249. Mokoma 140619

Tällaiseksi Jumala meidät loi, mokoma.

Ainoa nykyinen paperilehteni, Kirkko & Kaupunki, sävähdytti jälleen. Jaksoin pukea pääkirjoituksenkin alusta loppuun. Viimeiseen lauseeseen sakka.

Siinä törmäsin mokomaan.

Vai että Jumalakin on mokoma? Mokomakin päällepäsmäri! Pääministeri. Pääjohtaja. Presidentti. Näitähän riittää.

Ei auttanut taas muukaan, kuin kääntyä Herra Googlen puoleen, vaikka sanana mokoma on kyllä tuttu. Lapsuudesta saakka. Käyttötermihän se oli. Vähän halventava. Ei kuitenkaan loukkaava. Mieluummin ehkä leikkisä.

Olisi tietysti pitänyt tietää, että Mokoma on Lappeenrannasta lähtöisin oleva, suomenkielistä metallia esittävä yhtye, jonka viimekesäisen kiertueen nimi oli Onks pakko käydä suihkussa jos ei tullut hiki? Mutta niin kauas ulapalle oma kalkkilaivani on jo ajautunut, ettei minulla ollut sellaisesta harmainta aavistustakaan.

Sen sijaan Mokoman perustajan, Marko Annalan tyttöystävän karjalaisen isoäidin havainto osui kohdalleen: Voi siuta mokomaa!

Näinhän ne assosiaatiot kulkevat!

Pääkirjoittaja Seppo Simolalle Jumala on mokoma, mutta joillekin uistinkalastajille trolli (se jota vedetään siiman perässä) voi olla mokoma kiusankappale! Ja jos assosiaatioketjun annetaan liitää vapaasti tuohon suuntaan, päädytään ajatukseen, että mokoma onkin vedättäjä, ”joka katsoo, kuka tarttuu syöttiin ja vedättää ihmisiä tekstillään” (Leena Joki).

Jaha.

Siitä onkin sitten jo leikki kaukana.

Juuri tähän Kirkko & Kaupunki tarttui: ”Harhapoluille painellaan silloin, kun ruvetaan joko avoimesti tai kätketysti lupailemaan ihmeparantumista. Synkempää on vielä, jos paraneminen sidotaan jotenkin uskon määrään tai aitouteen: paranet jos sinulla vain on riittävästi uskoa. oikein vaarallisella tiellä ollaan, jos ihmisille uskotellaan, etteivät he lääkäreitä tarvitsekaan, kunhan luottavat Jeesukseen. Tällainen lähestyy pahoinpitelyä.”

Se on vahvasti sanottu.

Varmemmaksi vakuudeksi lehti julkaisi pääkirjoituksen lisäksi vielä artikkelin Kuninkaanilloista (Herätys Vuosaaressa), joissa ”profeetat” ja ”todistajat” ovat saaneet äänensä kuuluville.

On kuitenkin tärkeää, että samaisessa jutussa Kuninkaaniltojen vetäjä toteaa: ”Lääketiede on Jumalan lahja meille. Kaikki sellainen opetus, että lääkkeistä pitäisi luopua, on vaarallista ja harhaoppista”.

Tämän verran mokomasta. Tällä kertaa.  

PS: Edellisessä postauksessani Konfirmaatio oli hassu painovirhe. Kirjoitin, että ”Viljo pyysi kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi käyttää henkilönimiä, koska ne tällaisissa ukonasioissa voivat hänen mielestään johtaa kuulijan harhaan.” Tarkoitin tietysti uskonasioita.

248. Konfirmaatio 140617

Uskon vahvistaminen, konfirmaatio, on vakava asia. Horjuvan uskon varassa klovnikaan ei pystyisi tekemään tasapainoa vaativia temppujaan sirkuksessa.

Ajauduimme Viljo Vähäsen kanssa keskustelemaan tästä aiheesta, kun hän oli lukenut Uudesta Suomesta yliluutnantti Tommi Kangasmaan tarinan konfirmaatiojumalanpalveluksesta (ks. US 15.6.2014 Kun kirkko pimeni).

Kun Viljo on vikkelä mies ja aina vähän arvoituksellinen, annan hänen nyt (poikkeuksellisesti) kertoa oman tarinansa keskeyttämättä häntä kommenteillani.

Viljo pyysi kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi käyttää henkilönimiä, koska ne tällaisissa ukonasioissa voivat hänen mielestään johtaa kuulijan harhaan, ja että hän voisi niiden sijaan käyttää akronyymeja.

Näin sovittiin. EKKH = Erittäin Korkea-arvoinen Kirkollinen Henkilö ja EKPH = Erittäin Korkea-arvoinen Poliittinen Henkilö.

Viljo aloitti.

”Epäilykseni heräsi, kun näin vilahdukselta mainoksen, jossa välähti tuttu hahmo. Meinasin pysähtyä ja ajaa takaisin katsomaan, mutta ajattelin, että niitä tulee varmaan vastaan enemmänkin. Olin oikeassa. Pian näin jo kaukaa, että samainen mainos oli edessäpäin. Hiljensin vauhtia. Jarrutin. Kyllä. Kyllä siinä oli EKKH kaikessa komeudessaan. Hymyilevänä. Eläväisenä. Ajattelin, että on aikoihin eletty, kun EKKH on antanut kasvonsa markkinatalouden käyttöön. En olisi uskonut. Mutta uskoni vahvistui, konfirmoitui, kun asia varmistui ja kaasuttelin teenpäin.

Kun sitten astuin EKKH:n virkahuoneen kynnyksen yli, epäröin hetken, että olisiko hänellä, kiireisellä miehellä, aikaa keskellä päivää keskustella kanssani sellaisesta pienestä yksityisasiasta kuin konfirmaatiosta. Olin sitä ennen varmistanut Herra Googlelta, mitä kaikkea konfirmaatioon oikein sisältyy. Muistin vain omasta kokemuksestani, että se oli jotenkin vakava paikka. Rippi-isäni oli ankaran rangaistuksen uhalla varottanut meitä – kesärippikoulun käyneitä  - että sitten ei virnuilla alttarin äärellä. Eikä me virnuiltu. Pärstät olivat peruslukemilla. Mutta, en tiedä, ehkäpä se johtuu tuosta pikku tuokiosta, että sen jälkeen en ole kertaakaan polvistunut ehtoolliselle.

Mutta nyt minun ei tarvinnut pingottaa. EKKHhan on mukava, leppoisa kaveri. Kyllä hän varmaankin oli jo kuullut yliluutnantin tarinan. Siitä olin varma.

Ja niin olikin. EKKH oli ehtinyt myös vilkaista syntynyttä keskustelua. Tänään oli jo ilmestynyt 26 kommenttia ja lisää on varmasti tulossa.

”Tuollaisten vellihousujen varassa maanpuolustus? Ei ihme että osa sotilaista haikailee natoon. Onneksi 1944 oli eri miehet karjalan kannaksella.”

Noh. EKKH ymmärsi, että puurot ja vellit olivat menneet joiltakin sekaisin. Sellaistahan sattuu. Mutta konfirmaation suhteen hänenkin oli pidettävä kieli keskellä suuta. Vaikka sillä ei ole sakramentin asemaa meidän kirkossamme, sen perustarkoitus, uskon vahvistaminen, on kuitenkin tärkeää. Ja tässä kohtaa EKKH halusi selvittää, kuinka meillä rippi eroaa ortodoksien katumuksen sakramentista ja katolisen kirkon parannuksen sakramentista. Synnintunnustuksestahan niissäkin on kysymys.

Se tuntui minusta tärkeältä.

Mutta, kun olin lukenut nurmolaisen rippikoulupastori Henna Salon kommentin, halusin ihmetellä EKKH:lle, kuinka ev.lut. kirkon pappi oli voinut unohtaa konfirmaatiossa Jeesuksen opetuksen ”rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” Miksi hän oli valinnut vain pelottelun tien? Sillä tavallako hän luuli vahvistavansa alttarille polvistuneiden nuorten uskoa? Onko jokaisella papilla lupa lukea Raamattua omalla tavalla ja siteerata sieltä, mitä haluaa tai jättää siteeraamatta? Pitäisikö nyt kuulla, mitä EKPH sanoo tällaisesta asiasta? Vai meneekö se jo liian pitkälle politiikan puolelle? Eikö kirkolla pitäisi olla näin keskeisessä asiassa paremmat ohjeet papeilleen?

Kuria ja järjestystä?

Tuntuu jotenkin vaikealta vaatia nykymaailmassa puhdasoppisuutta, kun juuri se on johtanut vuosituhansien kuluessa ja johtaa vielä tänäkin päivänä (kuten Lähi-Idästä tiedetään) uskonsotiin ja verenvuodatukseen.

Yritin palauttaa itseni järjestykseen. Yritin saada järkevän otteen yliluutnantti tarinasta.

Konfirmaatio on kirkollinen toimitus, joka järjestetään useimmiten rippikoulun päättyessä. Suomalaisessa kulttuurissa konfirmaatio on myös aikuistumisriitti. Konfirmaation juuret ovat kastetapahtumassa. Rippikoulussa annettavan kasteopetuksen jälkeen voi tulla konfirmoiduksi, jolloin kastettu tunnustautuu kristityksi ja seurakunta rukoilee uskon vahvistusta.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa konfirmaatio mielletään rippikoulun päätösjuhlaksi, vaikka rippikoulun voikin käydä myös osallistumatta konfirmaatioon. Rippikoulussa valmistaudutaan konfirmaatioon, joka useimmiten toimitetaan seurakunnan messun yhteydessä. Luterilaisessa kirkossa on perinteisesti korostettu konfirmaation ja ehtoolliselle osallistumisen yhteenkuuluvuutta. Aikuisrippikoulun käyneen ei tarvitse erikseen osallistua konfirmaatioon.

Määritelmät auttavat – joskus. Konfirmaatio on siis kirkollinen aikuistumisriitti. Lapsesta tulee aikuinen.

Mutta mitä uskon vahvistaminen varsinaisesti tarkoittaa? Uskontunnutuksen ymmärtämistä? Ääneen lausumista? Entä jos ei kuulu kirkkoon? Entä jos on uskonnoton? Uskomaton? Heitäkin nimittäin on (ks. Voiman liite Kesä 2014). 

Uskon vahvistaminen on vakava asia. Sen uskon.”

247. Realisti 140616

”Kun puoluejohtaja sanoo olevansa realisti, hän nostaa itsensä norsunluutorniin, kaiken arvostelun yläpuolelle. Sinne ei idealisteilla eikä muilla pehmiksillä ole asiaa.”

Viljo Vähänen oli tuohtunut. Eikä aivan turhaan.

Kävimme aamulla tiiviin keskustelun viikonvaihteen puoluekokouksista Lahdessa ja Turussa. Media yritti tasapainoilla, mutta kyllähän Kokoomus lohkaisi leijonanosan julkisuudesta ja porina jatkui heti aamutuimaan, kun Hesarin päätoimittaja emeritus pääsi ex-kollegoineen ääneen Maikkarilla ja kun ex-pääministeri astui syrjään ja uusi pääministeri aloitti mini-hallitusneuvottelut.

Viljo piti pitkän esitelmän realismista.

Kuuntelin pahemmin hermostumatta, vaikka joskus hänen esityksensä alkavat pitkästyttää ennen kuin hän pääsee varsinaiseen asiaansa.

Tällä kertaa Viljo puhui kyllä viisaita. Tiesin, että hän siteerasi jälleen Herra Googlea (johon ei pitäisi sokeasti luottaa), mutta ei se tälläkään kertaa pahemmin häirinnyt.

Realismi on filosofiassa käsitys, jonka mukaan on olemassa tietoisuudesta riippumaton todellisuus. Sana realismi on muodostettu latinan sanasta res, joka tarkoittaa olioita ja asioita. Realismi ja sitä vastustava antirealismi on muotoiltu ajattelun historiassa monin eri tavoin. Realismin käsite voi esiintyä yhtä lailla ontologiassa, semantiikassa, tietoteoriassa, metodologiassa, etiikassa kuin tieteenfilosofiassakin.

Tieteellinen realismi liittyy vanhempiin filosofisiin kantoihin, mukaan lukien ontologinen realismi ja rationalismi. Tieteenfilosofisena kantana se kehittyi kuitenkin 1900-luvulla pitkälti vastauksena loogiselle empirismille, ja sen kuvaaminen suhteessa tätä varhaisempiin kantoihin olisi harhaanjohtavaa.

”Vaikka Alex Stubb on filosofiantohtori, hänen ei pitäisi käyttää sanaa realisti niin keveästi kuin hän teki esitellessään itseään ennen puheenjohtajan vaalia. Siihen jäi nimittäin silloin sellainen sivumaku, että muut kandidaatit – ja etenkin hänen edeltäjänsä – olisivat jollakin tavalla heiveröisempiä. Eivät nyt ehkä ihan haihattelijoita, mutta eivät kuitenkaan realisteja, totuuden puhujia …”

- Mutta eihän ”realismi” ja ”totuus” ole samoja asioita, yritin sanoa väliin, kun Viljo veti henkeä. – Realismihan on aina subjektiivinen …

Viljo ei päästänyt minua pitemmälle.

Keskeinen ongelma tieteellisessä realismissa on tieteen kehityksen selittäminen. Tieteellinen realismi katsoo yleensä, että tiede on edistyvä hanke, toisin sanoen tieteen teoriat kehittyvät yhä paremmiksi tai ennemminkin vastaavat yhä useampiin kysymyksiin. Realistit ovat taipuvaisia katsomaan, että se mitä uskomme tällä hetkellä on vain todellisuuden likiarvo, ja että jokainen uusi havainto vie meidät lähemmäksi todellisuuden ymmärtämistä.

Aloin jo vähän hermostua.

- Mutta eihän politiikka ole mitään tiedettä, vaikka politiikan tutkimusta politologiaa pidetään yhtenä yhteiskuntatieteiden haarana. Alex Stubb halusi varmaankin sanoa Lahden musiikkitaloon kokoontuneille puoluetovereilleen, että hänen johdollaan Kokoomus tekee vain järkeviä, todellisuuteen vahvasti ankkuroituja päätöksiä, rehellisesti ja avoimesti … ei siinä mitään sen kummempaa filosofiaa tarvita … vapaus ja vastuu …

”Aivan. Juuri niin. Niinhän kaikki poliittiset johtajat (ainakin Suomessa) sanovat. Ovat aina sanoneet. Hän on siis realisti ainoastaan sanoessaan, ettei hän ole puoluejohtajana sen kummempi kuin muutkaan. Hän on ihan tavallinen vallankäyttäjä siinä missä Kekkonen tai Paasikivi, Fagerholm tai Sorsa … tai Koivisto ja Niinistö … taikka Holkeri …”

Tästä pääsimme Viljon kanssa vähitellen yksimielisyyteen.

Kokoomuksen ex-puheenjohtajan korvia saattoi tosin kumottaa, kun uusi puheenjohtaja julisti linjapuheessaan, että ”pistevoittojen kerääminen saa nyt loppua”.

Kuinka suuri realisti hän tässä suhteessa on, sen näyttävät jo varmaan lähipäivät, kun hallituksen on uudessa kokoonpanossa päätettävä, jatketaanko uuden velan ottamista vai katkaistaanko velkakierre.

Kilometritehtaalle mahtuu varmaankin vielä väkeä. Realistin olisi nyt kuitenkin päätettävä, keitä sille tielle pakotetaan ja kuinka kauan kansakunnan moraalinen selkäranka kestää siitä syntyvää taakkaa.

Yksi oljenkorsi voi katkaista kamelin selkärangan.

Se on osa ihmismielestä riippumatonta todellisuutta, ontologista realismia.

246. Hyvä puhe 140614

”Mutta me emme taistelleet Saksan ja sen ideologian puolesta. Kummassakin puolustussodassamme taistelimme oman oikean asiamme puolesta: säilyttääksemme oikeuden elää omaa elämäämme itsenäisenä kansakuntana omien länsimaisten inhimillisen yhteiselämän ihanteittemme mukaisesti” (Mannerheim).

En laisinkaan ihmetellyt, että Jukka Kemppinen otti tämänpäiväiseen blogiinsa kokonaisuudessaan Antti Herlinin puheen Suomen Sotaveteraanien liittojuhlassa toissapäivänä Oulussa.

Se oli hyvä puhe. Otin sen omaan arkistooni sellaisenaan.

Harvoin sattuu nimien luetteleminen niin kauniilla tavalla kohdalleen. Kekkonen, Halonen, Heikki Herlin, Mannerheim, Kustaa Vilkuna ja Adolf Ehrnrooth. Tässä järjestyksessä. Jokainen kuin säkenöivä helmi nauhassaan.

Sukukin (puhujan isoisä ja äidin isä) sulautui luontevasti kokonaisuuteen eikä mieltäni jäänyt vaivaamaan sekään, että miljardööri katseli maailmaa Thorsvikin kartanon rappusilta.

Ei. Koska viestin yksinkertainen, selkeä suuruus, peitti alleen turhanpäiväiset yksityiskohdat:  

On suuri kunnia seistä edessänne tänään … minun Suomeni, jonka vapaudesta teitä vielä kerran kiitän ja jossa haluan asua, kunnioittaa tuota vanhaa viisautta (”Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin”). Siinä Suomessa pidetään huolta vähäosaisista. Siinä Suomessa saavat eritaustaiset ihmiset elää pelkäämättä eikä se ole yhden totuuden maa. Sen poliittinen järjestelmä saattaa aika ajoin vaikuttaa tehottomalta ja moni asia tuntuu menevän huonoon suuntaan. Mutta, kuulijat, viimeksi mainittu on hinta siitä, että Suomessa otetaan kaikki kansalaiset huomioon ja tämä hinta kannattaa maksaa.

Epäilemättä samanhenkisiä sanoja voi tihkua julkisuuteen eripuolilta sen tilkkutäkin rakosia, joka on kohta sadan vuoden ajan peittänyt alleen miljoonien sydänten surun ja ilon. Toivon ja epätoivon kyyneleet.

Niitä kuullaan varmasti myös viikonvaihteen puoluekokouksissa Lahdessa ja Turussa.

Mutta niissä oli (hämmästyksekseni) selkeämpi ja kirkkaampi kaiku, kun ne putosivat vuolaana virtana henkilökohtaisesti menestyneen (”mahdollisesti Suomen rikkaimman henkilön”, kuten herra Google sanoo) suusta.

Kokonaan toisiin ajatuksiin vaivuin, kun luin pari päivää sitten ruukinmatruunan blogin ”Sosialismia se on kansallissosialismikin, osa II”.

Otan tähän vain yhden sitaatin, mutta (keskusteltuani Viljo Vähäsen kanssa), minun pitänee palata tähän teemaan joskus myöhemmin.

Hitlerin esittämät näkemykset sekä Taisteluni piirtävät kuvan miehestä jolla oli ideologia, visio ja keino niiden toteuttamiseen. Hänen visionsa tulevaisuudesta kokoaa yhteen useita säikeitä jotka kerran tekivät utopistisesta sosialismista vastustamattoman houkuttelevan. Siihen sekoittuu, kuten viktoriaanisen ajan sosialismissa oli tehnyt, voimakas taloudellinen radikalismi sekä romanttinen innostus kadonnutta aikaa kohtaan ennen kuin kapitalismi oli tuhonnut sankaruuden ja ennen kuin ikävä ahneus alkoi uhata perinteisiä instituutioita kuten perhettä ja heimoa. Siihen yhdistyi viha ja halveksunta kristinuskoa, "tuota juutalaista hapatusta",  kohtaan sekä vakaumus arjalaisen rodun ylemmyydestä muihin rotuihin nähden, ja maailman näkeminen puhtaasti biologisena prosessina ja olemassaolon taisteluna. Hän halusi luoda Saksan, jossa ei enää olisi elintaso-, luokka- eikä säätyeroja, ja jossa ei olisi vammaisia, heikkoja tai sairaita yksilöitä. Siis juuri kaiken sen, josta myös Karl Marx unelmoi!

Idea kahden totalitaarisen järjestelmän (Hitler, Stalin) samankaltaisuudesta ei ole uusi eikä edes kovin radikaalikaan. Sen kaivaminen esiin nyt, kun äärioikeisto on raivannut itselleen jokseenkin tukevan jalansijan Euroopan parlamentissa, on sen sijaan pahaenteistä. Seurauksiltaan arvaamatonta.

Paradoksaalisesti Hitlerin perinnön positiiviset vaikutukset näkyvät yhä tänäkin päivänä Saksassa. Saksassa ei ole samanlaista julkeaa köyhyyttä kuin USA:ssa tai Britanniassa. Saksa ei enää ole luokkayhteiskunta. Se on paljon meritokraattisempi kuin USA tai Britannia. Saksassa ei enää ole säätyeroja. Sen gini-indeksi on sangen alhainen. Ja ennen kaikkea Saksa sai erittäin hyvän rokotuksen kaikkea sosialismia vastaan - niin kansallista kuin kansainvälistäkin.

Näille aineksille ei hyvää puhetta rakenneta!