274. Häikäilemättömyydestä 140820

Venäläisille on oltava häikäilemättömän tyly eikä periksi saa aiheesta riippumatta antaa senttiäkään.

”Onhan se aika tylyä tekstiä, jos se pitäisi ottaa ihan tosissaan, mutta eihän niin tarvitse välttämättä tehdä. Se on kulkenut monen välikäden kautta. Siihen on voinut tarttua outoja hajuja ja sivumakuja. Niin tapahtuu aina, kun salaisia muistioita vuodetaan julkisuuteen. Varsinkin, kun niiden totuudet purskahtavat esiin vuosien viiveellä erilaisissa muistelmissa. Mutta nykyiseen disinformaation virtaan ne näyttävät kyllä sopivan ihan mukavasti.”

Olimme jälleen palaamassa Ryssänkärjestä Viljo Vähäsen kanssa ja nyt hän halusi välttämättä pehmentää Ronald Reaganin suuhun pantuja neuvotteluohjeita. Ukkonen kyllä jylisi läntisellä taivaalla ja mustia pilviä oli jo kertynyt Tiirasaaren ylle niin, että vettä tulisi kohta ryminällä. Oli pakko kiirehtiä askeleita.

- Niinhän se tietysti on. Keinoista piittaamattomasta, julkeasta röyhkeydestä ei näkynyt ainakaan televisioruudusta kyllä jälkeäkään, kun Niinistö keskusteli Putinin kanssa Sotshissa. Mutta ehkäpä virolaiset halusivat kuitenkin varottaa meitä juuri nyt, kun Ukrainan tilanne näyttää vain kiristyvän päivä päivältä. Pitäisikö meidän olla häikäilemättömämpiä venäläisten suhteen? Jos pahalle antaa pikkusormen, se vie kohta koko käden. Tarkoitus pyhittää keinot. Ovatkos jesuiittojen opit jo unohtuneet? Eihän pahan poliisin kanssa neuvotella, vaan isketään kova kovaa vasten.

”Jaha. Että pitäisi siis ottaa tosissaan vanhojen jenkkifilmien perusasetelmat, joissa paha poliisi valehtelee häikäilemättömästi, asettuu häikäilemättömästi riistäjien ja työstäjien puolelle ja antaa periksi häikäilemättömälle vallanhimolle. Ehkä Mart Laar ja Toomas Hendrik Ilves ovat katselleet pikkupoikina liikaa …

- Tuskinpa se siitä johtuu. Ehkä se oli vain mitätön pikku detalji  Reaganin lähipiirin muistiossa. Sen sijaan paljon vakavampia asia liittyy siihen pelon ja intohimon sekoitukseen, jolla virolaiset haluavat nyt opastaa pohjoista naapuriaan pysymään erossa arvaamattomasta ja aggressiivisesta Venäjästä. Se liittyy tietysti Viron historiaan ja aivan erityisesti tuoreeseen Nato-jäsenyyteen. Sehän tällaisten neuvotteluohjeiden takana todellisuudessa on.

” Aivan. Mutta moni on saattanut unohtaa, että presidenttinä ollessaan Ronald Reagan ei ollut ainoastaan kylmän sodan voittaja ja kommunismin romuttaja, vaan myös suhteiden rakentaja nimenomaan Venäjän (Neuvostoliiton) suuntaan. Näin, vaikka jotkut pitivät häntä onnekkaana uhkapelurina ja hän kutsui Neuvostoliittoa pahan valtakunnaksi. Vuonna 1985 hän tapasi Mihail Gorbatshovin aivan ystävällisissä merkeissä Genevessä ja seuraavana vuonna he harkitsivat yhdessä Reykjavikissa tuhoavansa maailmasta kaikki ydinaseet …”

- Mutta sehän ei onnistunut …

”Ei onnistunutkaan, mutta mahdatko muistaa toisen mahdottoman toiveen, joka onnistui?

Tauko.

Ensimmäiset pisarat alkoivat jo putoilla.

”Kesäkuussa 1987 Reagan puhui Brandenburgin portilla, Berliinin muurilla näin: On yksi sellainen merkki, jonka Neuvostoliitto voisi antaa, jota ei voitaisi tulkita väärin ja joka edistäisi dramaattisesti vapauden ja rauhan asiaa. Pääsihteeri Gorbatšov, jos etsitte rauhaa, jos etsitte kukoistusta Neuvostoliitolle ja Itä-Euroopalle, jos etsitte vapautumista: tulkaa tämän portin luo. Herra Gorbatšov, avatkaa tämä portti! Herra Gorbatšov, repikää tämä muuri!”

- Niin. Olihan se aika häikäilemättömästi sanottu!

”Aivan. Mutta parin vuoden kuluttua se toteutui!”

Tästä olimme Viljon kanssa yhtä mieltä.

Mutta hetkessä ajauduimme paljon isomman, aktuellin ongelman äärelle.

Millä ihmeellä selvitetään se sotku, jonka Reaganin seuraajat ja heidän eurooppalaiset lakeijansa ovat saaneet aikaan työntäessään ison, uhmakkaan nenänsä Venäjän kainaloon ja kuvitellessaan, että Äiti Venäjä tykkää siitä? Eikö nyt olisi jo korkea aika uskoa, ettei mikään suurvalta ole koskaan tykännyt siitä, että toinen suurvalta työntää nenänsä se sisäisiin asioihin ja alkaa uhata sen elintärkeitä strategisia etuja?

Näin tapahtuu nyt Ukrainassa.

Olimme molemmat lukeneet päivällä Foreign Affairsista John J. Mearsheimerin artikkelin ”Why the Ukraine Crisis Is the West’s Fault. The liberal Delusions That Provoked Putin.”.

Siinä ei ole kysymys häikäilemättömyydestä, vaan hyvin perustellusta realismista.

Päätimme palata asiaan lännestä nousseen rajuilman jälkeen.

                                                                               

273. RUS Peikko 140818

Peikko pelottaa. Peikko naurattaa.

Hiidet ja vuorenpeikot ovat rumia ja ilkeitä. Muumipeikko on viisas ja ystävällinen.

Google auttaa jälleen:

”Alun perin sana peikko tarkoitti ilmeisesti roistoa, rikollista, erakkoa tai neidonryöstäjää, joka yleensä piileskeli. Skandinaavisessa mytologiassa peikoilla oli iso nenä, pitkät kädet ja karvainen ruumis. Ne olivat tyhmiä ja niillä oli tapana kaapata ihmislapsia ja vaihtaa ne omiin peikkolapsiinsa. Suurimmat peikot olivat jättiläismäisiä ja pienimmät kääpiön kokoisia.”

Eilen illalla (kun Suomi oli avannut mitalitilinsä Zürichissä ja sulkenut sen saman tien), jysähdin katsomaan norjalaista elokuvaa Peikonmetsästäjä (Trolljegeren 2010. Ohjaus André Ovredal. Ikäraja 12. Luokitus: Kauhu). En tiedä tarkalleen, mitä feikkidokkarityyli tarkoittaa, mutta ihan mukiinmenevä kauhufantasiahan se oli. Peikkotarina, jonka ajankohtaista uskottavuutta oli onnistuttu terävöittämään sillä, että mukaan oli saatu silloinen pääministeri ja Naton uusi pääsihteeri Jens Stoltenberg, joka astuu virkaansa ensi lokakuussa.

Aika usein taruolennot tunkeutuvat keskelle arkipäivää. Silloinkin niihin luodaan useimmiten pelokkaita katseita. Niitä vierastetaan. Niitä hyljitään.

Vaikka tietoa peikkojen olemuksesta on tieteen kehityksen myötä saatu runsaasti lisää, ne ovat säilyttäneet viehättävän ja jännittävän salaisuutensa.

Jälleen vilkaisu Googleen valaisee asiaa:

”Myös vieraat ihmisrodut ovat olleet keskiajan ja vielä suurten tutkimusmatkojen alkuvaiheissa eurooppalaisille lähinnä myyttisiä olentoja, joista saatettiin kertoa mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita. Aasiassa asui karvaisia koirankuonolaisia, (joista kerrottiin myös suomalaisessa kansanperinteessä), Afrikassa taas eli monenlaisia ihmisryhmiä, joista jotkut olivat kurjenkaulaisia ja kauniita, eräät yksisilmäisiä, ja eräät kuumuus oli korventanut tummiksi. Suomalaiset uskoivat kaukana etelässä asuvan pikkiriikkisiä lintukotolaisia.”

Eräs elinvoimaisimmista suomalaisten mielenmaisemassa vaeltavista peikoista on RUS Peikko.

Sitä on pyöritelty voissa ja sen päälle on puettu kerroksittain monenlaisia ja monivärisiä vaatteita. Mutta aina vain se elää eikä se tunnu välittävän ympäröivän maailman muutoksista ja mullistuksista, ei tieteen askelista, ei järjen juoksusta.

Kuten muillakin peikoilla, RUS Peikolla on ystäviä, puolustajia ja kannattajia, mutta myös vihamiehiä ja verivihollisia.

Vastakkaisten ryhmien kiihkeät taistelut eivät osoita laimenemisen merkkejä tänäkään päivänä.

Kirjallisuushistorian suuret kertomukset on tietysti otettu käyttöön näissä taisteluissa. Miguel de Cervantesin Don Quiote (Putin) ratsastaa Sancho Panzan (Niinistö) kanssa tuulimyllyjä (peikkoja) vastaan ja J.R.R. Tolkienin luoma, kuvitteellinen olento, Morgoth Bauglir, ”Maailman musta vihollinen” yrittää valloittaa maailmaa örkkiensä kanssa. Troijan hevonenkin on marssitettu näyttämölle.

Ei ihme, jos RUS Peikko pelkää itsekin ja tuntee itsensä pahojen voimien piirittämäksi.

Niinpä on hyvä muistaa, mitä viisas sidi Hamid (Don Quioten viimeisessä luvussa) lausuu sulkakynälleen:

Oi kynäni – en tiedä hyvin vai huonostiko teroitettu – saat nyt levätä messinkilangallasi monen monituista vuotta, ellei joku omahyväinen ja pahantahtoinen historioitsija ota sinua lepopaikaltasi ja häpäise sinua. Mutta ennen kuin kukaan heistä pääsee kimppuusi, voit varoittaa heitä parhaasi mukaan ja sanoa:

Irti, irti! Te vätykset

pitäkää erossa näppinne,

sillä tämä hanke, arvon Kuningas,

varattu on yksi minulle.

(suom. Jyrki Lappi-Seppälä)

Valitettavasti näyttää siltä, ettei RUS Peikon tarinaa voi päättää yhtä ytimekkäästi ja sielukkaasti kuin Cervantes päättää oman, maailmankuulun tarinansa: Jää hyvästi.

272. Tuhat taalaa 140816

Tuhat taalaa tuntuu isolta summalta. Ja onhan se sitä, vaikka tehtäisiin kaikki inflaatiokorjaukset ja valuutanvaihdokset.  Jos tuollainen määrä kahden euron kolikoita pamahtaisi yhtäkkiä taskun pohjalle, sitä ei voisi olla huomaamatta.

Tuhannen taalan paikkoja nousee jatkuvasti horisonttiin kuin aamuaurinkoja ja yhtä varmasti ne katoavat illan tullen.

Alun perin kyse oli amerikkalaisesta radiotietovisasta take it or leave it sotavuosilta. Siinä alkupotti on 64 taalaa ja se kasvoi sitä mukaa kuin kysymykset vaikeutuivat. Villitys levisi sittemmin ympäri maailmaa erilaisina variaatioina. Ja potit kasvoivat kuin pullataikina.

Meillä tietovisa tunnettiin heti sotien jälkeen viisasten kerhona, mutta siinä palkkiot pysyivät aivan vaatimattomina, kunnes erilaiset ota tai jätä kilpailut nostivat potteja huikeisiin korkeuksiin. Veikkaus ja lotto repäisivät sittemmin taivaat auki onnenonkijoille.

Nykyisin tuhannen taalan paikkoja menettävät etupäässä jääkiekkoilijat ja jalkapalloilijat.

Eilen sellainen aukesi kuitenkin myös tasavallan presidentille.

Onnen ikkuna. Suuri mahdollisuus. Yllätys.

Sosiaalinen media some täyttyi hetkessä tuhansilla spekulaatioilla.

Olisiko tässä mahdollisuus profiloitua? Löytyisikö keskeltä vellovaa informaatiosotaa sellainen väylä, josta olisi hyötyä meille? Toisiko se meille yllätysvoittoa?

Mene ja tiedä.

Ei siis ota tai jätä. Askel on jo otettu. Teko on tehty. Tuloksia odotetaan.

Tällaisissa tilanteissa kaikkia kortteja ei varmaankaan lyödä heti pöytään. Pelataan avopokeria sököä jossa suurin osa korteista kääntyy näkyville, mutta yksi säilyttää salaisuutensa. Sen avulla on mahdollisuus bluffata tai voittaa tuhat taalaa. Mutta potti kasvaa. Jännitys nousee.

Hollantilainen journalisti ja eläkkeelle päässyt Amsterdamin yliopiston professori Karen von Wolferen ei varmaankaan tiennyt kahden presidentin tapaamisesta Krimin niemimaalla, kun hän kirjoitti 14.8.2014 artikkelinsa The Ukraine, Corrupted Journalism, and the Atlanticist  (http://www.unz.com). Hän ei sen vuoksi voinut bluffata omalla kortillaan, vaan käänsi sen näkyville ennen kuin presidentit olivat edes aloittaneet oman pelinsä.

Kortit oli kuitenkin jo jaettu.

Professori von Wolferen oli valinnut artikkelinsa kuvitukseksi nuorehkon miehen, jonka silmät oli peitetty liinalla.

Näyttää kuitenkin siltä, että kirjoittaja on nähnyt jotakin arvokasta ja hyödyllistä suuren mediamyrskyn keskellä.

Poimin hänen korttipakastaan vain Krimiä koskevan kohdan (vapaasti suomennettuna), koska siinä on nyt jo lähes äärimmilleen kiristyneen kansainvälispoliittisen jännityksen ydin (erityisesti, kun otetaan huomioon, millä paikalla, Sotshissa, presidentit tapasivat.

”Atlansilaisuudessa unohdetaan historialliset tosiasiat, kun väitetään, että Vladimir Putin suorittiin invaasion, hyökkäyksen, Krimin niemimaalle. Tässä jälleen amerikkalainen valtamedia yrittää luoda omaa poliittista reaalimaailmaansa. Ei se ollut mikään invaasio, koska venäläiset olivat jo olleet pitkän aikaa sitä ennen Mustanmeren ’lämpöisillä vesillä”. Krim on ollut osa Venäjää yhtä kauan kuin Yhdysvallat on ollut olemassa.”

Eihän se tietenkään ollut mikään yllätyskortti. Tämä tosiasiahan on ollut kaiken aikaa näkyvillä. Venäjä ja Ukraina kuuluivat vuonna 1954 samaan valtioon, Neuvostoliittoon, kun Nikita Sergeyevich Khrushchev, joka itse oli kotoisin Krimiltä, antoi niemimaansa lahjaksi Ukrainalle.

Ukrainan kriisi tuskin laukeaa ennen kuin kysymys Krimin nykyinen asemasta kansainvälispoliittisessa järjestelmässä ratkaistaan.

On hyvä muistaa, ettei Kansainliitoa ja Yhdistyneitä Kansakuntia ollut olemassakaan silloin, kun Amerikan Yhdysvallat syntyi ja maailma ajautui suurten vallankumousten ja sotien kierteeseen.

Kansainvälinen oikeuskin hapuili tuohon aikaan vasta kehtonsa reunoja, vaikka siihen nyt vedotaan niin suurella äänellä ja intohimolla.

Mutta Krimin niemimaa oli olemassa ja on edelleen. Entisellä paikallaan.

Aurinko nousee idästä ja laskee länteen. Ei siinä ole mitään väärää tai pelottavaa. Se on pelkkä tosiasia.

Krimin ongelman ratkaiseminen kansainvälisen oikeuden instrumentteja käyttäen on tuhannen taalan kysymys!