335. Nandistan 150223

On kulunut seitsemäntoista (17) vuotta siitä, kun kävin laskemassa kukkia Piskarjevin hautausmaalla Pietarissa. Silloin oli syksy. Syyskuu. Kirkas aurinko. Hiljainen tuuli ei peittänyt alleen kaiuttimista kuuluvaa Chopinin Surumarssia.

Kirjoitin päiväkirjaani: ”Tuulen sylissä kuulin, kuinka äiti itki, ja annoin sen ottaa minut kokonaan. Tuulen sylissä kuulin surumarssin ja sydämeni itki. Kuinka lempeästi aurinko ratsastikaan kyyneltroikallani. Huomenna aurinko eksyy.”

Kun tänä päivänä luen uutisia maailmalta, en ole varma, minne aurinko on matkalla. Onko se eksynyt? Onko sitä edes olemassa?

Tarkoitan rauhanliikettä. Mihin se on kadonnut?

Yli kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun Suomen Rauhanpuolustajien silloisen puheenjohtajan, rikosoikeuden professori Pekka Koskisen kanssa kehittelimme ajatusta rauhantyyssijasta, valtakunnasta, jossa ei tarvitsisi pelätä sodan kauhuja, ei panssarivaunuja, ei tykkitulta, ei terrori-iskuja, ei atomisotaa.

Annoimme sille nimen Nandistan. Siellä eli nandikansa.

Kirjoitin silloin utopiamme runon muotoon.

      Korkealla, korkealla,

         missä sormenpäillämme kosketamme taivasta,

         missä toiveet lepäävät sylissämme

                  on rauhantekijöiden

                  sininen vuori

                  Nandistan

         Kun maa alkoi olla pahuudesta pimeä,

         nousimme pilvien yläpuolelle

         etsimään voimaa kirkkaudesta

         Vain oikeudella oli lupa

         astua sisään porteistamme

                  vaikka suru on sisaremme

                  ja tuska veljemme

         Meidän puolustuksemme on luja

         kuin syksyinen verkko ja syvä kuin kevään aurinko.

         Meidän voimamme levittäytyy kaikkialle

         kuin kesän huumaus ja talvilinnun kuiskaus.

         Meidän hallintomme on kristallinkirkas:

                  kuningatar

                  turvallisuuspäällikkö

                  kunniakansalainen

         Meidän uskomme on vahva.

                  Hyvä voittaa aina!

Helmikuussa 2015 joutuu kysymään, kuinka syvälle pimeään maa onkaan vaipunut. Onko edes pilvien yläpuolella tilaa Nandistanille? Näkyykö mistään valonpilkahdusta?

Oma uskokin joutuu kovalle koetukselle, kun korvat alkavat olla täynnä sotakoneiden kalsketta.

Ovatko sodan raskaat rattaat jo nyt niin armottomassa vauhdissa, ettei niitä enää mikään voi pysäyttää?

Kuinka tässä jaksaisi uskoa nandikansan ajatukseen, että ”hyvä voittaa aina”!

Ehkä jälleen kerran pitäisi palata asioiden ytimeen filosofiaan, sodan syihin, historiaan!

Mikä on totta? Mikä on valhetta?

Nandistanin aaltopituudelta löysin tänään mielenkiintoista kohinaa yllättävästä suunnasta, Tiedonantajasta!

Siinä kirjoittaa ”sosiaalifilosofisesti orientoituneeksi ajatustyöläiseksi” itseään kutsuva hausjärveläinen Harri Kiiskinen älylliseen epärehellisyyteen ja moraaliseen rappioon perustuvasta uskomusjärjestelmästä.

Olihan se pakko heti lukea nykyisessä aateilmastossa, joka on täynnä suomettumisen ja ryssävihan kitkeriä katkuja ja mitä kirjavina disinformaatiota.

Jätän arvoisien lukijoitteni tehtäväksi arvioida H. Kiiskisen ajatuksia siteeraamatta niistä riviäkään.

On nimittäin olemassa sellainen vaara, että yksikin ”väärä” sana voi aiheuttaa leimakirjeen leiskahduksen. Sen jälkeen älyllinen keskustelu on yleensä turhaa.

Otan kuitenkin esiin yhden luettelon, koska se ei ole kirjoittajan omaa käsialaa, vaan sitaatti professori William Blumin teoksesta ”Roistovaltio”.

Yhdysvaltojen, toisen maailmansodan jälkeen tekemät sotilaalliset iskut ympäri maapallon: Kiina 1945-1951, Ranska 1947, Marshall- saaret 1946- 1958, Italia 1947-1970-luku, Kreikka 1947-1949, Filippiinit 1945-1953, Korea 1945-1953, Albania 1949-1953, Itä-Eurooppa 1948-1956, Saksa 1950- luku, Iran 1953,Guatemala 1953-1990-luku, Costa Rica 1950- luvun puoliväli- 1970-1971, Lähi-Itä 1956-1958, Indonesia 1957-1958, Haiti 1959. Länsi-Eurooppa 1950- ja 1960- luku, Brittiläinen Guyana 1953-1964, Irak 1958-1963, N-liitto 1940-1960- luku, Vietnam 1945-1973, Kambodza 1955-1973, Laos 1957-1973, Thaimaa 1965-1973, Ecuador 1960-1963, Kongo/Zaire 1960-1965 ja 1977-1978, Ranska/Algeria 1960-luku, Brasilia 1961-1964, Peru 1965, Dominikaaninen tasavalta 1963-1965, Kuuba vuodesta 1959 tähän aikaan saakka, Indonesia 1965, Ghana 1966,Uruguay 1969-1972, Chile 1964-1973, Kreikka 1967-1974, Etelä-Afrikka 1960-luku- 1980- luku, Bolivia 1964-1975, Australia 1972-1975, Irak 1972-1975, Portugali 1974-1976, Itä-Timor 1975-1999, Angola 1975-1980-luku, Jamaika 1976, Honduras 1980-luku, Nicaragua 1978-1990, Filippiinit 1970-luku- 1990- luku, Seychellit 1979-1981, Etelä-Jemen 1979-1984, Etelä-Korea 1980, Tsad 1980-1982, Grenada 1979-1983, Surinam 1982-1984, Libya 1981-1989, Fidzi 1987, Panama 1989, Afganistan 1979-1992, El Salvador 1980-1992, Haiti 1987-1994, Bulgaria 1990-1991, Albania 1991-1992, Somalia 1993, Irak 1990-luku, Peru 1990-luku, Meksiko 1990- luku, Kolumbia 1990-luku, Jugoslavia 1995-1999.

En jaksanut ryhtyä tsekkaamaan faktoja muista lähteistä, vaikka niin olisi kyllä kuulunut tehdä.

Rauhantekijöiden siniseltä vuorelta Nandistanista katsottuna luettelo vaikuttaa aika synkältä.

334. Ruusu 150219

Viikko sitten, ystävänpäivänä vasempaan korvaani tunkeutui kaunis mutta pahantapainen vieras. En muistanut aluksi hänen nimeään, mutta aavistin, ettei siitä hyvää seuraisi.

Osoittautui, että vieraani keikaroi latinankielisellä nimellä erysipelas.

Suomeksi se tarkoittaa ruusua eli ihon syvää bakteeri-infektiota.

Kuinka petollista! Mutta sittenkin niin arkipäiväistä.

Kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä.

”Ruusu on vakava septinen infektio, joka saattaa hoitamattomana johtaa merkittävään kudostuhoon ja hengenvaarallisiin komplikaatioihin.”

Varoitusvalo syttyi heti.

Pian huomasin makaavani sisätautisairaalan päivystyksessä. Kanyylin kautta verenkiertooni pumpattiin seuraavien päivien aikana antibioottia, jonka avulla kutsumatonta vierastani on yritetty aja ulos kimpsuineen ja kampsuinen.

Lopputulos on silti vielä epävarma.

Mutta ei niin pahaa etteikö jotakin hyvääkin.

Sain aiheen tutusta tarkemmin ruusuun ja siihen maailman, jossa se oli kasvanut, samoin kuin niihin menetelmiin, joilla sen katalia aikomuksia yritetään torjua.

Samalla aika hetkeksi pysähtyi.

Viikkoon mahtui monenlaisia tapahtumia (kreikkaa, ukrainaa, ulvilaa, sotea ja venäjää), joita keräilen nyt lyhyeksi helminauhaksi, kun ystävänpäivä ja laskiaistiistaikin ehtivät jo kadota mennen ajan hämärään.

Tarkastelen niitä ruusun varjosta.

(1) Ruusun aiheuttaa beetahemolyyttinen streptokokkibakteri. Mistä ihmeestä sellainen oli löytänyt tiensä vasempaan korvaani? Tulos iski silmiini peilistä. Korva oli turvonnut ja punainen kuin kukonheltta. Kuumetta kahtena päivänä peräkkäin 39°. Se oli jo valtaamassa poskipään ja otsan, ennen kuin tipat alkoivat putoilla tasaiseen tahtiin Haartmanin päivystyksessä.

Bakteeri pääsee harvoin ehjän ihon läpi. Mutta missä se oli piileskellyt kaiket päivät ja yöt odotelleen repeämää, jonka läpi se pääsi tunkeutumaan sisälleni?

Vastausta piti etsiä bakteeriviidakosta: ”Bakteerit ovat yksisoluisia mikroskooppisen pieniä eliöitä eli mikrobeja. Ne ovat esitumallisia, mikä tarkoittaa, että niiden perintöaineksen ympärillä ei ole tumakoteloa. Ribosomeja lukuun ottamatta bakteereilla ei ole soluelimiä. Ne ovat evolutiivisesti hyvin vanhoja eliöitä. Bakteereja elää kaikkialla, missä on elämää: vedessä, maassa ja muissa eliöissä. Monet bakteerit elävät loisina muissa eliöissä ja voivat olla haitallisia. Jotkut bakteereista ovat kuitenkin hyödyllisiä tai jopa välttämättömiä kantajalleen.”

Tutkin Googlesta piirrosta bakteerin rakenteesta ja toiminnasta.

”Bakteerit lisääntyvät suvuttomasti jakautumalla, jolloin alkuperäisestä solusta muodostuu kaksi tytärsolua, jotka ovat alkuperäisen solun klooneja. Bakteerit voivat jakautua jopa kahdenkymmenen minuutin välein. Ennen jakautumista solun rengasmainen kromosomi ja mahdolliset plasmidit kahdentuvat. Bakteerien perimä on haploidinen, joten geenimutaatiot tulevat heti näkyviin.”

Jaha.

Tekstit alkoivat valua normaalisanastoni ulkopuolelle.

Mutta.

”Jotkut bakteerit aiheuttavat ihmiselle haittaa, koska ne kuluttavat lisääntyessään elimistön tärkeitä ravintoaineita ja tuottavat elimistölle haitallisia aineenvaihduntatuotteita. Bakteereista kaikki eivät aiheuta ihmiselle tauteja, vaan itse asiassa ihmisen iholla ja limakalvoilla on jatkuvasti suuri määrä bakteereja, jotka auttavat ihmisen immuunipuolustusta tauteja aiheuttavia bakteereita vastaan. Näitä hyödyllisiä bakteereja kutsutaan normaaliflooraksi.”

Ystävänpäivänä korvaani tunkeutunut ruusu ei ilmeisestikään kuulunut normaaliflooran ryhmään, vaan se oli aggressiivinen, vihamielinen tunkeutuja, jonka torjumiseen omat, luontaiset puolustusmekanismini eivät riittäneet.

Joka tapauksessa kokemus ruususodasta on ollut tähän asti hyvin mielenkiintoinen.

Kun nyt käydään korkealla poliittisella tasolla ankaraa taistelua sote-uudistuksesta aina eduskunnan perustuslakivaliokuntaa myöten, voin vain todeta, että siirtyminen terveyskeskuksesta (Lauttasaari), suureen Sairaalaan (Haartman) ja sieltä kotisairaalaan (Kivelä) sujui joustavasti, saumattomasti, ilman turhaa byrokratiaa, ilman pitkiä odotusjonoja. Kaikkialla olen kohdannut ystävällisiä ja iloisia ihmisiä, ammattilaisia, jotka viihtyvät työssään.

Kun olen mennyt iltamyöhällä avaamaan ulko-ovea yökölle, joka on tulossa pumppaamaan antibioottia verenkiertooni, ei ole tarvinnut katsoa mörkkejä aamoja (vaikka ruusu oli ehtinyt edetä pitkälle ja se varmasti näkyi jo kasvoillani), vaan olen kohdannut pelkkää hymyä.

Sen toivoisi näkyvän myös eduskuntatalon käytävillä, kun päätöstä vuosikymmenien yhtä suurimmista sosiaalialan uudistuksista yritetään saada aikaiseksi.

Kyllä kunnallisen itsehallinnon pyhän lehmän olisi nyt korkea aika nöyrtyä syömään tuoretta, elinvoimasta ruohoa uudelta pellolta. Sitä riittää kyllä ihan kaikille. Sopuisasti.

(2) Kreikka. Suomen pääministerillä (46v) ja Kreikan valtiovarainministerillä (53v) on yksi yhteinen piirre. He hymyilevät näyttävästi. Molemmat ovat akateemisia kansalaisia, jotka liikkuvat sulavasti kansainvälisillä foorumeilla. Eikä media hymymiehiä unohda.

Pelkällä hymyllä ei tietenkään pötkitä kovin pitkälle. Eikä yksi hymy riitä mihinkään.

Itku pitkästä ilosta. Pieru kauan naurannasta.

Kovat tosiasiat ratkaisevat.

Alex Subbilla tämä asia on jo pitkään ollut edessään katsoessaan itseään aamupeilistä.

Gianis Varoufakisilla tämän tosiasian kohtaaminen on vielä edessäpäin.

Toivottavasti kummankaan ei tarvitse katsoa ruusua silmästä silmään!

(3) Ulvilan surman loppunäytös on alkanut?

Olen yrittänyt pysyä kärryillä Ulvilan murhajutun koukeroissa vuosien ajan. Oma käsitykseni asiasta on fiksaantunut jo ajat sitten, mutta huomaan, ettei se oikein sovi yhteen oikeusprosessin viimeisimmän vaiheen ja siitä syntyneen keskustelun kanssa.

Kun nyt puhutaan siitä, että prosessi on vihdoin lopussa, tulee mieleeni Olof Palmen murha vuonna 1986. Murha-ase kyllä löytyi, mutta ei murhaajaa. Huhujen siivet suhisevat edelleen. Sen vuoksi ajattelen Ulvilan sorkkarautaa. Missähän se mahtaa olla? Olikohan sorkkarauta ruusunvärinen! (4) Itä-Ukraina. Mikään ei tunnu niin inhottavalta kuin täydellinen tietämättömyys – paitsi ehkä täydellinen luottamuksen puute. Ruusuviikkoni aikana aseiden piti hiljetä Itä-Ukrainassa ”viimeisenä mahdollisuutena”, mutta jatkuvasti uutiset ovat tulvillaan erilaisia sotakuvia. Tuntuu siltä, ettei diplomaattisessa työkalupakissa ole enää yhtään uutta vekotinta, joka voitaisiin kaivaa esille. Paitsi ehkä Salainen Poliisi. Sitä asettahan ei voi käyttää julkisesti. Muutoinhan se ei olisi salainen. Nyt sitä ehkä kuitenkin jo käytetään puolijulkisesti. Stratforin uusimman raportin mukaan Venäjän vakoilupäällikkö on parhaillaan vierailulla Washingtonissa – eikä se varmaankaan ole pelkkä huvimatka (ks. Stratfor Amid Ukraine Talks, a Russian Spy Chief Goes to Washington, February 18, 2015). Kun näyttää pahasti siltä, ettei EU pysty ratkaisemaan Itä-Ukrainan konfliktia eikä ETYJ:llä tai YK:llakaan riitä siihen voimia, ”viimeiseksi mahdollisuudeksi” jäävät suorat kontaktit Moskovan ja Washingtonin välillä. Niiden varassa saattaa nyt riippua maailmanraha! Hyvin kaukaiselta tuntuu silloin ajatus ruusuilla tanssimisesta, joka herättää mielikuvan ihmisestä, joka perhosmaisen keveästi lehahtelee aurinkoisella niityllä kukasta kukkaan, medestä nautiskellen. (5) Lopuksi vielä muutama sana ötököistä, jotka elävät kaikessa rauhassa ja sovussa (?) ihollamme, vaikka emme kiinnitä niihin juuri huomiota, koska ne ovat yhtä mikroskooppisen pieniä kuin bakteerit. National Geographicin uusimmassa numerossa on loistavia pyyhkäisyelektronimikroskooppikuvia näistä ötököistä (ks. Rob Dunn: ”Mighty Mites” – mahtavat punkit). Niitä on tuskin tarkoitettu heikkohermoisille eivätkä ne taitaisi oikein soveltua lastenkirjoihinkaan.  Mielikuvitus saattaisi karata herkästi liian jännittäville poluille. Toisaalta kaikki luontokuvathan ovat nykyisin sallittuja ja suosittuja kaikenikäisille. R.D:n artikkelissa on myös mielenkiintoinen toteamus, joka liittää ötökät ilmiselvästi ruusubakteerin jännittävään maailmaan. Evolution tends to engender its greatests richness in small forms. Humans, on the other hand, tend to ignore small things. Ruusu onkin siis ollut itse asiassa suurempia vieras, kun osasin arvatakaan, kun se tunkeutui ystävänpäivänä korvaani! Arvoitukseksi kuitenkin jää, kuinka hyvin se olisi pärjännyt taistelussa muiden ötököiden kanssa. Nyt odotan joka tapauksessa, että olen onnistumassa ajamaan sen antibioottien avulla lopullisesti pois kropastani!

333. Arkhimedes 150209

Antakaa minulle  kiinteä piste, niin minä vipuan maan paikaltaan”

Jotkut sanat elävät tuhansia vuosia, kuten nämäkin. Ne lausuttiin ensimmäisen kerran noin 2300 vuotta sitten Syrakusan kaupungissa Sisilian saaren kaakkoisosassa.

Nyt ne on ottanut suuhunsa Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola (ks. Suomen Kuvalehti 6/2015, ”Suomi ja USA:n vipu”).

Niiden avulla on tarkoitus opettaa Suomen ulkopoliittiselle johdolle aktiivista vakauspolitiikkaa, joka liittyy läheisesti dynaamiseen tasapainopolitiikkan.

Heureka!

Näinhän Arkhimeden sanotaan huudahtaneen, kun hän ryntäsi alastomana Syrakusan keskustaan keksittyään keinon, jolla todistaa, että kuningas Hieron II:lle taottu uusi kultainen kruunu oli puhdasta kultaa eikä jotakin halvempaa metallia. Ehtona oli ollut, ettei hän millään tavalla vahingoita kruunua.

”Olen löytänyt sen!”

Mutta, kuten tiedetään, se ei pelastanut häntä väkivaltaiselta kuolemalta.

Matemaattinen nerous ja kuuluisuus eivät auttanee, kun vieraan vallan sotamies ei ymmärtänyt viisaan miehen sanoja Noli turbare circulos meos!

Miekka putosi ja elämä sammui.

”Meinaatko nyt, että Upin ohjelmajohtajalle käy samalla tavalla”, Viljo Vähänen kysyi, kun olimme yhdessä yrittänet ottaa selvää, minkälaisen vivun Suomi tarvitsisi turvatakseen tulevaisuutensa, kun suuri myrsky uhkaa jälleen tuhota koko maapallon.

- Tätä en toki ainakaan toivoisi, vastasin heti. – Olisi kuitenkin tarpeellista miettiä tarkemmin, millaista Arkhimeden vipua M. Aaltola tarkoittaa ja mihin hän sijoittasi Arkhimeden kiinteän pisteen. Mikä toisin sanoen on se ongelma, joka Suomen olisi ratkaistava Arkhimeden metodilla?

Pääsimme Viljon kanssa jokseenkin pian yksimielisyyteen siitä, ettei turvallisuuspoliittinen tasapainoajattelu ratkea ”myyttisiä kielipelejä” pelaamalla, kuten Upin ohjelmajohtaja toteaa, mutta että ”yleisten tasapaino- ja vakausehtojen syvä tuntemus sekä niiden etevä soveltaminen” jäävät M Aaltolan ajattelussa aika hämäriksi. Niitä pitäisi täsmentää.

”Aivan. Aaltolan käsitys kansallisromanttisesta naivismista ja Venäjä-taituruutemme ylimielisyydestä jää muutoin vain sanahelinäksi tai vain pelkäksi vinoiluksi. En myöskään ymmärrä sitä, että olisimme tähän saakka käsitelleet Venäjää kuin lääkäri tai terapeutti hankalaa potilasta, kuten hän väittää. Eihän siinä ole mitään järkeä. Pelkkää tunneperäistä sanaleikkiä.”

- Se näyttää kuitenkin olevan Aaltolan lähtökohta. Nyt tarvittaisiin siis kovempia otteita, vai?

”No. Tarkkaan ottaen juuri sitähän Aaltolla ehdottaa. On hakeuduttava tiiviimmin länteen Venäjän ärhennellessä. On seurattava Ruotsia, Baltiaa ja Saksaa, jotka etsivät tiivistyviä suhteita Yhdysvaltoihin. Kyllähän näitä äänenpainoja on jo pitemmän aikaa kuultu niiltä Upin tukijoilta, jotka ovat hankkineet kannuksensa Atlantin takaa. Aaltola kuuluu selvästi siihen joukkoon.”

MUTTA

”Vaikka Arkhimedes on oikeassa, että koko maapallo voitaisiin siirtää radaltaan, jos vain löytyisi tarpeeksi pitkä vipu ja paikka, johon se voitaisiin asettaa, Venäjä on ja pysyy paikoillaan. Ei se siitä mihinkään liikahda olipa vipuvarsi kuinka pitkä tahansa ja roikkuisipa sen toisessa päässä vaikka sata natoa ja uhat usaa. Senhän jo Paasikivikin tuli sanoneeksi ja sen tosiasian kanssa me onnistuimme selviämään kylmän sodan kriittisistä vuosista. Emme me myöskään pysty auttamaan Venäjää. Meidän kriittinen massamme on siihen aivan liian pieni. Sen Arkhimedeskin olisi osannut sanoa. Me voimme ymmärtää tai olla ymmärtämättä Venäjää, mutta Aaltolan ehdottamista vipukonsteista meidän on syytä pitää näppimme erossa.”