185. Esine? 130816

Viljo Vähänen kertoi saaneensa loppuun lähes vuoden kestäneen luku-urakkansa, kun hän oli päässyt sivulle 832 James Joycen Ulyssesissa, jonka lopussa on päiväys ”Trieste-Zürich-Pariisi 1914-1921”. Hän sanoi myös käyneensä Yliopiston kirjastossa tarkistamassa eräitä viimeisen luvun (Penelope) yksityiskohtia originaalitekstistä ja ajatteli joskus myöhemmin vertailla Pentti Saarikosken ja Leevi Lehdon käännöksiä.

”On se ihmeellinen teos. Tuskin olisin jaksanut loppuun saakka ilman Lehdon loistavaa opastusta. Hänen alaviitteensä veivät kyllä paljon aikaa, kun liitelin niiden johdosta monta kertaa edestakaisin ja selailin usein Raamattuakin, mutta kyllä se kannatti. En silti oikein uskalla suositella sitä sinulle enkä oikein muillekaan. Älä ainakaan aloita viimeisestä luvusta, vaikka se on jonkinlainen yhteenveto kaikesta. Sekoat ja väsyt varmasti siitä huolimatta, että sen rakenne on yksinkertainen. Luku alkaa ja loppuu samalla sanalla ”kyllä” eikä väliin mahdu kuin seitsemän virkettä, jotka on erotettu omiksi kappaleikseen. Se hämää, koska kaikki muu sisältö on kuin yhtä pötköä. Mutta kuitenkin siinä on kaikki kohdallaan. Siinä on kaikki. Mollyn monologissa tajunta virtaa uskomattomana ryöppynä …”

Olimme keskustelleet pitkään Odysseuksesta ja seuranneet Moskovan kisojen keihästä töllöstä sekä City Maratonia parvekkeeltani, kun Viljo sai päähänsä ehdottaa, että kokeilisin tässä blogissani joskus ”Joycen tekniikkaa” eli tajunnanvirtaa.

No. Mikäpä siinä. Tässä sitä. Alkajaisiksi.

(.) kun lentää korkealla pilvissä kilpaa tähtien kuun aurinkojen seassa pimeän energian kainalosta ei aina näe galaksien hymyä eikä ymmärrä kun capozziello väittää että kaikkein yleisintä universumissamme on tietämättömyys vaikka pinta olisi sileä kuin aavistus sillä arkipäivän todellisuus ruma punainen ryppyinen joskus kuollut joskus elävä aina läsnä istuu pöydänjalan juuressa jonne se laskettiin viippolaniken kanssa kun ei päästy concordiaan ja ilmaan olisi  muutoin jäänyt tunkion lemu kuten kimmotiilikaisen jälkeen survaisi talikollaan jyrkikataisen välifilosofiaa pimeässä pimeästä pimeään päätä eikä häntää pekkarisellakaan oli ollut ollutkaan pluskvamperfekti kaksinkerroin käpertynyt vanhan pellon ojassa ruostunut traktori ei kuullut mitään hyvää päivää tässä vain kirvesvartta kirkko tapuli alttari polvillaan kun lentää korkealla …

(..) ei tule mitään meni jo mentiin porukalla kaikki päin mäntyäkö onni vähän mukana väisti väistyi väsyi että aina muureja piikkiaitoja esteitä siirtokuntia tilkkutäkkejä erämaassa ja kolmen kirkon haudassa kaikki päällekkäin sylikkäin erillään yhdessä yksin itkumuuri taivaaseen sakka osama obama osuma mursi murisi purisiko väärä purema oikea poski käännä jos lyö löi löisi vaikka tahtoa riittää riittääkö riite pettää putoaa läpi toiseen maailmaan pois tästä täältä jos ei tule mitään …

(…) yhtäpötköäkuinlammaslaumasudenpelossaSuomenAmmattiliittojenKeskusjärjestölaurilylyToimihenkilökeskusjärjestömikkomäepääAkavasturefjäderElinkeinoelämänkeskusliittojyrkihäkämiesKunnallinentyömarkkinalaitosmarkkujalonenValtiontyömarkkinalaitosseijapetroKirkontyömarkkinalaitosvuokkopiekkalaköyhätsuutaukivainmurujahampaidenraoissavapausveljeystasaarvosuurentunkionallailtahämärtyyjayösapuumuttaeiuni … rauha?

(….) Rakkaus ja Viha toisiinsa kietoutuneina kuin pullapitkossa. Yhdessä on elettävä. Yhdessä on kuoltava. Kunnes kohtalon veitsi, Demokleen sisar, leikkaa poikki mistä sattuu, milloin sattuu. Välittämättä yöstä. Välittämättä päivästä. Eikä lentoon pääse. Ei. Koska nilkoissa historian pimeä paino. Tonneittain. Ranteissa kateus, naapuriviha. Veli veljeä vastaan. Sisar valkoinen kaukana kuin poutapilvi. Mutta lehdossa tuoksu, loputon, päättymätön. Toivo. Rakkaus. Usko. Ja vihasta jäljellä vain katoava varjo.  

(…..) Antaisitko kätesi, kämmenesi. Taide vai tiede. Elämänviiva haarautuu kuin vanha tammi, vaikka juuret ovat samassa mullassa. Verhon takana suuri salaisuus lepää kaikessa rauhassa. Odottaa. Tietää, että joskus. Että joskus ovi aukeaa ja he astuvat sisään saman kynnyksen yli. Käsi kädessä. Antaisitko kätesi, kämmenesi. Näethän, että huoneessamme on monta uutta kynnystä, monta uutta ikkunaa. Elämää on loputtomasti niidenkin takana.

Viljo Vähänen kuunteli pää hieman kallellaan. Vähän murheissaan. Että vain hopeaa tuli.

”Keihäs on vain esine. Ei ajatus”

184. Kauppamatkustaja 130811

”Minä varoitin jo keväällä 1948 Arthur Milleriä, ettei hän panisi Kauppamatkustajansa nimen jälkeen sanaa kuolema, mutta ei hän kuunnellut. Sanoi, että siitä menee terä pois ilman kuolemaa. Ei hän silloin maininnut sanallakaan Manhattan-projektia, vaikka kertoi kyllä myöhemmin tienneensä ydinaseen kehittämisestä. Se oli silloin, kun hän itse joutui Senaatin kuulusteluihin yhdessä Robert Oppenheimerin kanssa.”

Viljo Vähänen heitteli lonkalta muitakin nimiä, kuten Orson Wellesin ja Charlie Chaplinin, jotka olivat 1950-luvulla joutuneet Joe McCarthyn hysteeristen vainojen uhreiksi.

Hän selitti, että Kauppamatkustajassa kuolema oli välttämätön sen vuoksi, että se kertoisi lukijoille ja katsojille amerikkalaiseen yhteiskuntaan juurtuneista ihanteiden ja arjen realiteettien tuhoisasta sekamelskasta. ”Muutoin se jäisi vain pintasilaukseksi”, oli Arthur sanonut hänelle. ”On saatava syvyyttä ja selkeyttä, jotta ihmiset ymmärtäisivät sanomani. Kuolema antaa siihen syvyyttä. Arki tuo tunteet iholle. Jokaisen on voitava nähdä ja kokea, että Willy Lomanin kuolema, itsemurha, voi olla myös minun kohtaloni, minun elämäni, minun tulevaisuuteni. Elämme epävarmoja aikoja. Taivas voi romahtaa milloin tahansa”. Arthur oli miettinyt ja jatkanut. ”Niin se voi, vaikka uskon ja toivon pilarit näyttävät joskus ikuisilta. Kuolemattomilta.”

Olimme ajautuneet Viljon kanssa keskustelemaan Kauppamatkustajan kuolemasta sen jälkeen, kun se tuli (vuoden 1985 versiona) televisiosta perjantai-iltana. Molemmat olimme nähneet sen syksyllä 1999, kun Esko Salminen ja Kyllikki Forssell olivat pääosissa. Nyt heidän rooleissaan olivat Dustin Hoffman ja Kate Reid. Nuori John Malkovich loisti  Biffin roolissa.

Mutta jätimme roolisuoritukset syrjään. Niistä löytyy valtaisa määrä loistavia esimerkkejä sekä meiltä Suomesta että kaikkialta maailmassa. Menihän se aikoinaan Elia Kazanin ohjaamana Broadwayllakin 742 kertaa.

”Elia Kazan sai kyllä tuntea (aivan oikein) nahoissaan sen, että hän petti Arthurin ja työtovereittensa luottamuksen paljastaessaan verenhimoisille vääräuskoisten jahtaajille monta ”kommunistia”. Vielä siihen aikaakin noitavainojen henki eli vahvana Uudella Mantereella, jonne ne olivat rantautuneet eurooppalaisten uudisasukkaiden matkassa.”

- Aivan, sain pistetyksi väliin. - Kyllähän jenkit saavat kantaa nahoissaan muitakin eurooppalaisia syntejä kuin Salemin noitaoikeudenkäyntejä (vuodelta 1692). Orjakauppa ja intiaanien tuhoaminen käyvät siitä katkerina, todistusvoimaisina esimerkkeinä.

”Arthur kertoi myös omista kokemuksistaan, kun senaattori McCarthy oli käynyt hänen kimppuunsa. Hän sanoi iskeneensä senaatin kuulusteluissa kunnolla kuonoon. Hän kieltäytyi paljastamasta kommunistisia työtovereitaan ja sai siitä tietysti vainoajiensa vihat niskaansa. Mutta, hän selitti, kun minä kieltäydyin kuulusteluissa ilmiantajan roolista, vetosin Amerikan kansalaisen vapauteen. Minä en tunne sitä omakseni, ellei minulla ole oikeutta olla paljastamatta niitä ystäviäni, jotka ovat joutuneet epäoikeudenmukaisen ja epäinhimillisen vainoamisen kohteiksi”.

- Ajatteletko, että Snowdenkin voisi joutua samanlaisen vainon kohteeksi, jos hän antautuisi amerikkalaisen oikeuslaitoksen käsittelyyn?

Viljo Vähänen mietti pitkään.

”Sellainen vaara on mielestäni olemassa, jos esimerkkiä haetaan Kauppamatkustajan kirjoittajan kohtalosta.”

Näin olimme ajautumassa viattomalta kulttuurin näyttämöltä politiikan vaarallisiin kulisseihin.

Siinä oli tietysti vain yksi ongelma. Viljo Vähäsen uskottavuus.

Oliko Viljo todella tavannut maailmankuulun, amerikkalaisen kirjailijan, Arthur Millerin? Missä olosuhteissa? milloin. Tiesikö hänen kirjailijaystävänsä todellakin jotakin huippusalaisista ydintutkimuslaboratorioista. Olisiko tämä, taiteilija ja humanisti, voinut tajuta, kuinka suuressa vaarassa koko maailma ja kaikki elämä maapallolla oli, vaikka sota Euroopassa oli jo saatu päätökseen ja Hitler oli kukistettu?  Voisiko Viljo siis nyt esittää mitään uskottavaa näyttöä siitä, että tietovuotaja Snowden olisi paljastanut jotakin sellaista, jonka varassa koko ihmiskunta olisi jälleen kerran matkalla kohti suurta sotaa?

En tiedä vastausta.

Minulle Viljo Vähänen on edelleen arvoitus (ks. 2. Viljo Vähäsen ensimmäinen kuolema 110216 ja 3. Viljo Vähäsen uusi elämä 110220). Kun Viljo on määritelmän mukaan ”kertaalleen kuollut, määrämittainen mies” ja hänellä on sen vuoksi ”oikeus liikkua vapaasti rajojen yli, elämän ja kuoleman, materian ja hengen välimaastossa, jos hän niin haluaa tai pysyä kummassa tahansa niin kauan kuin hyvältä tuntuu”, en voi tietää, onko hän tavannut Kauppamatkustajan kirjoittajan vai ei.

Se on mahdollista.

Jos hän olisi tavannut Arthur Millerin, hän tuntisi varmaankin myös Marilyn Monroen, mutta siitä hän ei ole muistanut kertoa koskaan sanallakaan, mitä ihmettelen.

Täytyypä kysyä seuraavan kerran, kun tapaamme taas Pataässässä.

183. Siat 130808

Sikafarmari Erik Stegink keksi ostaa naapuriltaan keltaisen vesiliukumäen ja lahjoittaa sen omille suojateilleen. Silloin ajattelin, ettei mikään ole niin fiksu kuin ihminen, paitsi saksalainen insinööri, ja muistin heti, että se on aika ilkeästi sanottu entisistä aseveljistä eikä se tässä tapauksessa osunut edes kohdalleen. Erik S. on hollantilainen.

Kuvista päätellen sioilla oli hauskaa. Ylittiväthän ne kirkkaasti kansainvälisen uutiskynnyksen.

Viljo Vähästäkin se huvitti.

”Yes. Hauska temppu. Ne laskettelivat suoraan mutalampeen. Surutta. Ääninauhaa olisi ollut kiva kuunnella …

- Kyllä. Kyllä. Mutta minulle tuli mieleen aivan toinen asia …

Jouduin kyllä hetken miettimään, voisinko sanoa sen ääneen edes Viljolle, jonka huumorintajua minun ei tarvinnut epäillä.

Olimme tavanomaisella aamulenkillämme ja lähestyimme jo Ryssänkärkeä. Yöllä oli satanut. Ilma oli raikas. Sikalan hajut eivät oikein sopineet siihen, eivätkä siat yleensäkään. Vaikka ei sen puoleen. Olin minä pikkupoikana, heti sodan jälkeen, sikoihin tottunut. Meilläkin oli kotona sellainen. Joulukinkuksi sitä kasvatettiin. Mutta ei meitä päästetty paikalle, kun teurastaja tuli. Sen sijaan me käytiin kyllä monta kertaa katsomassa Mannilan sikoja ja juostiin henkemme edestä niitä karkuun tarhan poikki. Liejussa tietenkin. Se oli urheilua. Kiellettyä tietysti. Eikä me yhtään ajateltu, mitä siat siitä tykkäsivät. Joskus ne vähän villiintyivät.

- Jeesus ajoi gadaralaisten sikalauman jyrkännettä alas järveen ja ne kaikki hukkuivat (Matt.8.28-34).

”Ja etäällä heistä kävi suuri sikalauma laitumela. Niin riivaajahenget pyysivät häntä anoen: Jos ajat meidät pois, niin lähetä meidät sikalaumaan. Ja hän sanoi niille. Menkää. Silloin ne lähtivät heistä ja menivät sikoihin. Ja katso, koko lauma syöksyi jyrkännettä alas ja hukkui veteen.”

 ”Jaha. Taas noita raamatuntarinoita. Vähän kaukaa haettu tällä kertaa. Ei niillä ollut keltaista liukumäkeä …”

- No ei varmasti ollut! Eivät ne tienneet tuohon aikaan muovista mitään. Mutta sikoihin tuo tarina on lyönyt lähtemättömän leiman. Eikä seirtoa, vaikka ne laskettelisivat taivaansinisessä kourussa ja peseytyisivät tuhat kertaa mustassa liejussa …

Emme jatkaneet sikatarinaa montakaan askelta pitemmälle. Tarinat ovat tarinoita. Ei Raamattukaan niiden muistoa kirkasta, jos ei himmennäkään. Ajatusleikit, assosiaatiot, eivät vain aina tahdo pysyä karsinoissaan.

”Totta. Totta. Mutta massiiviset rasvakudokset Kluuvikadulla ovat tätä päivää. En tahtonut uskoa tämänaamuista uutista. Että pelkästään Kluuvikadun alla olevista viemäreistä tyhjennetään joka kuukausi lähes viisikymmentä kuutiota rasvaa, ja että Lontoosta löydettiin eilen ihravuori, joka painoi 15 tonnia. Kuinkahan monta riivattua sielua siihenkin oli kertynyt!”

Vaikka mereltä tuuli jo raikkaasti, keskustelumme näytti jysähtäneen pahaan hajuun.

Käytännön miehenä Viljo tarttui heti ihravuoreen ja muistutti, että nykytekniikalla biojätteet osataan muuntaa käyttökelpoiseksi energiaksi ja että sioista voi tulla uuden energiatuotannon symboleja, vaikka viemäreiden ihravuorissa on varmasti paljon muutakin kuin läskiä.

”Sikaenergia voisi olla hyvä iskulause …”

- Tuskinpa vain. Siihen liittyisi liian paljon vaaroja ja markkinahäiriöitä. Se voisi sotkea sikateollisuutta pahan kerran. Joillekinhan sika edustaa edelleen pahaa ja pahuutta. He eivät voi hyödyntää sianlihaa millään tavalla. Joulun kinkkumarkkinatkin voisivat mennä sekaisin, jos mieliin iskostuisi ajatus, että Kluuvikadun ihramöykyt ovat sikaperäisiä.

”Se on totta. Ravintomarkkinat ovat herkkiä pahoille huhuille. Hyviä ja kauniita ajatuksia sopii kyllä kehitellä ja levittää, mutta ei rumia tai pahanhajuisia. Muistanet hyvin, mitä kissanraadot tekivät margariiniteollisuudelle. Valiohan meinasi tukehtua siihen skandaaliin.”

Olimme jo kääntyneet takaisin Kasinonrannan suuntaan. Aurinkokin alkoi pilkistää pilvien raosta.

”Uusimmat tiedon mukaan rikkaiden ja köyhien kehoissa on eri myrkyt” (Kansan Uutiset: ”Brittitutkimus osoittaa, että rikkaidenkaan kehot eivät säästy myrkyllisiltä kemikaaleilta, 8.8.2013).”

”Tämä on mielenkiintoista.”

Varakkaihin keskittyvät myrkyt ovat peräisin muun muassa kaloista, äyriäisistä, hammaspaikoista ja itse kasvatetuista kasviksista. Kalat ja paikat sisältävät elohopeaa, kotikasvikset ja -hedelmät puolestaan talliumia. Lisäksi korkeammassa sosioekonomisessa asemassa altistutaan toimistoilman sisältämille perfluoratuille yhdisteille.

Köyhien kehoista löytyvät haitalliset kemikaalit ovat peräisin ilmasta, juomavedestä, ruokavaliosta, koruista ja erityisesti tupakoinnista. Teollinen työympäristö altistaa lyijylle, ja matalatuloisten epäterveellinen ruokavalio on yhteydessä kadmiumille altistumiseen.

”Aika tärkeä havainto, vaikka ei se meidän sikateemaamme juurikaan liity. Voidaan kyllä jokseenkin huoletta unohtaa ajatus, että sioissa asuisi jokin riivaajahenki, mutta kyllähän erilaiset ympäristömyrkyt voivat niihinkin kulkeutua.”

- YES. Mielikuvat liikkuvat herkästi yli luonnollisten rajojen. Ne iskostuvat ja imeytyvät hyvinkin yllättävästi. Ajattelen vain Tommi Toijan 8 metriä korkeaa ja 7,5 tonnia painavaa betoniveistosta BadBadBoy Örebrossa. Eihän kukaan pissaavasta pikku pojasta ole ennenkään suuttunut. Huvittuneinahan niitä patsaita on katseltu eri puolilla Eurooppaa. Mutta kun Toijan PahaPahaPoika pissaa suoraan järveen, se meni yli äyräiden. Ei uimaveteen saa pissata!

”Näinhän se on. Eivät keltaisessa muoviputkessa laskettelevat hollantilaiset siat sikojen mainetta pilaa. Päinvastoin. Saattavat jopa lisätä myyntilukuja. Mutta auta armias, jos siat olisi päästetty pissamaan maitotölkkeihin …”

182. Suuresta tietämättömyydestä 130805

”Olisi viisasta hyväksyä suuri tietämättömyytemme ilmaston tulevasta kehityksestä ja varautua avoimesti kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin.” (Antero Järvinen, Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologinen asema).

Paperihesari ei ole enää kolmeen vuoteen kuulunut aamulukemisiini, kuten eivät myöskään muut päivä- tai iltapäivälehdet. Olen netisti. Luen lehdet vain verkosta. Ja se on tuntunut hyvältä. Riittävältä.

Arvaan, että se kismittää paperilehtien kustantajia. Heidän näkökulmastaan olen viheliäinen vapaamatkustaja ellen peräti varas.

Viikonvaihteessa tein kuitenkin poikkeuksen. Kun olin signeerannut Pronssijoen, päätin suoda itselleni kylmän Guinnessin Piratin helteisellä terassilla.

Sitä varten kävin ostamassa R-kioskilta Hesarin sunnuntainumeron ajatellen, että saisin lueskella sen kaikessa rauhassa.

Erehdyin. Terassilla oli täysi meno päällä. Kalja virtasi. Nousuhumalainen väki sorisi ja sönkötti. Joku soitti kitaraa ja yksi pöydällinen hoilasi mukana. Keski-ikäinen naikkonen kiersi pöydästä pöytään ja vilautteli punaisen t-paitansa alta paljaita tissejään. Kukaan ei ollut moksiskaan. Ehkä se kuuluin sunnuntaipäivän rutiineihin, talon tapoihin.

Löysin kuitenkin pöydännurkan itselleni. Tilaa oli sen verran, että saatoin aukaista Hesarin ja levittää sen eteeni. Silloin ymmärsin konkreettisesti, kuinka hyvä tabloidi on vanhaan verrattuna. Sehän tuntui ihan luettavan kokoiselta. Tiukka linjani paperihesarin suhteen sai pienen kolhaisun. Ehkä pitäisi tilata ainakin sunnuntainumero.

Siihen oli toinenkin syy.

Uutisethan löytyvät mukavasti netistä. Samat stoorit ilmestyvät kaikissa yhtä aikaa, vaikka lööpeistä käydään tietysti kovaa kilpailua. Mutta mielipiteet (pääkirjoitukset, kolumnit, blogit, yleisönosastot ja kuolinilmoitukset) ovat erilaisia. Niiden kirjo on merkittävä. Niistä löytyy myös helmiä, jotka näkyvät joskus myös netistä, mutta usein vain välähdyksinä tai varjoina. Onneksi kaikkia niitä ei ole vielä suljettu maksuverkon taakse.

Piratin hilpeällä terassilla silmiini osui (alussa siteeraamani) tiedemiehen viisas lausahdus.  

Sellaista kuule nykyisessä besserwisserien tietoyhteiskunnassa aika harvoin.

Että pitäisi hyväksyä tietämättömyys, ja vieläpä sen suuressa muodossa. Eli se, että emme tiedä yhtään mitään!

Sitä ei tietenkään pidä ottaa kirjaimellisesti. Tottahan me jotakin tiedämme. Joku enemmän, toinen vähemmän. Jokaisella on ikioma tiedonpiirinsä. Jotkut puolustavat sitä henkeen ja vereen. Toiset antavat kaiken virrata läpi. Ei sillä ole kovin suurta merkitystä.

Eihän tieto mihinkään häviä. Siinä suhteessa se on kuin materia tai energia. Se on. Se elää. Se muuttuu. Se virtaa. Se odottaa kaiken aikaa löytäjäänsä. Se ei kadehdi mitään. Se ei suutu mistään.

Tieto ei ole niin pieni ja ahdas kuin ihminen. Se on suuri ja avara.

Juuri tämän seikan professori Antero Järvinen sanoo (omalta tieteenalaltaan) niin kauniisti. ”On varauduttava kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin.”

Se on viisaasti sanottu.

Suuri tietämättömyys on kuitenkin politiikassa kirosana. Sitä ei sallita. Sen varaan ei voi rakentaa mitään. Silti tietty vaatimattomuus olisi joskus paikallaan.

Joku on yrittänyt pukea sen muotoon varma vakaumukseni lienee, mutta eihän sillä erilaisten uskontunnustusten maailmassa kovin pitkälle pötkitä.

Minä sen sijaan pötkin kahden Guinnessin jälkeen kotiparvekkeelleni ja aloin tutkiskella tarkemmin paperihesariani.

Varmaankin saatan vielä joskus harkita sunnuntainumeron tilaamista. Ehkä.

Terassivierailustani jäi kuitenkin mieleeni aivan toinen asia: tissejään esitellyt naikkonen istahti kuuntelemaan kitaristia jotenkin poissaolevan näköisenä. Saattoipa hakea itselleen uuden tuopin. Tai sitten ei.

Tulevaisuudestahan kukaan ei tiedä varmuudella mitään. En ainakaan minä.