200. Teekutsujen vararikko

Kun Vihreät valitsivat eilen Pikku Parlamentissa ex-presidentti-kandidaatti  Pekka Haaviston omistajaohjausministerikandidaatiksi ja kun tasavallan presidentti nimittää hänet uudeksi ministeriksi pääministerin ehdotuksen mukaisesti, katsoin ihan huvikseni, kuinka suuri Yhdysvaltojen velka oli sillä hetkellä, kun kansanedustaja Haavisto näki eduskuntaryhmänsä puheenjohtajan Oras Tynkkysen nuijan pamahtavan pöytään päätöksen merkiksi. Eihän sillä luvulla ole tietenkään mitään tekemistä Suomen ministerivalintojen tai omistajaohjauksen kanssa, mutta tulipahan vain jostakin syystä mieleeni.

Tarkan luvun löysin Vesa Höjerin opastuksella Googlesta (mistäpä muualtakaan) osoitteesta http://www.treasurydirect.gov/NP/BPDLogin? etc. merkkijono oli pitkä kuin nälkävuosi, mutta niin oli velkasummakin: 16 214 358 823 745 dollaria ja 30 senttiä. Ja tänään se on kuulemma vielä pitempi. Kasvu on reipasta, mutta tuskinpa kovin iloista ja toivottavaa.

Vaikka lukua on lähes mahdotonta lausua ääneen (etenkin jos se pitäisi sanoa järjestyslukuna), ymmärsin, että maailman johtava tiedon, taidon ja talouden jättiläinen on vararikon partaalla.

Sen täytyy olla.

United States of America on konkurssikypsä!

Suomalaisittain se (valtio) ei olisi kuitenkaan konkurssikelpoinen, vaikka se olisi korviaan myöten veloissa tai aivan umpsukkelissa.

En jaksanut kaivaa esille, mitä tästä asiasta sanotaan USA:n perustuslaissa vai sanotaanko siitä mitään.

Velkojat alkavat varmasti jo hermostua ja kysellä saataviensa perään. He tietävät olevansa moraalisesti niskan päällä. Konkurssihan tähtää velallisen varallisuuden likvidointiin ja siitä saatujen rahojen jakamiseen velkojille.

Sen ymmärtävät kyllä molemmat osapuolet. Velkojat ja velallinen.

Herra Google sanoo tämänkin asian selvällä suomenkielellä: ”Konkurssiin asettamisen edellytyksenä on se, että velallinen on joko maksukyvytön tai, eräissä tapauksissa, ylivelkainen. Maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan sitä, ettei velallinen kykene suorittamaan velkojaan sitä mukaa, kun ne erääntyvät maksettaviksi. Ylivelkaisuudella tarkoitetaan sitä, että velat ylittävät varat.”

Paitsi teekutsuilla! Niillähän pelataan omilla säännöillä.

Näyttää vahvasti siltä, että Amerikan Yhdysvalloissa käydään edelleenkin presidentinvaalitaistelua teekutsujen säännöillä. Silloinhan ei tähtitieteellisilläkään numerosarjoilla ole mitään merkitystä. Ne hautautuvat kiehuvaan sappeen. Ne kuolevat vanhoihin lupauksiin. Ne tukehtuvat happamaan vihanvaahtoon. Ne sallivat nälkäisten susien ulvoa öisin ja jolkutella päivisin pitkin maita ja mantuja.

Eikö Dingo Unchained ole opettanut teekutsujen järjestäjille mitään siitä, mihin mieletön kostonkierre voi johtaa!

Henkinen vararikko on paljon syvempi kuin neljäntoistatuhannenmiljardin dollarin velkakuoppa.

199. Vihreän rauhan maa 131011

Viljo Vähästä sapetti, kun istuttiin perjantaina ennen puolta päivää Pataässässä odottamassa Heidi Hautalan tiedotustilaisuutta. Viljo oli muuttunut melkein vihreäksi.

- No, mikä nyt on? Oletko mustasukkainen vai kateellinen? Jo vanhat kreikkalaiset tiesivät, että ihmisen sappi kiehuu, jos nuo vaivat täyttävät mielenmaiseman. Heidihän puhuu asiaa … siis omaa asiaansa. Vihreä puhu vihreitä. Punainen punaisia. Sininen sinisiä …

”Joo, joo. Ja musta mustia … kyllä minä Heidin tunnen. Minua vain sapettaa niin helvetisti se, että asiat taas kerran sotketaan. Puurot ja vellit menevät sekaisin … ja se on aika kauniisti sanottu … likaviemäristä löytyisi parempi väri  … paska juttu …

Tauko. YLEn uutiset.

Kehitysministeri Heidi Hautala (vihr.) eroaa tehtävästään. Hautala ottaa vastuun valtionyhtiö Arctia Shippingin tekemän rikosilmoituksen poisvetämisestä. Hän katsoo, ettei voi tästä syystä jatkaa tehtävässään. Puolueen puheenjohtaja Ville Niinistö sanoi ymmärtävänsä Hautalan tekemät johtopäätökset. Hänen mukaansa puolue valitsee uuden ministerin ensi viikolla.

- Se on nyt sillä siisti, sain sanotuksi, kun uutiset katkaisivat Viljon purkauksen. – Ei siinä tainnut olla muuta vaihtoehtoa. Moni oli jo ehtinyt vaatia ministerin eroa. Nyt hän otti poliittisen vastuun… ja se on hyvä asia.

”Oukei. Poliittinen vastuu on selvä juttu. Heidi teki ainoan oikean ratkaisun. Mutta ei tämä mikään siisti juttu ollut. Eikä keskustelu tähän pääty. Kyllä minun sappeni edelleen kiehuu. Greenpeace-keskustelun on pakko jatkua, jotta ymmärrettäisiin, kuinka suuresta asiasta tässä oikeastaan on kysymys. Yksi suomalainen ministeri on vain pikkuriikkinen nappula tässä pelissä. Meidän leikkikentällämme se näyttää härkäseltä, mutta maailman mittakaavassa se on vain kärpänen. Heidi Hautala unohtuu, mutta vihreän rauhan maa ei unohdu … se ei saa unohtua.”

Viljo Vähäsen hengitys alkoi jo hieman tasaantua. Kiukku hellitti. Vihreä sappikin rauhoittui, ja päästiin keskustelemaan siitä, kuinka mielikuva vihreästä sapesta on kulkeutunut moneen kieleen ja kulttuuriin. Sen juuret löytyvän antiikin Kreikasta, mutta kyllä se tänäkin päivänä on vielä voimissaan.

Jokamiehen sanakirjastaan Viljo löysi hetkessä tiedon sapen todellisesta olemuksesta ja tehtävästä.

Sappi on kellanruskea, tahmea ja kitkeränmakuinen ruoansulatukseen liittyvä neste. Sitä muodostuu maksassa. Vuorokaudessa maksasta erittyy 0,5–1 litraa sappea. Ohutsuolen verenkiertoon erittämä sekretiini-hormoni sekä itse sappisuolat lisäävät sapen eritystä. Sapen tehtävänä on hajottaa rasvat pieniksi pisaroiksi, jotta ruoansulatusentsyymit pääsevät vaikuttamaan niihin. Sappi keräytyy sappitiehyitä pitkin sappirakkoon, missä se väkevöityy 4–10 kertaiseksi. Sappirakko tyhjentyy puolestaan sapenjohtimesta pohjukaissuoleen ison pohjukaissuolinystyn kohdalle. 
(Hiltunen, Holmberg, Jyväsjärvi, Kaikkonen, Lindblom-Ylänne, Nienstedt, Wähälä: Galenos - Johdanto lääketieteen opintoihin, s. 389-391. Helsinki: WSOYpro, 2010)

”Mutta olennaista tässä Heidi Hautalan jupakassa on se, että vihreä ministeri puhui omasta asiastaan eli ”vihreästä rauhasta”, vaikka oli kahlehdittu sateenkaarihallituksessa väärään karsinaan. Hän astui (todennäköisesti täysin tietoisesti) elinkeinoelämän herkille varpaille ja sai kuraisen kalossinkuvan p**seeseenä. Suutari pysyköön lestissään! Omistajaohjauksesta vastaava ministeri ei saa puhua vihreitä. Pitää puhua sinistä, punaista tai mustaa, mutta ei hitossa vihreetä …”

Viljon sappi ei ollut vielä tyystin rauhoittunut.

”Greenpeace ei ole mikään ompeluseura. Ehkä sitä ei voi pitää myöskään tavallisena kansalaisjärjestönä (kuten jotakin potkupalloseuraa tai sydänliittoa), eikä se ole varsinainen etujärjestökään saatikka poliittinen puolue. Se on aidossa kantilaisessa hengessä das Ding an sich tai kuten latinistit sanovat per se. Se on ”kohde itsessään” tai ”olio sinänsä”. Painostusjärjestö se kyllä on. Sillä on myös yleinen konsultatiivinen asema Yhdistyneiden kansakuntien talous- ja sosiaalineuvostossa.”

- Aivan. Mutta eihän se nyt voi mitä tahansa tehdä, vaikka tavoitteet ja päämäärät olisivat kuinka yleviä tahansa. Kyllähän YK:n yleiset moraalisäännöt sitäkin sitovat eikä se voi myöskään ryhtyä toimenpiteisiin, jotka kansainvälinen oikeus nimenomaisesti kieltää, kuten esimerkiksi merirosvouteen …

”Se merirosvojuttu juttu meni nyt kyllä vähän yläkanttiin, jos sitä verrataan esimerkiksi Afrikan sarven merimaisemien tapahtumiin, joita suomalainenkin sota-alus oli valvomassa. Ei olisi ollut kylläkään ensimmäinen kerta, kun rauhanomaiseksi tarkoitettu mielenosoitus kääntyy mielettömäksi väkivallaksi. Onneksi niin ei käynyt tässä tapauksessa. Mutta olen kyllä taipuvainen ymmärtämään Venäjän reaktion. Heille se oli arvovaltakysymys. Uuden maan uusi näytön paikka. Kyllähän se suomalaistyttökin hyvin tiesi, mihin oli ryhtymässä ja mitä siitä seuraisi. Kipurahoja joutuu jokainen aktivisti aina silloin tällöin maksamaan. Mutta sekään ei tässä ole niin olennaista kuin se perimmäinen tarkoitus, johon Greenpeace pyrkii. Koko hommahan lähti liikkeelle ydinkokeiden ja valaanpyynnin vastustamisesta ja on sittemmin laajentunut moniin maailmanlaajuisiin ympäristökysymyksiin. Maailma on täynnä kuuroja korvia, sokeita silmiä ja mykkiä suita, kun aletaan puhua rahasta ja omaisuuksista. Taloudellisista eduista. Ja mahdollisimman suurista voitoista. Ahneudesta. Ylimielisyydestä. Ei sen ryskeen yli vieno huiluääni kuuluu. On käytettävä pasuunoita ja rumpuja. Sitähän Heidi Hautalakin oli tässä sanomassa. Ehkä eropäätöskin on laskettava vakavaksi puheenvuoroksi tässä asiassa.”

Vihreän rauhan maassa on kovin vähän hiljaisia ja turvallisia polkuja.

198. Mikä aaltola? 131008

On tunnettua, kuinka yksi kirjain voi muuttaa kaiken. Sana voi kadottaa merkityksensä tai löytää uuden sisällön, kun vain yksi kirjain muuttuu. Ilmeisesti näin voi tapahtua kaikissa kielissä olipa niiden äänneasu tai kirjainten muoto mikä tahansa.

Näin tapahtui, kun aloin kirjoittaa toista perättäistä postaustani kansainvälisestä politiikasta ja kun katseeni osui toistamiseen Ulkopoliittisen instituutin tutkijaan. Molemmilla kerroilla kohde löytyi Hesarin Vieraskynä-palstalta.

Se viittaa (tosin hyvin rajallisesti) siihen, että valtavaksi paisuneessa mediavirrassa Helsingin Sanomat on säilyttänyt johtavan roolinsa ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla.

Itse asiassa tapahtui niin, että edellisellä kerralla (ks. 197. Kuin kissa kuumaa puuroa 131003) kirjoitin jo valmiiksi tekstin, jonka aioin tarjota Hesarille, mutta sähläsin tietokoneeni kanssa niin pahasti, että teksti katosi taivaan tuuliin enkä löytänyt sitä mistään ja päätin sen vuoksi ottaa sen (hieman toisessa muodossa) turvallisesti omaan blogiini.

Tällä kertaa unohdan Vieraskynän, mutta kommentoin UPI:n ohjelmajohtaja Mika Aaltolan kirjoitusta Nato-jäsenyys ei poistaisi Venäjän uhkaa, joka julkaistiin 7.10.2013 samaisella palstalla.

Tässä luettelo kirjoittajan ”asiantuntemuksesta”: “Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikka, kansainvälinen järjestelmä, globaalihallinta, suurvaltasuhteet, Suomen ulkopolitiikka, turvallisuuskäsitteen muutos, kyberturvallisuus, uskontojen rooli, poliittinen väkivalta, humanitarismi, katastrofipolitiikka, pandemiauhat”.

Vakuuttavaa!

Mutta kirjoittajan tunnen vain kuvaruudusta ja erilaisista teksteistä, vaikka saattaisimme olla jopa kollegoja, jos olisin nyt parikymmentä vuotta nuorempi.

Sanaleikki - mikä aaltola? – ei ole aivan sattumanvarainen.

Se vie omat ajatukseni ensinnäkin sodan jälkeisiin vuosiin (tarkalleen kesään 1947), jolloin isäni löysi perheellemme kesämökin Jyväskylän maalaiskunnan Vesangan kylästä. Mökin nimi oli Aaltola. Aivan samassa muodossa kuin UPI:n ohjelmajohtajan sukunimi.

Mutta siihen aikaulottuvuuden assosiaatiot sitten loppuvatkin.

Sen sijaan toinen kirjainmuunnos (Mikä/Mika) vie suoraan Vieraskynän sisällölliseen ytimeen.

Mitä ohjelmajohtaja Mika Aaltola sanoo Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kipeimmästä ongelmasta: pitäisikö liittyä Natoon vai pysytellä sen ulkopuolella? Mikä mies valtiotieteen tohtori, dosentti Mika Aaltola on antamaan ohjeita Suomen ulkopolitiikan johdolle ja lausumaan käsityksiään suorissa ja nauhoitetuissa televisio-ohjelmissa? Mistä näin mahtava mediavalta?

Nykyäänhän hänen sanallaan on paljon suurempi painoarvo kuin silloin, kun UPI oli vain ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kiinnostunut yhdistys. Nyt se on eduskunnan alainen tutkimuslaitos.

Katsotaanpa tarkemmin, mitä Mika Aaltola sanoo Vieraskynässään.

Aluksi hän opettaa ensinnäkin, että vakaa ja selkeä rooli Naton jäsenenä vaatii vuosikymmenien aikana muodostuneen maailmanpoliittisen aseman. Sen perusteella tällaiset maat saavat vapautta suhteessa Yhdysvaltojen globaaleihin intresseihin.

Ahaa!

Tällaista vapautta kirjoittaja ei ole kuitenkaan suoranaisesti suosittelemassa Suomelle. Sen sijaan  mahdollista Nato-Suomea kannattaa verrata puolustusliiton tuoreempiin keski- ja itäeurooppalaisiin jäseniin.

Aivan.

Mikä Aaltola ei käytä Natosta sen todellista nimitystä sotilasliittoa, koska hänen mukaansa Nato-jäsenyyden luonne on moninaistunut globaalien uhkien muutoksen ja teknologisen kehityksen myötä.

Varmaankin.

Tämän hän sanoo sellaisella, dosentuurin tuomalla varmuudella, ettei kenelläkään pitäisi olla siihen nokan koputtamista. Nato on muuttunut luonteeltaan sotilasliitosta tavalliseksi kuolevaiseksi ellei peräti pehmeäksi kansalaisjärjestöksi!

Juuri tähän Nato on omassa propagandassaan pyrkinyt heti sen jälkeen, kun kylmän sodan päättyminen romutti globaaleihin uhkiin perustuneen, kaksinapaisen turvallisuusjärjestelmän.

Onko ohjelmajohtaja Mika Aaltola ja samalla koko Ulkopoliittinen instituutti vajonnut Nato-propagandan aaltoihin?

Tuskinpa sentään.

Seuraa Vieraskynän kirjoittajan toinen opetus.

Oikein harkittuna Natosta voi olla hyötyä monissa pulmatilanteissa, jos ymmärretään, että se onkin huoltovarmuusorganisaatio.

Jos Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustuisi pragmaattiseen harkintaan, nähtäisiin, että Nato ei tarjoa Suomelle ratkaisua perinteiseen uhkakuvaan vaan välineen muuttuvassa ja moninaistuvassa pohjoiseurooppalaisessa geopolitiikassa.

Ja mikä tärkeintä. Suomesta ei tulisi Baltian maa.

Sen naulan luulisi vetävän kovimpaankin Nato-vastaiseen kalloon!

Mutta ohjelmajohtaja Mika Aaltola ei jätä mitään sattuman varaan, vaan tarjoaa vielä kolmannenkin opetuksen.

Nato-jäsenyyttä ei tulisi tarkastella latautuneen ideologisena tai pelkästään teknisenä kysymyksenä, vaan sen arvo riippuu kansainvälispoliittisista realiteeteista.

Voisiko sen selkeämmin sanoa!

Kun Suomi harkitsee oikein, se pystyy arvioimaan maalle merkittäviä tulevaisuuden uhkia, jolloin se kehittää itselleen taidon vaikuttaa kantoihin Washingtonissa ja Moskovassa.

Ugh! Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja on puhunut!

Todellinen oivallus löytyy myös tekstistä: Venäjä on hyvässä ja pahassa Yhdysvalloille tärkeämpi toimija kuin Suomi.

Tämänkin voisi ottaa jonkinlaisena opetuksena ellei se olisi yleisesti tunnettu, kulunut totuus eli truismi.

Kokonaisuudessaankin UPI:n Globaali turvallisuus-tutkimusohjelman johtajan puheenvuoro jää leijumaan Vesanka-järven utuiseen aamu-usvaan, vaikka siinä on kyllä pari ihan tärkeääkin, konkreettista havaintoa.

Yksi niistä on se, että Puolan ja Tsekin (ehkäpä kaikkien Visegrad-maidenkin) turvallisuuspolitiikan peruslogiikka on siinä, että ne näkevät yhdysvaltalaisten joukkojen läsnäolon omalla maaperällään takaavan luotettavammin niiden oman turvallisuuden kuin kuuluisa viides artikla.

Tällainen havainto Natoplus-strategiasta vaikutta aivan aidolta.

Toinen järkeenkäyvä havainto on varovainen askel kriittisen geopoliittisen arvion suuntaan.

Jos Suomi (siis) liittyy Natoon ratkaistakseen Venäjän aiheuttaman sotilaallisen turvattomuuden, kasvaa paine tukea mahdollisimman laajasti Yhdysvaltojen politiikkaa.

Tässä lauseessa sanat mahdollisimman laajasti ovat tosi tärkeitä. Nehän tarkoittaisivat käytännössä kaikkia keskeisiä Yhdysvaltojen sotilaallisia operaatioita missä tahansa maapallon kolkassa.

Tällaista liittoutumista Vieraskynän kirjoittaja ei ole suosittelemassa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan johdolle eikä edes television katsojille.

Sen sijaan ohjelmajohtajan varoittava sormi nousee pystyyn tärkeässä yksityiskohdassa: Globaalin kriittisen infrastruktuurin turvaaminen on Suomelle elinehto. Yksi Suomea koskeva vakava uhkakuva on Itämeren merenkulun estyminen. Se saattaisi voimistua myös perinteisemmäksi konfliktiksi.

Mutta miksi tässäkin kohdin sanominen jätetään häveliäästi puolitiehen. Kyllä UPI:n ohjelmajohtajalla luulisi olevan värkeissä varaa pohtia avoimesti, mitä tapahtuisi, jos Natomaat Tanska, Norja ja Saksa päättäisivät sulkea kapeat Tanskan salmet ja estää sillä tavalla Venäjän merivoimien pääsyn Kronstadtin ja Kaliningradin sotilastukikohdista Atlantille.

Mitä silloin tapahtuisi syvällä Itämeren aalloissa kulkevalle Nord Streamille?

Ehkäpä mikä aaltola? analyysi voisi vähitellen johtaa UPI:nkin tutkijoita pohtimaan Nato-jäsenyyden todellisia vaaroja Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Uhkatekijöiden toistamisen ei luulisi olevan haitaksi kenellekään.

Repetitio mater est studiorum.

197. Kuin kissa kuumaa puuroa 131003

Pääministeri Jyrki Katainen antoi eilen eduskunnalle ilmoituksen arktisesta strategiasta. Se perustui hallituksen elokuussa hyväksymään periaatepäätökseen, jota oli valmisteltu kaikissa ministeriöissä. Kyse oli ”kansallisesti isosta asiasta”, kuten pääministeri korosti.

Mutta kevyestipä se heilahti läpi. Asiaa ei lähetty mihinkään valiokuntaan eikä siitä tehty päätöstä. Tällainen on käytäntö pääministerin ilmoitusten suhteen. Kansanedustajat saivat kyllä keskustella asiasta puhemiehen johdolla, mutta sitten pamahti nuija.

Mistä tällainen kiire?

Löydän kaksi selitystä: (1) Kyseessä oli eräänlainen jatkokertomus, jonka ensimmäinen osa oli vielä tuoreessa muistissa. Edellisestä arktisesta strategistahan on vain kolmisen vuotta. Eivät tuhansia vuosia nukkuneet jäämassat siinä ajassa mihinkään katoa. (2) Vaikein ongelma oli päätetty haudata ympäristöpolitiikan ja kaupankäynnin hämäävään verkkoon. Näinhän oli tehty jo aikaisemman pääministerin, ”putkimies” Paavo Lipposen johdolla, kun päätettiin olla hiljaa Nord Streamiin liittyvistä ulko- ja turvallisuuspoliittisista ongelmista. Luonnonsuojelun ja vapaan markkinatalouden piikkiin sopii miljoonia liuskoja sekä kevyttä että painavaa puhetta.

Hallitus kiertää globaalin geopolitiikan ydinkysymyksiä kuin kissa kuumaa puuroa.

Niin tekevät myös Ulkopoliittisen instituutin tutkijat Harri Mikkola ja Juha Käpylä, joiden Vieraskynä Hesarissa ilmestyi viikkoa liian aikaisin, kun eduskunta joutui lykkäämään arktisen strategian käsittelyä sen vuoksi, että hallituksen piti vastata opposition välikysymykseen.

Ei se mitään. Ulkopolitiikan tutkijoiden näkemykset arktisesta strategiasta tulivat riittävän selkeästi esille:

(A) Hallitus esittelee laveasti Suomen arktista osaamista, mutta välttää visusti ottamasta kantaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan kuumiin kysymyksiin.

(B) Arktiselle alueelle ilmaantuu ”suuria toimijoita”, jotka kaventavat Suomen liikkumavaraa, jolloin Suomen on pysyttävä tiukasti ”muualla päätettyjen raamien sisällä”. ”Panosten kasvu ja uusien toimijoiden kyky arktiseen toimintaan kaventavat Suomen mahdollisuutta muokata ennakoivasti arktisen hallinnan suurta agendaa … Alue taloudellistuu ja toimijat lisääntyvät. Alueen hallintaan liittyvät kysymykset monimutkaistuvat ja tulevat entistä enemmän osaksi kansainvälistä politiikkaa.”

Laittamattomasti sanottu! Mutta sangen hämärästi. Keikarimaisesti.

Mistä siis voisi olla kysymys, kun arvostetun laitoksen tutkijatkaan eivät rohkene nostaa kissaa pöydälle?

Tässä eräitä arvauksia:

(a) Geopoliittisesti arktinen alue on aivan toista suuruusluokkaa kuin Itämeren halki vedettävä, 1224 kilometriä pitkä maakaasuputki Suomen ja Saksan välillä – olkoonkin, että siinä kulkee kaksi putkea rinnakkain. Kun Nord Streamin turvallisuuspoliittisista riskeistä vaiettiin, on monin verroin tärkeämpää kääriä samaiset riskit pumpuliin, kun puhutaan arktisesta alueesta, johon Suomi kokonaisuudessaan kuuluu.

(b) Arktiseen liittyy geostrategisia ongelmia, joiden suhteen Suomella ei ole minkäänlaista sananvaltaa. Se on suurvaltojen (USA/Kanada, Venäjä/Kiina) sekä Euroopan valtapolitiikan kohteena eikä EU:n ”pohjoinen ulottuvuus” tuo Suomelle mitään todellista hyötyä – mieluummin päinvastoin. Se voi imaista Suomen arktisen hallinnan suurelle agendalle tavalla, joka ei ole meidän kansallisten etujemme mukaista.

(c) Suomi voi kyllä kehittyä turvallisuuspolitiikan pehmeiden arvojen (arktisen osaamisen) suurvallaksi, mutta asevarustelun ja avaruuden militarisoitumisen suhteen me säilymme itikan kokoisina toimijoina. Avaruustutka-asemien sijoittelun ja sodankäynnin tarkoitukseen laukaistujen satelliittien kehittelyssä ja käytössä meidän taloudellisilla resursseillamme ja maantieteellisellä sijainnillamme ei ole mitään merkitystä. Koko siitä maailmasta meidän on parasta pysyä etäällä. Ja kuitenkin juuri sillä alalla (turvallisuuspolitiikan kovassa ytimessä) tullaan käymään edessä olevina vuosina kaikkein ankarin globaalin geopolitiikan arvovaltataistelu. Pahimmassa tapauksessa aito sotakin.

UPI:n tutijat näkevät, että Suomen uusi arktinen strategia on ristiriitainen sen suhteen, että siinä korostetaan ympäristöllistä ja sosioekonomista kehitystä, kun todellisuus on liukumassa aivan päinvastaiseen suuntaan.

Tämä ilmiö ei tietenkään liity strategian turvallisuuspoliittiseen ytimeen, vaan koskee vain sen ympärille rakennettua Potemkinin kulissia. Vapaan markkinatalouden piirissä  erilaiset temput, joilla edesautetaan ideoiden ja tavaroiden liikkumista ja voittojen maksimointia, ovat aina tarjolla aktiivisille toimijoille. Ristiriidat ovat markkinatalouden elinhermoja. Arktinen strategia ei tee tässä poikkeusta.

Ehkäpä Suomi on tällä hetkellä Arktisen muutoksen suhteen aitiopaikalla, kuten pääministeri kertoi kansanedustajille. Toivottavasti sieltä näkee myös kulissien taakse – tarpeeksi ajoissa!