28. Viisaat piispat

Kirkollinen hierarkia on aina jollakin tapaa ärsyttänyt minua. Ymmärrän kyllä, että tehokkaan toiminnan edellytyksenä on hyvä järjestys ja selkeät käskyvaltasuhteet. Ne sopivat erityisesti armeijoille ja ammattirikollisille, mutta erilaisissa kirkoissa ja uskontokunnissa ne tuntuvat rikkovan niin pahasti vapauden piiriä, että sitä on vaikeaa hyväksyä. Siksi olen pitänyt näppini erossa scientologeista ja Jehovan todistajista enkä kuulu myöskään vapaamuurareihin, jotka he eivät olekaan pyrkineet järjestäytymään kirkkokunnaksi.

Ehkä olen tässä suhteessa liian ankara itselleni. Liian itsekäs. Haluan pitää uskonasiat omana salaisuutenani. Siihen piiriin ei ulkopuolisilla ole asiaa!

Silti haluan pysyä evankelisluterilaisessa kirkossa ja oman seurakuntani jäsenenä. Samalla tunnen kuitenkin ristiriidan ilkeän pistoksen sydämessäni.

Merkillisellä tavalla kohtasin tämän ristiriidan tänä aamuna, kun aurinko oli jo korkealla ja katselin, kuinka valkoposkihanhet olivat tuoneet poikasiaan näytille. Joku vanhempi rouva kiersi ne kaukaa koiransa kanssa ja varoitteli minuakin menemästä kovin lähelle. Tiesin kuitenkin vanhastaan, että ne päästäisivät aivan vierelle, kun lähestyisin varovasti ja puhuisin hiljaa, rauhoittavasti. Niin myös tapahtui.

Osa isommista poikasista oli kerääntynyt yhteen, mutta pienimmät, suloiset pallerot, hakivat turvaa emonsa siipien suojasta.

Vanhemmilla on selvä työnjako. Yksi katseli kaula suorana ympäriinsä. Pari muuta päästeli hiljaisia varoitusääniä. Muut eivät olleet moksiskaan, kun en tehnyt äkkinäisiä liikkeitä enkä yrittänyt ojentaa kättäni poikasten suuntaan.

Niillä oli hyvä järjestys ja selkeät käskyvaltasuhteet!

Ajattelin, että on siis hyväksyttävä, että luonnossa vallitsee jonkinlainen yleinen järjestys, laki, joka määrää elämänrytmin ja valtasuhteet. (Tätä mietin myös silloin, kun jouduin jokaisella askeleellani katsomaan tarkkaan, etten astuisi hanhenpaskaan. Millä oikeudella ne paskovat ihmisten kävelyreiteille, venesatamiin ja golkentille!)

Tavallisesti ajattelemme, että luonnossa terveet ja voimakkaat pärjäävät, mutta heikot ja sairaat sortuvat. Jokaisella on oikeus suojella reviiriään, varmistaa suvun ja lajin jatkuminen. Käydä taistelua. Tappaa tai tulla tapetuksi. Harvoin ajattelemme, että se olisi "sivistymätöntä". Hyväksymme sen osana "luonnonlakia", osana vuosimiljoonien evoluutiota. Osana jotakin sellaista, jolle me emme voi mitään!

Mutta kirkko on eri juttu.

Miten joku voi katsoa olevansa parempi kuin joku toinen? Millä oikeudella kirkko "tuomitsee" tai "armahtaa"? Miten on mahdollista rakentaa hierarkia, jossa jollekin ihmiselle tai ihmisryhmälle annetaan valta "hyväksyä" tai "hylätä"? Kuka on uskaltanut määrätä, että joku (ihminen) on "Jumalan sijainen" maan päällä? Että joku on "pyhempi" kuin toinen?

Tulin ajatelleeksi erityisesti paavia ja Lauri Leevi Laestadiusta. Sekä pedofiliaa ja insestiä.

Valkoposkihanhien valkokeltaiset ulosteet tuntuivat niiden rinnalla aika harmittomilta.

Väkisin ajatukset lensivät köyliöläiseen talonpoikaan ja piispa Henrikiin sekä Kaarresuvannon pappiin. Ensin mainitut elävät vain epämääräisenä legendana 1100-luvulta, mutta jälkimmäinen oli lihaa ja verta 1800-luvulta.

Molemmat on nostettu pyhän asemaan kirkoissaan. Piispa Henrik katolisessa kirkossa, L.L.L. evankelis-luterilaisen kirkon herätysliikkeessä.  Nyt heitä ympäröi pedofilian synkkä varjo.

Sen painajaisen ja häpeän molemmat kirkot ovat ansainneet!

"Lasten hyväksikäyttö uhkaa hajottaa lestadiolaisuuden", kirjoittaa Kustaa Hulkko (Suomen Kuvalehti 25-26/2011). Mielestäni sellaisen kirkollisen hierarkia, joka sallii ihmisen häpäisemisen, sopiikin hajota pirstaleiksi. Jos murusista syntyy jotakin hyvää ja kaunista, niin hyvä on. Ehkäpä juuri se olisi "luonnonlain" mukaista.

Paavi ja katolilaisuus painivat tietysti suuremmassa ja raskaammassa sarjassa. Se on henkistä sumopainia. Mutta yhtä kaikki. Lasten hyväksikäyttö ei ole hyväksyttävää minkään kokoisissa katedraaleissa.

Mitähän se piispa Henrik oikein mahtoi tehdä siellä Köyliön kartanossa, kun talon isäntä niin synkeästi suuttui. Legenda kertoo vain, ettei Lalli suostunut keräämään kutsumattoman vieraansa heittämiä kolikoita lattialta.

Luonnossa ei tietääkseni esiinny vastaavanlaista kostomentaliteettia. Sellainen, samoin kuin koko kirkollinen hierarkia, ovat ihmisen itsensä luomuksia.

Mutta jotakin kaunista ja ylevää minun kirkossani kuitenkin on.

Tapahtumaketju, jossa Espoon hiippakunta sai ensimmäisen piispansa (Mikko Heikan) ja koko Suomi ensimmäisen naispiispansa (Irja Eskolan) sekä evankelis-luterilainen kirkko arkkipiispakseen miehen (Kari Mäkisen), joka sanoo olevansa "luja kaikkia elämää tuhoavia voimia vastaan", on tästä hyvä esimerkki.

Piispa Mikko Heikan puheenvuoro "Heikoimmat heittopussina" (SK 25-26/2011) kerjäläisten ihmisoikeuksista ja ihmisarvosta on arvokas juuri sen vuoksi, että hän skaltaa puhua ns. yleistä mielipidettä vastaan: "Romaanikerjäläiset eivät ole rikollisia sen enempää kuin muutkaan, vaan tavallisia ihmisiä ... Poliitikot ovat näyttäneet huonoa esimerkkiä pyrkiessään kieltämään ja kriminalisoimaan kerjäämisen."

Minäkään en enää kulje postitalon ja rautatieaseman edessä sateessa kyhjöttävän naispoloisen ohi antamatta rahaa - vaikka tunnen kyllä ammattirikollisten katseet selässäni!

"Me, joille pyhyys merkitsee jotakin, emme voi suostua siihen, että ihmisiä asetetaan vastakkain rasistisin perustein", sanoi piispa Irja Eskola Hesarin haastattelussa (24.6.2011). Hän on oikeassa, ja rohkenee sanoa vielä kovemminkin: "Keskustelussa kuvastuva julma tuomitseminen oli minulle yllätys. Ei vain kirkon sisällä, vaan myös politiikassa ja tavallisten suomalaisten keskuudessa. Se on häpeä ja suru. Kirkon pitäisi olla armon edustaja. Mutta Raamattua käytetäänkin julmuuteen toisia kohtaan."

Viisaat piispat panevat ajattelemaan.

Mikäpä minä olen sanomaan eräiden katolilaisten piispojen tai lestadiolaisten tosiuskovaisten teoista yhtään mitään. He eivät ole olleet tukahduttamassa minun sananvapauttani eivätkä muutoinkaan häirinneet elämääni.

Eivät myöskään aamukävelyjäni.

27. J'accuse

Olin Viljo Vähäsen kanssa aamukävelyllä Ryssänkärjessä. Tavallisesti siellä laulaa satakieli jo ennen kuutta, mutta nyt se oli hiljaa. Emme tienneet, oliko se syöttöpuuhissa vai oliko se pelästynyt eilistä päivää, jolloin syksy alkoi jälleen kerran lähestyä. Tai ehkäpä se päivitteli juuri tätä päivää, jolloin eduskunta päätti nimetä uudeksi pääministeriksi Jyrki Kataisen. Edellisen kerran (vuosina 1987-1991) tämä kunnia oli suotu kokoomuksen Harri Holkerille, mutta emme kumpikaan muistaneet, mitä perustuslaki siitä asiasta sanoi tuohon aikaan. Oliko eduskunnassa äänestetty ja mitkä olivat numerot?

Keskustelumme kääntyi joka tapauksessa luontevasti pääministereihin. Viljolla on sellaisissa asioissa elefantin muisti. Niinpä hän luetteli oitis demaripääministerit 1970-luvun alkupuolelta lähtien.

"Sorsa oli pääministerinä vuosina 1972-1975 ja vuosina 1977-1979 sekä vuosina 1982-1987 ja Koivisto 1968-1970 ja 1979-1982."

Mutta kun tultiin Esko Ahoon ja vuoteen 1991, Viljo lopetti.

"Mikäs nyt tuli?" kysyin, kun taukoa ehti kulua minuutin verran, mikä Viljon kohdalla on pitkä aika.

Silloin huomasin, että kettu lönkötteli yli tien. Ei sillä ollut mitään kiirettä, vaikka yksi Labradorin noutaja haukkui raivokkaasti. Se pysähtyi muina miehinä katsomaan, että kuka se siinä nyt rähisee. Varmaankin se huomasi heti, että koira oli tiukasti kiinni remmissään.

"Minusta tuo kettu on syyllisen näköinen", Viljo vastasi. "Onkohan se lainannut häntänsä uudelle pääministerille?"

"Jaha. Alatko nyt taas filosofoida", sain kysytyksi ennen kuin Viljo jatkoi.

"En filosofoi, vaan muistelen."

Tauko.

- Elettiin kesää 1993. Esko Aho oli pääministerinä. Keskusta oli saavuttanut veret seisauttaneen vaalivoiton kevään 1991 eduskuntavaleissa. Maa oli vaipunut syvään lamaan. Demarit kieltäytyivät vaalitappioonsa vedoten hallitusvastuusta. Valmistauduttiin vuoden 1994 presidentinvaaleihin. Väyrynen erosi hallituksesta ryhtyäkseen presidenttiehdokkaaksi.

Toinen tauko.

- Muistan sanasta sanaan erään presidenttiehdokkaan kirjeen tuolloiselle pääministerille. Hän halusi käyttää kirjeessään Émile Zolan kuuluisaa otsaketta J'accuse. Se oli aikoinaan avoin kirje Ranskan presidentti Félix Faurelle. Siinä syytettiin hallitusta antisemitismistä ja juutalaissyntyisen Alfred Dreyfusin heittämisestä väärin perustein vankilaan. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ollut kyse yhtä dramaattisista syytöksistä, mutta kun Jyrki Katainen nyt astuu pääministeriksi, haluan siteerata sinulle tuon kirjeen kokonaisuudessaan.

- Nyt kuulet varmaankin siitä persulaisia äänenpainoja, vaikka kohteena on kepulainen pääministeri ja aikaa on kulunut lähes 20 vuotta.

Viljo Vähänen aloitti.

"Arvoisa Pääministeri

Suomi on syvässä kriisissä. Yli puoli miljoonaa ihmistä on työttömänä. Verot ovat uskomattoman korkealla, mutta verotuotto pienenee. Pankkitukeen ohjataan hirvittävän suuria summia. Maksut ovat tulleet kouluihin, yliopistoihin ja terveyskeskuksiin. Lasten päivähoitopalvelujen tasoa on alennettu. Vuokralaisten turva on purettu. Asuntovelalliset ovat jääneet loukkuun. Kouluja lopetetaan. Laitoksia suljetaan.

Synkkää listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin, mutta jätän sen tähän.

Kyllä Te tiedätte. Ette voi olla tietämättä, koska juuri Te olette saanut tämän surkeuden aikaan. Te olette pääsyyllinen.

Tämä on sanottava sen vuoksi, että ihmisten on tiedettävä totuus. He eivät enää usko ylimalkaisiin selityksiin siitä, ettei vastuu oikeastaan ole kenelläkään. Erityisesti heitä loukkaa se, että syyllisyyden taakka yritetään sälyttää heidän kannettavakseen.

Herra Pääministeri, Te olette syyllistynyt seuraaviin, karkeisiin virheisiin:

1) Te olette antanut maan poliittisen johdon liukua pois kansanvaltaisesti valituilta valtioelimiltä

2) Te olette antautunut valtapeliin, jossa oman puolueenne etu on mennyt kansallisen edun ja kansalaisten edun edelle.

3) Te olette saanut aikaiseksi suurten lupausten noidankehän ja rikkonut luottamuksen sekä opposition että hallituksen ohjelmiin

4) Te olette sallinut Valtiovarainministeriön muodostua valtioksi valtiossa ja myrkyttänyt siten ilmapiirin muissa ministeriöissä ja virastoissa.

5) Te olette vyöryttänyt tukahduttavan byrokratian ja ylimielisen käytöksen myös paikallishallintoon ja katkaissut sillä tavalla siteet julkisen vallan ja kansalaisten väliltä

Sanalla sanoen. Te olette toiminut vastuuttomasti.

Siinä, missä Teidän olisi pitänyt luoda tasapainoa, te olette lisännyt epävarmuutta.

Siinä, missä Teidän olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja rohkea, Te olette sortunut lyhytnäköisyyteen. Te olette antanut taloudellisen kasvun vauhdin ja hetkellisten voittojen sumentaa ajatuksenne.

Virheitänne on äärimmäisen vaikeaa korjata, koska ne ovat syntyneet neljännesvuosisadan kuluessa ja niistä on tullut Teille itsellenne jo elämäntapa.

Ymmärtänette, ettei vallanjanoa voi sammuttaa vallanjanolla!

Muutos on  kuitenkin pakko saada aikaan. Näin ei voi jatkua. Suomen taloudellinen ja henkinen selkäranka on jo nyt joutunut kohtuuttoman suuren rasituksen kohteeksi.

Esitän Teille, Herra Pääministeri toimenpidelistan. Uskon sen palauttavan kansalaisten luottamuksen politiikkaan ja poliitikkoihin. Olen varma, että sen toteuttaminen vähitellen kääntää kehityksen suunnan sellaiseksi, ettei hyvinvointivaltiomme perusteita sumeilematta ja sokeasti romuteta, kuten nyt tapahtuu, vaan valtion ja kansalaisyhteiskunnan kesken päästään yhteisymmärrykseen siitä, miten vastuuta kannetaan yhdessä ja miten usko  tulevaisuuteen palautuu niiden vuosien tasolle, jolloin oltiin totuttu elämään vaatimattomammin ja panemaan suu säkkiä myöten.

1. Myönnetään, että pankkien korkosäännöstelyn ja kansainvälisten pääomaliikkeiden säännöstelyn samanaikainen purkaminen vuonna 1987 oli suuri virhe ja että sitä seuranneesta kasinotaloudesta hyötyivät rikkaat ja voimakkaat. Lisäksi myönnetään, että laman kynnyksellä tehdyt julkisen talouden säästöpäätökset eivät olleet suhdannepoliittisesti oikeita, vaan syvensivät lamaa ja aiheuttivat sen, että eniten kärsimään joutuivat köyhät ja muutoin heikommassa asemassa olevat. Edelleen myönnetään, että hallituksen politiikan seurauksena yhteiskunta alkoi jakautua jyrkästi hyväosaisiin A-kansalaisiin ja huono-osaisiin B-kansalaisiin. Näiden virheellisten päätösten seurauksena tehdään periaateratkaisu siitä, että laman ensisijaisiksi maksumiehiksi määrätään A-kansalaiset ja maksusta vapautetaan B-kansalaiset.

2. Koska luontainen elvytysvara on hallituksen väärän politiikan johdosta syöty ja taloudellinen toimeliaisuus saatettu halvaannustilaan, todetaan, että ainoaksi elvytysvaihtoehdoksi jää lainanotto sekä kotimaisilta että kansainvälisiltä luottomarkkinoilta. Elvyttämään on nyt pakko ryhtyä. Vyötä ei voida enää kiristää.

3. Elvytys ei voi tapahtua palkkoja korottamalla. Raha lähtee kiertämään ja kertyy aikanaan myös valtion kassaan, kun työtä jaetaan uudelleen ja investointeja lisätään.

4. Työttömyysavustuksista siirrytään nopeasti työllistämistukeen. Nyt työttömät turhautuvat ja työssä olevat nääntyvät kasaantuvien taakkojen alle.

5. Puoluetuesta ja puolueiden toiminnan välillisistä avustuksista luovutaan toistaiseksi.

Herra Pääministeri

Nämä ovat vain ensimmäisiä hätätoimenpiteitä. Mutta jos Teillä on halua ja rohkeutta turvautua niihin, olen vakuuttunut, että luottamus Teihin alkaa vähitellen palautua.

Jos taas vetäydytte puoluetovereidenne, muiden puolueiden, etujärjestöjen tai talouselämän selän taakse, ettekä kanna vastuuta kiistattomista virheistä, joihin olette syyllistynyt, Teidän on turha odottaa kansan tukea politiikallenne.

Kärsimyksillä on omat inhimilliset rajansa. Jahkailunne ja linjattomuutenne seurauksena ne on nyt saavutettu.

Muistakaa, ettei nyt ole kysymys pelkästään Teidän hallituksenne menestyksestä tai tappiosta. Tämä on koko Suomen asia."

                                                                       

 

  

26. Vastajytky

Vaalivalvojaisissa Timo Soini julisti, että "jytky tuli". Sen jälkeen sanaa on imeskelty monessa suussa. Yhtään kitalakea ei tiettävästi ole haljennut, vaikka "möhkäle" ja "murikka" ehti "jysähtää", "kolahtaa" ja "pamahtaa" parin viikon ajan ennen kuin syntyi vastajytky, Kataisen 1. hallituksen ohjelma.

Nyt Soinin jytky on revitty pieniksi sirusiksi, jotka on kylvetty hallituksen peltoon neljäksi vuodeksi. Siihen tarvittiin kuusi puoluetta ja kuusi puoluejohtajaa, joista jokainen sai palkkioksi ministerin salkun.

Mahtaa Perussuomalaisten puheenjohtajaa harmittaa, kun hänelle itselleen jäi vain happamia pihlajanmarjoja!

Vaikka en ole ehtinyt lukea kokonaan Kataisen hallituksen ohjelmaa, eilinen tiedotustilaisuus, jossa sateenkaari hyrisi tyytyväisyyttään, sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Soinin jytky alkoi vajota kohti historian roskatynnyrin pohjaa. Sinne, missä Mein Kampf  on jo sitä odottamassa.

Edessä on tietysti neljä pitkää hallitusvuotta, joiden aikana voi tapahtua mitä vain.

Vastajytkyn todellista voimaa ei kukaan tiedä. Sen alkutaival on kuitenkin valoisa. Mielikuva "uudesta ajasta" on jo syntynyt. Uusi hallitus voi heilutella ohjelmaansa vakuuttaen, että siihen on kirjoitettu kaikki se, mitä Soinin jytky sisälsi. Mukaan lukien "kansan tahto", joka ilmeni vaalituloksessa. Siinä on riittävästi myös eurokritiikkiä, jonka varassa jytky suurelta osaltaan lepäsi.

Vain "soinilaisten" ministerinsalkku puuttuu. Siitä kantaa Timo Soini itse kaiken vastuun.

Jyrki Kataisen ensimmäinen hallitus on niin laajapohjainen, että se pystyy tuomaan eduskuntaan myös sellaisen budjetin ensi vuodelle, etteivät Timo Soinin hampaat siihen pysty. Kun Keskustan ja Perussuomalaisten muodostama oppositio on jo alkujaan haljennut kahtia, ei siitä ole hallitukselle vastusta. Vasemmiston vanhat stalinistit tuskin pystyvät hallitusta hajottamaan - ainakaan tämän vuoden puolella.

Ensi vuosi onkin jo sitten eri juttu.

Uuden presidentin voima mitataan siinä, kuinka hyvin hän pystyy pitämään nyt syntyneen hallituksen koossa. Valtaoikeuksiltaan riisutulle presidentille se ei tule olemaan helppoa.

Vastajytky ei välttämättä kestä sitä tulikoetta.

25. Pimeät voimat

Eilen oli puolustusvoimien lippujuhlapäivä. Samalla ylioppilaat saivat lakkinsa. Luonto oli täynnä sinistä ja valkoista. Rovaniemen paraatin aikana poliisin ei tarvinnut tarkistaa katsojien kasseja eikä siivousfirmojen keräillä tyhjiä viinapulloja aamusella. Hietsussa oli hieman riehakkaampaa.

- Sellaistahan se on aina ollut.

T. pörrötti keveästi Tadeuz Armand Ozin niskakarvoja. Se lakkasi hetkeksi kehräämästä, mutta kun T. irrotti kätensä ja kurkotti iPodinsa suuntaan, se jatkoi kaikessa rauhassa hyrinäänsä. Teuski oli istunut tutulla paikallaan, ikkunan ääressä, T:n sylissä, jo pitkän tovin. Siitä se tiesi, että jotakin alkaisi pian tapahtua.

- Nuoret ovat nuoria ja armeija on armeija. Vapaan maan sisällä on erilaisia vapauksia. Diktatuurissa vain yhdenlaista.

Teuski oli nukkuvinaan, mutta seurasi tosiasiassa tarkasti T:n käden liikettä. Se merkitsi sitä, että komento tulisi ihan pian.

- Sitä sinä et taida ymmärtää, vaikka viisas oletkin. Pimeässäkin pystyt liikkumaan paremmin kuin minä tai Tohtori. Kyllä minä sen tiedän, vaikka en aina kuule askeleitasi. Mutta mahdatkohan sinäkään tietää mitään niistä pimeistä voimista, joista Tuomiojan Eki kirjoitti blogissaan, kun hallitusneuvottelut katkesivat.

Tauko. Teuski tuijotti ylöspäin.

T. sai iPodinsa kiinni ja sipaisi sen pintaa.

- Me pyydämme Viljon paikalle. Hänellä on aina jokin selitys. Hyppäähän nyt alas. Hän ei taida oikein luottaa sinuun. Ja nyt minä käyn hänen kanssaan luottamuksellisen keskustelun. Tohtorikaan ei ole kuulemassa.

Teuski hyppäsi kuuliaisesti lattialle. Hetken kuluttua Viljo Vähänen koputti keveästi oveen.

- Olen hämmästynyt ja huolissani, T. aloitti, kun V.V. oli astunut sisään vaaleassa kesäpuvussaan. Punasävyinen, hillitty kravatti oli suorassa. Ruskeat kengät kiilsivät. Housut näyttivät juuri prässätyiltä.

- Minä olin aivan varma siitä, että Katainen saa hallituksen kasaan. Eihän se tässä vaiheessa nykyisin enää minulle kuulu, mutta osaan kyllä ymmärtää pikkulintujakin. Sain sen käsityksen, että Säätytalolla on edetty rakentavassa hengessä ja että tulosta on syntymässä. Ymmärsin, että hallitusohjelma on melkein valmis. Mitä tämä puhe pimeistä voimista oikein tarkoittaa?

Viljo oli pannut saman blogin merkille. "Uusi käänne, mutta mihin?" Sen lopuksi Erkki Tuomioja oli asettanut itselleen kysymyksen "mitä seuraavaksi?", ja vastannut siihen arvoituksellisesti: "Aloite on nyt pimeillä voimilla, mutta on aivan liian aikaista sanoa, pitääkö heidän otteensa. Kaikkeen on syytä varautua."

- Kiinnitän ensiksi huomiotanne  persoonapronominiin "heidän". Kyse on siis henkilöstä eikä käsitteestä. Ero voi vaikuttaa merkityksettömältä, mutta sitä se ei välttämättä ole. Jos hän olisi sanonut, ettei tiedä, pitääkö "niiden (siis pimeiden voimien) ote", se olisi viitannut johonkin asiaan eikä henkilöön. Tuomiojan kohdalla "ne" olisi saattanut viitata "markkinavoimiin", "pankkeihin" tai "sijoittajiin". Persoonapronominilla hän viittaa kuitenkin henkilöön tai henkilöihin. Tulkitsen asian niin, että hän tarkoitti "Kataista" ja "Kiviniemeä" käyttämättä kuitenkaan näitä nimiä. Kun hän lisäksi käytti verbiä "vihkiytyminen", se viittaa johonkin mystiseen seremoniaan, jonka pohjalta "Katainen" ja "Kiviniemi" ovat sitoutuneet taisteluun sosialidemokratiaa vastaan. Vaikka näinkin olisi, en oikein ymmärrä, mitä hän (siis Tuomioja) tarkoittaa "pimeillä voimilla".

- Olen kuullut aina siitä lähtien, kun me saimme presidentintuolin allemme, porvarien suusta sanan "demarimafia".  He väittävät, että Kekkosen jälkeen vallan otti jokin "pimeä voima", jota he kutsuvat tuolla nimellä. Olisiko tässä kysymys vain samanlaisesta sanaleikistä, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa?

- En usko, että asia on noin. Vaikuttaa siltä kuin tässä olisi jotakin henkilökohtaisempaa. Tuomiojahan on älykkö, jota pelätään poliittisilla areenoilla. Kun hän nyt puhuu "häivähdyksestä punamultaa" kaikki ymmärtävät sen viittaavan hänen kirjaansa "Häivähdys punaista", joka sai vuonna 2006 Tieto-Finlandia palkinnon. Kun hän  kirjoittaa "valtavirtaa myötäilevistä virkamiehistä" ja "intressipolitikoinnin pintavaahdosta", hän on ilmeisesti törmännyt poliittisella uralla riittävän usein näistä muodostuviin "pimeisiin voimiin" siis henkilöihin, jotka ovat vieneet Suomea pois pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ideaalista kohti amerikkalaista uusliberalismin. Koukku ei mielestäni ulotu Kekkoseen saakka. En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että punamulta (sdp + kesk) olisi koivin paljon valoisampaa kuin sinipuna (sdp + kok). Molempiahan on kokeiltu. Eurooppalaisittain todellinen pimeä tunneli alkaisi silloin, jos äärioikeisto saisi vallan Suomessa. Tässä mielessä Kataisen päätös jättää Kepu ja perussuomalaiset oppositioon oli oikea, mutta nyt sekin on siis vaarantunut.

- Kyllä minustakin hallitusneuvottelijat näyttivät kompastuneen aika pieneen juurakkoon.

- Pieneen ja pieneen. Niinkin voinee sanoa, mutta kyllä siinä joka tapauksessa kärpäsestä tehtiin härkänen - ja härkää, kuten tiedetään, on hieman vaikeampi nitistää kuin kärpästä. Minun mielestäni kokoomusta ja virkamieskuntaa ei pitäisi nyt niin vahvasti mystifioida kuin Tuomioja tekee. Se ei hyödytä ketään. Sellaisesta pelkotilasta, joka jytkystä syntyi pitäisi päästä pian eroon. Kyllähän Vasemmistoliittokin sai omalle asialleen hallitusneuvottelujen aikana ja niiden jälkeen niin paljon ilmaista propagandaa, ettei sitä millään rahalla olisi voinut ostaa. Sen turvin se pärjäisi jopa neljäkin vuotta oppositiossa eikä se tarvitsisi Sdp:tä tuekseen. Luulisin, että Sosialidemokraatit ja Kokoomus voisivat nyt ratkaista tämän Gordionin solmun ihan järkevästi neuvotellen. Ilman miekkaa ja lillukanvarsia. Silloin pitäisi kyllä unohtaa myös pimeiden voimien retoriikka.

Viljo Vähänen kumarsi kohteliaasti ja poistui. Teuski ilmestyi nurkan takaa ja hyppäsi takaisin paikalleen. 

24. Uskonsota

Veneen keula kohisi. Sade ryöppysi tuulilasiin. Toinen pyyhkijä reistaili. Olimme keskellä Sipoon selkää. Vastatuuli vaahtosi aaltojen harjalla. Rannat hävisivät aika ajoin tyrskyihin. Mutta ei huolta. Viljo hallitsi nämä hommat. Ei hän ollut ensimmäistä kertaa hakemassa venettään talvisäilöstä. Ei ollenkaan. Hänelle tämä oli pelkkää rutiinia. Mutta minä olin ensikertalainen. Vaikka olin koko ikäni elänyt veden äärellä ja syntynyt Laatokan rannalla, kevätmyrsky Suomenlahdella oli uusi kokemus. Ei sitä voinut verrata Vesanka-järven tai edes Pielisen tyrskyihin. Meri on meri.

- Me ollaan vielä sisäsaaristossa. Ei tässä mitään hätää ole, Viljo rauhoitteli. - Kyllä tämä botski on ollut paljon kovemmissakin paikoissa. Haluatko tulla ruoriin?

En halunnut.

Itse asiassa ajatukseni olivat aivan muualla, kun yritin tuulilasin tihruta , missä seuraava oranssipoiju putkahtaisi esiin sateen keskeltä. Pelko ei käväissytkään mielessäni, sillä tiesin, ettei Viljo olisi pyytänyt mukaansa tälle reissulle, jos siinä olisi ollut minkäänlaista vaara. Hän oli ajanut reitin monta monituista kertaa. Hän tunsi sen ulkoa. Silti hän oli esitellyt ennen lähtöämme minulle merikortista reitin ja näyttänyt, mistä ajaisimme. "Valkoisissa kohdissa syvyyttä on yli kymmenen metriä."

Tuli pitkästä aikaan mieleeni, että Viljo Vähänen on kertaalleen kuollut mies. Nyt hän piti vasenta kättään rennosti ruorissa kiinni.

Emme yleensä puhu siitä asiasta keskenämme, mutta nyt - myrskyn keskellä - se välähti mieleeni.

Olimme eilen, iltahämärissä, käyneet pienellä porukalla tervehtimässä tammeani ja arvuutelleet, kuinka vanha se mahtaa olla ja eläisikö se vielä sen jälkeen, kun me olemme siirtyneet pitkälle lomalle. Ihmettelimme, mikä on se voima, joka on saanut tammen oksat ikään kuin räjähtämään yhdestä kohtaan reiden paksuisiksi haaroiksi, jotka nyt levittäytyivät kevään hempeässä viherpuvussaan korkealle päittemme yläpuolelle ja kauas juomuisesta rungosta. Kun rungossa näkyi syvä uurna, joku arveli, että siihen olisi iskenyt salama.

Siitä olimme päätyneet niin sanottuun syvähenkiseen keskusteluun, joka jatkuin aamutunneille saakka. Missä kulkee materian ja hengen raja? Mitä oli ennen alkuräjähdystä? Kuinka kauas universumi voi laajeta? Onko olemassa rinnakkaisia tai päällekkäisiä maailmankaikkeuksia, ja jos on, missä niistä me nyt elämme? Ja niin edelleen.

Sipoon selällä sain päähäni kysyä Viljolta kahta asiaa. En yllättääkseni häntä, koska Viljoa ei voi yllättää, vaan viedäkseni eilistä, nyt jo jäähtynyttä keskusteluamme lähemmäksi hieman konkreettisempia asioita.

- Mitä mieltä olet (a) Osama bin Ladenin murhasta ja (b) mitä mieltä olet bling-elämästä?

Viljon ei tarvinnut kauan miettiä. Hän vilkaisi kompassia ja syvyysmittaria, mutta ei kytkenyt automaattiohjausta päälle, vaan katsoi paremmaksi pitää ruorin omissa käsissään. Kaitpa siihen vaikutti myös "pieni myrsky", kuten hän sanoi ja se että Sipoon selkä on niin lyhyt. Sitä paitsi muutakin liikennettä saattoi jo olla väylällä.

- Jaha. Olet näköjään lukenut uusinta Voimaa, hän aloitti. - Noam Chomsky on oikeassa. Kyllä se oli kylmäverinen murha, joka rikkoi useita kansainvälisen oikeuden perussääntöjä. Viittaus Nürnbergin tuomioistuimeen on raju, mutta oikeutettu. Minusta Chomsky on oikeassa myös siinä, että - kuten hän kirjoittaa - "Päätös kipata ruumis mereen on suututtanut muslimimaailmaa." Tällainen rikos on omiaan vain kiihdyttämään uskonsotaa. On nimittäin nähtävä, että juuri sellainen sota on nyt käynnissä. Nimitys "pyhä sota" viittaa tietysti siihen aivan suoraan, mutta se on lainaus vain toisen osapuolen retoriikasta. Myös "Länsi" on käymässä omaa pyhää sotaansa, jossa se tekee "omista" sankareita ja "toisista" marttyyreitä. On lapsekasta uskoa, että Osama bin Ladenin ruumiin heittäminen mereen estäisi hänen nousunsa yhdeksi aikakautemme suurista marttyyreista. Päinvastoin. En olisi yllättynyt, jos sitä verrattaisiin Jeesus Nasaretilaisen ristiinnaulitsemiseen! Minuun teki myös syvän vaikutuksen samaisessa Voima-lehdessä ollut artikkeli kanadalaisen Jonathan Hobinin In The Playroom-kuvasarjasta, jossa kerrotaan, kuinka lapset näkevät 9/11-iskujen jälkeisen maailman. Osama bin Ladenin murha ja Abu-Ghraibin kidutuskohtaukset ovat raaka ja raadollinen osa Lännen käymää pyhää sotaa. Koston kierre on hirmuinen, kuten kaikki uskonsodat ovat osoittaneet. Mitä syvemmästä uskosta on kysymys, sitä kaameampaa jälki on. Siinä mielessä Pol Pot ja Hitler ovat olleet samalla asialla kuin tämän päivän Länsi! Haluan vielä sanoa Sinulle, että tämän uskonsodan kietominen terrorisminvastaisen sodan huntuun on typerää ja inhottavaa!

Viljo piti pitkän tauon.

- Huomaat, että olen syvästi järkyttynyt.

Kyllä. Kyllä minä sen huomasin. Harvoin muistan Viljon äänen värisseen. Mutta vaikka Helsingin ääriviivat jo alkoivat näkyä sateen keskeltä, pyysin häntä sanomaan vielä jotakin myös bling-maailmasta, koska sitäkin sivuttiin Voima-lehden artikkelissa, jonka otsakkeeksi Jari Tamminen oli valinnut "5 521 päivää - eräs aikakausi".

- Sehän tarkoittaa kirjaimellisesti helinämaailmaa, vaikka siihen kuuluvat ylettömän kalliit koruesineet kuten Louis-Vuitton-raamattu eivät tosiasiassa helise. Bling-maailma on osa tuhansiin osiin pirstoutunutta uskonsotaa, joka on sokaissut ns. läntisen maailman. Kun rahaa on kuin roskaa, se alkaa soida kuin peltirumpu ja murahdella kuin häkkiinsä ahdettu tiikeri. Sillä täytetään turhuuksien turhuuksia. Mikään ei riitä sokeille ja ahneille markkinavoimille, jotka tässä uskonsodassa riehuvat ympäri maapalloa. Katsopa vain Jonathan Hobinin valokuvia lapsista, jotka leikkivät todellisuudesta repäisemillään mielikuvilla. Uskonsodissa ei ole mitään järkeä, mutta ei niitä voida satuinakaan pitää. Ihanteet murskautuvat usein reaalimaailmassa. Onneksi ei aina - eivätkä kaikki! Mutta tuskinpa idän vanhat kulttuuritkaan, joiden syliin on nyt kasautumassa valtavat määrät bling-kuonaa, jaksavat vastustaa suuren pahuuden houkutusta.

 

23. Natomaista kiemurtelua

Aurinko oli noussut jo vähän yli neljän. Olimme päättäneet Viljon kanssa lähteä katsomaan kerääntyisikö Islannin tuhkaa jo anivarhain Helsingin rantavesiin. Valitsimme kohteeksi Lauttasaaren sillan. Se oli itse asiassa Viljon ehdotus. Hän on kova onkimies, kuten minäkin, ja hän halusi välttämättä iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Koskaan aikaisemmin en ole lähtenyt ongelle ilman matopurkkia. Mutta nyt seisoin sillalla ilman matoja. Emmekä me suinkaan olleet paikalla yksin. Sillan kaiteen yli roikkui kymmenittäin muita virveleitä ja pohjaonkia, joiden päässä välkehti pitkä rivi tyhjiä, kirkkaita ongenkoukkuja. Kaapelitehtaan jykevällä rantalaiturillakin oli jo pitkä rivi ukkoja samassa puuhassa. Naisiakin näytti olevan mukana. Viljo oli varannut meille molemmille omat vehkeet. Minulla oli viisikoukkuinen, Viljolla itsellään oli seitsemän koukkua.

Kello oli vasta pari minuuttia yli kuuden,  mutta huomasimme olevamme myöhässä. Viljo sanoi, että parhaat paikat olivat jo varattuja. Kun olin ensikertalainen, tiedolla ei ollut itselleni erityistä merkitystä. Kiilasimme punaisen ämpärimme kanssa johonkin rakoon ja levitimme reppu-jakkara yhdistelmämme kaiteen viereen.

Sitten vain vehje - jonka nimeä en muista - yli kaiteen. Plomps! Siimassa roikkui jonkinlainen paino, joka kiskaisi madottomat koukut kohti pohjaa. Naapurit vetivät jo omia siimojaan ylös. Niissä välkehti useita hölmöjä silakoita.

Kuinka ne voivat iskeä madottomaan koukkuun?

Viljo oli kertonut jo eilen, että hän oli oppinut kikan jo seitsemänkymmentäluvulla. Opettajana oli ollut hänen kotiryssänsä. Silloin se oli tuntunut aivan älyttömältä. Että ilman matoa tai minkäänlaista syöttiä! Mahdotonta!

Mutta nyt odotimme vuorenvarmaa saalista Lauttasaaren sillalla! Aamuauringossa.

Oli siis filosofoinnin aika.

Viljo aloitti: "Tämä muistuttaa hallitusneuvotteluja. Heitetään teräviä koukkuja mielivaltainen määrä veteen ja odotetaan, että joku tarttuu niihin kiinni. Katainen vetelee siimaa vasemmalta oikealle. Odottaa ja odottaa. Ei kerro kenellekään, jos tuntee nykäyksiä. Ei. Vaan odottaa, että jokaisessa  tai mahdollisimman useassa koukussa olisi kiinni silakka. Ei väliä, olisiko se iso tai pieni, viisas vai hölmö. Kunhan vain saadaan ylös punaiseen ämpäriin. Lopputulos ratkaisee."

- Miten niin "punaiseen ämpäriin"? Eihän Katainen mikään punikki ole eikä eduskunnassa ole ollut vuosikymmeniin punaista enemmistöä. Sateenkaartahan hän nytkin metsästää. Luulee varmaan, että jommassakummassa päässä on kultakirstu, jolla valtiontalous pelastetaan!

- Kyllä kyllä. Niinhän se on. Sateenkaarta se metsästää. Mutta ei aivan oikeaoppisesti, koska  pudotti kepun ja persut pois hallitusneuvotteluista. Kyllä niillekin kirkas hallituskoukku olisi kelvannut.

Käytiin nopeasti läpi eduskuntavaalien loppulukemat. Keskusta ymmärsi heti, ettei hallitusovi jäänyt edes raolleen, mutta Perussuomalaiset odottivat, että nyt taivas aukenee heille. Kultaa ja hopeaa välkkyisi jokaisen kotikuusen oksilla. Saivathan he kansanedustajan jokaisesta vaalipiiristä. Paitsi Ahvenanmaalta. Vasemmistoliiton vetäminen mukaan oli ovela temppu, Ruotsalaisten pakkopullaan ei kukaan ole ennenkään tukehtunut. Mutta mitä kristilliset siellä tekevät? Onkohan Kataisen ongessa liian monta koukkua?

Sitten siirryimme Natoon. Kysyin Viljo Vähäseltä, mitä mieltä hän on siitä, että hallitusneuvottelut näyttävät jymähtäneen Suomen Nato-jäsenyyteen. Mitä järkeä siinä on?

- On siinä järkeä -  enemmän kuin uskotkaan. Se on edelleenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme peruskysymys. Nato-jäsenyys merkitsisi sotilaallista liittoutumista ja vetäisi Suomen automaattisesti suurvaltapolitiikan syövereihin. On nimittäin turha uskotella, että Natosta olisi tullut jonkinlainen kansalaisjärjestö, vaikka se on yrittänyt omassa propagandassaan toitottaa sitä jo kaksikymmentä vuotta. Kun Häkämies laukoi aikoinaan New Yorkissa, että "Venäjä, Venäjä, Venäjä", nyt odottaisi, että A. Stubb tunnustaisi avoimesti, että Suomen suurin turvallisuuspoliittinen ongelma on "Nato, Nato, Nato". Nato on ja pysyy kirkkaana, teräväkärkisenä sotilasliittona. Se on kuin silakkaongen koukku! Yrittää roikkua siimassa muiden seassa, muina miehinä. Mutta kyllä oikean kalastajan pitäisi ymmärtää, että siihen koukkuun ei saalista odoteta. Eikä hyväksytä.

- Mutta miksi sitten Salolainen ja Stubb ajavat Natoa kuin käärmettä pyssynpiippuun?

- Hyvä kysymys. Hyvä kysymys.

Viljo näytti pysähtyvän miettimään. Hallitusneuvotteluista on valunut tiedonjyväsiä vain harvakseltaan. Katainen on onnistunut pitämään ohjakset hämmästyttävän hyvin omissa hanskoissaan. Hänen profiilinsa poliittisena johtajana on vahvistunut. Salolainenkin pyöritteli Nato-sanojaan kuin sirkushylje värikästä palloaan. Ja Subbkin piti suunsa supussa ennen astumistaan UM:n mustaan autoon. Mahtoiko ajatella, että sillä tavalla, samassa kaarassa, saisi ajella sateenkaarihallituksenkin ulkoministerinä!

- Tässä on natomaistan kiemurtelua. Nato on kuin kastemato, jota ei tahdo saada pysymään pienessä silakkakoukussa. Tarvittaisiin paljon suurempi koukku, suurvaltakoukku, jotta se pysyisi kiinni. Sellaista koukkua Suomella ei ole eikä se sellaista tarvitsekaan.

- Mutta mutta. Nyt taidat, parhain V. Vähänen, puhua itsesi pussiin. Sanoit äsken, että Nato on kuin silakkaongen koukku, ja nyt väität, että Nato onkin kuin kastemato. Vähän sekavaa retoriikkaa!

- Onhan se, retorisesti! Mutta tosiasiassa Nato-keskustelu on juuri tällaista kiemurtelua. Siinä ei ole päätä eikä häntää. Nato-matoa työnnetään väkisin väärään koukkuun. Koko optiokeskustelu on väärillä raiteilla. Siinä on vähän samanlaista uhoa kuin Narvan marssissa. Ei huomata, että sotilasliitto Naton jäljet pursuavat verestä. Viimeisimpinä "rauhanvuosina", se on pyrkinyt päämääräänsä pommittamalla entistä Jugoslaviaa ja nyt Libyaa. Kukahan tästä viimeksi mainitusta operaatiosta käy aikanaan pokkaamassa Rauhan Nobelin. Nyt pitäisi itse asiassa oivaltaa, että Suomen edun mukaista olisi lopettaa kokonaan keskustelu Nato-optiosta ja tyytyä korkeitaan siihen, missä nyt ollaan. Oikeastaan olisi järkevää aloittaa valmistautuminen uudenlaiseen puolueettomuuspolitiikkaan. Sitä vetämään tarvittaisiin uusi miehitys.

22. "Narvanmailla verta vuoti ..."

 Venäjän ja Viron taitekohdassa sijaitseva Narva on mielikuvissani aina värjäytynyt verenpunaiseksi. Se johtuu sotaisasta Porilaisten marssista, joka on ollut Suomen puolustusvoimien kunniamarssi vuodesta 1918 lähtien. Sitä on ollut  - jostakin minulle tuntemattomasta syystä - tapana soittaa radiossa ja televisiossa, jos joku suomalainen voittaa kultamitalin olympialaisissa. Onneksi tapa ei ole levinnyt MM-jääkiekkoiluun! Finlandia sopi ihan mukavasti kauppatorille.

Tarkistin Googlesta, miten Zacharias Topeliuksen sanat ovat kääntyneet eri aikoina suomeksi. Kaikissa esillä olevissa kuudessa versiossa (M.A. Numminen, Paavo Cajander, Otto Manninen. J.L. Runeberg - joka ei tietenkään yrittänyt kääntää marssia suomeksi vaan esittää siitä oman versionsa -  Juhani Lindholm ja Teivas Oksala) esiintyy sana "veri". Veri joko vuotaa tai maa juo verta. Veren ohella käytetään myös synonymia "hurme".

Mielenkiintoinen eroavuus esiintyy M.A. Nummisen ja Teivas Oksalan käännösten välillä. Nummisen mukaan vielä voimissaan oleva Suomi voi peittää maan vihollisen verellä. Oksalan mukaan vihamies kastaa kentän omalla hurmeellaan. Ero lienee käytännössä vähäinen.

Runeberg käyttää sanaa "ovän", jonka verellä kenttä voidaan värjätä punaiseksi, mutta ei sanaa "fiende", joka olisi lähempänä Nummisen, Cajanderin ja Lindholmin käyttämää "vihollista", mutta jäisi sanomaltaan miedommaksi kuin Otto Mannisen "vainolainen" tai Teivo Oksalan "vihamies".

Oli miten oli, Narvanmailla on vuodatettu verta aivan kamalasti. Ne ovat olleet monen taistelun tantereena.

Tämän jouduin aistimaan, kun seisoin kesän kynnyksellä yhdellä Sinimäen kolmesta kukkulasta. Sen ympäristössä, vain muutaman kilometrin päässä Narvan kaupungista, käytiin toisessa maailmansodassa verisiä taiteluita. Ensin saksalaiset hyökkäsivät kukkuloille 1941 parin kuukauden ajan, ja sitten, keväällä ja kesällä 1944 vuorossa olivat puna-armeijan joukot. Oppaamme kertoi, että Sinimäen maastossa on yksi maailmansodan suurimmista joukkohaudoista.

Kun uhreille ei ehditty löytää riittävästi hautapaikkoja, osa heitä kynnettiin luineen päivineen kuolinsijoilleen. Paikalle pystytetyn, suurikokoisen, mustan ristin varjossa vaeltavat vieläkin kahdensadantuhannen sotilaan henget. Se tuntui karmaisevalta.

Sama tunne valtasi mieleni, kun seisoin maanpuolustuskurssini ydinjoukon kanssa Narva-joen rannalla katsellen virtaa, joka juoksi läpi Narvan-linnan. Toisella rannalla, Venäjän puoleisella muurilla, liehui puna-sini-valkoinen lippu. Viron puolella seisoi Vladimir Uljanov käsi ojossa, ikään kuin tervehtimässä uusia joukkoja, jotka ehkä joskus jälleen yrittäisivät ylittää joen.

Kerrottiin, että edellisellä kerralla tämä yritys vaati niin valtaisan määrän kuolonuhreja, että joki kuohusi verenpunaisena.

Nyt vuolas virta vaahtosi valkoisena, mikä johtui yläjuoksulla näkyvästä voimalaitoksesta, joka myllysi sähköä rajakaupungille.

Narva-joella tulin pakostakin ajatelleeksi, kuinka katkera pala nyky-Venäjälle Viron itsenäistyminen saattoikaan olla.

Narvanmailla oli vuodatettu vuosisatojen aikana kolmen suurvallan, Venäjän, Ruotsin ja Saksan verta. Stalinin joukot pysäytettiin kesällä 1944 Tali-Ihantalassa, mutta ne vyöryivät verissäpäin läpi Sinimäen kukkuloiden kohti Tallinnaa ja koukkasivat kohti Etelä-Baltiaa ja Saksaa. Saksalais-virolaiset joukot pystyivät vain jarruttamaan puna-armeijan ryntäystä kohti Berliiniä. Natsi-Saksa ei pystynyt valtaamaan Leningradia eivätkä suomalaiset rientäneet piirityksessä Hitlerin avuksi, vaan irtautuivat sodasta ennen kuin lännen ja idän joukot murskasivat lopulta Saksan armeijan.

Mutta ei tässä kaikki. Sodissa on aina häviäjiä ja voittajia. Neuvostoliitto voitti, miehitti Viron ja liitti sen elimelliseksi osaksi itseään. Viro ei ollut edes "satelliitti", kuten Puola, Tshekki ja Unkari. Siksi Stalin ja hänen seuraajansa saattoivat rakentaa Narva-joen tuntumaan, omalle maalleen, palavaa kiveä käyttävän suurvoimalan ja metalleja jalostavan erityistehtaan, joihin tavallisella kansalla ei ollut pääsyä - saatikka ulkomaalaisilla turisteilla.

Nyt virolaiset isäntämme esittelivät meille ylpeinä molemmat tuotantolaitokset.

Sen täytyy olla kova pala entisille isännille, jotka seisoivat lippunsa kanssa, voimattomina, Narva-joen itäisellä rannalla. Meille jaettujen tilastojen mukaan Viro ei vie sähkö Venäjälle, vaan käyttää sen itse ja tarjoaa sitä muualle Baltiaan. Metalleja jalostava tehdas on aivan äskettäin siirtynyt amerikkalaiseen omistukseen.

Ei ihme, että Viro hakeutui hyvissä ajoin Naton siipien suojaan - ennen kuin vaihtoi kruununsa euroon.

Keväisen Narva-retken jälkeen kirjoitin yhteenvedon seuraavasti: ("Huntu" ei viittaa siihen, että virolaiset isäntämme olisivat halunneet peitellä meiltä jotakin. Päinvastoin. He kertoivat iloisesti uudesta itsenäisyydestään ja olivat ylpeitä Nato-jäsenyydestään. Narvanmailla ei nähty yhtään veripisaraa. Sen sijaan isot linnut olivat kerääntyneet meren rantaan suuriksi parviksi, jotka suunnittelivat muuttomatkaa kohti pohjoista.)

Huntu

Harmaahaikarat lensivät

taivaanrannassa villihanhien seassa

vetäen perässään punaista iltahuntua.

Lastentarhanmäen musta risti,

pelottava suuressa kauneudessaan,

keskellä keväistä kukkaketoa

kuuli kaksisataatuhatta

huokausta, jotka oli kynnetty

luineen päivineen ruskeaan multaan

Verestä punainen Narva

jonka muurilla liehui

sini-puna-valkoinen päivä,

vaahtosi valkeana kuin

säikkynyt hevonen

Vladimir Uljanovin

kämmenen alla

Sillamäen salaiset portit aukesivat

ja uraanin kirvelevä pöly häilyi

lankkaamattomien kenkien pinnalla

Yöbaarissa tarinat hipaisivat

hiljaa värisevää vesirajaa

ja sukelsivat silloin tällöin

sen alapuolellekin

Yksinäinen neito kulki

morsiushuntu kutreillaan

muistojen runometsässä.