135. Symbolismista 130113

Katsoin viime syksyn lopulla hieman haikein mielin, kun Helene Schjerfbeck vaipui vähitellen symbolismin aallokkoon. Sinne katosivat  ”Haavoittunut sotilas hangella” ja lapsukaisen häkellyttävä katse äidin niskanutturan takaa taulusta, jonka rakastettu taiteilijamme oli ommellut piiloon vuonna 1887 Raaseporin maiseman taakse.

Sijalle astuivat symbolistit.

Ensin heitä tuli Ateneumin omista kokoelmista ja pian sen jälkeen ”52 sielua” alkoi liehua taidemuseon ulkoseinällä merkiksi suuresta valikoimasta vuosien 1880 ja 1910 välillä maalatuista ”runollisista, mystisistä ja aistivoimaisista tulkinnoista luonnosta”, kuten näyttelyesitteessä sanotaan.

Edelleen (17.2.2013 asti) esillä oleva ripustus on koottu Ateneumin lisäksi Skotlannin kansallisgalleriasta ja Amsterdamin Van Gogh-museosta.

Suoritin eilen pikaisen galleriakierroksen. Viivähdin vain hetken Antti Virkkusen näyttelyssä (galleria DIX ”Kaupungin kasvot”), Ateneumissa ja Kiasmassa, jossa en mahtunut kuuntelemaan Osmo Rauhalaa, koska auditorio ehti täyttyä varttitunnissa. Ateneumiin päätin palata ajan kanssa ennen kuin symbolistit katoavat sieltä.

Symbolismi jäi soimaan mielessäni.

Otin jälleen avukseni Googlen löytääkseni vahvistusta omille havainnoilleni:

Symbolismi oli 1800-luvun loppupuolen Ranskasta ja Belgiasta alkanut taidesuuntaus, joka vaikutti runoudessa ja muussa taiteessa ja jolle oli ominaista symbolien käyttö. Ranskalainen symbolismi oli toisaalta vastareaktio realismiin ja naturalismiin, jotka vaativat todellisuuden kuvaamista "sellaisena kuin se on", toisaalta jatkoa romantiikan perinteelle. Symbolistit olivat kiinnostuneet ihmisen sielunelämästä, mielikuvituksesta ja unista ja uskoivat, että "suurten totuuksien" lähestyminen vaatii epäsuoria keinoja, kuten voimakkaasti vaikuttavia symboleja ja metaforia. Symbolismi vaikutti huomattavasti modernismin syntyyn.

”Suuret totuudet” eivät ole kadonneet mihinkään. Tieteistä suurin ja kaunein, filosofia, etsii niitä edelleen käyttäen hyväkseen kaikkia mahdollisia aputieteitä, kuten matematiikkaa ja fysiikkaa sekä psykologiaa.

Tieto virtaa edelleen suurena virtana ihmisen sielunelämän, mielikuvituksen ja unien läpi. Sen voima ei ole hetkeksikään hellittänyt symbolistien kulta-ajan jälkeen.

Johonkin paikkaan (ihmismieleen ja -kehoon, luontoon, politiikkaan) tieto takertuu kiinni  (ainakin hetkeksi) ja jättää (jälkipolville) merkkejä itsestään ikään kuin villieläin, joka maalaa reviirinsä rajoja. Useimmat meistä se ohittaa hiljaa kuin kevyt iltatuuli jättämättä mitään merkkiä itsestään.

Häkellyin, kun katsoin George Frederic Wattsin (1817-1904) suurikokoista maalausta Vedenpaisumuksen jälkeen neljäskymmnesnsimmäinen päivä (1885-1891. Taiteilija oli työskennellyt sen kanssa puoli vuosikymmentä ennen kuin asetti sen näytteille nimellä Aurinko.

Itse olin kymmenkunta vuotta sitten yrittänyt maalata samaa teemaa vesiväreillä sen jälkeen, kun olin ollut - kohta auringon nousun jälkeen - Kakkosen Lassin kanssa keskellä Pielistä kokemassa lohiverkkoja. Istuin kovassa tuulessa keskituholla pitäen kiinni veneen laidoista. Lassi teki kaiken työn. Katsoin vain lumoutuneena aurinkoa ja sen säteiden mahtavaa, rauhoittavaa ja jylhää levittäytymistä rantavesiin, kallioille, metsiin ja ulapalle. Kaikki piirtyi sielunmaisemaani lähtemättömästi.

Nyt kohtasin saman tunteen Ateneumissa.

Pielisen verkoista ei noussut yhtään lohta. Vain mahdottoman suuri hauki. Oman vesivärityöni revin riekaleiksi, kun se ”sammui” ja kun huomasin, etteivät tietoni ja lahjani riittäneet siirtämään todellisuutta (syysaamua Pielisellä) mielikuvani oikukkaan prisman läpi pehmeähuokoiselle vesiväripaperille.

Mutta G.F. Watts oli onnistunut! Tulos on lumoava. Lähes pelottava. Hänen öljyvärityöstään välittyy valtaisa luomisvoima.

Mutta mikä onkaan tämän voimakkaan symbolin merkitys nykyihmiselle, joka on saanut seurata Voyager 1:n vaellusta aurinkokuntamme äärirajoille (ks. Tiede, tammikuu 2013). Onko Aurinko nyt lähempänä ihmistä kuin vuonna 1891? Onko tiedon suuri aalto tuonut ihmissydämiin rauhan? Vai onko se lisännyt levottomuutta? Entä mitä uusimman tekniikan kirkastama ihmissilmä näkee tai korva kuulee niistä syvyyksistä, joista Voyager 1 on vielä miljoonien valovuosien päässä?

Symbolismin voima näyttääkin olevan vain liikkeellepanossa, ei lopputuloksessa. Se ajaa ajattelemaan. Mutta jättää tulevaisuuden ovet apposen auki.

Kynnyksellä käy nyt kova kuhina.

Erivärisiä ja erimuotoisia messiaita, besserwissereitä, ”johtajia” ja ”tietäjiä” vilisee kaikkialla. ”Arvoista” ja ”rakennemuutoksesta” on tullut iskusanoja joita syötetään rukousmyllyihin niin idästä kuin lännestä. Aurinko nousee ja laskee kuten ennenkin. Maapallo pyöriin akselinsa ympäri ja kiertää emoansa. Samalla se syöksyy kiihtyvällä vauhdilla kohti tuntematonta.

Tarkka korva kuulee ja herkät jalkapohjat tuntevat jo nyt Aresin hevosten liikehtivän hermostuneina pilttuissaan.

134. Elämän mitoittamisesta 130107

Loppiainen loppui. Niin sille on käynyt aina ennekin. Ainakin siitä asti, kun sen suomenkielinen nimi otettiin käyttöön joskus 1600-luvulla. Sitä ennen sitä kutsuttiin Valon juhlaksi epifaniaksi. Se oli vastapaino pakanalliselle auringonjuhlalle.

Loppiaisella on vankka teologinen tausta. Sen juuret ovat apostolisessa ajassa, toisella ja kolmannella vuosisadalla. Nykyisinkin se luetaan kirkon kahdentoista suuren juhlan joukkoon. Se on joulunajan huipentuma.   

Tavallisten ihmisten arkielämässä nuo vanhat perinteet ovat haalistuneet. Kirkkouskovaisille niillä lienee edelleenkin keskeinen merkitys. Loppiaisen sanotaan ilmentävän heille ihmisälylle käsittämätöntä uskoa yhdestä Jumalasta kolmessa eri persoonassa.

Siinä on vieläkin paljon pureskeltavaa tiedeuskovaisille.

Mutta loppiaisen perinteeseen liittyy ainakin pari aivan ajankohtaista teemaa, jotka tällä hetkellä vaeltavat kuin haamut median pauloissa rimpuilevien ihmisten mielenmaisemassa: (1) muukalaisviha (Umayya Abu-Hanna) ja (2) Palkanalennus (Sauli Niinistö).

(1) Olivatko itämaiset tietäjät muukalaisia?

Raamattu ei kerro tietäjien lukumäärää. Heitä saattoi olla laumoittain tai sitten vain yksi ainoa mies tai nainen. Vakiintuneen käsityksen mukaan heitä oli kolme. He olivat ulkomaalaisia ja he toivat juuri syntyneelle juutalaisten kuninkaalle kultaa, suitsukkeita ja mirhaa. Ilmeisesti he olivat siis rikkaita muukalaisia ja sen vuoksi tervetulleita köyhään majataloon. Heitä kutsuttiin kuninkaiksi, joten kyseessä saattoi olla valtiovierailu. Joka tapauksessa muisto vierailusta on jäänyt elämään läntisen naapurimaamme valtiollisessa symbolissa tre kronor.

Mitä tästä olisi opittava?

Tulee mieleen vanha virsi: "Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan."

Muukalaisia on vaeltanut maapallolla niin kauan kuin ihmisiä on ollut olemassa. Kansainvaelluksista kerrottiin minun ikäpolvelleni  jo kansakoulussa. Tämän päivän koululaiset tietävät niistä ja niiden perusteista paljon enemmän. Uusimman tieteellisen tiedon mukaan ihminen (tai eräänlainen ihminen) on liikkunut aina paikasta toiseen.  Syyt ja määrät ovat vaihdelleet. Tämä ihmisliike tuskin loppuu niin kauan kuin ihminen on olemassa. Sekin aika saattaa tietysti joskus loppua.

Mutta Loppiainen kertoo myös armosta. Ja se on mysteeri - tai jos joku haluaa - uskon asia. Ei siitä pitäisi riidellä, vaikka perimmältään juuri siitä on kysymys myös Abu-Hannan tapauksessa. Ja riita on rikkoa tärykalvot!

Itse olen määritellyt asian siten, että muukalaisviha on muuttuvaa, armo pysyvää. Muukalaisvihan määrä ja laatu vaihtelevat ajan ja paikan suhteen, mutta armo ei heilahtele.

Elämä pitäisi mitoittaa armon mukaan.

Siinä on vain se ongelma, ettei kukaan tiedä, kuinka pitkä ja kuinka painava armo on. Vaatiiko se suuren vai pienen tilan?

(2) Palkan alennus oli tarkkaan harkittu teko presidentti Sauli Niinistöltä. Se herätti. Se synnytti keskustelun, joka hetkessä kietoutui median myllyssä muukalaisuuden ja rotuvihan kanssa nauhaksi, joka muistuttaa ihmisen genomia. Siis sekamelskaksi, josta kukaan ei tahdo saada selvää (paitsi viisaat valtiotieteilijät ja talousoppineet).

Oli tietysti hyvä, että presidentti toppuutteli keskustelua sanomalla, ettei hän tarkoittanut yleistä ja yhtäläistä palkanalennusta, vaan ja ainoastaan oman palkkionsa alentamista.

Silti keskustelu on jo ehtinyt iskeä railoja kansalaismielipiteeseen.

Samalla tavalla ajattelevien mielestä "oikein" (kansaa johdetaan edestä). Eri tavalla ajattelevien mielestä "väärin" (kosiskelevaa populismia).

Siinä menevät puurot ja vellit samalla tavalla sekaisin kuin loppiaisriehassakin.

Kuka nyt voisia vastustaa venäläisiä turisteja (itämaiden viisaita), jotka tuovat loppiaisena rahaa köyhyydestä kärsivälle naapurikansalle! Ei kukaan. Veikka eivät he sitä pelkästä armosta tee.

Mutta on palkkakeskustelu tuottanut huvittavia (tai joidenkin mielestä ehkä vakavasti otettavia?) piirteitäkin.

Nostan vain yhden esille.

"Totuus on se, että ihmiset ovat mitoittaneet elämänsä tietyn palkkatason mukaan. Monelle on taloudellinen katastrofi, jos palkkoja ruvetaan pudottamaan." (Suomen Hevosopisto Oy:n toimitusjohtaja)

Näinhän se tietysti on. Jokainen mitoittaa elämänsä jollakin tavalla. Työläinen työläisen tavalla. Lankkumaalari lankkumaalarin tavalla. Siivooja siivoojan tavalla. Ojankaivaja ojankaivajan tavalla. Kauppias kauppiaan tavalla. Opettaja opettajan tavalla. Työtön työttömän tavalla. Vuorineuvos vuorineuvoksen tavalla. etc. etc.

Armoa riittää kyllä kaikille.

Yhdet saavat kultaa, suitsukkeita ja mirhaa. Toiset lämmintä kättä. Jotkut eivät sitäkään.

  

133. "Kuninkaan puhe" 130102

Viljo Vähänen kertoi kuunnelleensa Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen Pataässässä. Hän oli niin tohkeissaan saavutuksestaan, etten meinannut saada häntä lopettamaan laisinkaan, vaikka itsekehu alkoi jo pursua hänen korvistaankin sen lisäksi, että sen lemu oli jo pitkään tuntunut nenässäni.

"Ajattele nyt. Siellä oli jo täysi rytinä päällä, kun tunkeuduin sisälle kymmenen maissa. Joku pyylevä naikkonen, joka oli ilmeisesti ottanut vastaan muutakin kuin uutta vuotta, lauloi satumaata Reiskan kanssa. Olutlasit vaahtosivat. Hain tiskiltä oman tuoppini ja tungin itseni yhteen pöytään. Ja kuuntelin. Katsos, kun siellä ei häiritä esiintyjiä, vaan he saavat esittää oman numeronsa kaikessa rauhassa. Siinä kävi monta laulajaa ja välillä kyllä metelikin vähän kasvoi.

Mutta kun kello lähestyi kahtatoista, nousin ylös ja kilautin lasiani painavalla hopealusikalla, jonka olin varannut mukaani juuri tuota hetkeä varten.

Ja usko tai älä! Porukka hiljeni. Hiljeni! Ja minä otin mikin käteeni ja sanoin - harvakseen ja vakavalla äänellä - että "nyt kuunnellaan kuninkaan puhe".

Ja kuinka ollakaan. Kaikki hiljentyivät. Ihan kaikki. Reiskakin.  

Ovelta tuli portsari. Iso mies. Se väänsi tällöstä ykkösen päälle ja ruudun täytti Sauli Niinistö.

Sitä hetkeä olin pelännyt.

Huutaisiko joku saatanan porvaria. Tai lahtaria. Tai mitä tahansa.

Mutta kukaan. Huomaa. Siis ei kukaan sanonut sanaakaan. Kaikki olivat hiljaa, kun Suomen leijonalippu ilmestyi ruutuun ja Porilaisten marssi alkoi soida. Aina siihen asti, kun kuulivat loppulauseen: "Toivotan teille kaikille hyvää alkanutta vuotta ja Jumalan siunausta."

Silloin, sillä hetkellä, kilautin uudestaan olutlasiani ja sanoi: "Kiitos. Eiköhän tämä riitä. Ruotsinkielisen osuuden voimme lukea huomenna Höblästä."

Siinä taisin tehdä virheen, koska kohina nousi heti. Kuulin kyllä ne tavanomaiset kirosanat, mutta nyökkäsin portsarille ja hän tuli ripein askelin sulkemaan töllön.

Vuoden 2013 ensimmäinen karaoke sai jatkua."

Tauko.

- Se taisi olla sinulle aikamoinen kokemus? Yllätys? Että sait kaikki hiljaisiksi Pataässän aamukaraokessa! En voi muuta kuin onnitella. Mutta mitä varten sinä pyysit heitä kuuntelemaan "kuninkaan puheen". Eihän Sauli Niinistö ole koskaan änkyttänyt. Eikä hänessä ole muutenkaan mitään yhteistä Yorkin herttua, prinssi Albertin kanssa. Mihin oikein pyrit?

- Oukei. Ei minulla ollut mitään täsmällisempää tietoa Saulin puheesta. Olin kyllä tavannut Lennun joulupyhien jälkeen ja tiesin sen vuoksi, että hän oli valmistellut puheensa huolellisesti. Oli lukenut sen pariin kertaan Jennille ja tehnyt siihen pieniä muutoksia aivan viime hetkeen saakka. Lennu muisti vain, että Jenni oli puhunut jotakin pehmeydestä. Saulin kannaltaan oli hyvä juttu se, että kamerat tulivat kotoiseen ympäristöön. Se oli hyvä sattuma. Kielotkin tuntuivat istuvan paremmin. Mutta oletin, että Saulin ensimmäinen uudenvuodenpuhe presidenttinä tulisi antamaan jonkinlaisen selkänojan koko hänen presidentinkaudelleen. Siinä mielessä se tulisi olemaan samanlainen puhe kuin Yrjö Kuudennen radiopuhe Buckinghamin palatsissa vuonna 1939, kun Iso-Britannia oli julistanut sodan Hitlerin Saksaa vastaan.

- Tuo on kyllä aika kaukaa haettu. Eihän tässä nyt kolmanteen maailmansotaan olla matkalla!

"Eipä tietenkään. Mutta kyllä maailma on toisaalta kulkemassa hyvin ohuella langalla, joka voi katketa milloin tahansa. Jos joku iso horjahtaa, voi rotko nielaista kaikki mukaansa. Domino-ilmiöhän tunnetaan. Ajattelepas jos Yrjö VI olisi syksyllä 1939 puhunut oleskeluyhteiskunnasta. Olisiko se säästänyt Lontoon pommituksilta? Olisiko se luonut uskoa tulevaisuuteen?"

- Politiikassa uudet termit ovat siitä hankalia, että niihin takerrutaan usein sanatarkasti, jolloin niiden syvemmältä ymmärtämiseltä putoaa pohja pois. Näin taitaa käydä myös oleskeluyhteiskunnalle. Eihän kukaan aikoinaan ymmärtänyt sosiaalista valintatalouttakaan, vaikka sen filosofian varaan Sauli Niinistökin näyttää puheensa rakentaneen ja se sopii jokaiselle, joka haluaa kyseenalaistaa vapaan markkinatalouden. Ja muistakaamme vain, mitä Vapaudelle, Veljeydelle ja Tasa-arvolle on tapahtunut. Nuo sanat välkkyvä kyllä tänäänkin Nizzan oikeuspalatsin päädyssä, mutta niiden sisältö on pitkien, julmien sotien ja tyhjien sopimusten myötä lentänyt taivaan tuuliin.

"Niinpä niin. Mutta eikös Matti Wiberg nyt iskenyt kirveensä pahimman kerran kiveen, kun hän ehdottaa koko presidentti-instituution lakkauttamista, koska se on haitallista valtioelämällemme. Arvojohtajuus näyttää arvon professorille olevan pelkkää myrkkyä. Siksi hän ei ilmeisesti ymmärtänyt Sauli Niinistön puheesta sanaakaan. Wiberg näyttää olevan "puhdasverinen politiikan tutkija", jolle olemassa olevien instituutioiden repiminen riekaleiksi tuottaa suurta mielihyvää. Se on varmaankin hänen mielestään oikeaa politiikkaa. Siitä ei ole kuin puoli kukonaskelta diktatuuriin, yksinvaltaan, wibergismiin."

- No, no. Älähän nyt riehaannu. "Kuninkaan puhe" saattaa vielä paljastua ihan järkipuheeksi. Eikä Wibergistäkään kannata hermostua, vaikka hän istuukin valtio-opin toiseksi tärkeimmällä tuolilla ja häntä sen vuoksi kuunnellaan korva tarkkana. Kyllä tiedeyhteisö aikanaan hioo turhat särmät pois.

132. Vessalukemisto 121228

Otsikko voi tuntua pejoratiiviselta, mutta sellaiseksi sitä en ole tarkoittanut. Päinvastoin. Vessa on kuin temppeli. Hiljentymisen ja mietiskelyn tyyssija. Rauhan paikka. Siellä saa olla yksin, irti tietokoneen ja television tuijottavista ruuduista. Sinne voi valita itselleen sopivaa seuraa. Lukemista. Joko painavaa tai kevyttä. Mielialan mukaan.

Oma vessalukemistoni ei ole jysähtänyt paikoilleen. Se on dynaaminen. Vaihtuva. Liikkuvainen. Siinä on kyllä kiinteitä osia, joista parhaimmat pysyvät paikoillaan puolikin vuotta, mutta enimmäkseen se vaihtuu kuukausittain, usein viikoittain, jopa päivittäinkin.

Vuoden vaihtuessa vessalukemistossani on neljä (4) erilaista osiota.

Kiinteänä osana

(1) Bilteman Suuri syys-/talvikuvasto 2002/13 (532 sivua, jotka erottuvat toisistaan erivärisinä).

Muuttuvina osina ovat

(2) Le Monde Diplomatiquen suomenkielinen versio (6/2012), joka sisältää 13 artikkelia, sekä Diplon (7 artikkelia) ja Novaja Gazetan (4 artikkelia). Liitteenä on vihkonen "Swazimaan taistelu vapaudesta - ja elämästä"

(3) Voima 2012 joulukuu

(4) Wiipurilaisen Osakunnan jäsenlehti Willi (4/12), jonka teemana on "Tiede".

Kaikkia olen joulukuussa ehtinyt selailla sieltä täältä. Joitakin vain rekisteröidäkseni, mistä on kysymys, siltä varalta, että saattaisin palata asiaan myöhemmin. Toisia jo hieman syvällisemmin.

Pysyväisempänä lukemistonani, jota en raahaa vessaan, ovat tällä hetkellä Ulysses (vain pari aukeamaa päivittäin) ja juuri postiluukusta kolahtanut Valittujen Palojen Kirjavaliot-sarja. Päivälehdet luen netistä. Kirkon & Kaupungin viikoittain - kannesta kanteen. Joskus aloitan Ville Rannasta, joskus pääkirjoituksesta.

Aika kirjavaa kamaa siis. Mutta hyvin se istuu tarkoitukseensa.

Tässä muutama havainto:

(A) Kävimme Madamen kanssa Espoon Biltemassa. Olimme löytäneet kuvastosta "kestävän, laadukkaasta pyökistä valmistetun maalaustelineen" tiedot (vihreä osa, koti, taiteilijatarvikkeet). Olipa varsinainen hehtaarihalli! Mutta kaikki tavarat olivat hyvässä järjestyksessä ja löytyivät helposti. Telineen kokoamiseen meni pari tuntia, mutta nyt se on ollut jo syksystä lähtien käytössä. En päästä kuvastoa silmistäni, vaan selailen sitä jatkuvasti. Se lienee kauppiaan tarkoituskin. Siellä on satavarmasti useita satoja tavaroita, joita emme ikinä tarvitse (kuten koirankakkapussit tai moottorikelkan reki), mutta valikoiman laajuus on jo sinällään kiinnostava. Se kertoo elävästi teollisen tuotannon mielikuvamaailmasta. Sieltä löytyisi varmasti myös hyviä sanoja ristikkopeliin.

(B) Helmikuuksi lähdemme taas Nizzaan. Silloin ostan heti vastapäisestä lehtikaupasta Le Monde Diplomatiquen ja verryttelen sen kanssa ranskankieltäni kuukauden ajan. Silloin likaan käteni päivittäin myös paikallisessa kaupunkilehdessä. Suomalaisetkin päivälehdet on nykyisin helppo lukea netistä myös Nizzassa. Diplo on Teemu Matinpuron, kustannuspäällikön, suuri saavutus. Tietysti siinä on mukana paljon muutakin porukkaa, mutta rauhanpuolustajana se lämmittää aina sydäntäni. Joulukuun teemana on "arabikapinan hiilloksilla". Asiaa käsitellään aika monipuolisesti. Päätoimittajan (Serge Halimin) pääkirjoituksen viimeinen lause kertoo lehden linjan: "Toivottavasti ranskalainen diplomatia ei jatkossa perustu Yhdysvaltojen virallisten lausuntojen kopiointiin." - Swazimaasta kertova liite on hyvä lukea jokaisen, joka luulee tietävänsä tarpeeksi Afrikasta!

(C) Voima-lehti jaksaa jatkuvasti hämmästyttää! Ei sen vuoksi, että sitä julkaisevan Voima Kustannus Oy:n yhtenä osakkaana on Suomen Rauhanpuolustajat (koska olen tottunut jo siihen uudenlaiseen ajatteluun, jota lehti edustaa ja jonka siemeniä taisin olla itsekin kylvämässä puluille aikoinani), vaan siksi, että lehti elää ja menestyy vuodesta toiseen. Sen näkee heti, kun selaa Voiman ilmoitussivuja, mutta myös siinä, että eri puolueiden europarlamentaarikot kirjoittavat siinä. Lehden varsinaisesta suosiosta ja sen taustoista en tiedä mitään, mutta se sopii erinomaisesti vessalukemistooni ja löydän sieltä aina yhtä ja toista mielenkiintoista luettavaa mietiskelyjeni virikkeiksi.

(D) Willin päätoimittaja vaihtuu  vuodenvaihteessa. Melissa Sharma ja Kirsti Forss ovat onnistuneet kokoamaan tämän vuoden viimeiseen numeroon tosi vaikuttavan kokonaisuuden. Arvelen, että Melissalla on ollut painava sanansa sanottavanaan. Hänen oma artikkelinsa "Supervaltapolitiikkaa" osoittaa, että graduseminaarin siemenet ovat langenneet hedelmälliseen maahan. Osakunnassa suureen suosioon nousseelle Quarter-pelille on esitetty lehdessä hieno fysikaalis-matemaatinen kuvaus (Olli-Pekka Tikkanen: "Lukiopojat omassa vektoriavaruudessaan - miten fyysikko näkee quarterin?"). Kyseessä on kolikkopeli, jossa sovitun kokoinen kolikko yritetään saada yhden pompun kautta oluttuoppiin. Ihannetapauksessa (tietyillä alkuarvioilla) päästään siihen, että kolikkoa on esimerkiksi 30 senttimetrin päässä ponnahduskohdasta olevaan tuoppiin pyrittävä heittämään 62° kulmassa. Helppoa? Saattaa olla. Mutta en aio kokeilla sitä omassa vessakirjastossani 1.1.2013 klo 00.01.

En suosittele sitä myöskään Viljo Vähäselle. En varsinkaan, kun hän lähti omille teilleen joulun alla. En tullut kysyneeksi, ketä tai keitä hän lähti tapaamaan. Ties vaikka enkeleitä?

Toivoisin, että Viljo kuitenkin ehtisi selata omassa vessakirjastossaan hallituksen uutta turvallisuuspoliittista selontekoa ennen kuin tulee taas rimpauttamaan ovikelloani. Voisimme yhdessä vaikka ihmetellä, miksi Ranska on parempi loistoristeilijän rakentaja kuin Suomi. Onkohan Ranskan ydinsukellusvenetelakalla tyhjää tilaa, kun uusin vene jo seilaillee maailman merillä? Vai pelataankohan tässäkin viattomalta näyttävässä siviilikaupassa jotakin salaista sotaleikkiä?

Sellaiseenhan Suomen hallitus ei tietenkään lähde mukaan.

Sapere aude.

131. Talita kuum! 121222

Joulun aika houkuttaa Sanan ääreen, vaikka sitä ei aina huomaakaan. Vaikea sitä (houkutusta) on myöskään tunnusta edes itselleen, jos on sillä tavalla orientoitunut, etteivät niin sanotut uskon asiat satu kummemmin kiinnostamaan.

Sana on sitä paitsi helppo ohittaa, jos se ei poukahda jostakin suoraan silmille.

Joulu on kuitenkin niin täynnä Sanaa (se on Sanan viidakko), että siihen törmää joka askeleella, kuten minulle kävi tänään, kun huomasin lukevani Kirkko & Kaupungista referaattia uskonnottoman miehen (Kari Enqvistin) matkasta uskovien maailmaan.

Kirjoittajan (Juhani Huttusen) mukaan Enqvistiltä puuttuvat uskonnollisiksi luokiteltavat tuntemukset, mutta että "puutos ei Enqvistin mukaan ole silti samanlaista kuin vaikka kädettömyys - se on vain erilaisuutta."

Huomasin kysyväni itseltäni, kuinka vahvasti uskon Jouluevankeliumiin. Onhan se jossakin muodossa aina kantautunut korviini joulukuussa, vaikka en muista koskaan lukeneeni sitä ääneen omille lapsilleni. Lapsuudenkodissani sitä kyllä luettiin.

Onko Sana jotenkin jymähtänyt paikoilleen minun kohdallani? Onko se mennyt toisesta korvasta sisään ja tullut toisesta ulos jättämättä jälkeäkään?

Pitäisikö Sanaan uskoa, jotta sitä voisi välittää eteenpäin? Mitä väliä sillä on, jos ihmiseltä puuttuu hengellinen aisti? Voihan yksikätinenkin ihminen päästä taivaaseen!

Tosiasiassa törmäsin Sanaan tänä jouluna täysin erilaisesta vinkkelistä.

Kuulin kyllä suuren määrän joululauluja ja lauloin niitä itsekin, mutta Sana hyppäsi silmilleni aivan yllättävästä raosta.

Ulyssesin sivulla 354 kerrotaan vanhasta rakista (Garryownista), joka murisee, kun kaveri raijaa ja paijaa sitä ja puhuu sille iirinkieltä. "Kenenkään, joita kiinnostaa inhimillisen kulttuurin leviäminen alempien eläinten keskuuteen (ja Legio on heidän nimensä) ei missään tapauksessa tulisi sivuuttaa niitä todella ihmeellisiä näyttöjä kynantropiasta, jotka meille tarjoaa kuulu irlantilainen irlanninsetteri-susikoira."

Ei tässä vielä mitään, mutta Sana ponnahti esiin alaviitteestä nro 155 (Mark. 5:8-13). Siis Raamatusta.

Kaivoin sen tietysti esille, kuten monta monituista kertaa aikaisemminkin, kun kirjassa viitataan Raamattuun.

Luin Markuksen evankeliumin 5. luvun kokonaisuudessaan. Siinä on 43 säettä, joissa kerrotaan, kuinka Jeesus parantaa riivatun gerasalaisten alueella, lähtee Jairuksen (synagogan esimiehen) kotiin, tekee matkalla terveeksi verenjuoksua sairastavan naisen ja herättää Jairuksen 12-vuotiaan tyttären kuolleista.

Hämmästyksekseni huomasin, että siinä oli minun tämänkertainen jouluevankeliumini. Jotenkin Sana siis jysähti.

Kertomus miehestä "joka oli saastaisen hengen vallassa ja asusti haudoissa eikä kukaan enää voinut häntä kahleillakaan sitoa", palautti mieleeni joulun kinkku- tai paremminkin sikaongelman uskonnollisen taustan.

Kuinka joku voisi syödä "alempaa eläintä", johon Jeesus on ajanut leegion saastaisia henkiä sillä seurauksella, että eläimet (2000-päisenä laumana) syöksyivät alas järveen ja hukkuivat sinne!

Vielä merkittävämpi oli tarina siitä, kuinka ihmiset nauroivat Jeesukselle, kun tämä lähti pelastamaan Jairuksen tytärtä, joka oli kuolemaisillaan.

"Mitä te siinä hälisette ja itkette. Lapsi ei ole kuollut vaan nukkuu."

Ja hän tarttui lapsen käteen ja sanoi hänelle: "Talita kuum!" Se on käännettynä: Tyttö, minä sanon sinulle, nouse.

Tämäkin Sana tuntuu aivan yhtä todelliselta kuin Vuorisaarna tai Jouluevankeliumi.

Kun mayakalenterin tuomiopäivä meni viime yönä klo 24.00 umpeen eikä mitään mullistavaa tapahtunut ainakaan näillä seuduilla, tulin pakostakin ajatelleeksi, minkälaisille tiedonjyväsille tai uskomusten repaleille oma uskoni oikein rakentuu.

Olen aina sisimmässäni kadehtinut uskovaisia, joille riittää "Talita kuum!"

Ei epäilystä. Vain pelkkä usko. Sana.