta johtajapersoonia ei juurikaan ilmesty poliittiselle areenalle. Lähes kaikki puolueet ovat jo kokeilleet feminismikorttia ja muitakin kikkoja (urheilu, tiede, taide uskonto, yrittäjyys, sijoittajat), mutta niistä ei ole jäänyt pysyviä jälkiä.

Löytyisikö Kouvolan kokouksen epäpoliittisesta kamppailusta, jotakin uutta tässä suhteessa?

Se ei näytä kovin todennäköiseltä.

Maalaisliitto on ja pysyy maaseudun äänitorvena. Se on edelleen sen ainoa, todellinen voimavara. 

(2) Englannin parlamentti. Brexit.

Englannin parlamentti perustettiin keskiajalla Englannin ja Skotlannin vuoden 1707 unionisopimuksen myötä siitä tuli Ison-Britannian parlamentti, ja myöhemmin siitä on muodostunut nykyinen Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti. Jotkut ovat esittäneet Englannin parlamentin uudelleenperustamista, sillä Englanti on nykyisin ainoa Yhdistyneen kuningaskunnan osa, jolla ei ole omaa parlamenttia.

Parlamentin kolme elementtiä, kruunu, ylähuone ja alahuone ovat erilliset eli sama henkilö ei voi kuulua kuin yhteen niistä. Monarkilla on edelleen teoriassa paljon valtaa: hänen hyväksyntänsä vaaditaan kaikkien lakien läpimenoon ja lisäksi hän voi mm. hajottaa parlamentin, julistaa sodan ja solmia rauhan. Käytännössä kaikkia näitä oikeuksia käyttää kuitenkin monarkin puolesta pääministeri ja hallitus.

Brexit on purrut pahan loven eurooppalaisen saarivaltion historiaan ja maineesen. On mahdotonta sanoa paraneeko se koskaan. Kannattaako parannusta edes etsiä? Entäpä jos kadonnut aika on lopullisesti kadonnut?

Kun brexit-näytelmää on pyörittety jo kuukausikaupalla televisioruuduissa ja kun se on pian loppukohtausta vaille valmis, kopioimme lukijoidemme avuksi Googlesta lyhyen, värikkään yhteenvedon siitä, mitä tapahtuu, kun brittiparlamenraarikot tekevät päätöksiään. 

Suomalaisin silmin brittiparlamentti on täynnä teatteria – Lue kummien käytäntöjen taustat

Kun Britannian parlamentti äänestää brexit-suunnitelmista, se ei tapahdu nappia painamalla vaan kävelemällä ulos salista. 29.1.2019 klo 17.03 päivitetty 4.4.2019 klo 12.28 Päivi Kerola, YLE uutiset

Brittiparlamentin alahuoneen vihreille penkeille on ollut viime kuukausina tungosta, kun parlamentaarikot ovat kokoontuneet päivä toisensa jälkeen keskustelemaan ja äänestämään EU-erosuunnitelmista. Monelle suomalaisellekin on tullut tutuksi alahuoneen puhemiehen John Bercow'n komentoääni: Oooorder!

Miksi puhemies huutaa yhtenään järjestystä saliin?

Ilmeisin syy on siinä, että puhemies Bercow'lla ei ole nuijaa, jota voisi paukuttaa.

Puheenvuoron pitäjällä on oikeus tulla kuulluksi, joten Bercow'n tehtävänä on hiljentää taustameteli, mikäli muiden edustajien huutelu käy liian äänekkääksi. Puhemies on korkeimmalla istuva henkilö salin päädyssä, hallituksen ja opposition penkkirivien välissä.

Nykyinen puhemies Bercow tunnetaan värikkäästä kielenkäytöstään ja napakoista vastauksistaan kansanedustajille.

Terävästä keskustelukulttuuristaan kuulussa brittiparlamentissa nokkelat välihuudot ovat sallittuja ja suotaviakin. Aivan mitä hyvänsä loukkauksia salissa ei saa kuitenkaan huudella: toista edustajaa ei saa syyttää valehtelijaksi.

Parlamentin sivuilta löytyy pieni lista nimityksistä , joita puhemiehet ovat vuosien varrella pitäneet sopimattomina. Esimerkiksi siaksi, rotaksi, pelkuriksi tai petturiksi nimittely on katsottu asiattomaksi.

Puhemies on ainoa salissa, joka voi tavan mukaan kutsua muita edustajia nimeltä. Muiden tulee puhutella puoluetovereita "arvoisaksi ystäväksi" ja muihin puolueisiin kuuluvia "arvoisaksi sen-ja-sen vaalipiirin edustajaksi".

Mikä on se kultainen kapine istuntosalin pöydällä puhemiehen edessä?

0Se on seremoniallinen sauva, joka edustaa kuningattaren valtaa. Jos puolitoistametrinen sauva ei ole salin pöydällä, alahuone ei voi laillisesti kokoontua, käsitellä lakeja tai äänestää niistä.

Sauva tuodaan pöydälle jokaisena istuntopäivänä ja viedään pois istunnon päätyttyä. Parlamentaarikot eivät saa koskea siihen, mutta vuosien varrella jotkut eivät ole voineet vastustaa kiusausta.

Viimeksi ennen joulua työväenpuolueen edustaja Lloyd Russell-Moyle otti sauvan käteensä ja yritti viedä sen istuntosalista pois. Russell-Moyle pysäytettiin nopeasti, ja rangaistuksena hänet poistettiin salista loppupäiväksi.

Kapinointinsa syyksi Russell-Moyle nimesi hallituksen brexit-suunnitelmat.

Miksi monet edustajat pongahtavat seisomaan, kun yksi saa puheenvuoronsa pidettyä?

Se on tapa kiinnittää puhemiehen huomio eli pyytää puheenvuoroa. Seisomaan saa nousta vain puheiden välissä, kun puhemies valmistautuu ilmoittamaan seuraavan puhujan.

Puheenvuoroa voi pyytää myös kirjallisesti ennen istuntoa.

Miksi kaikki häipyvät kesken kaiken salista?

Parlamentin tärkeät äänestykset toteutetaan siten, että edustajat lähtevät salista ja jakautuvat niin kutsutuille kyllä- ja ei-käytäville. Käytävillä virkailijat kirjaavat ylös edustajien nimet ja tehtävään nimetyt edustajat laskevat äänet.

Britannian parlamentti ei käytä elektronista äänestysjärjestelmää.

Kun jokin asia tulee äänestettäväksi, puhemies kehottaa ensiksi esitystä puoltavia huutamaan kyllä ja sen jälkeen vastustajia huutamaan ei. Sitten hän arvioi, kumpi huutokuoro voitti. Vain, jos puhemiehen arvio kyseenalaistetaan, järjestetään käytävä-äänestys eli jako.

Miksi edustajat istuvat niin ahtaasti?

Salissa ei yksinkertaisesti ole riittävästi istumapaikkoja kaikille edustajille.

Britannian parlamentin alahuoneessa on 650 edustajaa, mutta istumaan mahtuu vain noin kaksi kolmasosaa heistä. Kun parlamentti käsittelee tärkeitä lakeja ja kaikki haluavat olla paikalla, osa joutuu seisomaan tai istumaan penkkirivien viereen.

Minkä takia hallitus ja oppositio on sijoitettu vastakkain?

Tapa periytyy historian sattumasta. Alahuone sai oman istuntosalinsa, kun kuningas Edvard VI luovutti 1500-luvulla maalliseen käyttöön siirretyn kirkkosalin alahuoneen käyttöön. Tilan muoto ja aiempi käyttötarkoitus vaikuttivat siihen, miten istumapaikat sijoitettiin.

Puhemiehen paikka sijoitettiin alttarin portaille, ja edustajat istutettiin toisiaan vasten kuin kilpailevat kuorot. Siitä lähtien alahuoneessa on ollut sama järjestys. Myös kyllä- ja ei-käytävillä äänestäminen on ollut tapana noista ajoista lähtien.

1800-luvulla Westminsterin suuren palon jälkeen rakennettiin saman mallinen uusi istuntosali, joka puolestaan tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa. Silloin harkittiin, pitäisikö tilalle rakentaa suurempi, mahdollisesti puolikaaren tai hevosenkengän muotoinen istuntosali.

Muun muassa sodan ajan pääministeri Winston Churchill vastusti muutoksia. Churchill piti kaksipuoluejärjestelmää Britannian parlamentaarisen demokratian ytimenä ja näki sen juontavan juurensa parlamenttisalin muotoon. Myös salin koosta Churchillilla oli selvät mielipiteet.

– Salin [...] ei tule olla niin iso, että kaikki edustajat mahtuisivat sisään ilman tilanahtautta, eikä pidä edes kysyä, pitäisikö jokaiselle edustajalle olla hänelle varattu oma paikka. Jos sali on tarpeeksi suuri kaikille, yhdeksän kymmenesosaa keskusteluista käydään masentavassa ympäristössä lähes tyhjässä tai puolityhjässä salissa. [...] Suurina hetkinä ilmassa pitäisi olla tungoksen ja kiireen tuntua, Churchill perusteli Encyclopaedia Britannican mukaan.

Pommitetun tilalle rakennettiin samanmuotoinen ja yhtä ahdas sali. Ja Britannian parlamentin alahuoneessa istutaan edelleen tärkeinä äänestyspäivinä kuin sillit suolassa.

(3) Huutavan ääni erämaassa.

Odotimme viime hetkeen saakka kuulevamme Kouvolan puoluekokouksessa Paavo Väyrysen (1980-1990) äänen. Ehkä se vain katosi puheenvuorotulvaan, jota emme olleet kuulemassa. Silti jäi ihmetyttämään, mihin katosivat ne kymmenen vuotta, jotka Paavo Väyrynen johti Maalaisliitto-Keskustaa suvereenilla otteella.

Siinä on jotakin äärimmäisen traagista. Voiko mennyt aika niin totaalisesti kadota? Jäikö Paavo Väyrysen sanoma vain huutavaksi ääneksi erämaassa? Eikö se saanut osakseen siruakaan siitä herätysliikkeen voimasta, jota laestadiolaisuus aikoinaan edusti ja joka on tiettävästi edelleenkin hengissä.

Nimillä ei pitäisi ryhtyä keikaroimaan. 

Maalaisliitto on aito suomalainen sana.