209. Lennu XVI 131109

- Sanoivat, että sinä viihdyt Mäntyniemessä kuin kotonasi, mutta eihän siinä mitään ihmeellistä ole. Sehän ON sinun kotisi. Sinä olit kyllä aika pölvästyneen näköinen siinä lehtikuvassa, joka levisi ympäri maan, vaikka Ukko yritti hymyillä ja raaputti sinua leuan alta. Jennin sylissä sinä näytit kuitenkin viihtyvän. Sinäkö ehdotit, että Jenni panee päällensä sen tulipunaisen mekon. Se sopi hänelle oikein hyvin, ja kontrasti Ukon sinisen takin ja violetin kravatin kanssa oli oikein pirteä. Mutta silloin te ette vielä tienneet itsenäisyyspäivän mellakoista mitään. Etkö sinäkään aavistanut ?

Viljo Vähänen oli jällen saanut luvan viedä Lennun Pataässään eivätkä ne siellä enää yhtään ihmetelleet. Portsarikin oikein kumarsi. Tiesivät jo, ettei Lennu ole mikä tahansa piski, vaan Mäntyniemen bostonterrieri. Herra. Yläluokkaa. Mutta ei se haitannut. Kaikki olivat tervetulleita kansan karaokeen. Herrat ja narrit. Luokkarajat katosivat Guinnessien valkoiseen vaahtoon.

”Kyllä se tuli heille täytenä yllätyksenä eikä minunkaan vainuni kertonut mitään, jotta olisin voinut varoittaa heitä. Suopon koiratkaan eivät kertoneet mitään etukäteen. Vaikka kyllä minä tiedän, että niillä oli hyvä vainu asiasta. Meikäläinen näkee ja kuulee kaikenlaista. Eikä Jennikään aina usko, että minä tiedän enemmän kuin se luulee. Mutta tällä kertaa se homma karkasi käsistä. Ei me Mäntyniemessä uskottu, että siitä sellainen rähinä syttyisi.”

- Mutta täytyihän poliisin ja turvallisuusmiesten tietää, että viidakkorumpu oli soinut jo pitkin syksyä, Viljo vänkäsi vastaan . – Tampere on kyllä ihan hullu jääkiekkokaupunki, mutta pitihän kaikkien nyt ymmärtää, etteivät kiakkovieraat tulleet sinne jääkiekkoa pelaamaan. Oliko Suopon silmä katsonut niin killiin äärioikeistoa, ettei se nähnyt äärivasemmistoa minkäänlaisena vaarana, vai miten tässä nyt pääsi näin käymään?

”Viidakkorumpu kyllä tiedettiin. Osataan meilläkin kuunnella puheluita ja seurata nettiä, vaikka salaista hommaahan se tietysti on. Virallisesti. Mutta kyllä me Mäntyniemessäkin nähdään, mitä aktivisti- ja hommafoorumeilla tapahtuu. Äärilaidat kiehuvat. Maailma ei ole ensimmäistä kertaa repeämässä kahtia. Ökyrikkainen ja rutiköyhien välillä on aina ollut ammottava rotko. Se märkii. Se repeilee. Se kirvelee. Se suututtaa. Ukkokin sanoi sen Alma-lehtien haastattelussa – tosin melko sivistynein sanakääntein. Pienet asiat kertovat paitsi oman voiton pyynnistä, myös suoranaisesta välinpitämättömyydestä kohtuullisuutta ja säännöksiä kohtaan. Kyllä se on myös Jennin käsitys.”

Viljo nyökytteli hyväksyvästi. – Niinhän se on. Mutta että hevosiinkin iskettiin jääkiekkomailoilla avohaavoja … vai oliko siellä teräaseitakin …

”Aivan. Sota on raakaa. Se ei tee eroa ihmisen ja eläimen välillä. Eivät anarkistitkaan välitä säännöksistä tai kohtuullisuudesta. He iskevät kuin sokeat raivohullut. Koirana minä voin tuntea tuon vääryyden ehkä voimakkaammin kuin te ihmiset, ja suren syvästi loukkaantuneitten hevosten puolesta.”

- Ymmärrän … mutta ihmettelen kyllä niitä kommentteja, joiden mukaan Tampereen tapahtumilla ei olisi ollut mitään poliittista tai yhteiskunnallista tavoitetta ja etteivät ne olisi liittyneet millään tavalla yleisempiin eurooppalaisiin tai maailmanpoliittisiin tapahtumiin tai tendensseihin. Itse näen asian aivan toisin. Pelkästään se, että meidän itsenäisyyspäivänämme poliisi joutui ikään kuin sattumalta suojelemaan tasavallan johtoa väkivaltaisin keinoin … että tilanne ryöstäytyi väkivaltaiseksi … kertoo sen yksinkertaisen tosiasian, että väkivalta on vyörymässä maailman valtakeskuksista periferioiden suuntaan. Otteet kovenevat. Sanat eivät riitä. Puhe ei auta. Tartutaan kättä pitempään. Jossakin valtarakenteiden syövereissä kiehuu turhautuneisuuden ja katkeruuden myrkky. Ihmiskunnan sappirakko on tulehtunut. Ja ennen kuin se puhkeaa, edessä on monia kivulloisia, unettomia öitä. Jopa kuoleman pelkoa. Siitä Tampereen tapahtumat kertoivat …

”Tämä menee nyt kyllä aika pitkälle. Kyllä meillä Mäntyniemessä ollaan vähän iloisempia ja optimistisempia. Minä itse olisin kyllä kuitenkin äärimmäisen huolestunut siitä, että meidän poliittisen kenttämme sisällä kytee näin voimakkaita vihantunteita. Hallitus ja oppositio pystyvät kyllä keskustelemaan jokseenkin sivistyneesti keskenään, vakka välillä pinna on tosi kireällä, mutta kaikki puolueet ovat jotenkin haurastumassa tai peräti repeämässä. Se ei voi olla pelkästään normaalia valtataistelua, vaan se ilmentää syvällisempiä ristiriitoja. Persujen jytky näytti aluksi ihan pirteältä tempulta, mutta nyt se on alkanut vaikuttaa vaaralliselta aikapommilta, joka heittelehtii sinne tänne. Siitä minä en ole kuitenkaan  kovin huolissani. Persut on poliittisena liikkeenä ohimenevä ilmiö. Mutta koko vasemmiston tila on suorastaan järkyttävä. Tampereella sieltä purskahti esiin historiallinen radikalismi, anarkismi, joka tähän saakka on pystynyt piileskelemään jossakin peräkammarin nurkassa. Sen ytimenä on leppymätön luokkaviha. Se kohdistuu epämääräiseen yläluokkaan, ja, kuten aina ennenkin, se kiehtoo nuorta älymystöä. Mutta myös uuskonservatismi on ajanut tankkinsa hyökkäysasemiin. Takkiraudan suojista se ampuu jo täyslaidallisia monikulttuurista yhteiskuntaa ja siinä porsastelevia vanhempia ikäluokkia päin. Olisiko siis kelloa todellakin käännettävä taaksepäin ja astuttava iloisin mielen kohtia agraarista yhteiskuntaa, jossa hyväosaisilla olisi hyvä olla ja jossa huono-osaisia ei olisi olemassakaan?”

- Mutta Lennu! Nythän sinä rupesit saarnaamaan … ja se on aina ollut  vaarallinen tie. Siellä törmätään metsään, joka on täynnä ”oikeita” ja ”vääriä” polkuja. Omalla vainullasi sinä varmaankin osaisit löytää sieltä itsellesi sopivia reittejä ja levähdyspaikkoja. Meikäläiselle on paljon vaikeampaa.

Näin sanottuaan Viljo Vähänen kiinnitti remmin Lennun punaiseen kaulapantaan ja he palasivat Mäntyniemeen (mustassa autossa).  

Karaokessa keski-ikäinen vaaleaverikkö, jolla oli porkkanannäköiset sormet täynnä hopeisia killukeita, aloitti laulun Maankorvessa kulkeepi lapsosen tie, hänt ihana enkeli kotihin vie.

208. Raakaa tekemistä 131204

Hymyilevä Juha Sipilä väisti taitavasti MTV:n kokeneen juontajan sohaisun aamu-tv:ssä: ”Oletteko siis raakalainen?”

Gallupien myötätuulessa purjehtiva oppositiojohtaja oli jossakin tullut sanoneeksi, että talousremontti on ”raakaa tekemistä”, ja siitäkös toimittaja innostui ja yritti panna studiovieraansa käpälälautaan, mutta ei tietenkään onnistunut.

Sipilä vastaili hymyssäsuin. Eihän oppositiossa sovi murjottaa, vaikka yhdeksän miljardin rahoitusvaje näyttäisi kaatuvan studiossa istuvan seuraavan pääministerin harteille.

Ehkä ”raaka tekeminen” tässä tapauksessa tarkoittaakin yksinkertaisesti vain sitä, että hallituksen on pakko ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pyytää tasavallan presidenttiä hajottamaan eduskunta, jotta kansa pääsisi puhumaan ennen kuin koko p*aska läjähtää käteen.

Kyllä siinä moni hymy hyytyisi!

Tosiasiassa mitään merkkejä näin raa’asta tekemisestä ei (vielä) ole ilmassa, joten tässä voi kaikessa rauhassa pohtia, ollaanko politiikassa menossa kohti kovempia (raaempia) aikoja, ja kuinka kauan tämä hymyily (suojasää) voi vielä jatkua.

Ensin vähän teoriaa.

Ihmisen tekona raakuus on julmuutta eikä sitä voi millään perusteella hyväksyä tai puolustella. Eläinten tekona raakuus näyttää usein julmalta, mutta ihminen löytää sille jokseenkin helposti jonkin järkevän selityksen. Ymmärrämme myös, että monet luonnonilmiöt voivat johtaa raakoihin seuraamuksiin. Käsitteenäkin raakuus on hieman hankala, vaikka ymmärrämmekin, että esimerkiksi ”raaka hedelmä” tai ”raaka kala” voi jollekin olla herkkua ja toisille vastenmielistä. Sanotaan myös, että jokin ihminen voi olla ”raakile”, siis joidenkin mielestä ”keskeneräinen” tai ”vajavainen”, ja tällainen nimittely saattaa saada raakamaisia muotoja.

Historia on täynnä esimerkkejä ihmisen julmuudesta. Ne eivät jätä meitä rauhaan.

Raakuuden käytännöllinen ilmenemismuoto on fyysinen ja/tai henkinen väkivalta.

Ihmistutkimuksen (psykologian, sosiologian) keinon on kautta aikojen yritetty selvittää, mistä ihmisen raakuus johtuu. Miksi ihminen voi olla niin hirvittävän raaka ja julma?

Yksiselitteistä vastausta ei ole löytynyt  - eikä tämänaamuisen televisio ohjelman jujua kannattane aivan näin syvältä etsiäkään.

Sen sijaan on kyllä paikallaan (näin itsenäisyyspäivän alla) muistuttaa, että sota on julmaa ja että se on ”raakaa tekemistä”, jos rauhanomaiset keinot on käytetty loppuun. Sen tietävät satatarkkaan ne suomalaiset ja eurooppalaiset (miksi eivät myös globaalit) sukupolvet, joiden rippeet ovat vielä hengissä toisen maailmansodan jäljiltä.

Sen vuoksi olen minäkin (vaikka ehdin vain etäisesti nähdä ja kuulla talvi- ja jatkosodan äänet) seurannut sydän kylmänä, kuinka sodan jättiläinen on lähestynyt vääjäämättömin askelin Euroopan sydänmaita. Kosovon, Libyan ja Syyrian tykkien ja pommitusten äänet eivät ole kantaneet Helsinkiin saakka eivätkä myöskään Ukrainan mielenosoitusten myrskytuulet ole näkyneet muuta kuin kuvaruudussa.

Hyvä olisi, jos meilläkin nyt ymmärrettäisiin, että taloudellinen tilanne on mennyt niin rankaksi, että vastuuta kantamaan tarvitaan nyt ”koko kansa” – ei vain hallitus ja oppositio omissa kammareissaan.

Arvelenpa, että hymyilevä Juha Sipilä saattoi tarkoittaa juuri tätä. Raakaa tekemistä riittää.

207. Kaapin paikka 131129

Viljo Vähänen oli ilmeisesti päättänyt, ettei hän ilmesty Lauttasaareen ennen kuin maa on valkoinen. Se alkoi jo hieman huolestuttaa minua, koska tänä syksynä lunta ei ole näkynyt rannikon tuntumassa, vaikka koko muu Suomi alkaa jo olla valkoisena. Viimeisestä tapaamisestamme Viljon kanssa oli ehtinyt kulua jo niin pitkä aika, että levottomuuskin alkoi jo hiipiä puserooni.

Viljon poissaolon oli huomannut myös eräs Kandidaatti, joka kaipasi tietoja siitä, mihin ”kertaalleen kuollut, määrämittainen mies” oli hävinnyt blogistani.

Häntä saatoin kyllä lohduttaa toteamalla, että Viljo Vähänen on vain omilla retkillään ja että kyllä hän taas ilmestyy, jos jotakin erityistä aihetta ilmenee.

Ja nyt ilmeni.

Tosin lunta ei vieläkään näkynyt, mutta kaksi muuta tapahtumaa herättivät Viljon eloon kuin taikaiskusta.

(1) Yhdysvaltain avaruushallinto julkaisi kuvan, jossa olisi pitänyt näkyä superkomeetta ISON sen jälkeen, kun se oli ohittanut Auringon, mutta lehtikuvassa näkyikin vain pieni, valkoinen plus-merkki, jonka joku tyttölapsi oli piirtänyt sille paikalle, jossa komeetan olisi pitänyt olla. Aika mystinen tapaus siis. Eräät tiedemiehet tosin selittivät heti, että Aurinko oli imaissut pienen kulkurin syliinsä ja se oli sulanut olemattomiin siinä rutistuksessa, ja toiset olivat näkevinään, että kyllä se oli vielä elossa, mutta jatkoi lentoaan pieninä sirusina.

(2) Jääkiekkovalmentaja Juhani Tamminen uhkasi näyttää tosi nopeasti kaapin paikan, jos sinisilmäiset äänestäjät valitsisivat hänet ensi keväänä EU:n parlamenttiin. Uskoaan hän oli käynyt (omien sanojensa mukaan) vahvistamassa ”syvähenkisessä palaverissa Madame Tujusen kanssa siellä heidän pyhimmässään” eli Kansakoulukujalla.

Tapahtumat eivät ensinäkemältä tuntuneet liittyvän mitenkään toisiinsa, mutta lähdettyämme Viljon kanssa aamulenkille kirpeässä syysauringossa ja lähestyessämme Ryssänkärkeä, Viljo kytki ne aika häkellyttävällä tavalla toisiinsa.

”Ihmisillä on tapana liioitella asioita, erityisesti niitä kykyjä tai taitoja, jotka he kuvittelevat itse omaavansa. Sehän on erityisesti narsistien ominaisuus, jolla he yrittävät peittää sisäistä epävarmuuttaan ja yksinäisyyttään. Komeetta ISON käy hyvin esimerkiksi tällaisista ihmisistä. He kuvittelevat olevansa ainutkertaisia. Erityistapauksia! He astuvat sisälle porsliinikauppaan kuin elefantti, kärsä uljaasti pystyssä ja toitottavat erinomaisuuttaan. Vain ykkösketju sopii heille. Ei mikään nelosketjun rumpalin paikka. Mutta kun unelmat kohtaavat todellisuuden (Auringon), heistä ei jää mitään jäljelle. Tai he hajoavat sirpaleiksi.”

Viljo Vähänen oli selvästikin lukenut Uudesta Suomesta Raimo Ilaskiven ”parhaat terveiset ja kannustukset entiseltä jääkiekon penkkiurheilijalta”, mutta hän pani koko asian paljon suurempiin raameihin.

Ei niin, etteikö superkomeetta ISONin ja Auringon kohtaaminen olisi ollut riittävän ylivoimainen tapahtuma verrattuna yhden poliittista kotiaan etsivän ehdokkaan ja Euroopan Unionin kohtaamiseen, mutta Viljo halusi nähdä näissä kahdessa tapahtumassa ”raamatullisia visioita” ja väitti, että hänellä on niistä omakohtaisia kokemuksia.

Herkistyin kuulemaan.

”Olin rakentamassa Baabelin tornia Sinearin erämaassa. Poltimme tiiliä ja käytimme niitä kivinä. Maapihka oli meidän laastinamme. Päätimme rakentaa itsellemme kaupungin ja tornin, joka ulottuisi taivaaseen. Ajattelimme, että me kaikki mahtuisimme sinne niin, ettemme hajaantuisi yli kaiken maan. Istuin itse asiassa sen kaverin vieressä, joka kirjoitti Mooseksen kirjaan nämä sanat: ’Katso, he ovat yksi kansa, ja heillä kaikilla on yksi kieli, ja tämä on heidän ensimmäinen yrityksensä. Ja nyt ei heille ole mahdotonta mikään, mitä he aikovatkin tehdä’.

Kun olimme saapuneet Viljo Vähäsen kanssa meren rantaan ja katselimme, kuinka vesi lainehti hiljalleen tummana, kylmänä ja pelottavana, tajusin sen yksinkertaisen tosiasian, että Mooseksen kirja on ihan tavallisen ihmisen (ehkä ”Tammisen” tai ”Ilaskiven”) kirjoittama ja että Baabelin tornin tarina on vain arkipäiväinen kertomus ihmisen pienuudesta, unelmien ja todellisuuden välisestä kuilusta.

Viljo jatkoi ikään kuin minä en olisi huomannut, että hänen tarinassaan oli pienoinen uskottavuusvaje … että hän olisi istunut sen kaverin vieressä, joka kirjoitti … En antanut moisen pikku seikan häiritä, koska olin jo tottunut siihen, että Viljoon liittyi jotakin mystillistä (vähän samaan tapaan kuin Grigori Rasputiniin, joka erään tarinan mukaan puhui vielä sen jälkeen, kun hänen pääkallonsa oli murskattu ja hänet oli upotettu Nevan aaltoihin).

”En tiedä, missä minun elämäni kaappi seisoo. Jos joku haluaa osoittaa minulle sen paikan, kuuntelen tarinan mielelläni alusta loppuun, mutta uskomaan minua ei vähällä saa. Sen verran narsismia olen suonut itselleni. Olen myös vakuuttunut siitä, että kaikki Baabelin tornit tuhoutuvat – kukin omalla ajallaan. Kaikki imperiumit tuhoutuvat. Tässä mielessä luin tarkkaan norjalaisen rauhantutkimuksen veteraanin, Johan Galtungin tuoreimpia ajatuksia Yhdysvaltain imperiumin lopusta.”

Päästyämme takaisin tammeni juurelle kaivoin esiin Galtungin artikkelin, joka oli päivätty 24.11.2013 Washingtonissa.

Kun se liittyy sattumalta superkomeetta ISONiin ja jääkiekkovalmentaja (kuviotanssija) Juhani Tammisen kaappiin, panen siitä muutaman lauseen tähän näkyville:

”Imperiumin keskus tarvitsee ympärilleen luotettavia eliittiryhmiä. Kun keskus on supervalta, suhteet eivät ole symmetrisiä. Sivueliitit tekevät pyynnöstä keskukselle palveluksia – vaikkapa tappotöitä Libyassa tai Syyriassa. Vastineeksi ne saavat taloudellisia etuja ja suojelua.

Eliittien täytyy uskoa imperiumiin. Puhe demokratiasta, ihmisoikeuksista ja laillisuudesta toimii suojaverhona. Silti hinta voi olla kova ja hyödyt uhkaavat huveta. Pahimmillaan liittolaisista alkaa tuntua, että imperiumi kulkee kohti tuhoa, ja ne haluavat ulos.”

Kaapit kaatuvat ja imperiumit hajoavat. Mutta tarinat säilyvät. Onneksi.

206. Paateneen Viesti 131124

Arvokkaan vessalukemistoni ykkössijalla on viime päivinä ollut Kauko I. Rumpusen toimittama kirja Vaiettu totuus (Valitut Palat, 2013),  jossa kerrotaan ”salattuja ja vähän tunnettuja tapauksia sotavuosilta”.

Kirjoittajakunnassa on monta tuttua nimeä, ja johdannossa todetaan mahtavasti, että ”historia on hengenravintoa, jonka ’asennejalanjälki’ on mahdollisimman pieni” ja että ”ihmissuvun ja kansakuntien toimintaa ei johda läpikotainen harkinta, vaan tahto ja toiveajattelu”.

Niinhän se taitaa olla.

Varmaankin tällainen viesti kolahtaisi paremmin kohdalleen, jos sitä lukisi syksyisen Pielisen rannalla, puuceessa, jonka seinien raosta näkisi laineiden liplattavan ja jonka ympärillä kuulisi tuulen viheltävän. Mutta kyllä se kerrostalon vesiklosetissakin antaa mukavasti potkua ajatuksille.

Kuten tarina Pohjois-Aunuksessa vuosina 1941-1944 ilmestyneestä pikkuruisessa kylälehdestä  Paateneen Viestistä (mt. Vesa Vares: ”Ruohonjuuritason heimotyötä”, s. 118-122). Vaietussa totuudessa siitä on koko sivun valokuva. Siinä kolme ”korpisoturia” seisoo Paateneen tienristeyksessä, josta on matkaa 120 km Rukajärvelle, 96 km  Porajärvelle ja 30 km Särkijärvelle.

Oli häkellyttävää havaita, kuinka lehden kasvatusfilosofia muistutti lähes täydellisesti sitä henkeä, jossa Viljo Vähäsen kaveri, kaksinkertainen ex-politrukki ja evakko, oli heti talvisodan jälkeen kasvanut – kaukana synnyinseudultaan.

Mutta jotta ajatus ei lähtisi lentämään taivaan tuuliin, otan tähän ensiksi sitaatin Pekka Himaselta:

Elämä voi olla merkityksellistä, vaikka siihen ei liittyisi sen paremmin onnellisuutta kuin onnistumistakaan. Onnellisuus ja onnistuminen eivät todellakaan ole täysin hallinnassamme. Sitä voi kutsua elämän hauraudeksi. Tässä näyttäytyy myös elämän mysteeri: elämän voi kokea merkitykselliseksi, vaikkei ole onnellinen eikä onnistunut. Siinä mielessä tärkein elämänfilosofinen päämäärä ei ole hyvinvointi vaan merkityksellisyys (eli elämä, jolla on tarkoitus: a worthy life)

Paateneen Viestissä tämä sama asia ilmaistiin toisin sanoin:

”Itäkarjalaisten uudesta polvesta haluttiin uusia pieniä suomalaisia. Nämä arvot pohjautuivat keskiluokkaiseen elämänkatsomukseen, kodin, uskonnon ja isämaan arvoihin. Itäkarjalaisia opastettiin opiskeluun, siisteyteen, puhtauteen, hurskaaseen elämään, perinteiden kunnioittamiseen, liikunnan harjoittamiseen, kirjastojen luomiseen – kaikkeen, mikä edusti sivistystä.”

Eikä tässä kaikki.

Ajan henkeä (sotahan riehui Euroopassa ja meillä elettiin ”välirauhan” aikaa, asemasotavaihetta) kuvastaa se, millä mielellä Suur-Suomea oli lähdetty rakentamaan: ”Samalla patistettiin bolshevismin istuttamien paheiden, kuten joutilaisuuden, maallisuuden, antikristillisyyden, tanssivillityksen ja viinan hylkäämiseen … keveistä tanssihuveista voimme saada lähtemättömiä tahroja sieluumme. Tanssista selitettiin olevan haittaa terveydellekin”. (Tämä on sitaatti Vesa Vareksen tekstistä).

Kaiken tämän kasvatushengen oma isäni oli imenyt syvälle sieluunsa  Sortavalan seminaarista, josta hän valmistui kansakoulunopettajaksi 1920-luvun lopulla. Tuskin hän kuitenkaan oli koskaan edes nähnyt Paateneen Viestiä, sillä se oli suunnattu vain paikalliselle väestölle. Sen sijaan hän oli kyllä täysin tietoinen siitä, kuinka nämä ajatukset uivat syvälle Kansallisen Kokoomuksen ideologiaan, eikä sitä sovi ihmetellä, koska Paateneen Viestin ensimmäisen numeron pääkirjoituksen oli kirjoittanut kuortanelainen rovasti ja kouluneuvos Reino AlaKulju (1898-1983), joka oli eduskunnassa IKL:n edustajana vuosina 1933-1939 ja myöhemmin kahteen otteeseen (1952-1954 ja 1959-1966) kokoomuksen kansanedustajana. Reino AlaKulju oli myös IKL:n pääsihteeri ja AKS:n varapuheenjohtaja.

Vesa Vareksen artikkelista löytyy myös toinen kohta, joka palautti elävästi mieleeni oman kotini kasvatusfilosofian: lasten hiihtokilpailut ja kansakoulun käsityöt. Ne olivat isäni lempilapsia.

”Kesällä 1943, koulujen lopettaessa lukukautensa, lehti kirjoitti: Voidaan sanoa, että millainen on paikkakunnan kansakoulu, sellainen tulee olemaan rahvaan tulevaisuus.” Muistan myös hyvin isäni ajatuksen ”Luojan pikku varpusesta”, joka tuntui olevan hänelle hyvin tärkeä kasvatuksen symboli.

Mutta onko Paateneen Viestistä enää mitään jäljellä?

Vastaukseni on empimättä, että kyllä on!

Itse lehteä, ”fyysisesti pientä” kuten professori Vares sanoo, en ole nähnyt enkä jaksa lähteä penkomaan sitä esiin Yliopiston kirjastosta. Mutta henki kyllä elää.

Tässä maailmassa sitä ei tietenkään enää sidota itäkarjalaiseen lähetystyöhön, kuten aikoinaan, eikä sille oikein löydy sopivaa paikkaa puolueohjelmien kirjavasta kartastakaan.

Mutta jossakin se kyllä lymyää.

Kovin syvältä ei tarvitsisi sipaista Kokoomuksen kiiltävää pintaa, kun sieltä paljastuisi Paateneen viesti. Puolueen nuorisojärjestö taitaisi ottaa siitä mielellään sinikopion seuraavaa periaateohjelmaansa varten. Persujen pinnassa se törröttääkin jo selvästi esillä eikä Juha Sipilän tarvitsisi muuta kuin riisua pikkutakkinsa niin sieltä paljastuisivat Paateneen henkselit. Mutta sen verran raskasta poliittista painolastia Paateneen Viestiin varmaankin sisältyy, että demarit haluaisivat varmaankin pitää siihen tänä päivänä reippaan hajuraon ja varsinaiselle vasemmistolle se tuskin kelpaisi edes vessapaperiksi.

”Elämän hauraus”, josta Pekka Himanen viisaasti kirjoittaa, tekee henkilökohtaisen arvioni Paateneen Viestistä vaikeaksi.

Sodan keskellä, kun kysymys on konkreettisesti elämästä tai kuolemasta, ns. totuudet saattavat näyttäytyä kirkkaampina kuin rauhan aikana, jolloin väkivaltainen kuolema etäämmällä.

Pekka Himanen saattaa olla oikeassa siinä, että tämän päivän ”häpeän ja kateuden ilmapiirissä” yksinkertaisetkin totuudet, kuten esimerkiksi kohtele lähimmäistäsi niin kuin haluaisit hänen kohtelevan sinua itseäsi ruostuvat ja vääntyvät käsittämättömäksi.

Henkilökohtaisissa arvioinneissani katson oikeudekseni kuulla Paateneen viestistä tulkintoja, joilla ei ole yhteiskunnallista merkitystä, vaikka joku muu voisi lukea samat sanat ja lauseet aivan päinvastaisellakin tavalla.

En siten voi olla varma siitä, olisiko elämän hauraus parempi tie onnellisuuteen kuin elämän kovuus.

Monelle, kuten kuvataiteilija Henry Wuorila-Stenbergille, Jobin kirja on tuonut lohdutusta elämän kovissa tilanteissa (ks. Päivi Ängeslevän upea artikkeli ”Kuoleman kova hinta”, Suomen kuvalehti 44/2013). Minäkin pidän sitä vessalukemistonani, aivan yhtä arvokkaalla paikalla kuin Vaiettua totuuttakin.

Siitä alan kuitenkin tässä elämänvaiheessa olla aikalailla vakuuttunut, että tämä elämä on minun itseni elettävä loppuun saakka eikä minulla ole oikeutta sälyttää sitä kenenkään toisen kannettavaksi.