126. Lennu XI 121126

"Ukko avasi remmin jo ulko-ovella ja mä pinkaisin heti täyteen vauhtiin. Eikä kukaan juossut mun perääni. Haukuin niin penteleesti. Ja hyppelin. Osaan jo tehdä voltin taaksepäin. Jenniä se aina huvittaa. Se kikattaa. Mutta nyt se oli jotenkin vakava. Virallisen tuntuinen. Ehkä se johtui siitä, että oltiin menossa tapaamaan talon isäntää. Se oli joku sulttaani tai kaliffi. Emmä tiedä. Rikas sen täytyi olla, kun tilaa oli hirveen paljon enemmän kuin meillä kotona. Ja seinät oli täynnä koukeroita, joista en ymmärtänyt tuon taivaallista. Ja ajattele, kattokin oli niin korkealla, että olin taittaa niskani, kun yritin nähdä kupolin laelle saakka. Ja sitten se sali ... tai oikeastaan niitä oli monta ... se oli täynnä pilareita! Uskotko. Koristeellisia pilareita. Mä yritin aluksi laskea, kuinka monta niitä oli, mutta menin sekaisin kuudenkymmenen jälkeen. Ja ihmettelin kauheesti, kun ne antoi mun juosta ympäriinsä. Ja haukkua. Ei Ukkokaan anna mun kotoa sillai riehua ..."

Tauko.

Oli vielä pimeää. Kello ei ollut kuuttakaan aamulla, kun Viljo Vähänen istui jakkaralla Lennun sängyn vieressä. Ja kuunteli. Oli kuunnellut jo pitkään, kun Lennu selosti viimeisintä kokemustaan.

"... Ukko sai jonkun kirjan, mutta ei se mulle sitä näyttänyt. Jenni kyllä näyttää sen illalla. Selaillaan sitä yhdessä ennen nukkumaan menoa ..."

Tauko.

- Anteeks nyt vaan, mutta tuo ei taida olla ihan totta. Tiedän kyllä, että teillä on Jennin kanssa noita iltasatuhetkiä, mutta et sinä ole voinut käydä sheikki Zayedinin moskeijassa. Ei ne sinne koiria päästä, eikä se sitä paitsi ole koskaan noin tyhjä kuin kerroit. Uutisten mukaan sinne mahtuu kymmeniätuhansia ihmisiä. Ei niitä tiloja olisi yksin teitä varten varattu! Ja sitä varten, että sinä saisit juoksennella siellä vapaasti ja heitellä volttejasi.  Enkä oikein usko, että pääsit Ukon ja Jennin kanssa Abu Dhabiin lomalle. Olet tainnut nähdä koiran unta! Että heittelit oikein voltteja Zayid ibn Sultan Al Nahyaninin moskeijassa!

Tauko.

Lennu katsoi Viljoa silmät pyöreinä. Häntä ei värähtänytkään. Uskomatonta. Että minäkö kertoisin satuja. Tai peräti valehtelisin. Ihmiset tekevät pilkkaa koiran unista! Kyllä me nähdään enemmän kuin ihmiset. Paljon enemmän. Ja tarkemmin. Mutta saattaahan se olla, että meillä on enemmän mielikuvitusta, enemmän unelmia.

- Antaa olla, Viljo jatkoi, kun Lennun hengitys alkoi tasaantua. - Saat toki pitää unelmasi. Ja volttisi. Mutta itse asiassa tulin utelemaan linnan juhlista. Niihinhän on vain muutama päivä aikaa. Mitkä ovat tunnelmat? Jännittääkö sinuakin? Ovathan ne sinnekin ensimmäiset.

"Kiirettä on pitänyt. Ei tässä ole paljon ehtinyt jännitellä. Mutta ramppikuumehan iskee vasta viime hetkellä, kun yrittää muistella, onko kaikki kunnossa. Ei se heistä ole juurikaan näkynyt, mutta kyllä he ovat tavallista enemmän istuneet nokakkain. Jenni on kirjoittanut vähän väliä jotakin paperille. Ehkä siitä on tulossa uusi runo. Sitä he on naureskelleet, että lehdet jännittävät, keitä sinne tulee. Protokollanhan ne tietävät. Sotaveteraanit kärjessä ja muut perässä, mutta entäs sitten. Molemmilla näyttää olevan oma listansa, joka elää kaiken aikaa. Tai siis on elänyt. Kutsuthan ovat jo menneet ajat sitten. Ompelijat ovat saaneet hommia. Oikeastaan minua jännittää vain se, milloin Tarjan uusi kissa tulee meillä käymään. Minähän olen nähnyt siitä vain valokuvan, eikä sitä tietenkään päästetä linnan juhliin. Kyllä ne minutkin taas kerran kotiin jättävät. Mutta siihen ole jo tottunut. Koiralla on koiran elämä."

- Okei. Joku järjestyshän tässä elämässä pitää olla. Vaikka on kyllä sanottava, että maailmankirjat ovat nyt aika pahasti sekaisin. Ja pahempaa on tulossa. Vai voitko vielä uskoa, että Eurooppa selviää velkakriisistään ilman, että jollakin tärkeällä taholla proput palavat? Kuka iskee ensimmäisenä nyrkin pöytään ja sanoo, että nyt tämä leikki on loppu? Epäilen Saksaa, vaikka ei senkään nyrkki liene tarpeeksi painava. Brittien varaan ei kannata laskea mitään. Eikä Ranskankaan. Molemmilla on liian paljon tekemistä omien ongelmiensa kanssa. Nehän ovat samalla tavalla hajoamassa kuin Amerikka. Ainoa järkevä tapa olisi muodostaa todella vahva keskushallinto, liittovaltio, mutta, kuten tiedät, sitä päätöstä ei koskaan saada aikaan. EU:n laajeneminen on jo nyt katastrofi. Suuresta unelmasta ei ole varjoakaan jäljellä. Ihanteiden pursi on ajautunut karikolle. Uskoni alkaa hiipua. Lopullisesti. Kohta nousevat uudet profeetat ja niiden jäljessä diktaattorit ja muut onnenonkijat. Ei ihmiskunta koskaan opi mitään. Ei mitään.

"Mutta nythän sinä, Viljo, rupeat heittelemään voltteja samalla tavalla kuin minä Abu Dhabin moskeijassa. Oletko sinäkin nähnyt koiran unta?"

125. Paha pala 121121

"On se kainuulainen Merja Kyllönen paha pala kepulaisille. Aikovat ampua tyttöparan raskaalla tykistöllä riekaleiksi. Vaativat pääministeriltäkin tiedonantoa, jotta pääsisivät äänestämään siitä, nauttiiko ministeri eduskunnan luottamusta. Sehän on ihan hullun hommaa. Tai että oikein välikysymys! Eivätkö ne tajua, ettei tämä hallitus kaadu välikysymykseen. Niitähän on noussut kuin sieniä sateella, ja kaikki ovat mädäntyneet paikoilleen. Selitä nyt, mistä tässä oikein on kysymys."

Viljo Vähänenkin oli lukenut aamulla Jyrki Virolaisen blogia, jossa tämä puolusti "tomeraa ja temperamenttista, usein muhkeanoloista Kyllöskää", joka puhuu "selevällä Kainuun murteella."

- Minusta Rovaniemen proffa on oikeassa, vaikka en pidäkään  kaikista hänen sananvalinnoistaan. Vasemmistoliiton liikenneministeri on paha piikki porvarillisen maalaisliiton lihassa. Se kirvelee. Se törröttää pystyssä kuin talveen unohtunut heinäseiväs. Rikkoo maiseman. Maaseudun rauhan. Sietämättömästi. Keskusta purkaa nyt syvää katkeruuttaan, kun sen vakioapajoille, kyläteille, on tullut outo kulkija. Erityisen katkeralta taitaa tuntua se, että kokoomuslainen pääministeri rientää auttamaan ja ymmärtämään vasemmistolaista ministerikollegaansa.

"Tämän minä ymmärrän", Viljo keskeytti. "Puoluepukarointiahan tässä tietysti on, mutta on siinä kyllä paljon muutakin. Tässähän näkyy karulla tavalla, millaista todellinen valtataistelu on. Kyllähän kaikki tietävät ja ovat tottuneet siihen, että puolueet riitelevät keskenään ja käyvät jatkuvaa reviiritaistelua, mutta nythän tulee esille se puoli valtataistelusta, josta tavallisesti ei hiiskuta sanaakaan. J.Virolainen nosti kissan pöydälle todetessaan, että virkamiehet vievät ja ministerit vikisevät. Näinhän se on aina ollut. Suuret Kansliapäälliköt ovat saaneet istua vuosikausia omilla valtaistuimillaan katselemassa, kuinka kansa juoksuttaa vapaissa vaaleissa erivärisiä ja erikokoisia ministereitä heidän arvosteltavikseen kuin elukoita (kissoja, koiria, lehmiä ja sonneja). Korkeisiin virkamiehiin eivät poliittiset nuolet osu, vaan ne kimpoavat pois paksusta turvapanssarista, jonka suojaan todelliset vallankäyttäjät ovat aina kätkeytyneet ... kaikki ns. valtatutkimukset ovat kertoneet sen vaikka kuinka moneen kertaan ... sinunhan se pitäisi ..."

- Aivan. Niinhän se on. Tässäkin tapauksessa on käynyt selväksi, että korkean virkamiehen suojaverkko ja suhdeverkosto on teräksenluja, vaikka siitä ei puhuta juuri koskaan. Siihen ajautuu vähän väliä (ainakin joka neljäs vuosi) erilaisia hyönteisiä (ministereitä ja kollegoita). Usein sattumalta ja myrskyssä. Ministeri on aina herkkupala. Jos olet sattunut joskus näkemään (ilta-auringossa, sateen jälkeen) taidokkaasti kudotun hämähäkin verkon, tiedät, mistä puhun. Pääjohtaja (tai kansliapäällikkö) istuu kuin ristilukki. Ei hänen tarvitse edes kiskoja langoista, vaan kaikki tapahtuu kuin itsestään. Automaattisesti. Luottamuksellisesti.

"Mutta nyt siis luottamus petti. Päiväperhonen söi ristilukin. Eikö siinä ole jotakin omituista?"

- Omituista ja omituista! Onhan se kieltämättä omituista (kuten J. Virolainen luettelee), että Juhani Tervalan verkosta ovat päässeet livahtamaan irti monenlaiset, mahtavatkin, otukset, mutta että joku "Siiri Angerkoski" ravistaa hänet maanpinnalle niin että läjähtää.

"Luottamus on liike-elämässä kova sana. Jos se pettää, loppu on käsillä. Ministeri Kyllönen saattaa olla paha pala koko poliittiselle kulttuurillemme eikä vain Kepulle."

- Siinä olet varmastikin oikeassa. Radikaalina liberaalina tunnettu John Emerich Edward Dalberg-Acton (1834-1902), joka taisteli (tosin vain sanan miekalla) Rooman valtaa ja paavia vastaan, sanoi aikoinaan, että valta turmelee ihmisen. Lordi Actonina hän on jäänyt monen nykypoliitikonkin mieleen. Vähemmän tunnettua lienee se, ettei Valta-nimistä otusta ole koskaan nähty. Se (tai hän) on osannut aina livahtaa kulissien taakse, kun valokeila on kääntynyt hänen (sen) suuntaan. Luuliko Juhani Tervala, että hän oli saanut liikenneministeriössä (vuosien ja vuosien aikana) niin paljon todellista valtaa, että se estäisi (kovan paikan tullen - siis uusimman laman kynnyksellä) häntä sokeutumasta? Vai luuliko "Siiri Angerkoski", että hänellä on niin paljon todellista valtaa, että pelkkä ministerin titteli riittää avaamaan kaikki solmut, joita (vuosien ja vuosien aikana) oli syntynyt hänen miniteriönsä sisälle ja sen ympärille?

Onko tässä lopultakin kysymys vain kahden naivistin lempeästä yhteentörmäyksestä - kainuulaisesta tangosta?

"Minä sanoisin kyllä, että siitä on lempeys kaukana. Nöyrä anteeksipyyntö on tietysti kaunis ele. Se antaa pehmeyden sädekehän kovallekin poliittiselle päätökselle. Tai onko (televisiossa) pehmeän ja kiltin oloisessa pääjohtajassa sittenkin sitä kovuutta ja häikäilemättömyyttä, jota virkamiehiltä odotetaan? En osaa sanoa. Joka tapauksessa tämänpäiväisistä uutisista jäi korvaani soimaan se, että ministeriön henkilökunta olisi tässä riidassa asettunut "Siiri Angerkosken" puolelle. Ehkäpä kuuloni oli juuri tällä kohtaa hieman selektiivinen, koska sympatiani heilahtivat aika selvästi samaan suuntaan kuin Jyrki Virolaisella."

      

124. Katkeruudesta 121118

Kävelen harvoin takaperin. En ota askeleita menneisyyteen. Menen mieluummin eteenpäin. Valoa kohti? Kohti "valaistumista"?

Nyt. Pimeänä sunnuntaiaamuna, kun maa on musta, se tuntuu toiveajattelulta. Turhalta optimismilta. Päivähän vain lyhenee. Kaamos tulee. Valo himmenee.

Tekee kuitenkin mieli ainakin vilkaista taaksepäin, vaikka siihen suuntaan ei menisikään. Voisihan sieltäkin löytyä valopisteitä? Sellaisia hetkiä, joita ei aikoinaan huomannut tai ei tunnistanut. Onko olemassa pimeää valoa, sellaista, jonka ohi voi kulkea, vaikka se palaa täysillä?

Tämä tuli mieleeni, kun luin aamutuimaan Mikael Pentikäisen kolumnin Hesarista: Totuus, nöyryys ja rohkeus. Sen hän oli kirjoittanut puheenvuorokseen, jonka käytti menneisyydessä - tosin vain muutama päivä sitten yliopiston juhlasalissa. Nyt se välähti upeasti keskellä pimeyttä.

Juttu kannattaa lukea. Kokonaisuudessaan. Siteeraan vain M.P:n valitsemaa otetta Mika Waltarilta (1908-1979), koska se liittyy tämän postaukseni teemaan: "Ennen kaikkea, älä masennu, älä katkeroidu, älä koskaan vihaa ihmistä."

Älä katkeroidu!

Katkeruus löytyy aina vain menneisyydestä. Masennus on tästä päivästä tai tulevaisuudesta. Se johtuu uskon puutteesta.

Googlesta löysin jälleen hyvän alkulauseen: "Katkeruus kuuluu vihan tunteisiin, ja sen voimakkuus voi vaihdella lievästä lähes myrkyllisen voimakkaaseen. Katkeruutta lähellä on kaunan tunne, johon liittyy yleensä tiettyä kohdetta kohtaan tunnettu viha." 

Katsoin aamulla itsekin taaksepäin, edelliseen postaukseeni (123. New Deal 121105). Huomasin, että Viljo Vähänenhän oli vähällä katkeroitua! Hän  oli vajoamassa epäilyksen mustaan kuiluun juuri ennen kuin USA:n presidentinvaalien tulos vahvistui - ja täytyy myöntää, että minäkin kävin sen syvänteen reunalla.

Mutta varsinaiseen katkeruuteen törmäsin vasta vaalien jälkeen, kun luin netistä, kuinka amerikkalainen kiinteistömoguli Donald Trump oli pillastunut Barack Obaman valinnasta toiselle kaudelle.

"Meidän pitäisi marssia Washingtoniin ja lopettaa tämä irvikuva", moguli raivosi. Hän kutsui vaaleja huijaukseksi ja epäoikeudenmukaisuudeksi.

Teekutsujen Amerikka ja kapitalistinen maailman oli tyrmistynyt. Katkeruuden myrkky oli iskenyt syvälle rahamaailman mieleen.

Nyt on kysyttävä, kuinka syvän haavan amerikkalainen katkeruus on iskenyt koko maailmaan, koko ihmiskuntaan. Mitkä ovat sen seuraukset?

Vastaus ei ole helppo eikä yksinkertainen.

On ensinnäkin lähdettävä siitä, että molemmat osapuolet (Obama ja Romney) tekivät vaalityötä Mika Waltarin ohjeen mukaan:  "Tartu sinä moukariin ja tao omaa aikaasi kuin hehkuvaa rautaa. Älä pelkää suuria aiheita, sillä ihminen kasvaa työnsä mukana. Ole rohkea. Sinulla täytyy olla uskallusta myös epäonnistua."

Molemmat olivat satavarmoja siitä, että olivat oikeassa. Ja kun tulos oli niin tasapäinen kuin se oli, on syytä otaksua, että katkeruuden haava on syvä eikä se helpolla parane. Tavalliset, henkilökohtaiseen katkeruuteen soveltuvat parannuskeinot (syiden pohdinta, anteeksiantaminen), eivät tunnu mahdollisilta eivätkä riittäviltä.

Toiseksi. Olisi varmaankin aika tunnustaa, että koko maailma on jakautumassa yhä jyrkemmin kahtia. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Keskiluokka (tavalliset ihmiset) on vaarassa murtua tässä rytäkässä.

Kolmanneksi. Tähän katkeruuteen ei ole olemassa Ulkopuolista Auttajaa.

Ei ole terapeuttia, jonka sohvalla katkeruutta voisi purkaa. Maailma on "rakenteellisesti korruptoitunut". Sitä hallitsevat edelleenkin luonnonvarat, joiden hallinnasta ja hyväksikäytöstä kilpaillaan verisesti. Edessä on jälleen "reaalipolitiikan" karu todellisuus. Voima ja valta ratkaisevat.

Onko tilanne siis toivoton?

Ei tietenkään!

Katkeruus ja toivo eivät kylläkään kulje käsi kädessä. Ne eivät sovi yhteen. Syvästi loukattu ja katkera ihminen ei näe toivoa missään. Mutta ihminen homo sapiens on osoittautunut aika sitkeäksi luomukseksi. Sodat ja taudit eivät ole sitä pystyneet nitistämään. Ei se tähänkään katkeruuden haavaan kuole. Lopullisesti.

Katkeruuden nujertaminen, poiskitkeminen, on ihmisestä itsestään kiinni.

Kun tämän postauksen alussa arvelin (kysymysmerkillä varustautuneena), että olen menossa kohti "valaistumista", en pysty esittämään mitään tosiasiaa väitteeni tueksi. Silti juuri valaistumisessa (tai toiveessa valaistumisessa) on se hyvä puoli, että se pitää toivon elossa.

Mutta - kuinka ollakaan - tässäkin asiassa on oltava varuillaan ja varauduttava takaiskuihin.

Sellaiseen törmäsin keväällä 1983, siis jo lähes 30 vuotta sitten (kun olin suunnittelemassa väitöskirjaani "vallan vaikutuksesta ihmiseen"), Kaisaniemen kadun alkupäässä, kun joku sirkeäsilmäinen tyttölapsi sai houkutelluksi minut scientologien haastatteluun, jonka tarkoituksena oli löytää sielustani tyhjä kuoppa, jonka Ron Hubbard täyttäisi "positiivisilla ajatuksillaan". Ja kuten olettaa saattoi, löytyihän sieltä se kuoppa!

Tätä "kuoppaa" scientologit ovat yrittäneet täyttää näiden vuosikymmenien aikana "henkilökohtaisilla kirjeillä", joista viimeisin kolahti postiluukustani vain pari viikkoa sitten, vaikka en ole sanallakaan vastannut yhteenkään kirjeeseen saatikka osallistunut "seminaareihin". He vakuuttivat, että "valaistuisin" jos lähtisin heidän kelkkaansa.

Niin en ole huomannut tapahtuneen. En tunne valaistuneeni, minkä arvelen johtuneen siitä, etten hypännyt scientologien kelkkaan!

Tästä en ole ollut moksiskaan. En ainakaan ole katkeroitunut!

123. New Deal 121105

"Jos Obama häviää, maailma astuu kukonaskeleen kohti suurta sotaa. Mikään ei voi enää sitä estää. Kaikki jarruhihnat palavat poroksi. Padot aukeavat. Sodoman ja Gomoran päivät ovat edessämme. Tuho on täydellinen. Lopullinen. Missä sinäkin ..."

- Rauhoitu nyt hyvä veli. Missä sinä itse olet  piileksinyt sitten Pataässän vierailumme. Kunnallisvaalien tuloksistakaan et pihahtanut, vaikka odotin, että rimpauttaisit heti ovikelloani, kun näit Soinin vaivautuneen hymyn. Eihän tästä nyt maailman loppua tule, vaikka Obama häviäisi. Panehan vähän jarruja päälle ...

Totta se on! Viljo Vähäsen proput olivat palamaisillaan, mitä ihmettelin suuresti. Ei hän tavallisesti ota noin jyrkästi kantaa mihinkään asiaan. On täytynyt tapahtua jotakin aivan erityistä. Ehkä Viljo on nähnyt vain pahaa unta. Tai astunut väärällä jalalla sängystään ... mutta ei sekään selitä ...

Pitkä hiljaisuus.

"Maailma on repeämässä kahtia. Tai palasiksi", Viljo jatkoi jo paljon rauhallisemmin. "Minä kuulen se jyrinän, mutta sinä et kuule sitä etkä pysty näkemään.  Ei sitä ole tarkoitettu sinun korvillesi eikä sinun silmillesi. Sinä et kestäisi sitä. Mutta minulle tämä asia on täysin kirkas. Ihmiskuntaa koossa pitävät voimat eivät tule kestämään repiviä voimia vastaan. Tarvitaan vain yksi viilto ja remmit katkeavat. Ei jää mitään jaettavaa. New Deal ei voi toteutua ..."

- Mutta sinähän synkistelet edelleen. Väität siis, että maailman voimakkaimman taloudellisen ja sotilaallisen valtion repeäminen kahtia, johtaisi noin tuhoisiin seurauksiin? Että siitä seuraisi ketjureaktio, joka tuhoaisi automaattisesti kaikki muutkin valtarakenteet? EU:n ja Kiinan ja Intian ja islamilaisen maailman. Kaiken? Eihän Obaman ja Romneyn valtataistelulla voi mitenkään olla noin fataaleja seurauksia! Kysehän on sittenkin vain suuresta poliittisesta teatterista ...

"Ei ole. Ja suuri repeämä alkaa juuri sieltä eikä sitä pystytä hillitsemään. Se on kuin syöpä, jonka etäpesäkkeet paljastuvat vääjäämättömästi. Parantavaa lääkettä ei ole keksitty ...

- Tämä keskustelu käy nyt yhä vain vaikeammaksi. Mikä sinuun on iskenyt?

"Pakokauhu! Jos haluat yhden sanan. Pelko siitä, että suurta pahaa yritetään sitoa kauniiden toiveiden kultanauhoilla, kun sitä ei ole pystytty lukitsemaan teräsholviin ..."

- Selitä, please!

"No, esimerkiksi se Himasen Sininen kirja ja kymmenen teesiä uudeksi diiliksi. Se on kuin kultainen vasikka, jonka ympärillä rikkaat tanssivat ja köyhä kansa murjottaa. Se on kuin Faustin sopimus paholaisen kanssa. Tai jos haluat, Jumalan uhkapeli Saatanan kanssa. Suurta teatteria.

Ja silläkö muka katkaistaan meneillään oleva, hirmuinen ja tuhoisa asevarustelu, joka yritetään työntää pois kaikkialta, missä keskustellaan sivistyneesti hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Kuka niissä pöydissä lotkauttaa korvaansakaan niille ajatuksille, että hienojen ihmisten pitäisi rajoittaa ja hillitä omia tarpeitaan? On hienoa päästä verokalentereiden kultapossukerhoon, jonka jäsenistä revitellään suuria otsakkeita."

- OK. Saatan vähitellen päästä jyvälle siitä, mistä kenkäsi nyt puristaa. Minäkin luin jostakin, että konfutselaisuus on jälleen vahvassa nousussa Kiinassa, vaikka sen juuret yritettiin repiä olemattomiin. Ehkäpä kommunistinen valtio pystyy tekemään jonkinlaisen New Dealin, jolla olisi myönteisiä seurauksia koko ihmiskunnan kannalta. Muistutan vain, että presidentti Rooseveltin vastaava yritys 1930-luvulla jakoi besserwissereiden porukan pian kahtia ja että sillä ei pystytty estämään toisen maailmansodan tuhoja, vaikka USA selvisikin voittajana. En minäkään usko, että Himasen Sinisellä kirjalla voitaisiin estää maailman repeäminen kahtia tai pirstoutuminen pieniksi murusiksi, mistä olit niin kovasti huolissasi. En oikein jaksa uskoa, että minkäänlainen New Deal voisi hillitä asevarustelun ja ammattimaisen rikollisuuden kuristusotetta tämänhetkisestä ihmiskunnasta. Kyllä huolesi on tässä mielessä täysin aiheellinen. Voitpa hyvinkin olla oikeassa myös siinä, että vapaan markkinatalouden mies olisi vaarallisempi USA:n presidenttinä kuin sosiaalisen valintatalouden mies!

                

122. Vääriä hälytyksiä 121027

Oltiin Viljon kanssa tänään Pataässän aamukaraokessa. Siitä riittäisi kerrottavaa koko päiväksi. Mutta kun menimme kuuntelemaan kansan ääntä vaalitaistelun viimeisenä päivänä, jätämme aiheen johonkin myöhäisempään postaukseen. Tosiasiassa emme kuulleet sanaakaan kunnallisvaaleista, vaikka äänestys alkaa huomenna. Joku ehdokas saattoi kyllä istua sisällä tuppisuuna, krapulaansa parantamassa, mutta häntä tuskin nähdään pääkaupunkiseudun valtuustoissa.

Johtopäätöksemme oli selvä. Olimme tulleet väärään paikkaan mutta emme väärään aikaan.

Se ei haitannut. Riitti, että Viljo Vähäsellä oli viimeisin Suomen Kuvalehti mukanaan (nyrkissään, rullalle puristettuna). Hän oli jo eilisiltana soittanut ja halunnut välttämättä puhua vääristä hälytykistä. En  oikein ymmärtänyt, mutta en nikotellut hetkeäkään, kun hän ehdotti tapaamista Pataässässä klo 9.01 (tasan). Ajattelin kyllä, ettei siellä keskustelusta mitään tulisi, kun karaoke pauhaisi täysillä.

Olin väärässä.

"Tässä on kolme juttua, jotka panivat hälytyskelloni soimaan", Viljo aloitti. "Yksi on pääkirjoitus, toinen improbatur-tarina ja kolmas Rislakin artikkeli Kuuban-kriisistä. Niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa eivätkä liity pätkääkään kunnallisvaaleihin. Ne vaalit voidaan unohtaa."

- Ei nyt sentään, protestoin. - Kyllä minä menen huomenna äänestämään, vaikka valitsen - ensimmäistä kertaa - ehdokkaani vasta äänestyskopissa.

En jätä tyhjää lippua enkä piirrä kuvia. Joku numero siihen tulee. Mutta muun voin kyllä unohtaa. En katsonut ainuttakaan debattia. Perässähiihtäjän keskusteluja sentään vilkaisin. Siinä kaikki.

"Oukei. Vedän tuon takaisin. Minä kyllä seurasin ihan tarkasti kaiken mahdollisen. Kävin puolueiden kojuillakin ja Hesarin torilla. Katsoin kaikki puoluejohtajien debatit. Mutta huomenna minä nukun - ensimmäistä kertaa molemmissa elämissäni. Haluan kokea, miltä sen tuntuu ... "

- Hyväksyn. Suomi on vapaa maa. Äänestämättä jättäminenkin on luvallista. Sekin on kannanotto ... mutta niistä hälytyskelloista."

"Pääkirjoituksessa T.Ruokanen julistaa kuin pappi konsanaan, että Herätkää unesta! Hänen mielestään Suomen tappio 131-62 oli ulkoministeri Erkki Tuomioja syytä ja sen vuoksi ulkoministerin tulee vaihtua - "mielellään nyt heti eikä vasta keväällä". Se on väärä hälytys numero yksi. Siinä näkyy häivähdys punaista. Se on häikäissyt pääkirjoittajan, jolle turvallisuusneuvoston paikan menetys oli niin suuri pettymys, että hänen oli pakko turvautua minän puolustuskeinoista vaarallisimpaan eli projektioon. "Siinä ahdistavana tai ei-hyväksyttynä koettu tiedostamaton impulssi tai piirre heijastetaan toiseen ihmiseen" (ks. vaikkapa Google". Taustalla tässä häämöttää katkeruus siitä, ettei nykyinen ulkoministeri ole nostanut Katajanokan pääkonttorin katolle Naton sinivalkoista lippua liehumaan. Suomenkin virallisessa lipussa on sentään punaistakin väriä näkyvissä."

- Aika rankasti sanottu. Mutta mikä on se toinen. Improbatur?

"Yliopistouudistus, josta Tuomo Lappalainen kirjoittaa otsakkeella Cum laude improbatur. Ehkä hän leikittelee tässä tietoisesti latinan kielellä. Se on väärä hälytys numero 2. Ei pitäisi leikitellä vakavalla asialla, jos ei osaa. Mitä kirjoittaja tarkoittaa sillä että hän hyväksyy tuoreimman yliopistouudistuksen arvosanalla "kiitosten kera hylätään". Onhan se tietysti ilkeästi sanottu, jos se oli tarkoitus. Mutta mikä "hyväksyjä" SK on!  Ensin kirjoittaja ihastelee sarkastisesti pääministeri Kataisen (kok) "fantastista uudistusta" ja sitten ottaa selkänojakseen kaksi vasemmistopoliitikkoa, Arhinmäen (vas) ja Viitasen (sdp). Vain ohimennen hän huomauttaa, että selvitys uudistuksen vaikutuksista on parhaillaan käsiteltävänä eduskunnan sivistysvaliokunnassa. Asia on siis keskeneräinen. Asiantuntijalausunnot (professoriliitto ja tieteentekijät) on annettu, mutta valiokunnan mietintö ei ole valmis. Mistä SK:lla nyt tällainen hirmuinen kiire vetää välistä! Haluaako lehti todella palata vanhojen hyvien aikojen professoridiktatuuriin?  Eikö olisi parempi odottaa, minkä painon eduskunta antaa valiokunnassa kuultavina olleiden todellisten eturyhmien yhteiselle tavoitteelle, että "kaikkia henkilöstöryhmiä edustavien kollegioiden asemaa vahvistetaan."

- Ja se kolmas. Minusta Jukka Rislakin artikkeli Vaarallinen päivä oli erinomainen. Kyllä maailma oli vuonna 1962 todellakin ydinsodan partaalla.

"Niin oli. Sen suhteen eivät hälytyskellot kuitenkaan enää soi. Se on mennyttä aikaa. Historiaa. Tässä ei olekaan itse asiassa kysymys väärästä hälytyksestä, vaan siitä, että Rislakin artikkeli tultaisiin piakkoin ampumaan alas vääränä hälytyksenä. Sehän vetää mattoa alta niiltä suomalaisilta historioitsijoilta, jotka ovat kivenkovaan väittäneet, että vuoden 1961 noottikriisi oli Kekkosen tilaustyö, suomettumisen kukkanen. Ja että sillä Neuvostoliitto halusi varmistaa UKK:n ensimmäisen uudelleenvalinnan. Moni on tullut autuaaksi siinä uskossa. SK:n artikkelista saa kyllä aivan toisen käsityksen tästä asiasta. Tässä artikkelin ydinlause: "Kriisiryhmä piti valkoisessa talossa, kokouksia, joissa Kennedy pohti myös Suomen asemaa. Hän huomautti, että samoin kuin USA ei voi hyväksyä vihamielistä naapuria Kuubassa, ei myöskään Neuvostoliitto sallisi vihamielisten voimien tulla valtaan naapurimaassaan." En epäile, etteikö rautkllioilla & Co olisi ollut tietoa tällaisista keskusteluista, mutta heidän virheensä oli siinä, etteivät he osanneet lukea amerikkalaista tekstiä, vaan kompastuivat kekkosvihaansa. Sillä taas on omat syynsä, mutta niillä ei ollut maailmanpolitiikan kanssa mitään tekemistä. Nyt odotan siis väärää hälytystä tuosta linnakkeesta.

121. Pikku asia? 121024

Viljo Vähänen ei ole koskaan ollut ovellani niin aikaisin kuin tänä aamuna. Oli vielä aivan pimeää, kun ovikelloni rämähti soimaan. Vilkaisin kelloani. Se oli 7.39. Aurinko nousee vasta 8.23. Mistähän nyt on kysymys? Strategisesta iskusta? Maanjäristyksestä? Ydinvoimalasta?

Viljo ei lähde liikkeelle pikku asian takia!

"Katsoitko Unskin ja Pekan haastattelun hetki sitten töllöstä? Harvoin kuulee yhtä selkeää analyysia vaalitilanteesta. Eikä uurnien aukaisemiseen ole enää kuin vaivaiset neljä päivää."

(Ajattelin, että kuinka Viljo oli ehtinyt oveni taakse vain pari minuuttia sen jälkeen, kun Unski Hämäläisen ja Pekka Ervastin haastattelu TV1:ssä oli päättynyt. Ei meidän porraskäytävässämme ole taulutelevisioita! Mutta tajusin kyllä tuossa tuokiossa, että olin juuri tipahtanut teknologian huimasti kiitäviltä kärryiltä. Kännykästään hän oli tietysti nähnyt keskustelun! Ja rimpauttanut heti ovikelloani. Mutta miksi hän oli seisonut oveni takana siihen aikaan? Se jäi arvoitukseksi. Kunnes jälleen muistin, että Viljo oli jo toisella kierroksella. Pikku seikat eivät rajoita hänen liikkumistaan nykyihmisten keskuudessa.)

- Yes. Kyllä katsoin ... ja tykkäsin siitä, että Unski oli pannut kravatin kaulaansa. Pekka sen sijaan jatkoi Jungnerin muodissa. Paidan nappi retkotti auki. Ei se enää edes huvita. Se on rumaa. Yksinkertaisesti ...

Mutta siis se haastattelu. Minustakin se oli kaikessa lyhykäisyydessä yksi parhaimmista analyyseista. Kyllä kaveruksilla on tieto hanskassaan ....

"Eikä ihme", Viljo keskeytti. - "Heillä molemmilla on vahva journalistinen tausta. He ovat maan parhaita asiantuntijoita, vaikka eivät olekaan professoreita. Molemmathan ovat lähtöisin Erkon yliopistosta ..."

- Kyllä kyllä. Mutta tällaisessa tilanteessa tulee esiin myös heidän henkilökohtainen karismansa. Sitä ei opita missään yliopistossa. Se tulee sisältä. Vuosien kokemuksen kautta.

Takerruimme siis aamutuimaan hetkeksi muotoseikkoihin, mutta pääsimme niistä helposti irti.

"Tärkein viesti koski Kataisen roolia tässä tilanteessa. En muista, kumpiko heistä ihmetteli, miksi pääministeri ei puhalla poikki kahden ministerinsä nokkapokkaa, joka on tuhoamassa koko hallituksen. He olivat joka tapauksessa yhtä mieltä siitä, että Katainen on tajunnut kuinka vaikeaa on pitää sikspäkkiä kasassa. Hän ei halua puuttua puolueriitoihin. Pikku asioihin. Vaan hän haluaa vetää suuria linjoja. Se on tähän asti pitänyt hallituksen koossa, vaikka välikysymyksiä on satanut vähän väliä. Kyllä Katainen uusimmastakin selviää, vaikka perjantain äänestys - juuri vaalien alla - sattuu hallituksen kannalta pahaan aikaan."

- Näin on. Mutta kyllä molemmat kaverit hyvin tietävät, että kahden ministerin taistelu STM:ssä on ikuisuuskysymys. Ainahan ne ovat riidelleet. Muistetaan vain Eeva Kuuskosken (kesk) ja Vappu Taipaleen (sdp) taistelu aikoinaan. Kyllä siinäkin ovet paukkuivat ja kyyneleet virtasivat. Nyt vastakkain ovat demarit ja kokoomus. Ideologinen muuri on yhtä korkea kuin aina ennenkin. Ei siinä järjelle ole sijaa. Kun toinen ajaa "sosialismia" ja toinen "kapitalismia", kompromissi on mahdoton. Nyt kaverit sanoivat - aivan oikein - että jos jonkinlainen "sopu" tässä nyt syntyy, ongelma siirtyy astetta alemmaksi, toimeenpanoon. Jos lainsäädäntö (eduskunta) on kehnoa, toimeenpano (presidentti, hallitus, virkamieskunta) on myös kehnoa. Se on kehnoa hallintokulttuuria. Mutta se on tämän päivän (ja eilisen) poliittista realismia. Sen kanssa on osattava elää ...

"Aivan oikein. Elämisen osaamisestahan tässä on kysymys. Olisi tiedettävä, mikä on oikein ja mikä väärin. Aina, kun törmään tähän kysymykseen, kaivan esille Raamatusta Jobin kirjan ja muistan, kuinka Jumala ja Saatana heittivät arpaa siitä, kumpiko heistä on oikeassa. Kestääkö Jobin usko kärsimystenkin jälkeen vai ei. Siitähän tässäkin näyttää olevan kysymys. Järki sanoo, että tavallisen ihmisen kannalta on samantekevää, ompeleeko metsätöissä nilkkaan lipsahtaneen kirveen aiheuttaman haavan "yksityinen" vai "valtio". Pääasia on, että jalka saadaan kuntoon ja että työ voi jatkua. Mutta ei. Kun toiselle osapuolelle valtio (julkinen terveydenhoito) on ainoa autuaaksi tekevä ja toiselle yksityinen on ihanne eikä kumpikaan anna periksi, seurauksena on halvaantuminen, äkkipysähdys."

- On kuitenkin myönnettävä, että sekä "yksityinen" että "valtio" voivat tehdä fataaleja, siis kaiken tuhoavia, kuolemaan johtavia, virheitä. "Jäykkyys" (sosialismi, korruptio) ja "joustavuus" (kapitalismi, korruptio) ovat vain teknisiä arvoja. Ne vaikuttavat "järkeviltä" (helposti mitattavilta), mutta ne tukahduttavat "sivistyksen" (inhimillisen ymmärryksen, arkielämän järkevyyden), jos käytännölliset ratkaisut jätetään vain niiden varaan.

"Myönnän, että filosofia on tieteiden äiti", Viljo sanoi, kun vähitellen pääsimme irti filosofoinnista. Silloin aurinkokin oli jo noussut ja päivä valjennut. "Tämäkin tilanne ratkaistaan kuitenkin äänestämällä. Ensin eduskunnassa välikysymyskeskustelun jälkeen, ja sitten sunnuntain kunnallisvaaleissa. Siinä menevät kyllä puurot ja vellit railakkaasti sekaisin, mutta lopputulos ratkaisee. Karavaani kulkee. Koirat haukkuvat.

Vaikka Atlantin tällä puolella ukkonen jyrisee, varsinainen paukku voi tulla Atlantin takaa."

- Kyllä. Jytky on tosin jo kertaalleen käytetty sana. Ruutia ei tarvitse keksiä uudelleen. Mutta mikä olikaan Jobin lopullinen kohtalo?

"Se on hyvä kysymys. Ei pikku asia."

120. Lennu X 121011

"Tervehdin Ukkoa nuolemalla hänen nenäänsä ja vasenta poskeaan, kun hän palasi New Yorkista. Tunsin pikkuriikkisen, kirpeän sapen maun kieleni päässä, mutta ei se hänestä ulospäin näkynyt. Iloinen oli, kun taas yksi Atlantin-matka oli takanapäin. Meikäläinen tuntee ilot ja murheet kielellään paljon paremmin kuin ihmiset näkevät ne silmillään. Sinä olet vähän eri juttu, kun olet jo toisella kierroksella. Mutta et sinä kyllä presidentin poskea pääse nuolemaan ..."

- Älä nyt kehtaa leuhkia koiruudellasi, Viljo Vähänen keskeytti Lennun vuodatuksen. - Tulin jälleen tänne kyselemään paria asiaa. Olihan se turvallisuusneuvoston äänestys aikamoinen katastrofi. Siitä voitaisiin hetki jutella. Lisäksi haluaisin ihmetellä kanssasi sitä Rauhan Nobelin antamista Euroopan Unionille. Vai oliko se mikään yllätys sinulle?

"Kyllä sekin oli mielestäni yhden luokan katastrofi. Ymmärrän hyvin, että Punaisen Ristin perustajalle annettiin aikoinaan (1901) ensimmäinen Rauhan Nobel ja että sen ovat saaneet sellaiset kuuluisuudet kuin Albert Schweitzer (1952) tai Martin Luther King, Jr. (1964), mutta en oikein usko, että dynamiitin keksijä Alfred Nobel olisi tarkoittanut, että palkinto myönnettäisiin järjestöille tai poliitikoille. Siihen systeemiin tosin mentiin jo aivan alkuaikoina, kun belgialainen kansainvälisen oikeuden instituutti sai palkinnon vuonna 1904 ja Theodore Roosevelt pari vuotta myöhemmin. Samaan syssyyn kuuluvat Woodrow Wilson Willy Brandt, Mihail Gorbatšov, Jimmy Carter, Martti Ahtisaari ja monet muut."

- OK. Olen samaa mieltä. Asiaa mutkistaa vielä se, että   palkinto voidaan myöntää jonkin asian hyväksi toimimisesta ilman, että asia on viety päätökseen. Sellaisesta asiastahan EU:n suhteen on nimenomaisesti kysymys. Kyllä kaikki tietysti tunnustavat, että Eurooppa on muuttunut sotien mantereesta rauhan mantereeksi. Mutta kyllä minä ihmettelen EU:n "presidentin" Van Rompuyn ylistystä, että  ”Eurooppa meni läpi kahden sisällissodan 1900-luvulla, ja olemme rakentaneet ja ylläpitäneet rauhaa kiitos Euroopan unionin. Niinpä Euroopan unioni on suurin rauhantekijä historiassa, ja Nobel-palkinto palkitsi tämän."

"Joo joo. Kai jollekin flaamipoliitikolle molemmat maailmansodat olivat vain pikkuisia sisällissotia! Ehkä talvisotakin oli sieltä katsottuna vain harmiton kylätappelu. Kyllä minäkin luin Daily Mailista (aamulla Jennin vieressä), että "Nobelin rauhanpalkinto meni idiotismille" ja että Daily Telegraphissa kyseltiin, voisivatko Alfred Nobelin perilliset vielä pyytää rahojaan takaisin.".

- Niinpä niin. Mutta siitä turvallisuusneuvostosta. Mitä se Ukko sanoi, kun Suomi hävisi Luxemburgille  131 - 62? Tunsitko juuren sen kielesi päässä?"

"Ukko oli tosi vähäpuheinen. Kyllä hän taputteli päätäni aivan ystävällisesti, mutta katse harhaili jossakin syksyn usvassa. Pahalta se varmastikin tuntui. Olihan hän pannut koko ulkopoliittisen tiiminsä töihin ja kaikki ottivat sen tosissaan. Ei siinä näkynyt eikä tuntunut puoluerajoja. YK:n asia on meidän asiamme! Kyse oli aidosta kansallisesta projektista. Lopputulos oli ehdottomasti pettymys Ukolle. Kahdenkymmenen vuoden päästä hänkään ei ole enää mukana uudessa yrityksessä. Erityisen kitkerältä se tuntui, kun se sattui Ukon presidenttikauden alussa. Ehkä sappi vähän kiehahti juuri sen vuoksi. Nyt sitä näytetään seliteltävän eri puolilla, mutta en usko, että Ukko lähtee mukaan siihen tanssiin. Eikä hän varmastikaan sure rahojen perään, vaikka tulopuolta on paha mennä arvailemaan etukäteen. Sitä paitsi on syytä muistaa, että YK on vain kelmeä haamu, kun suuret sotaratsut taas lähtevät liikkeelle. Siinä laukassa Suomella ei ole muuta kuin vähäisen tallipojan rooli. Ukko kyllä tietää, että Jäämeren taistelutanner ulottuu meillekin asti (etenkin kun öljyä lastataan sieltä Saksaan), vaikka menetimme Neuvostoliitolle pohjoisen satama-alueemme. Kyllä Ukko on historiankirjansa lukenut! Ne jotka nyt haaveilevat Karjalan ja Petsamon palauttamista, kulkevat syvällä juoksuhautojen pohjamudissa. Sinne Ukkoa on kyllä turha houkutella. Eikä Euroopan Unionia tai sen "sisällissotapresidenttiä" saa sinne mukaan kirveelläkään!"