285. Rauha! 140920

Rauha säilyi Skotlannin ja Englannin välisellä rajalla. Sen takasi kansa. Viisikymmentäviisi prosenttia riitti. Pulinat pois!

Mutta jännitys muilla rajoilla jatkuu.

Idän ja lännen välinen raja etsii muotoaan Ukrainassa. Viisi kuukautta kestäneessä konfliktissa on tähän päivään mennessä kuollut jo yli kolmetuhatta ihmistä. Se on ehdottomasti liikaa.

Olisiko nyt korkea aikaa löytää tie rauhaan?

Eilen Valko-Venäjän pääkaupungissa, Minskissä julkistettu yhdeksänkohtainen memorandum herättää vihdoin toiveita siitä, että aseiden äänet vaikenevat ja todellinen tie rauhaan avautuu.

Ukrainan entinen presidentti Leonid Kutšma luki tekstin. Venäjän Ukrainan-lähettiläs Mikhail Zurabov,  ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjn edustaja, kokenut sveitsiläinen diplomaatti Heidi Tagliavini seurasivat vieressä. Medialle puhuivat myös Venäjä-mielisten kapinallisten Donetskin alueen johtaja Alexander Zakharshenko ja kapinallisten Luhanskin alueen johtaja Igor Plotnitski.

Jäi vankka tunne siitä, että nyt olivat asialla oikeat ihmiset, ne jotka pystyvät todellisiin tekoihin.

Oli aika riisua kaikki symbolistiset kromeluurit ja tarttua kiinni tosi toimiin.

Tuloksena oli tiekartta, joka voi antaa mahdollisuuden kriisin rauhanomaiseen ratkaisuun ja tarjota keinon riisua neuvottelujen yltä arvovaltataistelun tukahduttavan raskas mantteli.

Sotatoimet on lopetettava heti. Kolmenkymmenen kilometrin puskurivyöhyke, jolta raskaat aseet poistetaan, on satava aikaan heti, kun neuvottelutulos on vahvistettu. Sotilaskoneilta ja taistelulennokeilta kielletään pääsy suojavyöhykkeelle. Vain Etyjin tarkkailijoiden koneet saavat luvan lentää. Kaikki ulkomaiset joukot ja aseet vedetään pois Ukrainan maaperältä ja turvavyöhyke jaetaan sektoreihin, joiden rajoista sovitaan yhteisesti.

Viimeksi mainittu kohta (9) tuo mieleen Berliinin kysymyksen ratkaisun toisen maailmansodan päättyessä.

Sen ei kuitenkaan välttämättä tarvitse merkitä samanlaista konfliktin jäätymistä vuosikymmeniksi eikä ”Berliinin muurin” pystyttämistä.

Venäjä-mielisten paikallisjohtajien mukanaolo memorandumin laatimisessa oli tärkeää, vaikka Luhanskin ja Donetskin itsenäisiksi julistautuneita ”kansantasavaltoja” ei mainittu tekstissä. Niiden asemasta ja rajoista käytäneen varmaankin melkoista kädenvääntöä siinä yhteydessä, kun edessä olevien parlamenttivaalien käytännöllisistä järjestelyistä sovitaan.

Aikaan sellaisiin neuvotteluihin tuntuu juuri nyt olevan kohtuuttoman vähän, sillä vaalit pitäisi toimittaa jo ensi kuussa.

Tässä asiassa Etyjin parlamentaarisen yleiskokouksen presidentillä, Ilkka Kanervalla tulee olemaan ennalta-arvaamattoman tärkeä rooli. Työ ei vaadi enää henkilökohtaisen tai kansallisen profiilin korottamista, koska profiili on jo nykyisellään riittävän korkealla. Etyj ei ole enää Naton ja Euroopan Unionin  apujärjestö Euroopan turvallisuuden suuria poliittisia linjakysymyksiä ratkottaessa, vaan siitä on Ukrainan kriisin myötä tullut arvostettu ja tärkeä toimija.

Itäisen Euroopan asema kansainvälispoliittisessa valtataistelussa on kylmän sodan jälkeen jäänyt kuitenkin varsin epämääräiseksi.

Toisen maailmansodan jälkeen pystytetty rautaesirippu jakoi Euroopan tylysti kahteen osaan, itäiseen ja läntiseen. Dramaattisimmin tämä jako näkyi lähes 45 vuoden ajan Saksan kohdalla.

Syvät arvet paljastuivat vasta syksyllä 1989, kun Berliinin muuri murtui ja kun vain vuosi sen jälkeen Saksa yhdistyi.

Silloin alkoi lännen vyörytys kohti itää – rauhanomaisesti joitakin mittasuhteiltaan vähäisiä selkkauksia lukuun ottamatta.

Seinä tuli vastaan vasta Ukrainassa. Välimaastoon jäivät satelliittivaltiot, Neuvostoliiton lähiulkomaat.

Tämän pitkän tanssin myötä maailmanpolitiikan geopoliittinen painopiste alkoi siirtyä pois Euroopasta. Sodan uhka katosi horisontin taakse. Euroopasta tuli vähitellen pasfistinen, mikä loi automaattisesti enemmän elintilaa Kiinalle ja uudeksi voimatekijäksi muodostuneelle islamilaisella maailmalle (ks. Robert Kaplan: ”The Long Game in Eastern Europe”, Stratfor, 17.9.2014).

Tätä tilannetta ratkotaan nyt itäisessä Ukrainassa.

Siksi Minskin memorandum on tärkeä. Se saattaa muodostua koko tuskallisen prosessin käännekohdaksi.

Mutta.

Pitkällä tanssilla on pitkät varjot.

Pysyvä aselepo ja rauha antaisivat kuitenkin mahdollisuuden uuteen tasapainoon.

284. Skotti 140918

Kuva kertoo usein enemmän kuin tuhat sanaa. Siksi ajattelin ottaa blogiini nyt ensimmäisen kerran valokuvan, vaikka olen kyllä huomannut, että varsinaiset blogistit ovat käyttäneet tätä kikkaa jo paljon aikaisemmin. Joillekin siitä on tullut melkein tavaramerkki.

En kuitenkaan onnistunut siirtämään kuvaa siitä, kun kuningatar Elisabet II tarkasti Skotlannin kuninkaallisen rykmentin vierailulla Edinburghissa heinäkuussa 2011. (Ehkäpä se on hyväkin, koska en tiedä, millaisiin julkaisuoikeudellisiin ryteikköihin olisin saattanut ajautua. Kuva löytynee kyllä YLEn arkistoista)

Tänään skotit ovat ryhmittyneet uuteen itsenäisyystaisteluun. Media on meilläkin pullollaan kuvia ja tekstejä. Kansanäänestyksen lopputulosta jännitetään maailmalla. Ian Rutherfordin kuva parin vuoden takaa on täynnä symbolistista latausta. Lyhyitä ja pitkiä oppikursseja Skotlannin historiasta on tullut kerrattua jo muutaman viikon ajan.

Tässä pieni välähdys Ylen uutisista toissapäivältä: Skotlanti säilytti itsenäisyytensä taistellen, mutta menetti sen siirtomaahaaveisiin (Petri Raivio)

”Englannin ja Skotlannin joukot olivat ryhmittymässä asemiinsa, kun englantilainen ritari sir Henry de Bohun haastoi Skotlannin kuninkaan Robert I:n kaksintaisteluun. Kuninkaalla oli aseinaan vain kirves ja pieni miekka, ritarilla taas täydet sotavarusteet. Miehet ratsastivat toisiaan kohti, de Bohun laski peitsensä. Täydessä vauhdissa kuningas väisti ja halkaisi de Bohunin pään kirveellään. Kaksinkamppailusta käynnistyi Bannockburnin taistelu, josta tuli kesäkuussa kuluneeksi 700 vuotta. Kaksi päivää kestänyttä taistelua muistellaan Skotlannissa mielellään, sillä kuningas Robertin eli Robert Brucen johtamat skottijoukot päihittivät Bannockburnin soisilla tantereilla englantilaiset, vaikka englantilaisilla oli joidenkin arvioiden mukaan jopa kaksinkertainen miesylivoima. Taistelu oli osa Skotlannin ensimmäistä itsenäisyyssotaa, jonka seurauksena Englanti tunnusti Skotlannin itsenäisyyden 1328.”

Skottien itsenäisyystaistelulla on siis pitkät juuret. Tämä päivä on vain yksi helmi vuosisatojen pituisessa nauhassa.

Mutta mitähän kuningatar Elisabeth II mahtaakaan sanoa, kun hän ojentaa kättään Skotlannin kuninkaallisen rykmentin eturivissä seisovaa nuorta miestä kohti? Kirves ja pieni miekka ainakin puuttuvat. Valkoisen, punaisen ja tumman rytmiikka on häikäisevä. Tankoihin käärityt liput sojottavat kohti taivasta.

Tänään puhuu skottilainen kansa.

Yöllä lasketaan ääniä. 

Huomenna tietää koko maailman lopputuloksen.

Ylihuomenna alkaa keskustelu seurauksista – olipa kansanäänestyksen lopputulos mikä tahansa.

283. Ruotsalainen jytky 140915

Demokratia muodostuu kahdesta sanasta demos ja kratos. Kansa ja valta. Se tarkoittaa siis kansanvaltaa.

Kahdentuhannenviidensadan (2500) vuoden ajan on yritetty muokata tästä sanaparista käytännöllistä (operatiivista) tulkintaa, joka sopisi kaikkiin kieliin ja kaikenlaisiin suihin.

Tähän päivään mennessä sellaista ei ole löytynyt. Ihanne on karannut aina taivaan tuuliin. Siemenet on kerta toisensa jälkeen murskattu reaalipolitiikan armottomassa masiinassa, jonka polttoaineena on yksi, yksinkertainen, kaikkialle tunkeutuva ja tuhoisa inhimillinen ominaisuus.

Himo.

Vallanhimo on aina löytänyt konsteja, joilla se on sitonut kansan kädet ja tukkinut sen suun.

Joskus on ehkä tuntunut siltä, että edustuksellinen demokratia olisi ratkaissut tämän ongelman, mutta käytännönelämä on osoittanut, että se on vain silmänlumetta, harhaa.

Kansan edustajat ovat osoittautuneet yhtä raadollisiksi vallan käyttäjiksi kuin Antiikin Kreikassa, jossa demokratian ihannetta toteutettiin sulkemalla kahdeksankymmentä prosenttia kansasta vallankäytön ulkopuolelle.

Todellista ihannetta, kansanvaltaa, ei sen jälkeen ole löytynyt mistään maasta, vaikka jotkut ovat ylpeilleet lähes sataprosenttisilla äänestysprosenteilla ja vaikka alhaisemmatkin prosentit (esimerkiksi Ruotsissa 83,3%, Suomessa 70,5%) ovat herättäneet suurta myötätuntoa ja ihailua.

Tämän ajan muoti-ilmiö on etsiä ”kansalle” liikanimiä epiteettejä joiden tarkoituksena on lisätä uskottavuutta tai joskus myös pelottavuutta. Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon. Joku haluaa olla tosidemokraatti tai tosiuskovainen (fundamentalisti) vakuuttaakseen kuulijansa tai katsojansa siitä, ettei hän ainakaan ole vallan väärinkäyttäjä. Yksi on Aleksanteri tai Pietari Suuri, toinen Maunu Ladonlukko ja kolmas vaikkapa Iivana Julma.

Tarkoitus pyhittää keinot!

Pääasia on saada ote vallankahvasta kratoksesta.

Juuri päättyneissä Ruotsin valtiopäivien riksdag vaaleissa tätä kikkaa käyttivät menestyksellisesti ruotsidemokraatit, jotka tuplasivat paikkamääränsä. He väittivät siis olevansa tosiruotsalaisia ja edustavansa tosiasiassa kaikki ruotsalaisia, mikä sisältää implisiittisen (julkilausumattoman, mutta asiayhteydestä päätettävissä olevan) väitteen, että kaikki muut kansan osat ovat väärässä tai kulkevat harhapolkuja.

Sama taktiikka puri meillä, kun perussuomalaiset (nyk. persut, luvallisesti) järjestivät viime vaaleissa ”jytkyn”.

Asiaan kuuluu tietysti se, ettei aitosuomalainen voi merkitä samaa asiaa kuin aitoruotsalainen. Eihän kaksi demosta voi olla identiteettisiä, vaan niiden on pakko kilpailla keskenään kratoksesta.

Kun aitosuomalaiset eivät saaneet jytkystään huolimatta otetta vallankahvasta, sama kohtalo näyttää olevan edessä myös aitoruotsalaisilla.

Eurooppalaisesta näkökulmasta (ja keskustelusta) päätellen Ruotsidemokraatteja ja Perussuomalaisia yhdistää eräs tekijä, jonka ne molemmat (tietysti) kiistävät: äärioikeistolaisuus.

Se seuraa kuitenkin kuin varjo demosta. Hitler ja Stalin sekä muut diktaattorit ovat todistusvoimaisimpia esimerkkejä demoksen ja kratoksen epäpyhästä, keskinäisestä taistelusta.

Hyvältä tuoksuva alku on päättynyt pahalta haisevaan umpikujaan.

Demos ei ole vielä koskaan selvinnyt hengissä kratoksen ruuvipenkistä.

Nyt on Ruotsin vuoro ratkaista tämä dilemma. Suomi on sen jo (tältä erää) ratkaissut.

Pieni terminologinen muistutus (Googlen avustuksella):

Retoriikassa dilemmaa hyödynnetään kysymyksissä, joihin ei välttämättä voi antaa totuudenmukaista vastausta. Esimerkiksi seuraavaan kysymykseen on olemassa kaksi vaihtoehtoa, jotka tuottavat molemmat saman lopputuloksen: ”Oletko lakannut pahoinpitelemästä aviopuolisoasi?” Oli vastaus mikä tahansa, kysymys vihjaa, että vastaaja on joka tapauksessa aiemmin hakannut aviopuolisoaan. Vaihtoehdoksi ei anneta sitä, ettei ole alun perinkään hakannut aviopuolisoa.

282. Pieninä palasina 140913

Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma, ja tiuku on aisan alla. Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun elämäni maailmalla.

Tapio Rautavaarahan siinä matkaa vuonna 1953 Liinukallaan pitkänlaista yötaivalta harmitellen sitä, ettei se tyttö ei tullut kyytiin ”kun olen poika hurjanlainen”. Mutta lohtuna hänellä on, että ”maantien mutkassa pieni on tölli ja siellä on kirsikkasuuni.”

No. Jonkinlainen kolmiodraamahan siinäkin oli kehitteillä. Tai ainakin syrjähyppy.

Mutta Viljo Vähänen ei välittänyt tänä aamun, kun aurinko oli juuri noussut horisontin yläpuolelle lähestyessämme jälleen Ryssänkärkeä, mihin suuntaan Liinukan harja heittelehti tai kuinka yksinäinen öinen kulkija oli.

Hän halusi keskustella Ukrainan aseteollisuudesta ja Syyrian tilanteesta.

”Ei nyt oikein huvita pehmoilla, kun aseet uhkaavat puhua vanhaa, julmaa kieltään.”

Hän kertoi lukeneensa Kalevasta Jukka Tarkan kirjoituksen ”Ukrainan aseteollisuus on kriisin ydin” ja kuulleensa aamu-uutisista, että amerikkalinenlentotukialus Dwight D. Eisenhover (CVN 69) on lätenyt kotisatamastaan Norfolkista kohti Välimerta ja Lähi-itää historiallisen pitkälle yhdeksän kuukauden komennukselle. Mukanaan supertukialuksella on täysi sotalaivojen saattoryhmä, johon kuuluu lehtitietojen mukaan ainakin ohjusristeilijä Hue City ja kolme ohjushävittäjää: USS Jason Dunham, USS Farragut ja USS Winston S. Churchill.

Samanaikaisesti Välimerellä on kymmenen venäläistä sota-alusta ja Sevastopolista on lähdössä paikan päälle ”lentotukialusten tuhoaja”, Moskva-ohjusristeilijä, joka on varustettu P-1000 Vulkan ohjuksilla.

”Uhkaavalta kuulosti myös Amerikan presidentin päätös tiivistää ilmaiskuja islamilaista terrorijärjestöä vastaan. Kohta ilma on rautaa täynnä niin, ettei aamuaurinkokaan uskalla enää nousta.”

Tiesin, että Viljo oli provosoimassa ja muistutin, että elämme nyt disinformaation hämärässä. Hänkin oli lukenut keskikesällä eduskunnan suuren valiokunnan sihteerin, Peter Saramon mainion artikkelin ”Mitä uskoa, kun kaikki valehtelevat? – Ukrainan kriisi ja maailman ymmärtämnen.

Varmaankin hän kohta paljastaisi, mistä kenkä nyt puristaa. Eihän nyt vielä olla suuren sodan kynnyksellä.

Suurvaltojen laivastot ja lentokoneethan ovat liikkeellä turvaamassa maailmanrauhaa!

”Asevarustelumenot kasvavat kiihtyvällä vauhdilla kaiken aikaa. Se lienee jonkinlainen fakta, tieteellinen totuus. Rahasummista voidaan tietysti saivarrella loputtomasti. Erään arvion mukaan koko maailan asevarusteluun kului viime vuonna 1620 miljardia dollaria. Se on valtava summa. Kuin yrittäisi laskea tähtiä taivaalla. Mutta eihän sellaista summaa  kukaan yhtenä könttinä koskaan näe.

Siinä mielessä Tapio Rautavaara oli oikeassa. Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun elämäni maailmalla.”

Viljo vetäisi vielä refrengin Hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei.

Elämästä ja kuolemastahan tässä on kysymys.

”Jukka Tarkka saattoi osua asian ytimeen. Ukrainan kriisin yksi suurimmista syistä on siinä, ettei Neuvostoliitto koskaan voinut kuvitella, että sen aseteollisuuden aarreaitta olisi vaarassa hajota taivaan tuuliin. Eikä yksikään Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen pääsihteeri, ei edes Mihail Gorbatšov, voinut uskoa, että hän joutuisi palaamaan yöjalasta yksin, rukkaset saaneena, hyljättynä pieneen tölliin.”

”Vaikka Tarkan lähdeaineistona käyttämä, brittiläinen RUSI-ajatushautomo olisi saattanut suoltaa maailmalle niin sanottua väritettyä totuutta, lienee varmasti totta ainakin se, että ”Neuvostoaikana nykyisen Ukrainan alueelle rakennettiin korkean teknologian aseteollisuuskeskus.” Yhtälailla selvältä tuntuu, ettei sellaista kompleksia sijoitettu (turvallisuussyistä) yhden katon alle, vaan tuotanto hajotettiin eri paikkoihin. Moottorit, ohjukset, hydrauliikka eri kyliin pitkin Donbassia.”

“Nyt tästä on syntynyt suuria ongelmia. Palaset on jollakin konstilla saatava pelastetuiksi pienen tollin katon alle. Venäjä ei voi ymmärrettävistä syistä jättää niitä Naton sotasaaliiksi. Siksi se on valmis pysyttämään vaikka teräsaidan omaksi suojakseen. Tätä ei länsi (EU ja USA) halua millään ymmärtää, vaikka sitäkin voitaisiin kutsua tieteelliseksi totuudeksi.”

“Jukka Tarkan väiteet Venäjän juonista ja Putinin monikantaneuvotteluista jätän vaeltamaan haamuinan hänen omaan mielenmaisemaansa. Sinne kuuluu myös hänen arvionsa orwellilaisesta propadandasta. Sen sijaan olen kyllä itsekin hieman ihmetellyt massiivisia humanitaarisia rekkakaravaaneja, jotka ilmestivät kuin taivaasta Donetsin altaalle. En kauheasti ihmettelisi, jos ne kaikki eivät palaisikaan Kremlin pieneen tölliin tyhjinä, vaan joissakin olisi vähän raskaampaa kuormaa Neuvostoliiton kulta-ajalta.”

Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma

 ja kahden tässä hiljaa mennään.

Humma on poijalla ainoa aarre

ja sellaista ei ole kellään

Hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei.