475. Uutta valtiota etsimässä? 160712

Valtiotieteellisen yhdistyksen piirissä on alettu olla huolestuneita siitä, että ”valtio on rikki”. Luottamusvaje kasvaa. Kuilu kansalaisten ja poliitikkojen välillä syvenee. ”Demokratian kyky tuottaa tuloksia, eli hyvää elämää kansalaisille, on huolestuttavasti heikentynyt (Politiikka 58:2, s. 103-114, 2016, Pääkirjoitus. ”Edustamisen monet kasvot”, Jarmo Rinne ja Tiina Rättälä).

”Näinhän se näyttää olevan”, totesi Viljo Vähänen, kun piipahdimme aamutuimaan Ryssänkärjellä ja näimme vain levottoman meriharakkapariskunnan ja yksinäisen sepelkyyhkysen.

”Valtio ei toimi. EU ei toimi. YK ei toimi. Koko maailma natisee liitoksistaan. Poliittinen valta on liukunut itsekkäisiin, rahanhimoisiin ja rikollisiin käsiin, joilla ei ole mitään tekemistä demokratian ihanteen kanssa!”

Viljo tarttui oitis mieliaiheeseensa, vallan analyysiin. Niistä syövereistä emme pääsisi ihmisten ilmoille ennen iltaa, joten yritin tasoitella.

- Tuo on aika rankka väite. Vähintäänkin populistinen. En tunne, että Suomen valtio olisi rikollisten hanskassa eikä minulla ole tarvetta vaihtaa omaa kansanedustajaani … vaikka en kylläkään muista, ketä äänestin. Olen jokseenkin tyytyväinen meidän edustukselliseen järjestelmäämme.

”Mutta jotakin täytyy olla pielessä, kun nyt intoillaan kansanäänestyksillä ja perustellaan erilaisia keinotekoisia haamupuolueita. Meillähän on hyvä perustuslaki. Miksi siihen ei luoteta? Eihän se ole toivottoman kaukana demokratian ihanteista. Väylät kansasta valtion johtoon (eduskuntaan, hallitukseen ja presidenttiin) ovat aika mukavasti auki. Ei siellä ole pahoja tukoksia … ja äänestysprosenttikin …

- Älä nyt ota takaisin. Kyllä ne valtiotieteilijät ovat selvästi oikeilla jäljillä. Jotakin on pahasti pielessä meidänkin edustuksellisessa demokratiassamme. Politiikka-lehden artikkelit ovat kuitenkin vain alustavia pintaraapaisuja. Todellinen ongelma on siinä, että valtio on nukahtanut. Se ei ole osannut käyttää niitä voimavaroja, jotka sille on perustuslain kirjaimissa ja hengessä annettu. Se ei ole ottanut vakavasti niitä hyökkäyksiä ja uhkia, joiden varjoissa erilaiset ulkoparlamentaariset voimat (sokea ja armoton kansainvälinen suurpääoma ja ammattirikollisuus) piileskelevät. Se on myös jäänyt oman historiansa vangiksi. Aktiivisen ja voimakkaan valtion ihanne on hautautunut erilaisten äärisuuntauksien (natsismin ja kommunismin) jalkoihin.

”Se on kyllä totta. Äärisuuntaukset ovat pilanneet sinänsä oikean ja kannatettavan politiikan henkilöistymisen, personifikaation. On eettisesti ja moraalisesti oikein, että ihminen kantaa henkilökohtaisesti vastuuta vaikeimmistakin päätöksistä. Sen varassa voi myös valtio elää.”

- Uuden valtion etsiminen ja löytäminen olisi Herakleen urotöiden kaltainen suursaavutus nykymaailmassa.

”Siihen eivät taidan kenenkään voimat riittää.”

474. Punaisella linjalla 160608

Veri on punaista. Härkätaistelijan muleta on punainen. Sen tarkoitus on peittää miekka, jonka matadori iskee taistelun kolmannen vaiheen lopuksi härän sydämeen.

Veri lentää. Punainen on elämän ja kuoleman väri. Kohtalokas. Pelottava.

Siksi punainen viiva vedetään rajalle, joka erottaa hyvän ja pahan. Valoisan toiveen ja pimeän painajaisen.

Ilmari Kiannon punainen viiva pysyi paikallaan eduskuntavaaleissa vuodesta 1907 vuoteen 1935, jolloin Adolf Hitler oli jo ottanut kaiken vallan omiin käsiinsä.

Veri oli purskahtanut ensimmäisessä maailmansodassa ja kansalaissodassa ja oli purskahtava vielä rajummin muutamaa vuotta myöhemmin.

Kun rautaesirippu halkaisi Euroopan sydämen, veri jäätyi suonissa vuosikymmeniksi – kunnes moukarit repivät alas kylmän sodan synkän muistomerkin.

Silloin Königsbergin suuren yksinäisen unelma Ikuisesta Rauhasta valaisi hetkeksi Euroopan taivaan.

Nyt siitä on enää jäljellä vain etäinen kajo.

Sodan ristilukki on jo kutonut verkkojaan kaikkialle. Piikkilankaesteitä ja muureja on pystytetty rajoille. Kuoleman pelko ja epätoivo ovat ajaneet ihmiset, kansat, liikkeelle.

Ei ihme, että Viljo Vähänen oli vähäpuheinen, kun lähestyimme jälleen Ryssänkärkeä, vaikka aurinkokin pilkahti esiin ennen laskeutumistaan.

Aiheenamme oli juuri alkanut Naton huippukokous Varsovassa.

” René Nyberg seisoo nyt punaisella linjalla. Hän tietää, mistä puhuu. Nato-jäsenyys on se punainen vaate, jota me emme voi käyttää, koska silloin veri alkaisi jälleen roiskua ympäriinsä. Arvaamattomasti. Kohtalokkaasti. Niin kauan kuin sitä päätöstä ei tehdä, minkäänlaista sotilaallista, poliittista tai psykologista reaktiota Kremlistä ei näytä tulevan. Pelkään kuitenkin pahoin, että liian monta askelta on jo ehditty ottaa väärään suuntaan. Perääntyminen näyttää mahdottomalta. Punainen viiva on jo vedetty. Varsova on vain rajalinnake. Sen muurit eivät ole ennenkään kestäneet.”

- Nyt pitäisi kuitenkin punnita jokainen sana kultavaa’alla. Suomen entinen Venäjän suurlähettiläs ei sanonut, että hänen – siis hänen itsensä – mielestä Naton vahvistunut läsnäolo lisäisi entisten Varsovan liiton maiden turvallisuutta, vaan että nämä maat (Baltian maat, Visegrad-maat, Romania ja Bulgaria) tuntevat olonsa turvallisemmaksi, kun näkevät Naton sotilaita ja panssareita omalla maaperällään. Nehän ovat jo Naton jäseniä. Ehkä ne elävät liiaksi kylmän sodan tunnelmissa. Ehkä niillä on verenmaku ja haju vielä liian vahvana suussa sekä luissa ja ytimissä. Ne näkevät vain yhden vaihtoehdon: rautaa rajalle eivätkä ymmärrä, että nykymaailmassa tiede ja tekniikka ovat luoneet runsaasti uusia mahdollisuuksia todelliselle rauhanomaiselle rinnakkainelolle, sopimuksenvaraiselle rauhan dialogille eikä sellaiselle, joka oli niille kylmän sodan aikana vain kirosana ja irvikuva.

”Yes. Punainen linja, joka nyt kulkee Varsovan halki, saattaisi olla myös elinvoimainen verisuoni, jota kannattaisi varjella ja suojella eikä antaa matadorin katkaista sitä miekallaan.”

473. Enkeleitä – onko heitä? 160707

Enkeleitä onko heitä

päällä tämän maan?

Kunpa meitä eksyneitä

mä yhden ees saattamaan saan.

Enkeleitä onko heitä

yksin kyselen?

Kuljin teitä pimenneitä

vaan yhtään mä löytänyt en.

(Anne Mattila)

Kun olin lapsi äitini neuvoi

juo poika mukisi tyhjäksi

niin sen pohjassa nähdä saat

lentävän ihanan enkelin

(Heikki Salo)

Yliluonnollisen ja arkielämän rajalla ihminen kohtaa ihmeellisiä asioita.

Enkeleitä. Demoneja. Aaveita.

Pari päivää sitten, aamutelevisiossa, rajatiedon tutkija Mauri Karvonen sanoi suhtautuvansa vakavan uteliaasti ihmisten yliluonnollisiin kokemuksiin ja tarinoihin.

”Tapahtumille löytyy 99-prosenttisesti normaali selitys, mutta sitten on se yksi prosentti. Jokainen saa päättää itse, kummitteleeko paikoissa todella. (Aavetaloja ja ihmiskohtaloita).  

Kertaalleen kuolleella Viljo Vähäsellä oli tästäkin asiasta selkeä mielipide: ”En ole tavannut aaveita koskaan enkä ole itse kummitellut milloinkaan, mutta yhdestä asiasta olen sataprosenttisen varma: minulla on ihan ikioma suojelusenkeli.”

Olimme päätyneet juttelemaan tästä (vähän epämääräisestä) aiheesta, kun lähestyimme tihkusateessa Ryssänkärkeä.

”Minulla ei ole myöskään mitään sitä vastaan, että nykyihminen on kiinnostunut rajatiedosta ja että siitä on julkaistu hyllymetreittäin ihan vakavasti otettavia tutkimuksia, jollaiseksi luen myös Karvosen kirjan. Enkelitarinoitakin olen lukenut vaikka kuinka paljon. Raamattuhan on niitä täynnä.”

- Aivan. Mutta siellä niitä ei pidetä aavetarinoina, vaan ihan todellisina kertomuksina siitä, kuinka tieto on aina kulkenut tuntemattomasta, jumalallisesta maailmasta eläville ihmisille ja kuinka tavalliset ihmiset voivat lähettää toivomuksiaan jumalaiseen maailmaan.  Välittäjinä eivät ole aaveet, vaan todellinen, hiearkisesti järjestäytynyt enkelikunta.”

Kun Elisabet oli kuudennella kuukaudella, Jumala lähetti enkeli Gabrielin Nasaretin kaupunkiin Galileaan neitsyen luo, jonka nimi oli Maria. Maria oli kihlattu Daavidin sukuun kuuluvalle Joosefille. Enkeli tuli sisään hänen luokseen ja sanoi: ”Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi. (Luuk. 1:26.28)

Tarinan todenmukaisuus vahvistetaan arkisin sanankääntein evankeliumin alussa.

Jo monet ovat ryhtyneet työhön ja laatineen kertomuksia niistä asioista, jotka meidän keskuudessamme ovat toteutuneet, sen mukaan kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta alkaen olivat silminnäkijöitä ja joista tuli sanan palvelijoita. Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten, kunnioitettu Teofilos, jotta tietäisit, kuinka luotettavaa sinulle annettu opetus on.

”Se on totta. Kyllä enkeleitä on olemassa – jos Raamattuun on uskominen!”

Tästä olimme Viljon kanssa samaa mieltä.

Jäimme kuitenkin pohtimaan, mikä viesti Karvosen harjoittamalla aavemetsästyksellä Vhitträskin ja Louhisaaren kartanoissa, Katajanokan vankilassa sekä Turun ja Mustion linnoissa on tämän päivän ihmiselle.

- Eihän niitä tietenkään Raamatun enkelitarinoihin rinnasteta, vaan ne ovat vain viattomia kummitustarinoita, vaikka sisältävätkin aika karmeita yksityiskohtia – vähän samanlaisia kuin Grimmin veljesten saduissa.

”Aivan. Niiden pohjalta ei takuulla synny vuosituhansia eläviä uskontokuntia, kuten on tapahtunut Raamatun ja Koraanin enkelitarinoiden kohdalla.”

- Mutta kyllä ne varmaankin antavat mukavan sysäyksen kotimaiselle kesäturismille. Kukapa ei olisi esimerkiksi kiinnostunut näkemään, nojaako vanhaan pukuun pukeutunut nainen edelleen Hotelli Katajanokan kolmannen kerroksen kaiteeseen huoneen numero 324 kohdalla!

472. Karismasta 160703

”Karisma on harvinainen ominaisuus. On lähes mahdotonta sanoa, mistä se koostuu, mutta sen tunnistaa aina, kun sen kohtaa. Karismaattinen ihminen on ainutkertainen, ehdottomasti jäljittelemätön, ei niinkään ulkonäkönsä, älynsä, argumentointikykynsä kuin yksinkertaisesti vain läsnäolonsa perusteella”. (Karl Ove Knausgård. Taisteluni. Kuudes kirja. Like, 2016. s.779)

Olimme ottaneet Viljo Vähäsen kanssa kesäurakaksi lukea norjalaisen, huippusuositun kirjailijan mammuttiteoksen viimeisimmän osan. Kumpikaan meistä ei ollut jaksanut tutustua viiteen aikaisempaan kirjaan, mutta olimme jääneet kiinni jonkun ammattikriitikon virittämään mainosverkkoon, jonka mukaan ”massiivisen Taisteluni-romaanisarjan päätösosa on jopa kiinnostavampi kuin edeltäjänsä. Se on sarjan pisin (1216 sivua), maanisin hengästyttävin ja kiinnostavin”..

Päätimme lähteä oikopolulle ja nousta latvasta puuhun.

Myönsimme itsellemme, että se on vähän kurja temppu kirjailijaa kohtaan, koska suurin osa hänen työstään jää varjoon, mutta sovimme siitä, että jos jokin teema löisi läpi, nousisi silmille, siihen voitaisiin tarttua aamukävelyillämme.

Näin tapahtui.

Viljo aloitti.

”Siinä on analyysi Hitleristä ja tämän samannimisestä kirjasta sekä siihen liittyneistä kommenteista. Pitkiä sitaatteja vaikka kuinka paljon. Olin kyllä lukenut niitä aikoinani ja Mein Kampf on edelleen kirjahyllyssäni. Mutta miksi nyt, kun kylmä sota on päättynyt ja äärioikeisto nostaa päätään eripuolilla Eurooppa? Miksi yksi ihmiskunnan verenhimoisimmista vihollisista kaivetaan esiin historian roskatynnyristä? Miksi juuri norjalainen tekee sen? Onko siinä jokin viesti tämän päivä ihmisille? Ennuste?”

- Samaa jäin minäkin kysymään ennen kuin aloitin. Taisteluni vaikutti teatraaliselta, omahyväiseltä ja narsistiselta otsakkeelta. Ikään kuin  kaveri haluaisi julistaa maailmalle, että onhan näitä taisteluja muitakin kuin A. Hitlerin stoori, ja katsokaa nyt, mitä minullekin on tapahtunut. Kerron sen teille omin sanoin.

Totesimme alun perin, että tämä asia vaivasi meitä molempia ja epäilimme, että kesäurakkamme olisi pelkkää tervanjuontia.

Olimme väärässä.

Vaikka Hitler-analyysi tuntui aluksi omituiselta, irralliselta, se alkoi kuitenkin kiehtoa. Dokumentaatio oli kohdallaan. Sitaateillakin oli oma rytminsä ja merkityksensä.

Peruskysymykset jäivät tosin edelleen liitelemään omissa korkeuksissaan.

”Kun irrotin Hitlerin historiallisista kehyksistään, aloin kuulla Karl Ove Knausgårdin omaa ääntä yhä selkeämmin. Yritin karista pois mielestäni kaikki natsien julmuudet, jotka juuri tänään (ennen kuin aloitin kirjoittaa tätä) nousivat karmaisevalla tavalla esille, kun MTV julkaisi nettisivuillaan erikoisartikkelin natsien julmimmasta kiduttajasta Klaus Barbiesta. Olisivatko ne (keskitysleirit, holokaust) olleet mahdollisia ilman Adolf Hitleriä? Kuuluivatko ne jollakin käsittämättömällä tavalla siihen karismaattiseen loisteeseen, jonka KOK luo Hitlerin ympärille ? Vai heijastavatko sanat, joilla kirjailija Knausgård kuvailee karismaa hänen omia toiveitaan, haavekuvia hänestä itsestään? ”

- Luettuani kuvauksen karismaattisesta ihmisestä syntyi mielikuva kirjailija Karl Ove Knausgårdista istumassa Adolf Hitlerin vieressä joskus niihin aikoihin, kun tämä oli saanut valmiiksi oman Taisteluni-kirjansa. Siinä kuvassa kohtasivat toisensa kaksi karismaattista ihmistä. He olivat vain ”yksinkertaisesti läsnä”.

”Tuo on kyllä aika rohkea väittämä! Että Adolf ja Karl Ove rinnakkain. Mutta toisaalta. Täytyyhän olla olemassa jokin selitys sille, että Taisteluni on sama otsake molemmilla ja että Karl Ove uhraa niin monta sivua omasta taistelustaan Adolfille.”

- OK. Tämä asia ei nyt oikein valjennut. Emme tainneet tulla hullua hurskaammiksi.

”Näin on. Jäädäänpä seuraamaan, kuinka futismatsissa FRA-ISL käy. Se alkaa kohta. Ehkä voittajalla on vahvempi karisma!”