141. V’ttumaisuudesta 130208

Otsakkeen sanaan (joka on mielestäni suomenkielen vastemielisin kirosana, mutta josta näyttää tulleen jonkinlainen arkisen kielenkäytön suosikki) törmäsin tänä aamuna klo 5.59, kun katsoin ikkunalaudallemme sijoitettua lämpömittaria. Se osoitti +1 astetta.

Viikonvaihteeksi Nizzaankin on luvattu lumisadetta ja samaan, valkoiseen vaippaan kietoutuu kuulemma puolet Italiasta ja Espanjasta.

Mutta, kun aurinko on paistanut puolitoista viikkoa lähestulkoon pilvettömältä taivaalta, ei otsakkeen sana tullut mieleenikään. On vain pantava hanskat käteen ja pipo päähän, kun lähtee aamulenkille Enkeltenlehdelle.

Sanan otti käyttöönsä ruukinmatruuna (Takkirauta) tämänaamuisessa blogissaan, jossa hän kertoi kouvolalaisen naisen kokemuksista kenkäkaupassa, jonne tämä oli tullut vaihtamaan liian suuriksi osoittautuneita, uusia kenkiään, joita oli tullut koitelleensa ulkoilmassa.

Eihän se onnistunut, vaan nainen joutui poistumaan kaupasta itku kurkussa ja jättämään maksamansa kengät sinne.

Siitäkös matruuna riemastui ja teki seuraavan johtopäätöksen:

”Suomalaiset ovat hyvin kylmäkiskoisia, tylyjä, v*ttumaisia ja inhottavia ihmisiä ja he ovat sitä erityisesti toisilleen. Suomalaiset ovat aivan yhtä tunnekylmiä ja epäempaattisen kovia kuin Suomen ilmasto ja suomalainen graniitti. Suomessa asiakas on häiriö; jokin sellainen, joka on välttämätön paha ja jota tarvitaan että häneltä saadaan rahat ja sen jälkeen hänestä pyritään hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti eroon. Suomessa asiakas ei ole kuningas, vaan syöpäläinen. Samanlaiseen asiakaspalvelukulttuuriin törmää yleensä entisissä sosialistimaissa.”

Olipa yläkanttiin osunut yleistys! Hengeltään omituinen. Mieleltään vino. Mutta vertaus entisiin sosialistimaihin kertoo kyllä, millaisella purjeella Rouva (?) on elämänsä merta purjehtinut.

Eilinen kokemuksemme Garibaldin aukion aurinkoiselta terassilta kertoo hieman toisenlaisen tarinan.

Istahdimme Madamen kanssa Le Paradis du Fruitin terassille ottamaan päivän punaviinit ja syömään jotakin kevyttä – ja odottamaan, että kottaraiset alkaisivat jälleen iltalentonsa. Paikka oli puolillaan. Tyhjä pöytä löytyi helposti.

Mutta tarjoilijat, mies ja nainen, liitelivät ohitsemme kuin pilvenhattarat. Panin kyllä merkille, että he huomasivat saapumisemme ja näkivät, kuinka istuuduimme alas. Mutta käänsivät selkänsä. Katsoivat pois tai pyyhkivät muita pöytiä.

Sillä hetkellä otsakkeen sana välähti mielessäni.

Luulevat meitä italialaisiksi tai – mikä vielä pahempaa – saksalaisiksi! Eikä niin tapahtunut ensimmäistä kertaa niinä kahtenatoista vuotena, kun olemme vierailleet tässä kaupungissa tammi-helmikuussa. Aina se on ollut samanlaista!

Aina sille on myös löytynyt sama selitys: toisen maailmansodan katkera muisto! Sitä eivät vuosikymmenet ole pyyhkäisseet pois.

Siitä muistuttaa pieni laatta Massenan aukion holvikäytävän seinässä. Sen ohi suuri, kiireinen yleisö kulkee helposti. Siinä kerrotaan, kuinka natsit hirttivät tuolla historiallisella paikalla vastarintamiehiä.

Mutta vielä konkreettisempi esimerkki Saksan miehityksestä ja Italian aseveljeydestä törröttää joka päivä keskellä Enkeltenlahtea kaikkien aamulenkkeilijöiden ja sunnuntaikävelijöiden silmien edessä.

Siinä ovat jäänteet Nizzan kuuluisasta kasinosta, joka oli rakennettu meren päälle, rautapylväiden varaan. Sen näkee nykyään vain maalauksissa ja valokuvissa.

Kun vihollisilta alkoi asevarusteluun tarvittava rauta loppua, he iskivät silmänsä kasinon jalkoihin ja purkivat koko rakennelman – paitsi vieläkin meressä seisovia pylväitä ja palkkeja.

Emme ole ihmetelleet näinä vuosina, miksi nizzalaiset puristavat vieläkin nyrkkiä taskussaan kun näkevät (tai luulevat näkevänsä) saksalaisia tai italialaisia.

Nopeasti jotkut tarjoilijat – fiksuimmat – kyllä huomaavat virheensä, kun pääsevät kuulemaan tilauksen. Eiväthän nuo olekaan entisiä vihollisia vaan ihan tavallisia ihmisiä. Silloin ”asiakaspalvelu” muuttuu heti ystävälliseksi tai ainakin asialliseksi. Niin tapahtui eilenkin.

Niin että.

Kyllähän nimimerkin suojasta voi ampua raskaasti ”suomalaisia” ja v*ituilla meille, kuten ruukinmatruuna teki tänä aamuna, mutta usein asioille löytyy jokin järkeenkäypä syy.

Olisikohan kouvolalainen kenkäkauppias luullut naisasiakastaan sen pietarilaisen ”sian” vaimoksi, josta kerrotaan Wiipurilaisen Osakunnan perusvirressä, Pukissa!

”Oon mie nähny kummenpiiki Pietarissa käyessäin. Sika oli tiellä ja miekka oli vyöllä ja pari oli kannusta jalassai”.

140. Le Monte 130205

Liberte – Egalite – Fraternite

Näitä sanoja katselin jälleen kerran Nizzan oikeuspalatsin oven yläpuolella tänään. Kyllä niissä edelleenkin on hohtoa! Voimaa!

Sen sijaan oli vaikeaa niellä sitä vastenmielisyyden kitkerää sappea, joka nousi suuhuni, kun törmäsin ensimmäisellä Välimeren-viikollamme törkeään kuvaan ja otsakkeeseen aivan tavallisten, monenkielisten sanomalehtien joukossa. Se oli näkyvästi esillä.

Siinä oli koko sivun yli menevässä värikuvassa kaksi alastonta miestä. Toinen rähmällään alla ja toinen hänen selässään.

”Presidentti Hollande on homo.” Otsikko huusi.

Päällä olevalla miehellä oli Ranskan presidentin Francois Hollandin selvästi tunnistettavat, tutut kasvot!

En ollut uskoa silmiäni, koska ensin olin näkevinäni, että lehti oli Le Monde. Ei se voi olla mahdollista, ajattelin. Ei edes Vapauden, Tasa-arvon ja Veljeyden maassa.

Sillä hetkellä taskussani oli vain 1.30 euroa. Sain sillä Nice Matinin. Mutta tietysti asia jäi vaivaamaan sen verran mieltäni, että palasin kioskille myöhemmin ja ostin lehden.

Ei se tietenkään ollut Le Monde, päivittäin ilmestyvä ranskalainen sanomalehti, jota arvostetaan laajasti ja jota pidetään yhtenä Ranskan vaikutusvaltaisimmista sanomalehdistä. Ei, vaikka lehden nimi oli ladottu samantapaisilla kirjasimilla kuin Le Monde.

Se oli Le Monte. Pornolehti.

Oli pakko taittaa se myttyyn ja tunkea nahkatakkini sivutaskuun, jotta saatoin mennä tuttuun Spariin ostoksille. Enhän voinut kantaa sitä kainalossani!

Mutta sittenkin.

Olin ollut aivan liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen ranskalaisen sivistyksen suhteen.

Se tuntui karmaisevalta.

Myöhemmin viikolla tajusin, että Le Monten otsakkeen ja kuvan täytyi liittyä jollakin irvokkaalla ja kierolla tavalla Ranskan parlamentissa käynnissä olleeseen keskusteluun homoseksuaalien oikeudesta avioliittoon ja adoptioon.

Laki hyväksyttiin äänin 249 – 97 pari päivää sen jälkeen, kun olin törmännyt Grimaldin lehtikioskilla Le Monten etusivuun.

Ei siitä sen enempää. Levätköön Le Monte rauhassa Residence Massenan roskapöntössä! Sinne olisivat kyllä kuuluneet myöskin eräät meidän viimeisimpien presidentinvaaliemme törkykirjoitukset!

Mutta mitäpä pitäisi sanoa Ylioppilaslehden paskajutusta? Huomasin, että siitä oli syttynyt pieni kohina Suomessa.

Eihän sitä tietenkään voi verrata Le Monten tarinaan, jota en tullut edes lukeneeksi. Mutta jotakinhan sekin kertoo ns. sivistyksestä ja ns. journalismista.

Minua se kyllä lähinnä vain huvitti! Mahtoi tytöillä olla hauskaa!!

Joku tukiva journalisti selvittänee myöhemmin tarkkaan, missä kohtaa Helsingin ja Turun välillä suuri pamaus tapahtui, mitä kanssamatkustajat arvelivat tyttöjen syöneen (hajusta päätellen) ja mitä he tekivät ensimmäisenä päästyään Turun linja-autoasemalle. Vai olivatko he jääneet pois jo aikaisemmin? Jäikö jälkiä penkkeihin? Kuka maksoi pesulalaskun? Miten he kävelivät ulos päästyään?

Onkohan siinä aihetta lyhytfilmin käsikirjoitukseen? Ties vaikka näkisi sen ensi vuonna Cannesissa!

Julkisuus on armotonta peliä. Hinta voi joskus olla turhan korkea! Älyttömästä saa harvoin älykästä. Vaikka kuinka yrittäisi.

139. Vainojen uhrit 130130

Saavuimme Nizzaan keskiyöllä, jolloin suomalaisen kalenterin mukaan siirryttiin Joonatanin päivästä Viljon päivään. Tuli mieleeni, että olisikohan Viljo Vähänen seurannut minua lastiruumassa, kun häntä ei näkynyt Lufthansan matkustamossa. En jäänyt kuitenkaan miettimään asiaa sen pitempään, kun taksimme jo viiletti pitkin Enkelten lahden rantaa ja Negrescon marjapuuronvärinen torni alkoi vähitellen erottua palmujen ja katuvalojen seasta.

Viljo ilmestyy, jos ilmestyy.

Alku oli hankalaa, koska en päässyt nettiin. Recidence Massenan piuhat olivat jotenkin sekaisin. Tuntui kuin puolet aivoistani olisi pudonnut pimeään rotkoon. Oli hämmästyttävää havaita, että google-addiktio oli iskenyt kuin kalasääski keskelle harmaantunutta päälakeani. Enkö osaa enää elää ilman Internettiä!

Onneksi tilanne korjaantui muutamassa päivässä. Tänään (ke 30.1.) netti niiasi nätisti ja ovet tuntuivat auenneen taivaaseen saakka.

Olin ostanut aamulla paikallislehden, Nice Matinin, ja lukenut siitä täkäläisen yksityisoppikoulun, Or Torahin, 14-15-vuotiaitten oppilaiden  luokkaretkestä Auschwitziin. Yhden aukeaman kuvat ja tekstit kertoivat kaiken. Otsakkeen kysymysmerkki ”Miksi?” (Pourquoi?) vielä enemmän. Useilla pojilla oli päässään  juutalaisten kipa, ja eräiden vanhemmat olivat pyytäneet, etteivät lapset lähtisi tuolle retkelle. Monet purskahtivat itkuun ja etsivät tukea toinen toisistaan syvästi järkyttyneinä.

Vasta tänään huomasin, että lauantai, tulopäivämme, oli Vainojen uhrien muistopäivä. Sen merkissä luokkaretki oli siis tehty.

Pitäisikö muistaa vai unohtaa?

Ymmärrän kyllä, että aika parantaa haavat ja asettaa pahimmatkin muistot uusiin kehyksiin. Jostakin mieleeni tulee myös vanha loru ”kuka menneitä muistaa, sitä tikulla silmään” (tai jotakin sen suuntaista).

Itselleni vastaus on kuitenkin timantinkirkas. Menneitä ei saa unohtaa! Ei saa, vaikka anteeksiannon armelias sivellin haluaisi tehdä ne tekemättömiksi tai ainakin maalata ne uusilla, kirkkaammilla väreillä.

En suostu ymmärtämään enkä hyväksymään holocaustia. En koskaan.

Mutta sen ymmärrän, että ihminen voi olla (ja on ollut) käsittämättömän julma toista ihmistä kohtaan ja että holocaust on konkreettinen ja järkyttävä esimerkki tästä julmuudesta.

Tässä mielessä asioita on hyvä suhteuttaa, kuten Ruukinmatruuna (Takkirauta) teki 28.1.2013 julkaisemassaan blogikirjoituksessa:

”On ehkä historian irvokkuutta että kommunismi oli niin totaalisen tehoton ja kälyinen (ajastaan jäljessä) systeemi kuin se oli: toisin kuin kansallissosialistit, kommunistit eivät milloinkaan kyenneet tuotteistamaan murhaamista ja tekemään siitä teollista prosessia. Mutta kommunistien murhaohjelma oli laajempi kuin natsien, kesti pitempään kuin natsien murhaohjelma ja vaati 5-10 kertaa enemmän kuolonuhreja kuin natsien murhaohjelma.”

Aion mennä täällä Nizzassa katsomaan myös Steven Spielbergin leffan Lincoln. Sehän kertoo holocaustin kokoisesta ihmiskunnan häpeästä, jonka toteuttajina olivat sivistyneet eurooppalaiset ja Euroopasta Amerikkaan lähteneet vapaat ja rohkeat kansalaiset.

Orjuuden poistaminen Yhdysvaltojen perustuslain 13. amendmentilla on kieltämättä suuri saavutus, mutta orjakaupan synkkää historiaa se ei muuta miksikään.

Eikä juutalaisvainon ja orjakaupan rinnalta voida pestä pois sitä, minkä eurooppalaiset maahanmuuttajat tekivät kahden suuren maanosan alkuperäisasukkaille, intiaanille.

Oli varmaankin ”historian irvokkuutta” se, että tämänvuotinen Nizzan-matkamme alkoi näin synkeiden ajatusten varjossa (vaikka kevätaurinko on paistanut lähes pilvettömältä taivaalta).

Tarkoitukseni on seurailla ”ranskalaisella visiitilläni” kaikenmoisia polkuja viiden viikon ajan. Täällä kohutaan nyt karkuun päässeestä pantterista aivan samaan tyyliin kuin aikoinaan Ruoholahden leijonasta. Poliittiseen laitatuuleen on ajautunut ehdotus alle 3-vuotiaitten lasten koulunkäynnistä ja monta muutakin teemaa noussee pintaan.

Suurin ja vaikein myrsky pyörii kuitenkin Ranskan ulkopolitiikan syvissä syövereissä.  Mikä tulee olemaan uuden presidentin politiikka Afrikan suhteen? La méthode Hollande en Afrique. (Le Monde: geo&politique, 27-28.1.2013)

Siinä on aineksia suurelle kansalliselle ja kansainvälispoliittiselle tragedialle.

138. Kaksi puhetta 130124

 Tarkoitukseni oli ennen jokavuotista Nizzan-reissuamme kirjoitta ”vertaileva tutkielma” kahdesta puheesta, Sauli Niinistön ensimmäisestä uudenvuodenpuheesta ja Barack Obaman toisen hallintokauden avajaispuheesta. Katsoin molemmat ja seurasin jonkin verran niiden synnyttämiä väreitä  mediameressä.  

Mutta Odysseus vei minut harharetkilleen, kun oli jo ehtinyt valita tämän postauksen otsakkeen.

Leevi Lehdon suomennos James Joycen jättiläisromaanista Ulysses, otti jälleen mukaansa, kun olin päässyt Auringon härkien vauhtiin. Käyttäen hyväkseen Mikael Agricolan raamatunkäännöksen tekstiasua ja anglosaksisen alkusoinnillisen kerronnan hienouksia,  L.L. vei minut keskelle nousuhumalassa koheltavaa porukkaa, jonka koukeroisesta sanametsästä lukijan tehtävänä oli löytää ihmisen sikiönkehityksen yhdeksän vaihetta.

Onhan siinä haastetta kerrakseen – etenkin, kun olen tässäkin luvussa (nro 14) ottanut tehtäväkseni käydä läpi kaikki alaviitteet (312 kpl), jotka johtivat pitkähköihin retkiin Raamatun sokkeloiseen viidakkoon.

Mutta juuri sieltä – rämettyneestä mutta silti kirkkaasti hohtavasta ikimetsästä – löysin kuin löysinkin juonen ”Kahteen puheeseen”.

Joudun kuitenkin jättämään presidenttien puheet johonkin myöhempään ajankohtaan. Maailman johtavan suurvallan presidentin puheen synnyttämä aallokko velloo kyllä vielä viikkoja, ehkä kuukausia, mutta pienen saranavaltion johtajan ääni hukkuu varmaankin aika pian suurempiin kohinoihin ja kahakoihin.

En kuitenkaan malta olla mainitsematta Ulyssesita löytämääni kertomusta ”waeltaja Leopoldin vierailusta ihanassa linnassa”:

Ja nijn oli catetu sijnne linnaan pöytä ioca oli koiwupuust sen Finlandijan maakunnast ja sitä ylös piti neljä cepiö-miestä sijtä maasta mutta he pelkäsit lijckua welhouden wuoxi. (s. 433)

En jaksanut lähteä tarkistamaan, viittaako Joyce ”Finlandia-maakunnalla” Suomeen vai johon paikkakuntaan muinaisessa Irlannissa, mutta sen sijaan törmäsin (s. 339) Punch Costellon ”ruokottomaan wiisuun”, joka toi mieleeni Hannu Salaman Juhannustanssit, ja muurari Hiltusen juovuspäissään pitämän pilasaarnan, josta syntyi tunnettu Salamasota kaikkine surkuhupaisine seurauksineen.

Tänä päivänä nuo kaksi puhetta (Costellon wiisu, v. 1922 ja muurari Hiltusen juhannussaarna, v. 1964) ovat ns. kevyttä kamaa verrattuna kaikkeen siihen kielenkäyttöön, jota kirjallinen ja sähköinen media on täynnä. Molempien puheiden konteksti on samanlainen: hillitön ryypiskelytilanne. Juuri muuta yhteistä niillä ei sitten olekaan.

Silti puheiden takaa, taustalta, kuuluu aina vain yhtä ajankohtainen ja  vakava viesti: suvaitsevaisuus! Pitäisikö ääri-ilmiöitä ymmärtää? Pitäisikö niitä suvaita, vaikka niitä ei ymmärtäisikään?

Kaikki alkoivat rusikoida ja soimata Punch Costelloa ”rutto törkimyxeksi, keskkoseksi, heinä-kasasa toimitetuksi, siansuoljeksi, sontiaiseksi” ja vaatimaan sulkemaan ”humalaisen Läpensä sijtä paikasta mokoma Jumalan kiroama apina.”

Hiltusen juhannussaarna oli asteen verran rankempi, koska se liittyi suoraan Raamatun tekstiin: ” … joka tekee sen yhdellekin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkielen talla, mutta joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten valtakunta.”

Ajat ovat muuttuneet. Kieli on koventunut ehkä kovettunutkin. James Joycen ja Hannu Salaman tekstit ovat kadonneet elämän virtaan. Taiteen nimissä lähes kaikki on sallittua. Mutta niinhän se on ollut ajast aikaan! Ei maailma tässä suhteessa ole mihinkään muuttunut – eikä sen tarvitse muuttuakaan.

Politiikan kieli seuraa kyllä varsin notkeasti taiteen ja tieteen valtavirtaa. Sen perimmäiseen luonteeseen kuuluu uuden totuuden etsiminen. Yksi asia tai yksi aate – vaikka se saattaa hetkellisesti tuntua tärkeältä, jopa tärkeimmältä – ei siihen riitä.

Vaikka saisit oman kivesi maailman korkeimman multakasan huipulle, se vierii joskus alas ja vie mukanaan suurimman osan niistä, jotka näit hetki sitten rinnallasi samanlaisessa tehtävässä. Ja vuoren takana, siellä, mihin katseesi ei ulottunut tai mitä järkesi ei ymmärtänyt, on satavarmasti yhtä tarmokkaita kivenpyörittäjiä kuin sinäkin.

Tässä suhteessa James Joyce ja Hannu Salama olivat tasa-arvoisia, yhtä vahvoja ja voimakkaita, vaikka toinen oli maailmankuulu, toinen vain suomalainen.

Tämän yritän pitää mielessäni, kun palaan – jos palaan – Obamaan ja Niinistöön.