37. Myrkynkylväjä

Olen kirjoittamassa puhtaaksi päiväkirjojani 1980-luvulta, jolloin sain ensimmäisen tietokoneeni, McIntoshin "kottaraispöntön", mutta kirjoitin lähes koko vuosikymmenen ajan päiväkirjojani kuulakärkikynällä mustakantisiin vihkoihin. Monta kertaa ehdin jälkeenpäin murehtia sitä, ettei tietokone ehtinyt avukseni väitöskirjatyön alkuvaiheessa (kesällä 1983), vaan jouduin tekemään massiivisen haastatteluaineiston leikkaa- ja liimaa tekniikalla, mihin meni (koehaastatteluineen ja haastattelijoiden koulutuksineen) useita viikkoja ja yökausia.

Vuonna 1968 kirjoitin päiväkirjojani vielä käsin. Menossa oli osa III.

Eilen törmäsin sanaan "myrkynkylväjä" (12.8.1986). Sitä käytti silloinen Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen. Se ei ole siis oma keksintöni, enkä tunne tekeväni vaalitaisteluihin niin usein liittyvää "likaista työtä", kun siteeraan nyt I.S:n tekstiä. Tapahtumastahan on kulunut jo 25 vuotta!

Olen liimannut päiväkirjaani yhden pastan lehtileikkeen Hesarista: "Ilkka Suominen pitää Ilaskiveä myrkynkylväjänä".

"Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen haukkuu Savon Sanomissa puoluejohtoa arvostelleen Raimo Ilaskiven 'myrkynkylväjäksi'. Suomisen mukaan puoluejohdon tehtävänä on lopettaa vahingoittava keskustelu silloin, kun jotkut tahallaan heittelevät kapuloita puolueen rattaisiin."

Päiväkirjastani löytyy myös toinen lehtileike, jossa Pohjalaisen artikkelitoimittaja Matti Kupari "rökittää olan takaa Raimo Ilaskiveä."

Syykin molempiin purkauksiin löytyy samoista lehtileikkeistä. Ilaskivi oli todennut Aamulehdessä julkaistussa haastattelussa, että "Suominen on pyrkinyt väsyttämään muut presidenttiehdokkaat päästäkseen itse kokoomuksen ehdokkaaksi". Vastineessaan Ilkka Suominen vakuuttaa olleensa jo keväästä asti sitä mieltä, että Harri Holkeri on kokoomukselle "luonnollinen ehdokas". Suominen sanoo esittävänsä puoluehallitukselle neuvoa-antavan jäsenäänestyksen pitämistä presidentinvaaliehdokkaasta "kaikkien puheitten lopettamiseksi puolueen sisällä".

En halua tässä mennä tämän pitemmälle Kokoomuksen sisällä kauan sitten käytyyn, jokseenkin kiihkeään, keskusteluun. Lopputuloshan on kaikkien tiedossa.

Sen sijaan "myrkynkylvö" näyttää olevan voimissaan tänäkin päivänä. Nyt se ei kuitenkaan koske niinkään Kansallista Kokoomusta kuin Suomen Keskustaa ja jossakin määrin myös puoluekentän vasenta laitaa.

Voin kuvitella, ettei kukaan tämänkertaiseenkaan presidentinvaalikeskusteluun osallistuvista halua ottaa itselleen myrkynkylväjän viittaa, vaan kaikki vakuuttavat, että oman säkin jauhot ovat puhtaita elleivät peräti kultaisia.

Ehdokasasettelu päättyy vasta 7.12.2011 ja se vahvistetaan 15.12.2011. Paljon vettä siis ehtii virrata Saimaasta Laatokkaan ennen kuin tiedetään, ketkä pääsevät lopulta virallisesti lähtöviivalle. Myrkynkylvöllekin on siten vielä runsaasti aikaa.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että ehdokasasettelu tuottaa eniten tuskaa Keskustassa. Tällä kertaa tuska ei kuitenkaan ole yhtä suuri kuin 26.10.1981, jolloin aloitin päiväkirjojeni kirjoittamisen ja merkitsin koruttomasti muistiin: UKK ilmoitti eroavansa. Samana päivänä J. Virolainen ilmoittautui K:n presidenttiehdokaskilpaan. Alkoi ”tohtorien taistelu”.

Siinä taistelussa kylvettiin kyllä myrkkyä oikein hehtaarikaupalla.

Tämänkertainen tilanne tuo väkisinkin mieleeni muistikuvan lapsuudesta, jolloin leppälintu oli tehnyt pesänsä kesämökkimme rantasaunan räystään alle. Seurasimme tapahtumia päivittäin - aina katkeraan loppuun saakka.

Käki oli käynyt asialla ja muninut munansa pesään. Jonkin ajan kuluttua pesästä alkoi putoilla poikasten rääpäleitä, ja emo kantoi tuskastuneesti kirkuen ruokaa oudolle jättiläiselle. Me katsoimme voimattomina, kauhistuneina tapahtumaa.

Eihän kunniapuheenjohtaja tietenkään voi olla "outo jättiläinen" eikä "myrkynkylväjä", mutta jatkuvat kieltäytymiset herättävät joka tapauksessa omituisia tunteita.

Luonnossahan käenpoikaselle ei löydy kilpailijaa. Se on luonnonlaki. Armoton.

Täytyypä kysyä Viljo Vähäseltä, voiko kunniapuheenjohtajalle kasvaa pyrstö niin kuin käenpoikaselle vai onko hän muuten vain omaksunut lintumaailman elämäntyylin.

Elleivät maailmankirjat kuitenkaan täyty myrkynkylväjien ulosteista, tasavallan presidentiksi astuu 1.3.2012 Homo sapiens eikä Phoenicurus phoenicurus taikka pahimmassa tapauksessa joku Cuculiformes-lahkon edustaja.

Näin uskoisin.

36. Kolme nekrologia

Edellisestä blogistani on ehtinyt kulua turhan pitkä aika. Jukka Kemppinen on rientänyt eteenpäin omaa, huikeaa yksi-blogi-päivässä vauhtiaan ja Jyrki Virolainenkin on saanut aikaiseksi useampia ainekirjoituksia. Minä olen polkenut paikallani.  Nyt yritän ottaa varovaisen askeleen eteenpäin.

Selitys hiljaisuuteeni löytyy "Ylivoimaisuudesta", jota käsittelin viimeksi. Näkökulma on tosin aivan toinen kuin blogissani nro 35. Tunsin joutuneeni ylivoimaisen tehtävän eteen. Mainitsin siitä peitellysti Viljo Vähäselle, kun kerroin "hyvän ystäväni, suuren humanistin äkillisestä ja yllättävästä kuolemasta". Kun aikaa tuosta kohtalokkaasta hetkestä (14.8.2011) on nyt kulunut kaksi viikkoa, paljastan aiheen, vaikka en ole keskustellut siitä Viljon kanssa sen jälkeen, kun istuimme Ryssänkärjessä.

Tuo ystäväni oli rikosoikeuden emeritusprofessori Pekka Koskinen. Tuntui, kuin polku, jota pitkin olimme vaeltaneet yhdessä viimeiset 25 vuotta, olisi yhtäkkiä kadonnut altani. Haroin ilmaa enkä saanut oikein mistään otetta. Pekka oli ainoa, joka jaksoi joka ikinen kerta sanoa jonkin ystävällisen (ei aina ymmärtävän) sanan ainekirjoituksistani, jotka tässä muodossaan alkoivat viime helmikuussa Nizzassa. Nyt hän on poissa. Sähköpostilaatikkoni ei kolahda. En kuule kännykästäni tuttua ääntä. "Miten olisi ONE OLUT Oosterissa?"

Pekka siunataan krematorion kappelissa ensi viikonvaihteessa. Menen tietysti paikalle myös muistotilaisuuteen.

Olen kyllä yrittänyt "järkeistää" hiljaisuuttani eli löytää sille jonkinlaisen, järkevän "selityksen". Ja itse asiassa ole myös löytänyt sellaisen.

Odottelin, minkälaisia nekrologeja Pekasta ilmestyy, ja ilmestyhän niitä nopeassa tahdissa. Mihinkään laajaan etsintään en kuitenkaan ryhtynyt, vaan odotin itse asiassa vain kahta puheenvuoroa, (1) J. Kemppisen ja (2) J. Virolaisen tekstejä. Molemmat ilmestyivät peräjälkeen Googlessa, ja molemmissa oli sama otsake: "Professori Pekka Koskinen on kuollut".

Pian ilmestyi myös "virallisena nekrologina" pitämäni, Pekan kollegojen, (3) Tapio Lappi-Seppälän ja Raimo Lahden kirjoitus  ""Teki elämäntyönsä rikoslain parissa" Hesarissa. Näin sain käsiini kolme nekrologia, kaikki professoritasoa.

Runsaan viikon ajan olen tutkiskellut niitä. Mitä yhteistä? Mitä eroja?

Nekrologihan ei ole mikään historiikki, vaan (yleensä) lyhyt muistokirjoitus. Sillä ei ole virallista formaattia, vaan kirjoittaja voi valita asiat ja tyylin vapaasti.

Kaikissa kolmessa nekrologissa on sama perusvire. Pekka Koskinen oli hyvä ihminen ja hyvä juristi.

Jukka Kemppinen kiteytti: "Pekka Koskinen oli suuri juristi. Hän oli kiinnostunut ihmisistä ja uskoi ihmisiin". Tätä humanismin perustaa kaikki arvostivat. Sen katsottiin myös näkyvän Pekan varsinaisessa elämäntyössä, rikosoikeuden perusteiden iskostamisessa hänen oman aikansa juristipolven ajatteluun sekä  lainsäätäjien paimentamisessa samaan suuntaan.

Jyrki Virolainen nosti mielestäni erinomaisella tavalla esiin Pekan ansiot tiedemiehenä. Pekka Koskinen sai väitöskirjastaan korkeimman mahdollisen arvosanan, laudaturin. Virolaisen mielestä väitöskirja on "erinomainen opin- ja taidonnäyte". "Sitä, samoin kuin Koskisen muutakin tuotantoa, leimaa ajattelun selkeys ja sanonnan tarkkuus". Samaa korostivat myös Lappi-Seppälä ja Lahti.

Nekrologeista ei löydä etsimälläkään piikkejä eikä sammakoita. Rauhantyö (Suomen Rauhanpuolustajat) sekä esikuvat (Inkeri Anttila, Olavi Heinonen) ja opiskeluvaiheen ystävät (Kari S. Tikka, Kaarina Buure, Tarja Halonen) tulevat sopivasti esille, samoin Pekan keskeinen rooli rikoslainsäädännön mittavassa kokonaisuudistuksessa.

Samaa ei voi sanoa siitä törkykirjoittelusta, johon törmäsin vilkaistuani, minkälaisia reaktioita Jukka Kemppisen kirjoitus herätti hänen blogiensa lukijakunnassa.

Kun joillekin Pekka Koskinen oli "hillitty ja maltillinen rikosoikeuden asiantuntija", toisille "Suomi on rikollisten paratiisi, ja se on paljolti Koskisen ansiota." Joku sanoi tietävänsä, että "Koskinen oli kommunisti, ja koskiset hengenheimolaisineen ovat vääristyneessä hyvyydessään luoneet tilanteen, jossa vapaudessa olevat kriminaalit saavat tehdä rikoksiaan joutumatta vankilaan muutoin kuin moninkertaisina uusijoina ns. törkeissä rikoksissa."

Jukka Kemppinen kirjoitti blogissaan: "Koska emme olleet lähemmin tuttuja, en tiedä sitäkään, mitä Pekka Koskisen ajatusmaailmassa liikkui, syvän humanismin ohella."

Enhän minäkään sitä kaikkea missään tapauksessa tiedä, vaikka erityisesti viimeisinä vuosina keskusteluyhteytemme oli varsin tiivis. Sen pohjalta minun on helppo torjua virhetulkinnot, joita Pekkaan liitetään. Yritän koota joitakin asioita omaan "nekrologiini", jonka olen luvannut kirjoittaa Suomen Rauhanpuolustajien lehteen alkusyksystä.

Työotsikoksi olen valinnut "Suuri humanisti, tiedemies ja ystävä on poissa".

Hyvänä oheislukemisena voin suositella Riikka Kostiaisen laatimaa haastattelua "Rikoslain painotukset alkavat olla kunnossa". Teksti on edelleen tuore ja kiinnostava, vaikka se julkaistiin jo vuonna 2007 Haaste-lehden numerossa (3/2007). Lehteä julkaisevat rikoksentorjuntaneuvosto (www.rikoksentorjunta.fi) ja oikeusministeriö (www.om.fi).

35. Ylivoimaisuudesta

Viljo Vähänen oli jälleen palannut ulkomailta. Hän matkustelee aina kesäisin aika paljon. Nyt hän sattui olemaan Lontoossa juuri, kun mellakat syttyivät eikä hän malttanut tulla heti pois, vaan jäi seuraamaan tilannetta paikanpäälle.

Hän ei kuitenkaan halunnut kertoa asiasta mitään, kun istuimme vakiopaikallamme Ryssänkärjen kallioilla. Minä puolestani olin pakahtua surusta, kun kerroin hyvän ystäväni, suuren humanistin äkillisestä ja yllättävästä kuolemasta, mutta päätimme - kuten tapanamme on niin monta kertaa ollut tällaisissa tilanteissa - että panemme ajankohtaiset asiat syrjään, odottamaan kypsymistä, ja keskitymme sen sijaan johonkin teoreettiseen tai filosofiseen teemaan.

Arki saisi odottaa.

- Ylivoimaisuus on vaarallista, Viljo aloitti. - Mutta onhan se myös kiehtovaa. Riippuu tietysti siitä, katsotaanko asiaa voittajan vai häviäjän näkökulmasta. Ylivoimahan liittyy aina taistelutilanteeseen tai jos haluat sanoa yleisemmin, vastakkainasetteluun, jossa voimakkaampi ja heikompi joutuvat ratkomaan välejään. Tunnekentät ovat eri osapuolilla kovin erilaiset. Äärimmillään ylivoimaisuus imaisee sisäänsä kaiken. Kuolemanpelon. Arkuuden. Voitonhuuman. Uskon. Armon. Siis aivan kaiken. Ylivoimaisuus on samanaikaisesti sokeutta ja selvänäköisyyttä. Korkealta näkee kauas, jos osaa ja uskaltaa katsoa oikeaan suuntaan. Mutta jos silmät ovat tuon saman ominaisuuden, ylivoimaisuuden, sokaisemat, sieltä ei näe mitään.

- Näinhän se on, sain sanotuksi, vaikka tiesin hyvin, että Viljo vasta lämmitteli. - Ylivoimaisuus on ihan hyvä teema. Kyllä siitä sopii keskustella. Minulle tulee heti mieleen Daavid ja Goljat. Pieni ja suuri. Pidetäänhän juuri Goljattia ylivoimaisuuden esikuvana. Pronssisessa suomuhaarniskassaan tämä jättiläinen kuvastaa myös pelottavuutta ja vaarallisuutta, kun taas pienikokoiseen Daavidiin liitetään ketteryys ja oveluus sekä rohkeus ylivoiman edessä.

- Aivan oikein, Viljo jatkoi. - Raamattuhan on täynnä kuvauksia ylivoimaisuudesta. Luen aina silloin tällöin uudestaan Jobin kirjan, koska se on verraton kuvaus murskaavasta ylivoimaisuudesta, joka johtui kahden suuren (Jumalan ja Saatanan) älyttömästä ja täysin kohtuuttomasta vedonlyönnistä. Ensimmäisen Samuelin kirjan kuvaus, jossa kerrotaan Goljatin ja Daavidin taistelusta, on myös hyvä kuvaus siitä, kuinka vaarallista ylivoimaisuus voikaan olla. Tarkemmin luettuna siitä käy ilmi useitakin ylivoimaisuuden piirteitä, joita voidaan soveltaa pieniin ja suurin tilanteisiin, perheriitoihin, kapakkatappeluihin, katumellakoihin, paikallissotiin ja suurempiinkin konflikteihin, kuten esimerkiksi "terrorismin vastaiseen sotaan".

- Mainitsepa joitakin esimerkkejä.

- No, ylivoimaisuuteenhan liittyy pröystäily väkivallalla ja suuri määrä lupauksia loistavasta tulevaisuudesta. Filistealaisella Goljatilla on mahtava aseistus. Keihään varsikin oli kuin kangaspuiden tukki, ja hänellä oli erityinen kilvenkantaja.  Neljänkymmenen päivän ajan, joka päivä, hän kävi julistamassa israelilaisten joukoille, että "jos hän (israelilaisten lähettämä kaksintaistelija) voitta minut taistelussa ja tappaa minut, meistä tulee teidän orjianne." Ylivoimaisuuden edessä heikommaksi arvioitu osapuoli alkaa lähes aina riidellä keskenään. Niinpä Daavidin vanhemmat veljet, joiden luokse heidän isänsä oli lähettänyt nuorimman veljeksistä tiedustelemaan, mikä on tilanne, nurisivat ennen taistelua. "Mitä sinä tänne tulit? Ja kenen huostaan jätit ne lammasparat siellä vuorilla? Minä kyllä tunnen sinun julkeutesi ja pahan sisusi. Sotaa katselemaan sinä vain olet tullut". Jolloin Daavid kysyi: "Mitä minä nyt olen tehnyt? Eikö täällä saa edes puhua?"

- Ajatteletko nyt edessä olevia presidentinvaaleja?

- Hyvä arvaus. Hyvä arvaus, Viljo vastasi, mistä tiesin, että olin osunut oikeaan. Viljolla on nimittäin tapana vastata kahteen kertaan silloin, jos kysymys osuu naulankantaan. Ensimmäinen vastaus on tarkoitettu kuulijalle, toinen hänelle itselleen.

- Kyllähän Sauli Niinistö nyt näyttää täysin ylivoimaiselta - vaikken minä kyllä osaa liittää häneen Goljatin piirteitä. Asetelma on vain muodostunut sellaiseksi, että hän on noussut päitä pitemmäksi, korkeammalle kuin muut. Viimeisimmät gallupit ruokkivat tätä mielikuvaa. Se voi osoittautua vaaralliseksi. Mutta huomaa, hyvä veli, että juuri tässä vaiheessa on muistettava, mitä aluksi sanoin "äärimmäisestä ylivoimaisuudesta".  Joku voi jo nyt nähdä Niinistön yllä  "pronssisen kypärän ja suomuhaarniskan" ja hänen jaloissaan "pronssiset säärykset", mutta juuri sellaisia vallan merkkejä hänen pitäisi välttää, jotta ylivoimaisuus ei kääntyisi häntä vastaan. Hänen ei pitäisi, toisin sanoen, ottaa vastaan "sotajoukkonsa" (Kokoomuksen) tarjoamaa pronssikypärää ja haarniskaa, vaan, päinvastoin, keventää aseistustaan.

- Haluat siis sanoa, että Saulin pitäisikin esiintyä Daavidina, sain tökäistyksi väliin.

- Aivan oikein. Sauli Niinistön pitäisi nyt jollakin tavalla hillitä tai pehmentää ylivoimaisuuttaan.

- Mutta eivätkö silloin roolit mene sekaisin? Kuka on voittaja ja kuka häviäjä?

- Samuelin kirja antaa kyllä tähän selvän vastauksen. Daavid, linkopoika, oli voittaja, mutta samalla se kertoo selkeästi myös siitä, kuinka ylivoimaisuus voi muuttua täydelliseksi sokeudeksi. Siinähän kuvataan myös vastakkainasettelun heikompaa osapuolta (Daavidia), jota vahvempi osapuoli (Goljat) pilkkasi ennen taistelua: "Koirako minä olen, kun tulet minua vastaan keppi kädessä. Tule tänne niin minä syötän sinun lihasi taivaan linnuille ja villipedoille."

- Yritätkö nyt siis sanoa, että riisuttu Goljat (Niinistö) saattaisi hävitä aseettomalle poikaselle (Väyrynen)?

- En minä sitä sano, mutta totean vain, että Samuelin kirjassa kuvataan. kuinka heikommalle vastapuolelle jää panssareiden ja aseiden puutteessa vain usko omaan asiaansa: "Sinä tulet minua vastaan mukanasi miekka, tappara ja keihäs, mutta minä tulen sinua vastaan Herra Sebaotin nimessä."

- Näetkö presidentinvaalitaistelun siis jonkinlaisena "uskonsotana?"

- En tietenkään, vaikka EU:n suhteen se joskus vaikuttaa siltä. Tätä "uskonasetta" Väyrynen kyllä käyttää maksimaalisesti. Se vaikuttaa jo aivan naurettavalta, mutta yritän pitää kuitenkin mielessä, että ihmisillä on edelleen ylivoimaisuudesta (Goljatista) negatiivinen mielikuva, kun taas Daavidia pidetään rohkeuden esikuvana. En voi toisaalta unohtaa, ettei Paavo Väyrynen ole ensimäistä kertaa valmistautumassa kaksintaisteluun. Hänellä on siitä kokemusta. Lienee tullut kaikille politiikkaa seuranneille jokseenkin selväksi, että hän valitsee aseet aina kulloisenkin tilanteen mukaan.

- Runsaat 25 vuotta sitten, 12.7.1986, näki SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen hänen aseistuksensa silloisessa presidentinvaalitaistelussa tällä tavalla:

"Ylivoimaisin pyrkyri" Kommunistisen puolueen entinen puheenjohtaja Aarne Saarinen kirjoittaa Kansan uutisten viikkolehdessä Keskustapuolueen presidenttiehdokkaasta, puheenjohtaja Paavo Väyrysestä. Saarisen mielestä Väyrynen on "läpinäkyvin, valovoimaisin, ujostelemattomin ja sen vuoksi myös häikäilemättömin pyrkyri". "Arvostan tällaisia inhimillisiä ominaisuuksia yksilön kannalta, sillä ne pitävät ihmisen terveenä, henkisesti terhakkaana ja ilmeisesti myös onnellisena, koska hän voi nauttia julkisuuden valokeilasta nyt ja nähdä oman tulevaisuutensa ruusunhohtoisena." "Yhteiskunnan ja sen tulevaisuuden kannalta asia ei ole näin. Oman ja monien muidenkin kokemuksen perusteella on syytä varoa ujostelemattomia pyrkyreitä, jotka yleensä ovat liehittelijöitä, hyvin pukeutuneita, kaunopuhujia, poliittisen teatterin tähtinäyttelijöitä. Ne ovat arvaamattomia, voivat pahasti purra entisen tukijansa kättä." Paavo puhuu pelkkää potaskaa, kun hän julistaa, ettei Suomessa tule olemaan kapitalismia eikä sosialismia tai ettei hänen presidenttiehdokkuutensa suuntaudu ketään vastaan. Vain poliittinen veijari voi tällaista julistaa." "Miten voi toimia politiikassa olematta ketään vastaan? Tuota en mitenkään käsitä. Tuollaisen ajatuksen voi julkituoda vain liehittelijä, häpeämätön poliittinen pyrkyri.

Viljo Vähänen veti henkeä. Olin kyllä tottunut siihen, että hänellä on elefantin muisti, mutta tämä sitaatti meni jo uskottavuuden rajan tuntumaan. Siksi kommentoin sitä paljon tuoreemmalla lehtiuutisella, jonka Ilta-Sanomat julkaisi oikein herttaisen kuvan kanssa lauantaina 13.8.2011 Plus-liitteen etusivulla: "Paavo, hattu ja Vuokko". "Tällä miehellä on asiat hyvin. Vaimo vakuuttaa, että onnea on kuin nuorellaparilla - ja eurolla löytyi maailman paras päähine. Presidentiksikin Paavo aikoo."

Paavo Väyrynen on siis  (A. Saarista siteeraten) "terve, henkisesti terhakka ja ilmeisesti myös onnellinen".

Saas nähdä, kuinka Daavidin käy.

34. UKK 23.

Keskellä heinäkuun helteitä postiluukustani tipahti UKK-seuran vuosikirja, jonka otsake oli yksinkertaisesti "23. UKK". Liityin vasta pari vuotta sitten mainittuun seuraan, vaikka tunsin itseni kekkoslaiseksi jo kauan ennen kuin seuran ensimmäinen vuosikirja oli ilmestynyt vuonna 1988. Itse asiassa olin vahvasti kekkoslainen jo kesällä 1969, jolloin olin perustamassa Kokoomuksen sisälle "remonttimiehiä". Ehkäpä juuret löytyvät sitäkin kauempaa, peräti kesältä 1961, jolloin olin ongella Harri Holkerin kanssa Vesanka-järvellä. Sen vuoden joulukuussa kirjoitin Nuori Oikeisto-lehteen "joulurunon". Valitettavasti en ole löytänyt sitä omasta arkistostani enkä löytänyt sitä myöskään Kokoomuksen arkistosta, kun muutama vuosi sitten etsin aineistoa omakustanteeseeni "Omistuksia".

Joka tapauksessa UKK 23. sattui jotenkin herkkään rakoon.

Muutama päivä sitten osui silmääni myöhään illalla Uuden Suomen nettisivuilta tieto siitä, että entinen esimieheni, Harri Holkeri , oli kuollut vaikean sairauden murtaman. Paria päivää myöhemmin uutisiin levisi tieto siitä, että Paavo Lipponen harkitsee lähtevänsä mukaan seuraavaan presidentinvaaliin.

Kun mielelläni harrastan aivovoimistelua, ajatukseni lähtivät lentämään. Kuinka UKK (kesk), Holkeri (kok) ja Lipponen (sdp) liittyvät toisiinsa?

Ensimmäinen vastaus oli helppo. Presidenttiys. UKK onnistui siinä, Holkeri ei onnistunut ja Lipponen odottaa onnistuvansa.

Jatko olikin sitten paljon vaikeampaa.

UKK-seuran vuosikirjasta löytyi kuitenkin mielenkiintoinen "miellekartta", jonka avulla pääsin alkuun. Turun yliopiston poliittisen historian professori Timo Soikkanen käsittelee siinä Urho Kekkoseen liittyviä historian tulkintoja. Kiinnitin artikkeliin huomiota erityisesti sen vuoksi, että T.S. on kirjoittanut Ulkoministeriön kaksiosaisen historian (Ulkopolitiikan hoito ja ulkoasianhallinto Kekkosen kaudella 1956-1981, I osa 1956-69 ja Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella, II osa. Uudistumisen, konfliktien ja saavutusten vuosikymmen 1970-81), minkä johdosta hänellä on laaja perspektiivi hallussaan ehkä paremmin kuin monella muulla historioitsijalla.  Juhani Suomen mammuttimainen UKK-historia on tosin aikaperspektiiviltään vielä laajempi.

Tänä kesänä eivät Kokoomus ja Sdp istuneet juhannusyönä odottamassa, että UKK:n aurinko laskisi horisontin taakse. Soikkanen esittää Kari Suomalaisen piirroksen vuodelta 1961, vajaa puoli vuotta ennen Neuvostoliiton kuuluisan nootin tuloa. Nyt ei myöskään ole ollut tarvetta esittää pilakuvaan kätkeytyvää piikkiä. Tosin Maalaisliito-Keskustan mahtialueella, Lapissa, aurinko ei laske edelleenkään juhannusyönä. Pian kolmekymmentä vuotta kestänyt demaripresidenttien aikakausi taas on jättänyt horisontin paljaaksi. Edes Mauno Koiviston kuuluisa otsatupsu ei ole jäänyt sinne vaeltamaan.

Timo Soikkasen "miellekartta" ei liitykään Karin pilapiirrokseen, vaan hänen analyysiinsa UKK:n presidenttikauden historiatulkinnoista.

Suurin vastakkainasettelu on Soikkasen mukaan nähtävissä kahden ""äärimmäisen ristiriitaisen historiankäsityksen törmäyksessä." "Toinen historiantulkinta näkee Kekkosen keskeisimpänä voimana itänaapuria vastaan käydyssä, menestyksekkäässä torjuntataistelussa". "Toinen historiantulkinta puolestaan näkee Kekkosen suorastaan masinoineen konflikteja ja vaikeuksia, joita hän sitten käytti taitavasti hyväkseen oman valtansa pönkittämiseen."

Tämähän on tullut jo kaikkien poliittisesta lähihistoriasta kiinnostuneiden tietoon. Nimetkin osataan jo luetella.

Sen sijaan konvergenssita (näiden ääripäiden lähentymisestä) ei historiantulkinnoissa ole näkynyt juuri merkkejäkään.

Timo Soikkanen kysyy: "Missä on se musta aine, joka ajaa tulkintoja erilleen ja estää niitä lähentymästä". "Onko se Kekkos-kauna? Arkistonaineiston saatavuusvaikeudet? Tutkijoiden henkilösuhteet? Ulkopolitiikka? Vai mikä?"

Vastauksia varten tarvittaisiin siis "miellekartta". Sen hahmottelu jää Timo Soikkaselta kuitenkin kovin pahasti kesken. Itse asiassa pitäisi kait puhua "tiekartasta", kuten nykyään on tapana suurten kansainvälisten konfliktien yhteydessä.

Tällöin pitäisi tietysti ensin kysyä, muodostaako Urho Kekkosen presidenttikausi kaikkine tapahtumineen ja niiden tulkintoineen sellaisen esteen Suomen nykyiselle ja tulevalle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle, että se olisi välttämättä hajotettava palasiksi ja murskattava niin pieniksi sirusiksi, ettei se enää koskaan nousisi kummittelemaan miellekartoille. Vai olisiko aika lopettaa UKK-tulkinnat kokonaan ja todeta, ettei niistä ole mitään haittaa eikä hyötyä tulevalle politiikalle.

Mitä tuleva presidentti voisi oppia Urho Kekkosen presidenttikaudesta?

Mitä merkitystä "yhden dokumentin dosenteilla", "kollaboraatiolla ja konspiraatiolla", "Faust-tulkinnoilla". "tietyillä piireillä" tai "tilausteorioilla" on tilanteessa, jossa kansainvälisen politiikan koordinaatit ovat täysin erilaiset kuin UKK-aikakaudella?

Kun demaripresidenttien aikakaudella tasavallan presidentin valtaoikeudet on lisäksi riisuttu lähes kokonaan, mitä merkitystä sillä on, onko seuraavan presidentin nimi Niinistö vai Lipponen?

Ainoa seikka, millä minun mielestäni on todellista merkitystä, on siinä, että vuonna 2012 on Kokoomuksen vuoro saada tuo paikka itselleen.

Historian suurta aaltoliikettä ei pitäisi yrittää padota.

Yksimielisyys presidentin persoonasta löytyy kyllä siltä miellekartalta, joka on kirjoitettu voimassa olevaan perustuslakiimme. Kunhan sitä vain osataan lukea oikein.

33. Manifesti

Oslon hallintokeskuksen ja Utöyan saaren järkyttävät tapahtumat on analysoitu puhki uutisissa, sanomalehdissä ja blogeissa. Uhrit on tunnistettu. Syylliseksi epäilty on tunnustanut tekonsa ja odottaa oikeudenkäyntiä vankilassa. Surun varjo lepää raskaana Norjan yllä. Se ulottuu lähialueille, Pohjoismaihin ja muualle Eurooppaan. Se tuntuu koko maailmassa.

Itse tunsin sen harvinaisen vahvana, kun lähestyimme autollani perheeni kanssa sunnuntaina 24. heinäkuuta Nurmesta Pohjois-Karjalassa. Ostoskeskuksen edessä liehui kolme siniristilippua puolitangossa. Mielessäni häivähti varhainen muisto lapsuudesta, kun kotitalomme ikkunasta näin, kuinka vainajia saatettiin haudanlepoon Jyväskylässä, Puistokadun varrella sijaitsevalla sankarihautausmaalla.

Mitä tapahtui? Miksi?

Ensimmäiseen kysymykseen ovat norjalaispoliisin tutkimukset jo ehtineet tuoda vastauksen. Toiseen tuskin saadaan koskaan täydellistä vastausta. Viittaukset "pahan kosketukseen" ja "vihapuheisiin" (ks. Suomen Kuvalehti 30/2011) tuntuvat kohdallisilta. Samoin Vanhan Vaasan mielisairaalan johtavan lääkärin, oikeuspsykiatri Markku Erolan näkemys: "Jälkeenpäin me psykiatrit tätä selittelemme, mutta oikeasti emme nyt tiedä. Tämä on niin erilainen tapaus. Ilmeinen tunteettomuus liittyy psykopatiaan, jonka taustalla on sekä kasvuympäristön tekijöitä että geneettistä alttiutta." Se on viisaasti sanottu.

Joukkomurhaaja on selittänyt tekoaan monisanaisessa julistuksessa, jonka hän pani internettiin juuri ennen tekoaan. Se levisi ympäri maailmaa  nopeammin kuin kulovalkea.

En ole katsonut tarpeelliseksi lukea ABB-manifestia kokonaisuudessaan, mutta moni näyttää sen tehneen, koska sitä on siteerattu laajasti lehtikirjoituksissa ja blogeissa. Se näyttää olleen "murhaajan" perimmäisenä tarkoituksenakin. Hän jopa toivoi, että pidätysoikeudenkäynti olisi ollut julkinen, jotta hän olisi päässyt selostamaan asiaansa suurelle yleisölle. Sellaiseen ei tietenkään voitu suostua.

(Panen sanan "murhaaja" lainausmerkkeihin, koska YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 11. artiklassa todetaan: "Jokaisen rikollisesta teosta syytteessä olevan henkilön edellytetään olevan syytön siihen asti, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti todistettu oikeudenkäynnissä, jossa hänelle turvataan kaikki hänen puolustustaan varten tarpeelliset takeet.")

Manifesti on kautta aikojen ollut kätevä tapa selittää minkä tahansa teon motiiveja. Se johdetaan latinankielisestä sanasta manifestus, joka tarkoittaa "kouraantuntuvaa" siis käsin tehtyä, ilmiselvää asiaa. "Haluatko, että väännän sen sinulle rautalangasta". Tarkoitus on, että kuulija, lukija tai näkijä ymmärtää varmasti, mistä on kysymys.

Tähän ABB-manifestssakin ilmeisesti pyritään, mutta lopputulos on käsittääkseni tässä suhteessa epäonnistunut. Siihen on koottu kirjava tilkkutäkki erilaisista asioista, joita tekijä pitää tärkeänä ja joiden avulla hän yrittää selvittää perimmäisiä tarkoituksiaan.

Yleensä manifestia pidetään julkisena tai ainakin julkisuuteen tarkoitettuna asiakirjana, jossa tekijä tai tekijät selittävät periaatteitaan ja aikomuksiaan. Se sisältää usein myös kirjoittajan elämänkatsomukseen liittyviä, henkilökohtaisia näkemyksiä.

Tällaisesta kirjoittamistavasta lienee tunnetuimpia Kommunistinen manifesti (1848), jossa Karl Marx ja Friedrich Engels syöttivät julkisuuteen omia näkemyksiään maailmanmenosta. Monelta muultakin elämän alalta on tallentunut ihmiskunnan kollektiiviseen muistiin erilaisia manifesteja. Niitä syntyy kaiken aikaa. ABB-manifesti on vain yksi, jokseenkin vähäpätöinen, esimerkki tästä manifestien virrasta.

On luonnollista, että manifestit ovat keskenään ristiriitaisia. Sellaistahan inhimillinen elämä on. Tämä on nykyihmisille, joista merkittävä osaa elää keskellä kiihkeää informaatiomyrskyä, jokseenkin selvää, kun otetaan huomioon, että kaikenlaiset puolueohjelmat sekä erilaisten järjestöjen ja liikeyritysten toimintasuunnitelmat ovat myös eräänlaisia manifesteja.

Yksinäinen susi voi vetäytyä luolaansa ja kuolla siellä omaan murheeseensa ja itsesääliinsä taikka siirtyä elämälle kiitollisena ja onnellisena Rajan yli. Mutta yhtä hyvin hän voi haluta jättää jälkipolville oman merkintänsä, joka kirjoitetaan verisin kirjaimin aikakirjoihin.

Pahimmillaan yhden ihmisen manifesti voi paisua mittasuhteisiin, joissa koko ihmiskunta on vaarassa. Siitäkin on merkkejä historiassa. "Hyvän" ja "Pahan" välinen taistelu tuntuu joskus loputtomalta.

ABB-manifestin ympärillä kuohuva keskustelu on osoittanut, kuinka syvässä ristiriidassa  Oslon ja Utöyan "murhaajan" ajatusmaailma on ainakin kahden, minulle itselleni tärkeän, yleisinhimillisen manifestin kanssa.

Toinen niistä on Vuorisaarna, ja toinen edellä mainittu Ihmisoikeuksien julistus. Poimin niistä pari esimerkkiä.

Vuorisaarnassa (Matt. 5:21-26) kielletään viha ja solvaukset eikä ainoastaan tappaminen:

"Te olette kuulleet sanotuksia vanhoille: Älä tapa, ja Joka tappaa, se on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille: jokainen joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion; ja joka sanoo veljelleen: Sinä tyhjänpäiväinen, on ansainnut suuren neuvoston tuomion; ja joka sanoo: "Sinä hullu", on ansainnut helvetin tulen." Lisäksi opastetaan sovintoon: "Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa, niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä."

Ihmisoikeuksien julistuksen johdannossa puolestaan todetaan, että "ihmiskunnan kaikkien jäsenten luonnollinen arvo ja heidän yhtäläisten ja luovuttamattomien oikeuksiensa tunnustaminen on vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan perusta maailmassa." "Kun ihmisoikeuksia on väheksytty tai ne on jätetty huomiota vaille, on tapahtunut raakalaistekoja, jotka ovat järkyttäneet ihmiskunnan omaatuntoa."

32. Valkoisen miehen taakka

                   

"Varatuomari Espoon kaupungista" puhui A-studiossa "valkoisen miehen taakasta". Se oli aika mielenkiintoinen ilmaisu, kun tiedettiin, että EU:n johtajat kokoontuvat seuraavana päivänä purkamaan tuota samaista taakkaa tai heittämään sen päälle oljenkorren, joka katkaisisi niiden vankkureiden akselin, joiden päälle tuota taakkaa on vuosisatojen kuluessa  lastattu.

Kun olin lukenut YLE: lööpeistä etukäteen, että "myrsky voimistuu Euroopan taloudessa" ja että asiasta saapuu keskustelemaan "presidenttiehdokas Sauli Niinistö", jännitin hieman toimittajan puolesta. Kuinka hän selviäisi näin haastavasta tilanteesta?

Pian kävi kyllä selväksi, että Tero Valtanen oli valmistautunut hyvin haastatteluun. Kysymykset olivat asiallisia ja täsmällisiä. Haastateltava sai riittävästi aikaa vastauksilleen eikä joutunut konekivääritulitukseen. Lämmittelyohjelmaksi valitut USA:n entisten presidenttien ja nykyisen presidentin mielipiteet Yhdysvaltojen jättiläismäisestä velkataakasta loivat hyvän raamin vaikean historiallisen teeman käsittelylle.

Pidin erityisesti siitä, että Sauli Niinistö halusi nähdä Euroopan ja Yhdysvaltojen nykytilan "länsimaisen tradition ja elämäntavan taakkana". Juuri siitä nimittäin on kysymys. Valkoisen miehen taakalla on mitä selkein yhteys transatlanttiseen historiaan, johon länsimainen ideologia on ankkuroitunut.

Eurooppa on varsinainen syntipukki. Täältä on lähtöisin se hurmahenkinen ajatus, että juuri eurooppalaisilla on maailmassa jonkinlainen sivistystehtävä ja että koko muu maailma on täynnä barbaareja, joita täytyy kasvattaa.

Ajatuksen valkoisen miehen taakasta toi esiin Intiassa syntynyt kirjailija Rudyard Kipling puolustaakseen eurooppalais-amerikkalaista siirtomaaherruutta ja valkoihoisten ylemmyyttä maailmassa. Silloin (vuonna 1899) Eurooppa oli tointunut Napoleonin sodista, mutta edessä olivat molemmat maailmansodat. Kiplingin runolla The White Man's Burden oli kuitenkin hyvin raadollinen tarkoitus (kuten tämän päivän terrorisimin vastaisella sodallakin). Yhdysvallat oli voittanut sodan Espanjaa vastaan ja katsoi sen perusteella olevansa oikeutettu ottamaan (toisella maailmansyrjällä sijaitsevat) Filippiinien saaret haltuunsa.

Kiplingiä pidettiin aikoinaan brittiläisen imperiumin runoilijana. Hän kehotti  lähettämään "pojista parhaat palvelemaan äsken voitettua väkeä", joka koostui "villeistä heimoista, puoleksi lapsista, puoleksi piruista".

Paljon myöhemmin valkoisen miehen taakka sai kokonaan päinvastaisen merkityksen. Valkoiselle miehelle alkoi kertyä syntitaakkaa kannettavaksi. Hänet alettiin nähdä sortajana, joka tukahduttaa "toisenvärisiä kulttuureita". Väkevimpänä esimerkkinä oli Etelä-Afrikan virallinen apartheid-politiikka, jolla oli transatlanttinen tuki.

Kun varatuomari Niinistö nyt puhui valkoisen miehen taakasta, sallin itselleni oikeuden tulkita asian siten, ettei hän puolustanut  euroatlanttisen alueen poliittista, taloudellista eikä sotilaallista imperialismia, vaan näki länsimaisen tradition ja elämäntavan nykymuodossaan vaarallisena ilmiönä, taakkana, joka voi tukahduttaa järjen äänen maailmantaloudessa ja sitä kautta myös pienemmissä yksiköissä (valtioissa, yritysmaailmassa, järjestöissä).

Tilastoluvut Yhdysvaltojen velkakriisistä puhuvat karua kieltään. Eurooppa on syvässä varjossa. 

31. Markkinavoimat

Aamuhämärä oli sunnuntaina hieman syvempi kuin viikko sitten. Sitä korosti kevyt tihkusade. Muutoin sää oli mitä parhain onkiretkeä ajatellen. Kello oli vain hieman yli neljä, kun työnsin veneen irti laiturista. Viljo istui perässä. Olimme sopineet, että hän olisi riippamies. Keskellä istui Tohtori ja minun oli määrä  soutaa.

Teuski oli tullut rantaan saakka saattamaan meitä. Se on siitä ihmeellinen kissa, että se tajuaa, milloin pitää olla hiljaa. Nytkään se ei päästänyt inahdustakaan, vaan katseli lähtöämme hiirenhiljaa, mikä huvitti erityisesti Tohtoria, joka oli tottunut siihen, että se mourusi matalalla äänellä aina, kun hän oli lähtemässä outojen ihmisten kanssa liikenteeseen. Itse asiassa Teuski kyllä tunsi Viljo Vähäsen, mutta minusta se ei tiennyt mitään. Nyt se nosti vain häntänsä pystyyn ja heilutti hieman sen kärkeä, kun näki, kuinka potkaisin veneen liikkeelle ja aloin etsiä airoja käsiini.

Me puhuimme kuiskaten, vaikka varsinaista syytä siihen ei ollut. Tuntui vain siltä, että kesäaamuun ei täyspuhe oikein sopinut. Ääni kantautuisi vettä myöten vastarannalle saakka.

Idea onkiretkestä oli Viljon. Siitä oli sovittu jo toukokuun lopulla. Me Viljon kanssa olimme  vapaaherroja, mutta Tohtorin allakka oli täynnä. Sieltä löytyi itse asiassa vain yksi aamu heinäkuulta. Viljo oli tarttunut siihen. Olivat lyöneet päivän lukkoon, vaikka Tohtori oli korostanut, että silloinkin hänellä olisi aikaa vain kolme tuntia, kello neljästä kello seitsemään.

"Aamullako", oli Viljo kysynyt automaattisesti, vaikka hän kyllä tiesi, että korkea vieras veisi kaiken muun ajan eikä iltaonki, joka olisi sopinut paremmin Viljolle itselleen, tulisi kysymykseen.

Tartuin airoihin ja aloin soutaa hiljalleen kaislikon reunaa pitkin.

Tohtori oli hankkinut madot ja tuonut jo illalla onget veneeseen. Hän oli valinnut vanhanaikaiset, lyhyehköt rottinkivavat. Jokaisessa oli puna-valkoinen koho, pyöreä tinapaino ja kirkas koukku. Siiman piti ulottua vain kolmekymmentä senttiä vapaa pidemmälle. Silloin kala oli helppo ottaa kiinni ja päästää irti. Sovittiin, että se, joka saisi ensimmäisen kalan, nostaisi sankoon vettä saalista varten.

Viljo aloitti - hiljaisella äänellä - oman tarinansa. Olin  kyllä aavistanut, ettei tästä tulisi pelkästään tavallinen kalareissu, vaan että hänellä oli, kuten tavallista, jotakin muutakin mielessään. Silti avaus hieman huvitti.

- Tämä tuo mieleeni Jerome K. Jeromen novellin "Three Men in a Boat", jonka me kaikki tunnemme. Nyt emme tosin liiku Thames-joella eikä meillä ole mukanamme Montmorency-koiraa, ja Teuskikin halusi jäädä rannalle, kuten huomasitte. Joudumme tyytymään Naantalin vesiin, jotka eivät liiku mihinkään suuntaan. Tämä ei ole myöskään mikään turistimatka, jonka aikana kerrottaisiin tarinoita kylistä ja kapakoista, kuten J.K.K. tekee emmekä me odota, että Tohtori kertoisi kesähuvilastaan, koska taidamme tietää yhtä ja toista sen historiasta ja käyttötarkoituksesta. Sonckin piirtämä vanha linna on minulle tuttu ja tiedän myös, millainen uusi Vierasmaja on sisältä. Puutarhassakin olen kävellyt usein.

"Minusta on kuitenkin huvittavaa kuvitella", Viljo jatkoi, "että sinä, Tohtori, olisit George Wingrave (Jeromen ystävä, josta tuli pankinjohtaja) ja että meidän soutajamme olisi Carl Hentschel, josta tuli kirjankustantaja. Esitäisin kuitenkin, että ottaisimme esille vain yhden ajankohtaisen teeman ja jättäisimme väliin Jeromen aina ajankohtaisen pohdinnan sairauksista ja vaivoista, joita meillä itse kullakin on harminamme. Iän myötä niitä on alkanut kasaantua."

- Mikä mahtaa olla mielessäsi?

Tohtori tiesi entuudestaan, että Viljolta saattoi odottaa mitä vain. Hän muistutti kuitenkin, että meillä on rajoitetusti aikaa ja että onkiakin pitäisi.

Viljo tunsi nämä vedet. Olimme lähestymässä hänelle tuttua karikkoa ja hän hiljensin vauhtia.

Ennen kuin Viljo vastasi, hän otti riipan veneen pohjalta, jalkojensa välistä, ja alkoi laskea sitä varovaisesti veteen. Se ei ollut mikään metalliankkuri, vaan mukavan kokoinen murikka rantakivikosta. Minä vedin airot sisään.

- Pannaan ensin vehkeet kuntoon. Matoja on kahdessa purkissa. Soutajalla on omansa, Tohtorilla ja minulla yhteinen.

Madot pujotettiin kolmeen koukkuun. Jokainen sylkäisi tottuneesti

- Olen ajatellut, että käsittelisimme markkinavoimia. Mitä ne ovat? Mikä on niiden perimmäinen luonne, tehtävä? Nehän liikkuvat nykymaailmassa kuin aaveet. Tiedetään, että ne ovat olemassa, mutta vain harvat tietävät, missä ja milloin. Niitä pelätään. Niitä kunnioitetaan. Ne murskaavat jopa valtioita ja pelastavat toisia. Mitä ne oikein ovat?

Viljo ei suunnannut kysymystään kummallekaan meistä, mutta hän odotti kuitenkin selvästi vastausta keskituhdolta.

Tohtori aloitti.

- Onhan niistä olemassa jonkinlainen käsitys, vaikka niitä pidetäänkin epäpersoonallisina ilmiöinä. Teoreettinen vastaus on simppeli. Markkinavoimilla tarkoitetaan tavaroiden ja palveluiden kysynnän ja tarjonnan välisiä mekanismeja, joiden tavoitteena on säädellä näiden välistä tasapainoa. Käytäntö on kuitenkin eri juttu. Siinä liikutaan hämärän rajoilla eikä askel pimeään ole pitempi kuin kukolla. Tiedetään toki, että markkinoilla liikkuu monenlaisia toimijoita ja toilailijoita. Valtioita, suuria rahoituslaitoksia eli pankkeja ja vakuutusyhtiöitä, varakkaita ihmisiä, suuria liikeyrityksiä ja organisaatioita, ammatillisia rikollisia ja ihan tavallisia ihmisiä. Sanotaan, että kaikilla toimijoilla on jonkinlainen vaikutus talouselämään. Kiistaa on vain siitä, kenellä tai millä on todellista valtaa ja sitä kautta päädytään iänikuiseen kysymykseen koko poliittisen järjestelmän perusluonteesta. Kenellä tai keillä on oikeus käyttää markkinavoimia omien tarkoitustensa toteuttamiseksi. Kuka - jos kukaan - valvoo markkinavoimia?  Pitäisikö niitä ylipäätään valvoa vai toteutuuko yhteiskunnallinen ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus paremmin ilman minkäänlaista kontrollia? Eikö näkymätön käsi riitä? Olisiko vapaa markkinatalous ainoa mahdollinen vaihtoehto?

"Aivan niin. Hyviä kysymyksiä. Niitähän maailma on täynnä", pistin väliin hieman sarkastisesti. - "Mutta eiväthän ne paljasta mitään markkinavoimista itsestään. Niiden edessä polvistuu nyt koko maailma. Niitä "rauhoittamaan" kerätään tähtitieteellisiä rahasummia ja niiden liikehdintää seurataan sydän kylmänä kaikissa suurissa pörsseissä. Pelätään suurta lamaa, joka tuhoaisi pääomamarkkinat yhtä varmasti kuin rutto, mutta samalla tiedetään, ettei raha mihinkään katoa. Se muuttaa vai olomuotoaan. Raha rientää turvaan rahan luokse, kuten kaikissa suurissa sodissa on tapahtunut. Ennakoiko tämä laman pelko nyt jälleen suuren sodan tuloa?"

-  Kyllä minuakin aseteollisuuden ja markkinavoimien yhteen nivoutuminen huolestuttaa.

Tähän asiaan Viljo Vähäsellä oli tapana puuttua aina, kun se putkahti esille. Nytkin hän esitti sarjan numeroita, jotka kertoivat kiistatta sen, että koko maailman mittakaavassa suuri sota on jälleen lähestymässä, vaikka sen osapuolista ei kukaan voi tässä vaiheessa sanoa yhtään mitään. Kukaan ei myöskään tiedä, milloin ja missä se alkaisi tai mikä olisi tällä kertaa se  oljenkorsi, joka katkaisee kamelin selkärangan. Kun markkinavoimat eivät ole missään kontrollissa, ne voivat vapaasti liikkua ja kerääntyä sinne, mistä suurimmat voitot irtoavat helpoimmin. Ne näyttävät "tietävän", että otollisia kohteita ovat aseteollisuus  sekä huume- ja ihmiskauppa. Niihin voi helposti kätkeä satoja miljardeja odottamaan "parempia päiviä".

"Three men in a boat" oli vähitellen lähestymässä loppuaan. Tohtori alkoi vilkuilla kelloaan jo kohta kuuden jälkeen, koska hän oli ilmoittanut lähtiessään, että palaisi takaisin laiturille ennen seitsemää.

Keskustelu markkinavoimista jäi pahasti kesken. Viljo voitti onkikilpailun. Hän sai kolme pientä ahventa. Tohtori yhden särjen. Minulla nykäisi kerran.  Teuski odotti laiturilla aamiaistaan.

Heinäkuu ei ole parasta onkiaikaa. Päätimme yrittää syksyllä uudelleen. Josko silloin löytyisi hetki ennen auringonlaskua eivätkä korkeat valtiovieraat tulisi sotkemaan aikatauluamme.