306. Filosofi? 141110

”Turvallisuuspoliittisissa muutosvaiheissa on kuitenkin muutoksen ohella tarkattava sitä, mikä ei kenties muutukaan. Tämä muuttuvaisen ja muuttumattoman erittely ja punninta on ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimpiä tehtäviä. Siksi, että virheet tällä saralla maksavat paljon ja pahimmillaan niitä voi olla mahdoton korjata”. (Presidentti Sauli Niinistö 211. valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avauspuheenvuorossaan).

Tämä sattuu yllättäen hyvin yhteen sen kanssa, mitä pohdin edellisessä postauksessani Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtajan kirjoituksesta Suomen Kuvalehdessä (305. ”Kevyttä yläpilveä”).

Ovatko tutkijoittemme ulko- ja turvallisuuspoliittiset analyysit sitten tavoittaneet ulkopoliittisen johtomme korkeimman portaan? Syntyikö nyt linjapuhe, jonka varaan tulevaisuus voi rakentua? Muodostaako presidentin filosofointi muuttuvaisesta ja muuttumattomasta riittävän pohjan toteuttamiskelpoisille käytännön päätöksille?

Puheessahan olivat mukana myös kansallisen turvallisuutemme kulmakivet:

”Uskottava kansallinen puolustus on ja pysyy yhtenä turvallisuutemme kulmakivistä. Kyse ei ole siitä, miten ison sodan Suomi voittaisi tai olisi voittamatta, vaan ennen muuta siitä, että puolustuksemme tulee kaikissa oloissa muodostaa vahva pidäke meihin mahdollisesti kohdistuvalle sotilaalliselle voimankäytölle ja painostukselle. Sotilaallinen maanpuolustus ei saa olla huonosti kiinni.”

Niin. Ja olihan siinä mukana myös dynamiikkaa ja selkeä varoituksin:

”Mitä enemmän meillä on eri mahdollisuuksia vahvistaa turvallisuuttamme, sitä parempi. Suomen intressinä onkin pitää mahdollisimman tarkka huoli siitä, että sekä turvallisuutemme osaset että tasapaino ovat kunnossa. Tietenkin tilanteiden muuttuessa näitä osia pitää tarvittaessa säätää uudelleen, jotta kokonaisuus toimii … Mutta sellainen politiikka, jossa koko turvallisuutemme asetettaisiin tai jouduttaisiin asettamaan vain yhden ulottuvuuden eli tämän tai tuon kortin varaan, olisi kannaltamme huonoa kehitystä.”

MUTTA

Filosofin pohdinta horjahtaa kummallisesti, kun hän kehottaa pohtimaan venäläistä sananlaskua kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni.

Ei sen vuoksi, etteikö se olisi ”kokemukseen perustuvaa huushollinpitoa”, kuten presidentti huomauttaa, vaan siksi, että se heittää filosofoinnin ylle venäläisen varjon.

Se ei varmaankaan ole tarkoituksellinen heitto, mutta kyllä se tuo väkisin mieleen sananlaskun modernimman version, jonka mukaan ”Venäjä ottaa irti kaiken sen, mikä irtoaa”. Esimerkkejä löytyy historiasta erityisesti neuvostoliittolaisena muunnelmana. (Edellisessä blogissani se vastasi siten ”liian venäjäkeskeistä, itävaikutteista analyysia).

Kun ajatellaan, mitä Euroopassa on tapahtunut kylmän sodan päätyttyä ja Berliinin muurin sorruttua (siis 25 vuodessa), jokainen ymmärtää, että Yhdysvallat ja Nato (mutta myös Euroopan Unioni) on toiminut kuin venäläinen kasakka. Ottanut irti kaiken sen, mikä on irronnut Neuvostoliiton raadosta. ( Blogissani nimitin tätä ”liian yhdysvaltakeskeiseksi, länsivaikutteiseksi analyysiksi).

Mutta sitten tuli vastaan Ukraina. Se ei irronnutkaan niin helposti.

Tässä joudutaan nyt sitten (hieman syrjäsilmällä) erittelemään ja pohtimaan, mikä on muuttuvaista ja mikä muuttumatonta.

Se on Suomenkin  ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimpiä  kysymyksiä.

Idän ja lännen välisessä hevostenleikissä me joudumme edelleenkin olemaan– tavalla tai toisella – mukana.

Se on muuttumatonta. Siinä on vähintäänkin kaksi ulottuvuutta.

Tältä osin se täyttää filosofin minimivaatimuksen: ei ole viisasta elää yhden kortin varassa!

305. Kevyttä yläpilveä 141109

”Suomalainen ulkopolitiikan analyysi on ollut ohutta jo vuosikymmeniä” (Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus-tutkimusohjelman johtaja Mika Aaltoila Suomen Kuvalehdessä 45/2014)

Eduskunta perusti kansainvälisten suhteiden ja Euroopan unionin asioiden tutkimuslaitoksen, Ulkopoliittisen instituutin (UPI), satavuotisjuhlaistunnossaan kesäkuussa 2006. Näin siitä tuli aikaisempaa virallisempi ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimuslaitos, jonka toiminnan taloudellinen perusta varmistettiin valtion budjettivaroin.

UPI esittelee lokakuussa 2014 tavoitteensa näin:

”Instituutin tavoitteena on tuottaa korkeatasoista ja selkeää aineistoa tieteelliselle yhteisölle, poliittisille päättäjille ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Toiminnassaan instituutti pitää yllä aktiivisia kansainvälisiä suhteita. Instituutin tutkijat osallistuvat ajankohtaiseen keskusteluun kirjoittamalla artikkeleita päivä- ja aikakauslehtiin, alan julkaisuihin, osallistumalla kotimaisiin ja kansainvälisiin seminaareihin, konferensseihin ja muihin tilaisuuksiin sekä toimimalla asiantuntijoina eri medioissa. Upin tutkijat kommentoivat medioissa ajankohtaisia kysymyksiä oman tutkimuksensa ja asiantuntemuksensa pohjalta samaan tapaan kuin kollegansa yliopistoissa. Upilla ei ole yhtenäistä kantaa kansainväliseen politiikkaan liittyvissä kysymyksissä.”

Ohjelmajohtajan arvio omasta työstään on lievästi sanottuna hieman itsekriittinen, kun hän kysyy, ”miksei tieto virtaa päättäjille?”

Onko maamme arvostetuin ulkopolitiikan tutkimuslaitos unohtanut tärkeimmän tavoitteensa vai miksi yhden keskeisen tutkimusohjelman tulokset harhailevat (ohjelmajohtajan mielestä edelleenkin) kevyessä yläpilvessä?

Miksi ”korkeatasoinen ja selkeä aineisto” ei kelpaa poliittisille päättäjille?

Ohjelmajohtaja etsii syitä ”tiedontuotannon eri osapuolten välisistä suhteista”.

Hieman kryptisen ilmaisun takana ovat hänen omat kokemuksensa kahdeksan vuoden ajalta yhdysvaltalaisissa yliopistoissa:

”Yhdysvaltalainen tutkimusmaailman tarjoaa poliittiselle päätöksenteolle vaihtoehtoja ja kritiikkiä, mutta myös tukea.”

Näin ei siis tapahdu meillä Suomessa.

”Keskustelu on ampuillut sinne tänne ja asiantuntijoita on syytetty vääristä analyyseista.”

Itsekritiikki kumajaa raskaasti.

Vertailukohta löytyy ”läntisestä maailmasta ja erityisesti Yhdysvalloista”

Tutkimusjohtajan mielestä meillä ei ole osattu ottaa käyttöön kolmea yleisessä käytössä olevaa tiedon tuotannon mallia: (1) Valumismallia, (2) Ruhtinaan peili-mallia ja (3) Ajatushautomomallia.

”Suomessa mikään näistä kolmesta mallista ei toimi kunnolla”.

Vastauskin löytyy.

”Kaikkien kolmen mallin kannalta perusongelmana on suomalaisen keskustelukulttuurin ja valtionhallinnon sulkeutuneisuus. Suomen ulkopolitiikkaa johdetaan monimutkaisella tavalla … Toiminta keskittyy johtamiseen liittyviin ongelmiin, ei keskusteluun tai vaihtoehtoisten mallien etsimiseen.”

Kritiikki kohdistuu siis ensisijaisesti Suomen perustuslain 8. luvun 93. pykälään, jossa määritellään ”toimivalta kansainvälisissä asioissa”.

Sen mukaan ”Suomen ulkopolitiikka johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa … Valtioneuvosto vastaa Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta.”

Eihän siinä pitäisi olla mitään monimutkaista!

Mutta käytännössä näyttää siis UPI:n tutkimusjohtajan mielestä olevan.

Jää sellainen vaikutelma, että erityisesti ”Ruhtinaan peili-malli” (3) tuottaa vaikeuksia.

Sen mukaan ”neuvonantajan ja kriitikon roolit tarjoavat tutkijalle mahdollisuuden vallanpitäjien kritiikkiin, talking truth to power. Tutkijan odotetaan tuovan esille uusia näkemyksiä ja toimivan vaihtoehtoja tuottavana kriitikkona – ei vain virallisen linjan tukena.”

Tästäkö kenkä siis puristaa? Että ohuissa yläpilvissä liikkuva ulkopoliittinen analyysi ei tuota riittävässä määrin uskottavia, kriittisiä vaihtoehtoja? Että totuus jää varjoon? Että totuuden sanoja kyllä sinkoilee sieltä täältä, mutta ne eivät tavoita poliittisia päättäjiä?

Väite on ankara.

Se heittää varjon tiedon tuottajien (tutkimuslaitosten ja yksittäisten tutkijoiden) ja tiedon vastaanottajien (ulkopolitiikan päätöksentekijöiden) ylle.

Onko meillä todellakin käynyt niin, että ulkopolitiikan johtaja (presidentti, valtioneuvosto) jyrähtää silloin tällöin jotakin ja tutkijat vetäytyvät luoliinsa kuin pelokkaat hiiret eikä heidän äänensä kuulu edes maan pinnalle saakka saatikka korkeampiin sfääreihin, joissa kansakuntien kohtaloista päätetään?

Vai onko meillä virallinen totuus naulattu sellaisilla rautapulteilla isänmaan seinään, ettei mikään uusi tieto mahdu sen alle eikä pääse päivänvaloon?

Ohjelmajohtaja Mika Aaltola pelkää, että juuri näin on käynyt: ”Suomalainen ulkopolitiikan analyysi on ollut ohutta jo vuosikymmeniä.”

Siksi olisi vähitellen korkea aika katsoa, mistä tällainen tilanne johtuu ja kuinka lähellä totuutta Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtajan analyysi mahtaakaan olla.

Eikö vaihtoehtoja ole olemassa? Eikö niitä ole tuotu esiin vai eikö niitä ole ymmärretty?

Ulko- ja turvallisuuspoliittista tutkimustahan tehdään nykyisin monella taholla eikä mediakaan ole ollut täysin sokea sen suhteen.

UPI:n tutkijoiden lisäksi päivittäisiin uutisiin ovat päässet aika monet tahot:

Helsingin yliopiston Aleksanteri- ja Renvall instituutit, Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitos sekä Tampereen Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus, TAPRI. Kaikissa niissä on tohtoritasoisia tutkijoita pilvin pimein. Myös ulkoministeriössä on vuosikausia ollut virkamiehiä (Juhani Suomi, Ilmari Susiluoto), jotka ovat voineet keskittyä ulkopolitiikan historiaan ja analyysiin. Lisäksi eräät entiset suurlähettiläät ovat monesti ylittäneet kirjoituksillaan ja haastatteluillaan uutiskynnyksen.

Eräs dosenttikin on herättänyt huomiota Venäjään liittyneillä kannanotoillaan, vaikka hänen toiminnalleen on vain vinosti hymyilty.

Mistä voi siis olla kysymys, kun sanotaan, että analyysi on ollut ”ohutta”, vaikka ilma on sakeanaan monenlaisia yrityksiä puhua totuuksia vallanpitäjille?

Vastausta ei ole helppo kirjoittaa näkyvään muotoon, koska aavistukset ja haamut on analyyttisessa keskustelussa tapana jättää omaan arvoonsa, omaan hämäräänsä.

Tässä kuitenkin kolme varovaista yritelmää asian ymmärtämiseksi:

(1) Analyysi on ollut liian yhdysvaltakeskeistä, länsivaikutteista.

(2) Analyysi on ollut liian venäjäkeskeistä, itävaikutteista.

(3) Analyysi on ollut liian itsekeskeistä, suomivaikutteista.

Nämä vaikutteet riitelevät keskenään ja tekevät analyysin ymmärtämisen äärimmäisen vaikeaksi.

Siksi lopputuloksena on haihattelu yläpilvissä.

Poliittiset päättäjät (presidentti, valtioneuvosto, eduskunnan ulkoasiainvaliokunta) eivät uskalla ottaa mitään kolmesta vaihtoehdosta totuutena, vaan heidän on pakko etsiä omaa totuutta aina niin kauan, kuin valtuutus kansalta kestää.

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja lienee oikeassa siinä, ettei yksikään hänen esilletuomista, yhdysvaltalaisista tiedontuotannon malleista istu suomalaiseen järjestelmään.

Meillä ei yksinkertaisesti ole riittäviä resursseja keskenään kilpaileviin tutkimuslaitoksiin, jotka esittäisivät poliittisille päättäjille järkeviä vaihtoehtoja.

Pelkään kuitenkin, ettei ankkuroituminen yhdysvaltalaiskeskeiseen, vapaasta markkinataloudesta voimansa ammentavaan analyysimalliin, jota ohjelmajohtaja Mika Aaltola tuntuu tarjoavan, ole hyväksi suomalaiselle ulko- ja turvallisuuspoliittiselle ajattelulle, vaan meidän pitäisi jaksaa edelleen tasapainoilla äärisuuntausten välillä ja etsiä omasta historiastamme meille parhaiten sopivia ratkaisumalleja.

Oman veneen heiluttaminenkin on parempi vaihtoehto, kuin sen ohjaaminen suoraan päin vaarillisimpia karikoita.

304. Anakronismi 141106

”Suomesta on tullut porvarillinen DDR. Olemme rakentaneet keskinäisen luottamuksen tilalle tiukasti säännellyn ja normitetun yhteiskunnan.”

Politiikan sanotaan olevan mahdollisuuksien taidetta. On käytettävä hyväksi tilanteita. On omaksuttavia erilaisia rooleja. On tiedettävä, milloin silittää myötäkarvaan, milloin vastakarvaan.

Erityisen tärkeää on muistaa, kenen joukossa seisoo. Oppositiossako vai hallituksen riveissä.

Ohjeeksi kelpaavat vapaapainin säännöt. Ei vääriä otteita. Päämääränä selätys. Hartiat lattiaan.

Sanallinen arkku on auki. Sieltä löytyy ilmeitä ja eleitä loputtomasti.

On lupa ärsyttää. On lupa sekoittaa vanhaa ja uutta ja asettaa sanoja vääriin aikayhteyksiin. Miten vain. Milloin vain.

Kaikkien taidelajien kaikki suuntaukset ovat politiikan taitajien käytössä.

Vapaasti.

Niin myös anakronismi, jota toiseksi suurimman oppositiopuolueen puheenjohtaja käytti eduskunnan välikysymyskeskustelussa.

Saksan demokraattinen tasavalta (Deutsche Demokratische Republik) ei oikein enää istu tähän aikaan, kun senniminen valtio lakkasi olemasta jo 3. lokakuuta 1990. Mielikuvanahan se ei tietenkään ole vielä ehtinyt aivan kokonaan kadota. Media kun on pitänyt huolen siitä, että maailman ehkä tehokkain tiedustelupalvelu Ministerium für Staatssicherheit (STASI) ja ”Tiitisen lista” muistetaan samoin kuin doping-aineiden tehokkaasti organisoitu käyttö urheilutulosten parantamiseksi. Ehkäpä joku vielä muistaa myös taitoluistelija Katarina Wittin  ”sosialismin kauneimmat kasvot”.

Puhuja pelotteli kuulijoitaan väittämällä, että Suomesta on tullut ”porvarillinen DDR”.

Sellainenkin satiiris-humoristinen sanankäyttö on tietysti aivan sallittua oppositiomieheltä, kun tarkoituksena on hajottaa hallituksen rivejä ja saalistaa omaan leiriin edes yksi horjuva uhri.

Käsitteenä ”porvarillinen DDR” on kyllä yhtä huvittava kuin lihapullat hajuveden kanssa. Tuskinpa sillä perjantain luottamusäänestyksessä yhtään lisä-ääntä opposition leiriin lohkeaa.

Kun puhutaan ”keskinäisestä luottamuksesta” välikysymyskeskustelun yhteydessä puhe tuntuu falskilta, ellei puhuja tarkoita sitä, että hän ja hänen puolueensa aikoo äänestää hallituksen luottamuslauseen puolesta.

Kun oppositio lisäilee puheisiinsa puolihuolimattomasti lisämausteita, se voisi kakkien yllätykseksi irtaantua perjantaina tiukasti säännellystä ja normitetusta äänestyskäyttäytymisestään ja ojentaa sen sijaan yhteistyön kättä hallitukselle.

Sellainenkin vaihtoehto lienee sadanyhden (101) valinnaisen ehdotuksen listalla.

303. Ambivalenssi 141104

Mitä tehdä, kun sama asia tuntuu yhtä aikaa sekä hyvältä että huonolta, oikealta ja väärältä – kun törmäämme asiaan tai ihmiseen, johon liittyy vastakkaisia tunteita, rakkautta ja vihaa?

Mitä tehdä, kun itse joudumme moniselitteiseen, hämärään mielentilaan tai kun törmäämme vastaavanlaiseen ambivalenssiin?

Yhden totuuden maailmassa se ei ole mahdollista.

Useamman totuuden maailmassa se saattaa tuntua kiusalliselta, mutta sen kanssa pystyy elämään. Arjen keskellä siitä voi muodostua dynaaminen voima, jonka varaan tulevaisuuttakin voi rakentaa.

Varhain tänä aamuna huomasin törmänneeni  (sähköisessä) Hesarissa arvoitukselliseen ambivalenssiin, kun luin Oscar Rossin artikkelin Karl Ove Knausgårdista.

”Kirjailijan kotimaassa Norjassa Taisteluni-sarjan kuusi osaa ja niiden yhteensä 3 000 sivua ovat puhuttaneet niin, että työpaikoille on julistettu ”knausgårdittomia päiviä” työnteon sujumiseksi.”

Olin kyllä jo kesällä etsinyt Akateemisesta yhtä Knausgårdin suomennosta, mutta kun sitä ei heti löytynyt, unohdin koko asian ja se hautautui jonnekin lukemattomien kirjojeni (siis niiden, jotka olen noteerannut ja joihin olen ajatellut palata in due time) alati kasvavan kasan alle.

Nyt asia palasi pöydälleni, kun romaanisarjan kuudesta osasta on suomennettu neljä ja kirjoittaja on tehnyt kirjallisen itsemurhan.

”Taisteluni-romaanin viimeisen osan viimeisestä lauseesta revittiin norjalaislehdissä otsikoita: Knausgård ei enää aio kirjoittaa. Hän kuvaili itse tehneensä kirjallisen itsemurhan. Mutta se ei tainnut tarkoittaa mahdottomuutta jatkaa kirjoittamista – ehkä enemminkin kirjailijaidentiteetin käsitteellistä tyhjentymistä?”

Mistä on kysymys?

”Kirjallisuudella on oma agendansa ja päämääränsä. Tekstissä tapahtuu aina jotain, mitä kirjoittaja ei itse ollut ajatellut. Kirjan ja kirjailijan todellisuudet ja maailmankuvat eivät ole samat. Kirjallisuudella on oma objektiivisuutensa riippumatta siitä, kuinka narsistinen ja itseriittoinen kirjailija itse on.”

Kuinka lähellä Hitlerin Mein Kampf on Knausgårdin Taisteluni-sarjaa? Miksi sama otsake? Oliko tarkoitus luoda ambivalentti hämärä?

”Poliittisilta kannoiltaan kyseenalaiset kirjailijat ovat usein  monitahoisia ja ristiriitaisia (siis ambivalentteja); esimerkiksi Louis-Ferdinand Céline, joka toisen maailmansodan alla kirjoitti raivopäisiä juutalaisvastaisia kiistakirjoituksia. Céline herjasi kaikkia ja kaikkea juutalaisiksi. Mutta se on loppujen lopuksi jotain muuta. Olisi idioottimaista kieltää hänen kirjansa, joita asiasisällöstä huolimatta voi pitää kauniina kirjallisuutena. Täysin toinen asia on taas Hitlerin Taisteluni, jonka pahuuteen reagoi vaistomaisesti: se on yksinkertaisesti sietämätöntä. Mutta kirjaa ei silti pidä kieltää. Kirjoittavina ja tiedostavina ihmisinä meidän tehtävämme on vastustaa tällaisia vakaumuksia. Mutta meidän täytyy kohdata se, mitä emme voi hyväksyä. En ole säädyllisyyttä vastaan, mutta säädyttömyyttä ei voi lähestyä kieltojen kautta.”

Yllättäen törmäsin eilen eräässä tilaisuudessa myös toisenlaiseen ambivalenssiin: kulttuurivaikuttaja Olavi Paavolaiseen, jonka elämästä ja tuotannosta ilmestyi tänä vuonna (50 vuotta kohteen kuoleman jälkeen) kaksi akateemisen muistelmateoksen vaatimukset hyvin täyttävää kirjaa:

(1) H.R. Riikonen: ”Olavi Paavolainen. 1903-1964 ”Nukuin vasta aamuyöstä”, Gummerus kustannus, lokakuu 2014

(2) Panu Rajala:  ”Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämä”, WSOY 2014

Sen lisäksi, että Matti Kurjensaari (1975) ja Jaakko Paavolainen (1991) olivat jo ehtineet kirjoittaa samasta aiheesta ja nykyinen arkkipiispakin oli sivunnut sitä omassa väitöskirjassaan.

Miksi samasta miehestä on julkaistu neljä elämänkertaa ja tuhansia mielipidekirjoituksia? Mikä ambivalenssissa vetää puoleensa, suorastaan kiihottaa? Onko se vain hämärän kaipuuta vai uhmakasta sukellusta kohti pimeää tunnelia siinä vakaassa uskossa, että sen päässä olisi valoa tai ainakin heijastusta totuudesta?

Laaja-alainen ja monipuolinen tietokirjailija, filosofian ja yhteiskuntatieteiden tohtori Osmo Pekonen on arvioinut, että ”Paavolaisen teoksiin on syvimmälle sukeltanut yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu K. Riikonen, joka aloitti tutkimuksensa jo 1992. Riikonen on kääntänyt kivet ja kannot laatiakseen valtaisan bibliografian ja toista tuhatta lähdeviitettä siinä missä Rajala paikoin luottaa kulkupuheisiin.” (Keskisuomalainen 5.10.2014)

Näinhän se saattaa olla.

Kaksi tiedemiestä ovat selvästikin nähneet saman asian eri tavoilla. Se heijastuu jo elämänkertojen nimissäkin.

Valitettavasti en päässyt eilisessä tilaisuudessa kysymään, mitä Panu Rajala tarkoittaa sillä, että O. Paavolainen oli ”soihtu pimeässä” (ja miksi hän tai kustantaja oli valinnut elämäkerran kansikuvaksi Väinö Kunnaksen tunnetun maalauksen), ja mitä H.K. Riikonen tarkoittaa otsakkeellaan ”Nukuin vasta aamuyöstä”.

Molemmissa otsakkeissahan liikutaan pimeä rajamailla, hämärässä.

Jäikö Olavi Paavolaiselle itselleen käsitys kahdesta totalitaarisesta valtiosta, Hitlerin Saksasta ja Stalinin Neuvostoliitosta niin hämäräksi, että hänen piti haihduttaa itsensäkin niin syvälle luovaan hämärään, ettei sieltä löytynyt lopulta valonpilkahdustakaan?

Hän horjui äärimmäisyyksien välimaastossa itsevarmana, kaikkitietävänä hurmurina, mutta joutui viimein oman ambivalenssinsa uhriksi.

Viimeisillä askeleillaan hän horjahti äärivasemmiston helmaan, mutta sekään ei sytyttänyt enää lohdullista valoa hänen elämäänsä.

Yleisradion entinen pääjohtaja Eino S. Repo tunsi ehkä tapauksen paremmin kuin moni muu:

”Ilmeisesti Paavolainen oli kuin kehäkukka: loisti täydeltä terältä, kun maineen paisteinen valo tuli kohti, mutta meni suppuun kun varjo ja hämärä lankesi. Synkän yksinpuhelun vastaanotto veti verhon hänen ja auringon väliin.”

Norjalaisen suosikkikirjailijan Karl Ove Knausgårdin jättiläisteoksen vastaanoton ja suomalaisten elämänkertakirjureiden H.K. Riikosen ja Panu Rajalan tuoreimpien tutkimusten välillä saattaa vallita hämärän jännittävä ambivalenssi, joka kietoutuu Olavi Paavolaisen ympärille.

Oh, Mein Kampf! Ah, Josif Vissarionovitš Džugašvili!