297. Leimakirves 141021

Metsänleimauksessa kirves on ammattimiehen tai – naisen työkalu. Sillä merkitään joko kasvava puu tai valmis puutavara. Tarkoitus on ohjata leimattu tavara oikeaan jatkokäsittelykohteeseen.

Tarkoitus on hyvä ja käytännöllinen.

Ei tule mieleenkään, että yhdellä leimakirveen iskulla haluttaisiin kaataa koko metsä. Sehän olisi hullun hommaa. Mielipuolen työtä.

Näin kuitenkin tapahtuu, kun kuvaannollinen leimakirves heilahtaa. Yksi sivallus leimaa koko joukon – jos kirveen varressa on paha tahto, viha ja katkeruus.

Tässä esimerkki:

”Kokoomus on profiloitunut psykopaattien, narsistien, itsekkäiden p*skiaisten ja uusliberalististen mulqvistien puolueeksi jonka tunnuslauseena on ’köyhät kyykkyyn ja rutiköyhät mahalleen’ eikä tämäkään toiminnanjohtaja todellakaan ollut poikkeus. Oululainen, herännäistaustainen antaa blogissaan itsestään todella ahneen itsekkään narsistin mielikuvan, ja hänen puheensa itsestään ’ennakkoluulottomana arvokonservatiivina’ ovat täyttä stiiknafuuliaa. Hän oli juuri sellainen randroidi, jollaiset ruukinmatruunalla on tapana kirota sinne alimpaan Helvettiin.”

Siinä kilkahtaa leimakirves rumaäänisesti kiveen.

Kaksinkertaisen ex-politrukin korvissa se tekee kipeää. Mutta samalla se myös paljastaa entistäkin selvemmin, minkälainen käsi on kiinni kirveen varressa ja minkälaisessa poliittisen kulttuurin metsässä ruukinmatruuna riehuu.

(Murhaa ei meikäläinenkään tietysti puolustele. Rikoksesta seuraa rangaistus.)

Oman stiiknafuuliansa vallassa ruukinmatruuna haluaisi varmaankin nimetä kaikki norjalaiset breivikiläisiksi!

Jouduin kyllä itsekin tarkistamaan Googlesta, mitä tuo hieno sana (stiiknafuulia) merkitsee, vaikka tiesin kyllä, että senniminen kulttuurilehti ilmestyy Oulussa ja että sikäläinen kaupunginhallitus myönsi pari vuotta sitten stiiknafuulia-yrittäjäpalkinnon Anite Finland-nimiselle yritykselle.

Vakavasta asiasta on siis kysymys.

Sanan taustasta kertoo Google näin:

”Vallan käyttöä sanan voimalla on oivallisesti kuvannut Teuvo Pakkala lapsista kertovassa novellissaan Mahtisana (1895), jossa juoksukilpailun voittanut Ville ilmoittaa olevansa stiiknafuulia. Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt, mitä kieltä se oli ja mitä se merkitsi. Mutta mahtavalta se kuului. Jos Ville olisi sanonut, että hän oli paras koko kaupungissa, niin olisi voitu väittää vastaan ja kumota Villen väite. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan tuollaista sanaa vastaan, jota ei oltu koskaan kuultu."

Kun ruukinmatruunan leimakirves heittää nyt kaikki kokoomuslaiset ja erityisesti kokoomusnuoret Helvetiin, en voi mutta toivoa kuin, että hän huomaisi jossakin elämänsä vaiheessa kirveen kilkahtavan omaan nilkkaansa.

Leimakirves on hyvä ase ammattilaisen käsissä, mutta väärissä käsissä se tekee rumaa, ala-arvoista jälkeä.

296. Herätys! 141020

”Huomenta! Anteeksi, että tulen näin aikaisin maanantaiaamuna. Tämä on kuitenkin välttämätön herätysliike.”

Viljo Vähänen rimpautti kelloa pari tuntia ennen kuin aurinko oli noussut horisontin yläpuolelle.

”Katsoin eilen uutisista, kun komentaja evp. Jyrki Berner arvioi Ruotsin sukellusvenejahtia, josta kirjoitit blogiisi. Hän totesi, että ”jos Ruotsin vesillä piilottelee sukellusvene, kuten on epäilty sillä on aikaa enää muutama päivä pysyä piilossa. Tehokkain tapa piiloutua on painua pohjaan, ja jos miehistö makaa punkissaan eikä tuota energiaa ja hiilidioksidia niin kolmesta viiteen päivään se voi olla siellä."

- Aivan. Minäkin näin saman uutisen. Se toistettiin hetki sitten aamu-uutisissa. Kyllä siellä taitaa sukellusvene piileksiä, vaikka mitään selvää näyttöä ei ole saatu. Mistäs kenkä nyt puristaa?

Viljo alkoi selostaa, mitä hän tarkoittaa ”herätyksellä”.  Minähän olin ollut valveilla jo pitkän tovin ennen kuin hän rimpautti ovikelloa. En minä siis enää mitään herätystä tarvinnut.

”Ei sieltä ehkä koskaan löydetä mitään minisukellusvenettä eikä sieltä saada kiinni punkassa maanneita agentteja, joiden oli pakko nousta pintaan henkihieverissä, kun happi loppui. Ja mitä järkeä miinoittamisessa olisi, kuten Berner sanoi. Ei sinne välttämättä jää mitään jälkeä, kun etsintäoperaatio parin päivän kuluttua loppuu …”

- Aaveko siellä liikkuu vai ilmakupla, joka hajoaa kuin pieru Saharaan?

”Herätys! Karlskronasta on kulunut jo niin monta vuottaa, että olet täydessä unessa. Herää, mies! Ei tiede ole nukahtanut niin kuin sinä. Päinvastoin. Se on ollut pirteästi hereillä. Eikä aseteknologian kehitys pysähtynyt, kun Berliinin muuri puhkaistiin. Ei tietenkään, vaan se on ottanut suuren loikan eteenpäin. Olitko sinä edes kuullut 63 vuotta sitten sanaa nanotekniikka? Sinä olet Hiroshiman miehiä. Paikalleen jäätynyt predaattori. Kalkkivene …”

Viljo oli aamutuimaan vauhdissa. Annoin hänen paukutella kaikessa rauhassa.

”Minisukellusvene on sinulle merellisen aseteknologian huippu, mutta eihän se niin mene. Ei sotilaita ja vakoilijoita enää lähetetä niin hengenvaarallisiin tehtäviin. Sinne pannaan koneita. Niillä on helpompi tehdä kaikenlaisia kokeiluja vaarantamatta ihmishenkiä. Mutta niillä voidaan kyllä tappaa tehokkaasti. Senhän ovat erilaiset taitelulennokin jo osoittaneet. Luuletko, ettei samaa tekniikka oliksi kehitetty myös merille, pinnan alle?”

Tauko.

Viljo pysähtyi. Odotti. Epäröi.

”Tuli vain mieleeni, ettei siellä Tukholman saaristossa todellakaan ole mitään sukellusvenettä eikä ainuttakaan ihmistä, vaan että siellä kokeillaan uutta, vedenalaista aseteknologiaa. Ei ihme, että sinäkin puhut aaveesta! Se voi todellakin olla jotakin sellaista, mistä meillä – tavallisilla rauhanmiehillä – ei ole aavistustakaan.”

Oli minun vuoroni olla hiljaa.

”Entä jos siellä olisi pienen kuhan kokoinen ja näköinen robotti tai sillilauma, joka keräisi mitä tahansa, näennäisesti täysin olematonta tietoa vedenalaisesta maailmasta ja lähettäisi sitä isäntämaahan menetelmällä, jota olisi vaikeaa tai jopa mahdotonta paljastaa. Kun tehtävä olisi suoritettu, robotit tuhottaisiin yhdellä napinpainalluksella eivätkä pinnalla ja ilmassa partioivat sotilaat saisi tapahtumasta mitään havaintoa. Kyse olisi siis vain viattomasta aseteknologisesta kokeesta, jolla testattaisiin, ovatko Ruotsin tiedemiehet ja asevoimat hereillä.”

Jaha.

- Ja kuka olisikaan kalastaja, joka on pannut robottikuhan ja silliparvet liikkeelle?

”Sitä on mahdoton sanoa. Vanhoilla luetteloilla sukellusveneiden tukikohdista Itämerellä ei ole mitään merkitystä. Eihän tällaisia kokeita tietenkään niistä johdettaisi. Ne tehtäisiin salaisista sotilastukikohdista. Itämeri saattaisi kuitenkin soveltua erinomaisesti tällaiseen kokeeseen, koska se tunnetaan jokseenkin hyvin ja sitä vartioidaan tarkasti. Juuri siellä voitaisiin myös testata kiinnijäämisen riskiä paljon tehokkaammin kuin valtamerten ulapoilla.”

- Tuossa on järkeä. Mutta samalla on kyllä nähtävä, että juuri nyt eletään kansainvälisessä politiikassa disinformaation hämärässä. Siinä syntyy helposti demoneja, joita on vaikea pyyhkiä pois median ilmoitustauluilta.

295. Pintaa syvemmälle 141019

Sunnuntaiaamu valkeni sateisena. Olin kirjoittanut eilen Pääskysen saksalaiselle vieraalleni ja ihmettelin illalla, mistä sanat tällä kertaa lensivät.

Nyt olen vapaa

lennän yli vuorten, peltojen,

merien ja kaupunkien

            Mutta sydämessäni soi

            kaipaus, hiljainen kuiskaus

Jäikö hän sinne

vankilaan, kahleisiin

Huomenna lainaan

hänelle omat siipeni

Tänään ei tarvinnut miettiä. Sanat tulivat aamu-uutisista kuin tarjottimella: (1) pakurikääpä ja (2) sukellusvene. Molempien kautta pääsee kurkistamaan pintaa syvemmälle.

(1) En tuntenut entuudestaan koivun lahottajasientä Inonotus obliquusta, mutta kun näin siitä kuvan, tiesin, että olin nähnyt sen monta kertaa aikaisemmin. Mustanpuhuva epämuodostuma koivun valkeassa rungossa. Koivun syöpä, olin ajatellut.

Vuosia sitten olin ottanut sen novelliini Rouva Koivunen:

”Talvella se oli nähnyt kaikki metsän eläimet. Hirvet ja sudet kävivät kovimmillakin pakkasilla tervehtimässä sitä. Ne kumarsivat aina syvään tultuaan sen luokse kimaltelevan hangen poikki.”

Silloin en ollut osannut mennä pintaa syvemmälle. En tiennyt, että pakurikääpä on taloudellisesti merkittävä metsän tuholainen, joka lahottaa varttuneita lehtipuita käyttökelvottomaksi ja että niistä valmistettua teetä on käytetty erityisesti Venäjällä nautintoaineena ja luontaislääkintään satoja vuosia.

”Mutta viimeisten vuosikymmenten aikana Rouva Koivunen oli tuntenut salaista, käsittämätöntä pelkoa. Ei se näkynyt mitenkään hänen käyttäytymisestään. Ei kukaan ulkopuolinen huomannut mitään. Mutta itse hän tunsi, kuinka tuo pelko oli vuosi vuodelta lisääntynyt.

Erityisesti talvella, kun oli hiljaisempaa, kun kaikki muuttolinnut olivat lähteneet, kun karhut ja siilit olivat käpertyneet talviuneen, hänellä oli aikaa miettiä, mitä tuo pelko oikein oli, mistä se johtui.

Hän muisti, kuinka joskus, kauan sitten, hänen vasempaan kylkeensä alkoi kasvaa pahkura. Syöpä?, välähti hänen mielessään, mutta sitten hän rauhoittui. Eihän kasveilla ole syöpää. Sehän on ihmisten tauti, hän ajatteli, ja niin asia unohtui.”

Lisätietoa löytyi Googlesta: ”Lahoamisen edettyä riittävästi alkaa pakurikääpä muodostaa elävään puuhun mustia, epämääräisen muotoisia lohkeilevia pahkuroita, joita kutsutaan nimellä pakuri. Ne eivät kuitenkaan ole käävän itiöemiä, vaan sen aiheuttamia steriilejä monivuotisia kasvannaisia. Pakurit koostuvat sienirihmastosta. Pakuria ei pidä sekoittaa koivun pahkaan, jota pidetään lähinnä mutaatiosta tai jostain fysikaalisesta tekijästä johtuvana epämuodostumana.”

Jaha. Hyvä on. Pakurikäävästä saattaa muodostua merkittävä vientituote.

Tarvitaan vain kärsivällisyyttä, sillä pakurikääpä ei tarvitse muiden organismien apua lahotusprosessin käynnistämiseen. Vaalea, keltaisenruskea valkolaho voi edetä elävässä puussa kymmenestä yli 80:een vuotta … ”Pakurin kasvaminen korjuukypsäksi kestää yli viisi vuotta. Yksi koivu voi tuottaa parhaimmillaan kahdeksan kiloa pakuria. Tuoreen pakurin hinta vaihtelee alueittain ja myyntiajankohdittain 50:stä 100 euroon kilolle. Kuivattuna ja jatkojalostettuna hinta voi nousta jopa 300 euroon kilolle.”

Kannatta siis sukeltaa pintaa syvemmälle.

(2) Ruotsalaiset ovat aloittaneet jälleen sukellusvenejahdin Tukholman saaristossa. Epäillään, että pintaa syvemmällä piileskelee venäläinen minisukellusvene, jolle on sattunut haveri. Asiaan kuulu, etteivät Ruotsin puolustusvoimat ole kiistäneet eivätkä vahvistaneet väitettä ja että Venäjän puolustusministeriö on ilmoittanut, että venäläiset sukellusveneet ja muutkin alukset ovat suorittaneet maailman merillä tehtäviään suunnitelmien mukaisesti.

Vastaavanlaiset spekulaatiot loppuivat kuin seinään syksyllä 1981, kun neuvostoliittolainen sukellusvene (U 137) ajoi karille Karlskronan laivastotukikohdan lähellä. Valokuvat kertoivat karun totuuden.

Siitä on kulunut siis 33 vuotta.

Tuntuu jokseenkin oudolta, että kybersotaan valmistuvassa maailmassa (ks. Tiede 10/2014 ”Kybersota pimentää Suomen ja avaa anarkian portit”, Mikko Puttonen) on mahdollista piilottaa (mini)sukellusveneen kokoinen esine jokseenkin pienen merialueen pinnan alle, kun jokainen soutuvenettä suurempi pinta-alus on ympäri vuoden, kaikilla kellonlyömillä, tiiviin tarkkailun kohteena.

Selitykseksi riittää ilmeisesti se, että tunnemme Kuun ja Marsin pinnanmuodostuksen monin verroin tarkemmin kuin maailman merten pohjat ja poukamat.

Meri ja vakoilu kulkevat rinta rinnan. Kummankin pinnan alla piilee salaisuuksia.

294. Pimeistä voimista 141015

Tähtitieteilijät löysivät neljäkymmentä vuotta sitten suuren attraktorin, mutta sen luonne jäi vuosikausiksi mysteeriksi. Nyt sekin on ratkaistu. Elämme mittaamattoman taivaan, Laniakean sylissä. Sen keskustassa on suuri näkyvien galaksien ja pimeän aineen keskittymä, joka vetää Lanikean galakseja itseään kohti. Painovoimavaikutusten perusteella on avaruudessa arvioitua olevan pimeää ainetta noin viisi kertaa enemmän kuin näkyvää ainetta (Tiede 10/2014. Uutiset/Uusi osoitteemme: Laniakea)

Pimeillä voimilla on siis enemmistö. Selvähän se.

”Maailmankaikkeuden täyttää reikäinen vaahto, jonka galaksijoukot ja niiden väliset rajat muodostavat. Vaahdon suurimpia rakennusyksiköitä ovat superjoukot, jotka sisältävät kymmeniätuhansia galakseja. Laniakean ulkorajaksi tutkijat määrittelivät ’vedenjakajan’. jonka sisäpuolella galaksien liikkeessä näkyy suuren attraktion vetovoima, ulkopuolella ei.”

Jaha.

Niinhän se varmaankin on.

Jälleen yksi vedenjakaja hyvän ja pahan välille. Sisäpuolella varma tieto siitä, mikä on oikein. Ulkopuolella epävarmuus ja epäily. Lopputuloksena ikuinen taistelu valon ja pimeyden välillä.

Ristikkäisten attraktioiden suuri viehätys.

Pimeiden voimien vetovoima on siis tähtitieteilijöiden mukaan viisi kertaa suurempi kuin valoisten voimien.

Se on paljon, mutta he saattavat hyvinkin olla oikeassa.

Historiasta muistetaan, kuinka monta kertaa pimeys on hotkaissut kitaansa toiveet valoisammasta, uudesta tulevaisuudesta. Vallankumous on syönyt lapsensa.

Näin tapahtui muun muassa Ranskan suuressa vallankumouksessa, kun ”lahjomattoman periaatteen mies” Maximilien Robespierre joutui ”makaaberin näytelmän” uhriksi vuonna 1797.

”Vallankumouksen sisäinen logiikka johti siihen, että taloudellinen, aatteellinen ja poliittinen lahjomattomuus tekivät hänestä vaarallisen miehen. Mutta henkilökohtainen pidättyvyys väkivallan käytöstä ei riittänyt vastustamaan verenvuodatuksen maagista voimaa silloin, kun siitä oli muodostunut ’vallankumouksen täyttymys ja sen energinen lähde’. Robespierre uskoi, että vallankumouksen viimeisetkin vastustajat voidaan lyödä ja että jos se voisi tapahtua oikein, se edistäisi paremman maailman luomista”. (Oiva Ketonen 1995, ”Robespierre – periaatteen mies”, julkaisematon käsikirjoitus, jota siteerasin kirjassani ”Isänmurha idässä” vuonna 1996).

Kun jollakin on vankka usko siihen, että hän on ehdottomasti oikeassa, sisäinen narsismi saa helposti yliotteen, minkä seurauksena on vääjäämättömästi vihan projisointi itsen ulkopuolelle. Silloin sokeus ja pimeys saa herkästi vallan.

Näin tapahtuu, kun fundamentalismi iskee sielun syvyyksiin.

Tällöin ei ole merkitystä sillä, minkä ismin vallassa asianomainen henkilö tai liike on.

Valon sammuminen ja pimeiden voimien voitto on samanlaista kommunismissa kuin kapitalismissa tai vapaassa markkinataloudessa.

Uskontojen tilkkutäkissä se on sääntö, josta vain harvoin on todellisia poikkeuksia.

Tämän hetken hermostuneessa poliittisessa tilanteessa, erityisesti kansainvälisessä politiikassa, pimeistä voimista on tulossa demoneja jotka pyrkivät sammuttamaan järjen valon.

Euroopassa ja aivan erityisesti meillä Suomessa tällainen prosessi koskee Venäjää ja ilmenee ryssävihan nousuna. Jonkin verran se näkyy myös yleisempänä muukalaisvihana.

Sosiaalisessa mediassa (johon tämäkin blogi tietysti kuuluu) pimeiden voimien myllerrys näkyy selvemmin kuin perinteisissä tiedotusvälineissä (lehdissä, radiossa ja televisiossa).

Tietoisena, että itsekin syyllistyn edellä kuvaamaani, iljettävään projisointiprosessiin, nostan esiin nimimerkki ruukinmatruunan eilisen postauksen ”Muutama havainto Venäjän ongelmista”.

Kymmenen kohdan tuomiossa ei ole yhtään valonpilkahdusta. Se on täynnä pimeää energiaa, vihapuhetta.

Otan esille vain yhden pointin (10. Äärimmäinen väkivaltaisuus).

”Venäjä on äärimmäisen väkivaltainen maa, sekä kansainvälisellä tasolla, yhteiskunnallisella tasolla että yksilötasolla. Venäjä pyrkii ensisijaisesti ratkomaan asiansa uhittelulla, sodalla ja väkivalloin diplomatian tai kansainvälisten foorumien sijaan. Ja sama yksilötasolla: järjestäytynyt rikollisuus on siellä omaa luokkaansa, ja samoin järjestysjoukkojen brutaalit otteet. Ilman pakkovaltaa Venäjä todennäköisesti hajoaisi täydelliseen anarkiaan, kiitos väkivaltaisen kulttuurinsa.”

Tuhon kelkkaan minulla ei ole tarvetta hypätä, enkä aio myöskään seurata, ketkä vastaavat ja millaisella innolla matruunan kysymykseen: Tuleeko jollekulle vielä jotain muuta mieleen?

Arvelen kyllä, että tuli on jo tarttunut tappuraan!