358. Pygmalion 150515

“Pygmalion on kreikkalaisessa mytologiassa kuvanveistäjä, joka tunnetaan parhaiten Ovidiuksen teoksesta Muodonmuutoksia. Tarina kertoo kuvanveistäjä Pygmalionista, joka rakastuu norsunluusta veistämäänsä kuvankauniiseen naispatsaaseen. Pygmalion pyysi Venukselta tämän vuotuisissa juhlissa luomansa kaltaista vaimoa, jolloin jumalatar herätti veistäjän riemuksi hänen patsaansa henkiin”. (Google)

Kreikkalainen mytologia tunkeutuu edelleen jokapäiväiseen elämäämme.

Nyt Kukkaistyttö (Pygmalion) on lumonnut Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtajan (ks. Mika Aaltoila: “Toiveiden ulkopolitiikka ei enää toimi”, Suomen Kuvalehti 19/2015).

Tiedemiehenä hän näkee ulkopolitiikan (määrittelemättä tarkemmin ajanjaksoa) kuvankauniina naispatsaana, johon Suomi on rakastunut ja väittää, että “tilanteen epätoivottomuutta voi pelata pois monimutkaisilla kiertoilmaisuilla” ja vaatii, että “selkeyteen olisi kohta korkea aika palata”.

No. Agalmatofiliasta eli patsaisiin tai nukkeihin kohdistuvasta seksuaalisesta fetisismistä saattaa olla vaikea löytää ulkopoliittista selkeyttä, mutta lyömäaseeksi se tuntuu kyllä kelpaavan.

Luin nimittäin M. Aaltoilan näkökulman sillä silmällä, että se on osa UPI:n virallista ulkopoliittista ajattelua. Onhan instituutti eduskunnan alainen tutkimuslaitos ja sen yksittäistenkin tutkijoiden julkisia esiintymisiä lienee lupa tarkastella myös tällaisesta näkökulmasta.

Pygmalionismin voi tietysti ymmärtää vain jonkinlaisena hauskana sanaleikkinä, mutta vakavammin otettuna se kuvastaa käyttäjänsä asennoitumista koko sodanjälkeiseen ulkopolitiikkaan (Paasikiven-Kekkosen linjaan) ja heittäytymistä siihen vapauden virtaan, jonka perusvoima löytyy Atlantin takaa ja jonka henkeen ei luottamus itäiseen naapuriin ole enää pitkään aikaan kuulunut.

Kirjoittajan viittaus Stephen Elopin öljylauttavertaukseen kuuluu tähän samaan luokkaan.

Kukkaisyttö on sokaissut ihailijansa silmät myös siinä suhteessa, ettei hän näe, millaisia hybridikeinoja länsi (so. Yhdysvallat, Nato ja EU) on käyttänyt heti Berliinin muurin murruttua Neuvostoliiton seuraajavaltiota (Venäjää) ja sen entisiä liittolaisia (Visegrad-maita ja muita Keski-Euroopan entisiä sosialistimaita) ja osavaltioita (Baltian maita) kohtaan.

Nyt UPI:n tutkija näkee vain, että “Venäjä on keksinyt uusia hybridikeinoja, joilla se pyrkii vaikuttamaan Suomeen omien päämääriensä toteuttamiseksi” ja että “nämä operaatiot levittävät geopoliittista riskiä Suomeen”, mikä johdosta “Suomen maariski kasvaa Venäjästä johtuen.”

Voisiko sen selkeämmin sanoa!

Pygmalion efektin sokaistusvaikutus on lähes täydellinen. Ohjelmajohtaja Mika Aaltoilan olisikin hyvä täsmentää, mihin aikaan (mihin presidenttikauteen?) Suomen olisi “kohta korkea aika palata”.

Nyt hän näkee vain, “ettei Venäjä-tuotteellamme ole enää kysyntää” ja että “enemmän meiltä haluttaisiin puolustus- ja turvallisuuspoliittisia tuotteita, joilla aktiivisesti vakautettaisiin Itämerta ja Baltiaa Venäjän häiriöiden varalta.”

Tässä kuuluu Nato-torven toitotus! Lännen hybridikeinot ovat tuottaneet tulosta! Kun kuvanveistäjä Pygmalion pyysi Venukselta, että tämä herättäisi hänen norsunluuveistoksensa eloon, hänen ei varmaankaan ollut tarkoitus mustamaalata veistosta, rakkautensa kohdetta.

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtajan väite, ettei “toiveiden ulkopolitiikka” enää toimi, on tosiasiassa “poutasään ulkopolitiikan” mustamaalausta, tervaamista, ja valmistautumista “myrskyisään ulkopolitiikkaan”, johon ystävyys ja yhteistyö eivät enää kuulu, vaan jonka tunnuslauseena on vanha tuttu rautaa rajalle.

“Toiveikkuuden strategia” oli Mika Aatoilan mukaan pakkomielteistä. “Suomi on nähnyt itsensä lääkärinä, joka kykenee hallitsemaan Venäjää jonkinlaisen erityisviisauden avulla.”

Hallitsemaan Venäjää! Sekin on aika pahasti sanottu.

Ehkä UPIn tarjoilema poliittinen realismi vaatii nyt pakkomielteenomaisesti hyvien naapurisuhteiden vääntämistä viholliskuviksi, jotta se voisi toimia myös käytännössä.

357. Näytön paikka 150511

”Kenpä tietää mit’ on minkin silkkihatun alla …”

Viljo Vähänen oli laulutuulella. Aaro Hellaakosken sanat ja Tauno Pylkkäsen sävel olivat tarttuneet aamuyöstä hänen päähänsä niin tiukasti, että hän hyräili niitä vielä, kun olimme jo ohittaneet uimarannan nurmikentän, jolla valkoposkihanhet olivat aterioimassa, ja olimme  lähestymässä Ryssänkärkeä.

Tiiraluodolla soidinmenot olivat täydessä vauhdissa ja varmaan siellä jo pesiäkin rakennettiin. Ainakin mustarastaalla, joka päästi meidät aivan viereensä, oli nokka täynnä pesäaineksia.

Viljo jatkoi.

”Pökkääjäksi oisi mulla, pökkääjäksi oisi mulla, lahjat synnynnäiset. Voi kun saisin sarvet pienet, pienet käppyräiset.”

En tiennyt ajatteliko Viljo Maalaisliiton vai Suomen Maaseudun Puolueen jälkeläisiä. Ehkäpä Kansallinen Kokoomuskin välkkyi hänen mielessään, sillä aamukävelymme aiheena oli rakenteilla oleva porvarihallitus ja sen tulevaisuus.

- Kyllä Hellaakoskella voisi olla käyttöä tällä viikolla Smolnassakin, naureskelin. – ”Sarvet niin kuin Saatanalla oli olemassa, kun ma kuvaraamattua tutkiskelin lasna.” Tunnenhan minä toki tuon laulu, koska laulan sitä keskiviikkona Ritarihuoneella samaan aikaan, kun Sipilä, Soini ja Stubb pökkivät toisiaan, kun pitäisi löytää sopivat henkilöt sopiville ministeripalleille.

”Hassua, että kokenut kansanedustaja BZ närkästyi, kun media kutsui Sipilän hallitusta SSS-joukoksi. Eihän sillä tietenkään ole mitään tekemistä Schutzstaffelin kanssa. Eihän?”

- No, ei varmastikaan. Hauska sattuma vain. Että kolme ässää ratkovat nyt Suomen kohtaloita. Kolme muskettisoturiahan siitä paremminkin tulee mieleen. Saapas nähdä, millaisten hovineuvottelujen pyörteisiin suomalainen SSS-kolmikko vielä joutuukaan!

”Mutta kyllä porvarihallituksella on nyt näytönpaikka. Sen on kyettävä osoittamaan luotettava vaihtoehto niin sateenkaarelle kuin punamullalle. Aikaisemmat näytöt eivät ole olleet kovin kehuttavia ja nyt on vastassa vasemmiston, vihreiden, ruotsalaisten ja kristillisten rintama, jolla on vankka kannatus eduskunnassa.”

- Mutta sehän on jo hajoamassa ennen kuin ensimmäistäkään porvariministeriä on asetettu. Siinä taitaa olla samanlainen valuvika kuin sateenkaaressa. Se on kaunis kaukaa katsottuna mutta kelvoton työaseena.

”Näin on. Oppositio vaikuttaa todellakin aika heiveröiseltä, mutta se saattaa hämätä. Kaikki riippuu siitä, millaisen ohjelman SSS saa aikaiseksi ja millaiset ovat sen ensimmäiset askeleet, konkreettiset teot. Niiden perusteella määräytyy myös se mediailmapiiri, jossa porvarit joutuvat myllyänsä pyörittämään.

- Perustuslakiin ei ole turhaan kirjoitettu, että hallitusvaltaa käyttävät presidentti ja valtioneuvosto yhdessä. On hyvä muistaa, että Mäntyniemessäkin istuu nyt porvari. Tämä on siten koko porvaristolle näytönpaikka. Rkp:n ja kristillisten oppositioasemalla ei tule olemaan suurta merkitystä. Niiden varaan porvarihallitus ei voi laskea mitään.

- Yes. Nyt ei ole varaa sortua lillukanvarsiin. Hallitusohjelmaan ei pidä tunkea kaikenlaista roinaa, vaan sen on oltava yksinkertainen (helposti luettava ja ymmärrettävä) ja selkeä (lyhyt ja terävä).

”Tarkoitat siis, että jonkinlainen manifesti, julistus, eikä kyhäelmä SSS-puolueiden ohjelmista?”

- Jotakin sen suuntaista. Ei missään tapauksessa minkäänlaista kilpahuutoa sateenkaarihallituksen kanssa … ei muodossa eikä sisällössä.

”Nyt pitäisi astua rohkeasti kolmannelle tielle. Siinä tarvitaan voimakasta valtiovaltaa, joka pystyy löytämään tasapainon äärisuuntausten (sosialismin ja kapitalismin) välissä…”

- Ai, jotakin niin vanhanaikaista?

”OK. Sosialismista ei sellaisenaan ole enää vaaraa. Se tie on käyty loppuun. Lisänäyttöjä ei tarvita. Siihen suuntaan ei siis tarvitse rakentaa todellista muuria. Mutta toiseen suuntaan, äärikapitalismiin ja äärioikeistoon päin, raja on piirrettävä selkeästi. Siitä suunnasta paine tulee olemaan hirmuinen. Hybridisota on ollut jo yli 20 vuotta käynnissä eikä se osoita laantumisen merkkejä. Päinvastoin. Kansainvälinen kapitalismi on viettänyt riemuvuosia. Ja se on näkynyt myös meillä. Pääomalla ei ole isänmaata. Sehän tiedetään jo entuudestaan. Voittoja revitään sieltä, mistä ne helpoimmin irtoavat …”

Jaha.

Huomasimme päätyneemme Viljon kanssa jälleen ns. perimmäisten kysymysten ääreen.

Mikä on moraalisesti ja eettisesti oikeaa, mikä väärää? Mikä on ihmisen eheyden kannalta olennaista? Onko oikeudenmukainen yhteiskunta ylipäätänsä mahdollinen? Rikos ja rangaistus – missä ne rajat kulkevat tänä päivänä? Yritys ja erehdys – eikö siltäkään suunnalta löydy mitään?

SSS-hallitus voisi (vaikkapa vain huvikseen) kaivaa arkistoistaan sosiaalisen valintatalouden ohjelman ja keskustalaisen kaupunkiohjelman raadot ja nuuhkailla niitä Smolnan lounastauoilla. Ehkä persuiltakin löytyisi jotakin vastaavaa.

Runouttakin voisi harrastaa - jos homma alkaa käydä liian vakavaksi!

356. Yhteiskuntasopimus 150507

Ei ole ensimmäinen kerta maailmanhistoriassa, että yhteiskuntarauha järkkyy. Se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Ainahan se on tavalla tai toisella järkkynyt.

Kertomukset runollisesta ja mystisestä Troijan sodasta todelliseen ja järkyttävään Toiseen maailmasotaan sekä sen jälkeen jatkuneisiin julmiin ja verisiin konflikteihin eri puolilla maapalloa kertovat karua kieltään siitä, kuinka mahdotonta ihmisten on elää rauhassa keskenään.

Eilen kariutuneet neuvottelut yhteiskuntasopimuksesta ovat vain pienen pienen kyyneleen kokoinen pisara siinä tuskien vuoksessa, jonka keskellä ihmiskunta edelleenkin elää.

Meillä ne muodostivat kuitenkin tämänaamuisten uutisten pääaiheen, vaikka suurten eduskuntapuolueiden puheenjohtajat vakuuttivat kuin yhdestä suusta, että se oli hyvä ja oikea tavoite.

Nyt odotetaan vain kello viittä!

”Haitaria soittaa se, jonka käsissä se on.”

Tämä lakoninen lausahdus jäi aamu-uutisten jälkeen soimaan.

Tauko.

Suomi on edelleenkin perustuslaillinen sopimusyhteiskunta.

Viimeisin suuri uudistus astui voimaan 1.3.2000. Silloin koottiin yksien kansien väliin uusi Suomen perustuslaki. Sen tavoitteena oli ”selkeyttää valtiosääntöä ja lisätä sen ymmärtämystä”, kuten Eduskunnan kanslia asian tuolloin ilmaisi.

Hallitusneuvotteluissa on tähän asti edetty kirjan mukaan. Eduskuntavaalien tulosta on kunnioitettu prikulleen eikä ole syytä epäillä, etteikö niin tapahtuisi tästä eteenpäinkin.

Perustuslaissa ei ole mainintaa yhteiskuntasopimuksesta. Se on syntynyt hallitustunnustelijan omassa päässä. Siihen hänellä on ollut perustuslaillinen oikeus … ja sitä hän on käyttänyt täysimittaisesti … mukaan lukien asiallisesti perusteltu ilmoitus siitä, ettei sellaista sopimusta syntynyt.

Mutta haitari on edelleen hallitustunnustelijan sylissä.

Kansa odottaa kello viittä, jolloin se saa kuulla seuraavan soinnun pääministeriehdokkaan haitarista.

Tuskinpa silloin kuullaan tasavallan korkeimmalta istuimelta sellaista kommenttia, jonka Juha Rihtniemi sai aikanaan kuulla, kun ehdotti porvarillisen vähemmistöhallituksen muodostamista: ”Olette helvetin rohkea mies, jos sen teette!”

Hallitus tullaa muodostamaan vankan parlamentaarisen enemmistön varaan. Siihen antaa eduskuntavaalien tulos hyvät mahdollisuudet.

On kuitenkin odotettavissa, että tunnustelukierroksella vallinnut henki yhteiskuntasopimuksen tärkeydestä heijastuu jollakin tavalla myös hallitusta koottaessa.

Sitä lienee kuitenkin mahdotonta saada näkyviin ministerien nimilistassa tai edes puolueiden nimissä.

Liian monta hiertävää kiveä jäi kenkään.

”Maito on jo kaatunut lattialle!” Ei sitä enää kannata surra … eikä siitä saa juomakelpoista.

Sitäkään ei kannattane pohtia, ottiko hallitustunnustelija suuhunsa liian suuren pullan. Tukehtuminen vain tapahtui.

Eikä se  - ajatelleen yhteiskuntasopimuksen filosofista historiaa – mikään yllätys ollut.

Samaan valtioihanteen pullaan ovat nimittäin tukehtuneet monet kuuluisat ajattelijat aikaisemminkin.

Sellainen on suurten ihanteiden kohtalo ollut kautta aikojen!

Järjestäytyneessä, moniarvoisessa yhteiskunnassa eivät pikaistuksissa tehdyt ratkaisutkaan (lopulliset ratkaisut) ole olleet kelvollisia, vaan johtaneet aina umpikujaan ja aiheuttaneet käytännössä valtavaa surua ja kärsimystä.

Diktaattorit ovat saaneet tuntea sen nahoissaan, vaikka jotkut heistä ovat onnistuneet säilyttämään oman henkikultansa.

Ehkä puhe yhteiskuntasopimuksesta osoittautuu lopulta virheeksi. Se kalskahti kyllä hienolta, mutta törmäsi loputtomiin tulkintavaikeuksiin, kun piti päättää toimeenpanosta.

Pacta sunt servanda on se kompastuskivi, johon se tälläkin kertaa kaatui.

Puolueet voivat kyllä pelata omaa peliään poliittisilla sopimuksilla, mutta työmarkkinajärjestöt eivät. Niille sopimus on sitova.

Nykymaailmassa tämäkin raja on hälventynyt lähes olemattomiin, kun puolueet ovat ohjelmissaan tulleet ”yleispuolueiksi” (mitä kutsutaan myös kasautumiseksi poliittisen keskustaan) ja työmarkkinajärjestöt ovat julkaisseet ”yhteiskunnallisia ohjelmia” eli tunkeutuneet puolueiden reviireille.

Mikä siis ratkaisuksi?

Tähän viittasi tasavallan presidentti Sauli Niinistö esittämällä ”muutaman havainnon parlamentarismistamme” avatessaan valtiopäivät 29.4.2015:

Siteeraan.

”Palaan suureen muutokseen vuonna 1987, jolloin rikkoutui kolmisenkymmentä vuotta vallinnut tabu hallituskelvottomasta suuresta puolueesta. Välitön seuraamus oli, että aivan uudet hallituskoalitiot tulivat mahdollisiksi. Uusi tilanne kasvatti ymmärrettävästi tarvetta korostaa vakautta ja parlamentaarista luottamusta, joihin sitouduttiin yksityiskohtaisilla hallitusohjelmilla. Olemmekin eläneet vakaata parlamentarismin aikaa eikä yksikään hallitus ole kaatunut epäluottamukseen. Hallitusta on kyllä pääministerin henkilön vaihtumisen vuoksi vaihdettu, ja puolueitakin on jättänyt hallituksen, mutta ulospäin tilanne on sittenkin näyttänyt ikään kuin saman toiminnan jatkumisena.”

Vastaus on siis vakaa parlamentarismi!

Sen avulla katkaistiin vuonna 1987 Kokoomuksen pitkä korpitaival oppositiossa ja puolue otettiin mukaan käytäntöön, jossa valta voi vaihtua sen mukaan, kuinka hallitusvastuuta on kannettu.

Tämä vaihtoehto on nytkin hallitusneuvottelijan käytössä.

Sateenkaarihallitus murtui omaan mahdottomuuteensa. Sille ei ole luontevaa vaihtoehtoa.

Nyt pitää luottaa perustuslakiin. Se on kirjoitettu juuri tällaista tilannetta varten.

”Hallitusvaltaa käytävät tasavallan presidentti sekä valtioneuvosto, jonka jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta.”

Piste.

Keskustelut ja neuvottelut yhteiskuntasopimuksesta olivat tässä suhteessa sekä tarpeelliset että hyödylliset. Niissä selvisi myös, mikä osuus ulkoparlamentaarisilla voimilla so. työmarkkinajärjestöillä, on poliittisessa päätöksenteossa.

Mutta.

”Lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta, joka päättää myös valtiontaloudesta.”

Kello viisi tiedetään (?), mitkä puolueet (joiden asema on tosin mainittu vain viitteellisesti perustuslaissa) muodostavat hallituksen, jonka ensimmäisenä tehtävänä on hankkia ohjelmalleen eduskunnan luottamus. Siihen riittää kansanedustajien yksinkertainen enemmistö.

Sen jälkeen hallitus hallitsee – niin kauan kuin sillä on eduskunnan enemmistön luottamus!

Vielä lienee tarpeellista huomauttaa, ettei tämän marssijärjestyksen toteutuminen viitata laisinkaan siihen, että meillä oltaisiin siirtymässä kohti kaksipuoluejärjestelmää.

Sen brittiläisen version kohtalostahan päättään myös tänään!