149. Sisyfos 130311

Törmäsin vuosikausia kestäneen tauon jälkeen Sisykokseen, kun selailin Le Monde Diplomatique suomenkielistä versiota, joka tipahti postiluukustani Rauhan Puolesta-lehden välissä. Tämä on yksi niistä huomattavista etuisuuksista, joiden perustan mainitsen omassa blogistin profiilissani. Sen lisäksi, että olen kaksinkertainen ex-politrukki olen edelleen Suomen Rauhanpuolustajien jäsen ja saan (kohtuullista jäsenmaksua vastaan) säännöllisesti luettavakseni järjestön oman lehden ja sen lisäksi Voiman ja edellä mainitun Le Monden (Diplon), jossa on myös tiivistelmä Novaja Gazetan artikkeleista. Mainio pakkaus siis!

Luen sen aina kannesta kanteen.

Nyt kreikkalaisen mytologian Sisyfos esiintyi omassa ympäristössään, tämänpäiväisen Manalan portilla, Kreikan kriisin maisemassa. Tarkistin, että ”kreikkalainen laboratorio” oli myös ranskankielisen version (février 2013) ykkösartikkeli. Suomenkielisessä versiossa se oli vielä näyttävämmin esillä.

Sisyfoshan oli petturi, jota Zeus rankaisi ankarasti. Ei auta, että hän oli Korintin kaupungin perustaja ja kuningas. Hän ei piitannut Antiikin jumalista eikä hän pelännyt edes kuolemaa. Hän oli puhdasverinen kapinallinen (kuten Kreikka tämän päivän Euroopassa?) Kun kuolema, Thanatos, tuli pääjumalan käskystä noutamaan häntä, hän sitoi kuoleman ja heitti tämän tylysti vankityrmään. Eihän kukaan itsevaltias sellaisesta tykkää. Niinpä Zeus lähetti poikansa, Areksen, vapauttamaan Thanatoksen vankilasta. Tämä tietysti onnistui tehtävässään ja Sisyfos joutui Manalaan. Mutta siellä Sisyfos petkutti uudelleen kuolemaa ja pääsi takaisin elävien kirjoihin.

Googlessa tarina jatkuu näin: ”Petkutuksen paljastuttua kuolema tuli jälleen hakemaan häntä. Joutuessaan takaisin manalaan Sisyfos sai tehtäväkseen vierittää ikuisesti kivenlohkaretta rinteen päälle. Kun lohkare oli huipulla, se vieri takaisin alas ja Sisyfoksen täytyi aloittaa työ alusta.”

Juuri tämä on se tehtävä, josta Sisyfos muistetaan.

Sen oli muistanut myös Kreikan radikaalin vasemmistoliiton, Syriza-puolueen puheenjohtaja Alexis Tsipras. (”Verotus vuotaa kuin seula”. Saksalainen velkahelotus vuodelta 1953)

”Vaadimme siis (Kreikan velkojen) lykkäämistä voidaksemme muuttaa Kreikkaa. Ilman sitä jokainen yritys tervehdyttää talous on tuomittu epäonnistumaan, kuten Sisyfoksen työ. Tällä kertaa draama ei koske ainoastaan Korintin antiikkista kaupunkia vaan koko Eurooppaa.”

Jääkö siis koko Eurooppa Manalaan pyörittämään epätoivoisesti ja tuskallisesti taloudellista taakkaansa (hyvinvointivaltiotaan)? Manalan portillahan Eurooppa jo seisoo.

Velkataakasta vapautuminen tuntuu varmaan monesta (asiantuntijastakin) Sisyfoksen urakalta.

Huippua ei edes näy. Ja jos näkyisikin ja jos se joskus tavoitettaisiin, kuka takaa, ettei kivi lähde pyörimään alas rinnettä!

En tahtoisi katsoa Kreikan kriisiä vain puoluepoliittisten, moniväristen aurinkolasien läpi, vaan yrittäisin ymmärtää, mistä tässä on perimmältään kysymys. A. Tsipras ei tässä suhteessa ole ehkä paras soihdun näyttäjä.

Sen sijaan Diplossa on toinen artikkeli, joka antaa Sisyfoksen toivottomalle urakalle hieman syvemmän, Kreikan lähihistoriaan liittyvän, selityksen.

Lehti julkaisee Andreas Papandreun artikkelin vuodelta 1977. Tässäkin tapauksessa on kysymys vasemmistolaisesta kirjoittajasta, mutta yritän karistaa sen mielestäni. A.P:hän oli Harvardin käynyt ekonomisti ja Kreikan pääministeri vuosina 1981-1989 sekä vuodesta 1993 aina vuoteen 1996, jolloin hän kuoli. Suomalaisittain voisi ehkä sanoa, että hän kuului ajatuksellisesti samaan ketjuun M. Koiviston, K. Sorsan ja P. Lipposen kanssa.

Painoarvoa siis löytyy.

Diktatuurista Eurooppaan (suomennos Jorma Penttinen) on hyvä kuvaus siitä, kuinka sotilasdiktatuurista vapautunut Kreikka jäi CIA:n ja USA:n verkkoon.

”Sisällissodan jälkeen amerikkalaiset uudelleenorganisoivat valtionhallinnon ja etenkin armeijan ja tiedustelupalvelun. Jälkimmäiset instituutiot muutettiin CIA:n liitännäisiksi. Yhdysvaltojen asevoimilla oli tiukka kontrolli Kreikan armeijasta, ja kreikkalaissotilaat kasvatettiin atlantismin henkeen ja kommunismin pelkoon.”

Näin siis vuonna 1977, keskellä kylmää sotaa.

”Yhdysvaltojen vaikutusvalta ulottui myös ammattiliittoihin, pankkijärjestelmään ja lopulta myös maan kulttuuriin ja tieteeseen.”

Sisyfoksella ei ollut puhtaita jauhoja säkissään. Hänen ”ikuinen rangaistuksensa” tuntuu silti aika kovalta. Ehkä hän kuitenkin sai ansioittensa mukaan.

Antiikin jumaltarustoista on vaikea löytää ”järkeä” nykyaikaisessa mielessä. Rangaistusten kohtuullisuutta tai oikeudenmukaisuutta lienee turhaa etsiä niistä.

Sen sijaan symbolistisia merkityksiä on kyllä lupa etsiä.

Niinpä Zeuksen ja Heran poika, Ares, johon myös isän vihan sanottiin kohdistuneen, kantaa yllään viittaa, jonka alta pilkottavat nykymaailman pinnallisuuden ja armottomuuden symbolit.

Otan jälleen Googlen avukseni:

Ares kuvattiin usein parrakkaaksi soturiksi ja voimakkaaksi nuorukaiseksi, jolla on päässään kultainen kypärä, ja joskus hänen käteensä on asetettu verinen keihäs, palava soihtu tai pyhä kilpi. Areen sotavaunuja veti neljä tulista oritta, jotka olivat auringonjumala Helioksen hevosten jälkeläisiä. Jumalan lempieläimiksi sanottiin koiria ja korppikotkia. Areen seuralaisina kuvauksissa esiintyvat Eris (Riita), Deimos (Kauhu) ja Fobos (Pelko).

Tätä taustaa vasten Sisyfoskin tuntuu jotenkin pehmeämmältä, jopa inhimilliseltä, vaikka hänet kuvataan usein valtavaksi atleetiksi, joka puskee hirmuista taakkaansa kohti vuoren huippua.

148. Torakka 130307

Viljo Vähänen lähti pois Nizzasta, kun hän kuuli eilen aamulla, että karnevaalien viimeinen päivä oli peruutettu. Odotettiin kaatosadetta ja myrskyä eikä silloin perinteisestä ilotulituksestakaan olisi tullut mitään. Viljo ei halunnut jäädä arvailemaan, mitä järjestäjät tekivät karnevaalikuninkaalle, joka oli tänäkin vuonna määrä uhrata Enkeltenlahden rannalla sen jälkeen, kun viimeinen corso oli pysähtynyt.

Jollakin konstilla Viljo oli päässyt jo illalla Hesaan ja istuimme nyt Pataässässä punaviinilasien ääressä.

Olimme sopineet keskustelevamme ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta.

Se oli Viljon ehdotus eikä se minustakaan ollut ihan mahdoton, vaikkei meillä ole enää ollut koiraa kolmeenkymmeneen vuoteen. Lapsuuden kodissani oli kyllä ollut useampiakin koiria ja muistan isäni aikoinaan kehuneen kovasti Tessu-nimistä pystykorvaansa, mutta se oli jäänyt sodan jalkoihin Karjalaan. Teema oli siten päässyt vuosien kuluessa hieman haalistumaan.

Mutta Viljon mielestä se oli ajankohtainen.

Kahdesta syystä: (1) Nobelisti Paul Krugman oli nimittänyt Olli Rehniä ”torakka-ajattelijaksi” ja (2) Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma oli ottanut vastaan Suomen ensimmäisen kansalaisaloitteen, joka koskee turkistarhauksen kieltämistä.

”On siinä aihetta parin punkkulasillisen verran”, Viljo sanoi kasteltuaan ensin hieman ylähuultaan. ”Vaikka tapaukset painivat vähän eri sarjoissa.”

Siitä oltiin yhtä mieltä. Toinen menee (talous)poliittisen retoriikan piikkiin. Toisessa on kyse filosofisesti merkittävästä kiistasta, jonka juuret löytyvät Raamatusta.

”Aloitan jälkimmäisestä, koska se on maanläheisempi. Elämmehän kaiken aikaa eläinten keskellä. Lintujen, jotka kohta aloittavat kevätkonserttinsa. Koirankusettajien, joihin törmään aamulenkeillä. Kissoja näkee harvemmin, mutta onhan niitäkin. Nizzassa kerrottiin karanneesta leopardista, jota jahdattiin ainakin yhtä innokkaasti kuin Ruokolahden leijonaa aikoinaan.”

Ei meidän tarvinnut mennä ihan luomiskertomukseen saakka, kun totesimme, että ihmisellä ja eläimellä on aina ollut kaksitahoinen suhde. Viha ja rakkaus. Pelko ja luottamus. Ero kotieläinten ja villieläinten välillä on jokseenkin selvä. Hyödyttömiä tai tarkoituksettomia eläimiä ei taida olla olemassakaan, vaikka pikkuotukset joskus kiusaavat ihmistä. Fysiologian ja psykologian suhteen ihmisellä ja eläimillä on ilmeisiä eroja. Joku torakkalaji on kuulemma saattanut pysyä elävien kirjoissa, vaikka suurien tuhojen aikana great extinctions kaikki muu elämä on tiettävästi kadonnut maapallolta. Mutta sellaisia hurjia tapauksia on tiettävästi sattunut paljon ennen kuin ihminen ilmestyi maapallolle.

Kaikesta tästäkin olimme aika lailla yksimielisiä.

”Mutta kun seurasin illalla sen turkistarhailijan ja kettuaktivistin keskustelua A-studiossa, tuli mieleeni, että toinen puhui aidasta ja toinen aidanseipäistä. Ei siinä ollut mitään tolkkua. Ei sellaisessa keskustelussa 15 000 nimen adressi tai entisen kansanedustajan maine mitään merkinnyt. Eläinten hyvinvoinnin kautta ei tällaista riitaa voida ratkaista. Ei sitä ratkaista myöskään vientitulojen eikä muunkaanlaisen kansantaloudellisen terminologian kautta. Tällaista periaatekysymystä ei ratkaista rahalla olipa sitä kuinka paljon tahansa.”

Näinhän se taitaa olla, sain sanotuksi väliin. – Oli itse asiassa ihan hyvä, että turkistarhauskeskustelun jälkeen tuli ohjelma lampoloista. Ehkäpä sikoja, kanoja ja kalkkunoita olisi voitu myös näyttää. Tai hevosia, joiden lihaa nyt niin kovasti pelätään. Onhan ihminen aina käyttänyt lehmän- tai siannahkaisia rukkasia ja pusakoita tai hevosennahkaisia vöitä ja muita remmejä. Mikä ketuista ja minkeistä tekee niin erilaisia?

”Aivan. Tässä on asian ydin. On eläinlajeja, joita ihminen on käyttänyt hyödykseen jonkin aikaa, sitten tappanut ne ja syönyt. Onhan ihminen aina myös metsästänyt ja kalastanut. Niin ja suojellut itseään villipedoilta. Ehkäpä jos puntit ovat ihmisten ja eläinten välillä olleet jonkinlaisessa tasapainossakin, jos mennään tarpeeksi kauas kehityshistoriaan.”

”Olen kyllä valmis ymmärtämään sen, että ihmisen ja eläinten välillä vallitsisi jonkinlainen, täydellisyyttä hipova tasa-arvo, jolloin ihminen jättäisi kaikki eläimet täysin rauhaan ja söisi vain kasveja. Olisi siis kategorinen vegetaristi. Tällöin ihminen ottaisi ravintonsa suoraan auringon energiasta eikä kierrättäisi sitä missään muodossa eläinten kautta. Näin ihminen eläisi auringon suhteet tasa-arvossa eläinten kanssa. Tosin toisiaan (ja tarvittaessa ihmisiä) syövät eläimet rikkoisivat tätä pyhää periaatetta. Siitähän eläimiä ei tietenkään voisi vetää oikeuteen. Mutta tällaista ehdottomuutta turkistarhauksen vastustajat eivät ole käsittääkseni vaatimassa. Sellaiseen kansalaisaloitteeseen ei taitaisi kertyä montakaan nimeä.”

Niinpä. Tässä suhteessa hellyttävät puheet eläinten hyvinvoinnista tuntuvat kovin etäisiltä, jopa surullisilta. Ei ahtaaseen häkkiin ahdetulla ketulla tai minkillä voi olla hyvä olo! Ei se voi hyvin, vaikka tarhaaja ajattelisi kuinka kauniisti tahansa. Ja kyllähän sama koskee myös sikoja, lampaita ja kanoja. Tietysti myös kaloja, jos sikseen tulee. Eivätkä fasaanifarmitkaan taida saada aivan puhtaita papereita, jos niillä ammutaan kymmenittäin ja sadoittainkin lintuja yhden metsästysretken aikana. Rajatapauksia lienevät villisiat ja kauriit, joita ruokitaan viljatuotteilla ja sitten ammutaan, kun hetki koittaa.

”Tarjoilija. Ottaisimme vielä tasapainottavat. Kiitos. Ja sitten lasku.”

Paul Krugmanin väite siitä, että ”Torakka-Rehn” levittäisi jatkuvasti ”väärää tietoa” on periaatteessa samaa luokkaa kuin kettutyttöjen väite, että turkistarhaus on ”väärää politiikkaa”.

Nobelisti näyttää elävän jonkinlaisessa uusliberalismin humalassa. Sen mukaan ”oikeaa politiikkaa” on pumpata maailmantalouteen aina vain lisää polttoainetta välittämättä siitä, että jossakin koneen osassa on niin pahoja vikoja ja reikiä, että jokainen uusi tippa valuu suoraan hiekkaan.

Ei tässäkään riidassa ole mitään tolkkua.

Kyllähän terveen järjen pitäisi sanoa, että vika on korjattava uhalla riskillä, että tulos out-put hetkellisesti heikkenee ja kone jäähtyy. Sitähän ”Torakka-Rehnin” säästölinja juuri tarkoittaa. Vuoto (Kreikka, Kypros) on paikattava ennen kuin painetaan kaasupoljinta.

Kun Paul Krugman ilmeisesti tuntee maailmanpolitiikan ja kansantalouksien kaikki hienoudet kuin omat taskunsa (eihän hän muutoin olisi saanut Nobelia), hän voisi antaa järkeviä neuvoja siitä, kuinka oikeanpuoleisen taskun reikiä voitaisiin korjata ennen kuin tasku räjähtää rikki.

Hän ehtisi kyllä kertoa hauskoja eläintarinoita sitten, kun tilanne rauhoittuu. Teekutsuilla hänen tuskin kannattaa silloinkaan aikaansa tuhlata.

Torakka on sitkeä eläin. Selviytyjä.

147. Himassa 130304

Kotona jälleen! Ero Nizzan rantabulevardin ja Lahnaruohontien jalkakäytävien välillä oli tavallista jyrkempi. Enkeltenlahdella saatoin kävellä kesäkengissä. Täällä olisi pitänyt olla lumikengät. Yhteistä oli vain aurinko. Se paistoi pilvettömältä taivaalta.

Himassa pommitetaan Himasta ja Kanervaa. Molempia tolkuttomasti ja epäoikeudenmukaisesti.

Pekka Himasen ”selvitystä” (tämä on Jukka Kemppisen termi tämänaamuisessa blogissa) en ole ehtinyt lukea. Ilkka Kanervan olen tuntenut 1970-luvun alkupuolelta lähtien ja hänen kiirastulestaan olen kirjoittanut tässä blogissani (ks. 50. Rakenteellisesta korruptiosta 111120).

Julkisuus on kuin ristilukki, joka kyttää saalistaan julmilla silmillään ja iskee heti, kun tilaisuus koittaa. Se kietoo uhrinsa verkkoonsa tuntematta sääliä tai armoa. Ei sen tarvitse tuntea sellaisia kevyen luokan tunteita, koska se itse on kaiken arvostelun yläpuolella. Tunteeton kone, joka murskaa uhrinsa säälimättä. ”Oikeus” ja ”viha” ovat sen polttoaineita.

Silti juuri julkisuus on kansanvallan ritari. Ilman sitä maailma olisi täynnä loputtomia, itseriittoisia ja jumia valtakoneistoja. Sen ovat saaneet tuntea nahoissaan pienet ja suuret diktaattorit. Tout empire périra.

Mutta filosofi Himasen ja kansanedustaja Kanervan ympärillä pyörivä julkisuus on läpeensä pahantahtoista ja kaunaista. Sen tarkoitus on varmaankin ”pyhä ja kunnioitettava”. Minusta se on pelkästään inhottavaa!

Tämän sanottuani jään miettimään ja tutkailemaan, miksi juuri nämä tapaukset saivat sappeni kiehumaan, kun palasin Nizzasta. Onhan maailma täynnä tuhansia kertoja suurempia ”skandaaleja”, joiden ympärillä julkisuus riehuu hillittömästi. Miksi juuri Himanen ja Kanerva tarttuivat verkkokalvolleni kirkkaasti välkehtivässä pakkasaamussa?

Löydän vain yhden - hataran ja alkeellisen, vain alustavan - selityksen.

He ovat kokoomuslaisia! Himasesta en tiedä varmasti, mutta Kanervasta olen varma.

Kaksinkertaisen ex-politrukin ajatuksissa julkinen keskustelu ”kestävän kasvun mallista” ja ”rakenteellisesta korruptiosta” kytkeytyy sosialidemokratian kriisiin, josta keskusteltiin eilen televisiossa ennen illan pääuutisia, suorassa lähetyksessä.

Suomessa, ehkä koko Euroopassakin ja miksi ei myös ”lännessä” ja ”idässä” poliittiset rakenteet ovat murroksessa. ”Vanhat puolueet” (tässä nimityksessä T. Soini on oikeassa) ovat kriisissä. Ainakin niiden ”ohjelmalliset tavoitteet” (sen tiedän omasta kokemuksestani) ovat kivettyneet yhdeksi, epämääräiseksi möykyksi, mistä kukaan ei saa selvää. Silti ne jatkavat toimintaansa kuin unessa. Ne kiertävät silmät ummessa kilpalatua, huudellen vähän väliä, että ”latua” tai ”havuja, perkele”, mutta siinä kaikki. Mikään ei tunnu muuttuva. Uskottavasti.

Ehkä politiikasta on tullut sirkustaidetta. (Nizzassa vieraili Venetsian kuuluisa eläinsirkus, jonka vetonauloina olivat albinotiikerit). Hyviä jonglöörejä ja pellejä on areena täynnä. Musiikki soi ja pillit kirkuvat. Parhaimmat pääsevät mukaan karnevaalikulkueeseen, joka kiertää vuositolkulla pitkin katuja. Ja kansa hurrrrraa!

Toivottavasti Pekka Himanen kestää. Toivottavasti hovi vapauttaa Ilkka Kanervan kaikista korruptiosyytteistä.

146. Aurevoire 130301

Tuntuupa jälleen hienolta palata kotiin, kun ymmärtää kaiken, mitä Lauttasaaren bussissa kuulee. Se tuli mieleen tänä aamuna, kun istuin Nizzan bussissa numero 10 ja vastapäätäni oli tummaihoinen nainen, joka puhui koko matkan kännykkäänsä enkä ymmärtänyt siitä sanaakaan. Ranskaa se varmaankin oli, mutta kieli lensi totaalisesti yli hilseeni. Tuntui, kuin en olisi oppinut mitään näiden 11 vuoden aikana, jolloin olen viettänyt alkuvuoden viikkoja (yleensä 5 kerrallaan) Ranskan Rivieralla.

Silti sanon näkemiin enkä hyvästi, kun huomenna nousemme Madamen kanssa Blue Ykköseen, joka suuntaa suoraan Helsinkiin. Kyllä täällä on ollut mukavaa olla ottamassa vastaan kevättä, joka saapuu Suomeen vasta parin kuukauden kuluttua.

Suunnitelmat Nizzan-novellisarjan jatkamisesta menivät pieleen. Ei syntynyt mitään.

Toiveita herätti kuitenkin ajatus ”kilpakirjoittamisesta”, josta päätettiin Madamen kanssa Le Grande Cafe de Lyonin terassilla, kun näimme kahden iäkkään rouvan kävelevän ohi käsikynkkää. He olivat samankokoisia, hentoja ranskataria. Molemmilla on eloisa, valkoinen tukka, toisella hillitty, punainen takki, toisella maantienvärinen. Mistä he tulivat? Mihin olivat matkalla? Mistä he keskustelivat, jos keskustelivat. Aikarajaksi asetettiin vappu. Silloin tarinoiden on oltava valmiina. Sovittiin, ettemme puhu aiheesta sanaakaan sitä ennen. Ei edes mahdollisesta otsakkeesta. Siitä kuitenkin päätettiin, että jutun tulee olla vähintään 1,5 konekirjoitusliuskan (fonttimääriä emme osanneet asettaa) pituinen, mutta ylärajaa ei ole.

Otettiin kuuma kaakao ja lasillinen calvadosia päätöksen vahvistamiseksi.

Syvällisempi Ranskan politiikan analyysikin jäi vain ajatukseksi, vaikka virikkeitä kimpoili esiin lähes joka päivä. Kateellisena ja melkeinpä masentuneena luin päivittäin Takkirautaa ja Kemppistä, tai J. Virolaista ja E. Tuomiojaa. Heiltä tulee tekstiä solkenaan. Keskusteluja ja kommentteja en ryhtynyt seuraamaan eikä mieleeni tullut missään vaiheessa, että voisin itsekin osallistua sellaiseen.

Yksi suuri teema jäi kuitenkin kaivertamaan.

Mikä on tämän päivän Ranskan suhde Afrikkaan?

Kirjoitin kyllä tässä blogissani aikaisemmin, että Afrikka on kuin verinen monttu Ranskan suussa. Väkisin, puuduttamatta repäisty hammas, jonka reunamilla levoton kieli pyörii tuskaisesti.

Kokosin aineistoa kahdesta teemasta: pieds noirs ja siihen liittyvästä d’Evian-des-Bainsin sopimuksesta sekä francophonien ”olympialaisista”, jotka järjestetään ensi syksynä Nizzassa. Mutta kirjoittamisen alkuun en päässyt. Teemat osoittautuivat liian suuriksi ja viisi viikkoa liian lyhyeksi ajaksi. Epäilemättä lähes herkeämättä paistaneella auringolla, punaviinillä ja karnevaaleilla oli jotakin vaikutusta asiaan.

Mutta eiväthän tällaiset teemat mihinkään katoa. Niitä voi kaikessa rauhassa kypsytellä myös kotona. Siellä ei tule kuitenkaan haetuksi joka aamu lähikioskilta Nice-Matinia, croisantteja eikä uunituoreita patonkeja.

Nizzaan asti eivät P. Himasen ja T. Soinin synnyttämät pikkuriikkiset aallot ole yltäneet, mutta kotona ne saattavat näyttää suuremmilta. Ehkä S. Niinistön ja J. Kataisen yhteistyöakselikin näyttää toisenlaiselta Helsingin kuin Nizzan horisontista katsottuna. Keskustan Sipiläkin saattaa olla kasvanut jonkin verran näiden viikkojen aika, vaikka hänen äänensä ei ole kantanut Välimerelle saakka.

Jätän Enkeltenlahden ihan hyvillä mielin. Aurevoire!