Vuosi
vanha vaipuu hautaan riemuineen ja murheineen. 1898. (Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen
pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki).
Näinhän siinä on jälleen kerran käynyt.
Mennyt on mennyttä eikä sitä saa koskaan takaisin.
Sellainen on luonnon järjestys.
Tällä kertaa Viljo Vähäsen ajatuksen juoksun onnistui
hetkeksi pysähdyttämään Jukka Kemppinen blogissaan Keinoihin katsomatta (1. tammikuuta 2017)
”Jos huumepoliisi keksii keinot rajoittaa rikollisuutta,
ei ole syytä vainota häntä itseään rangaistuksilla.” Voi olla, että tuo
jäljittelee asianomaisen poliisin omaa ajattelutapaa. Jos näin on, aina
vaarallisempaa.”
Viljo tarttui blogistin tekstiin, kun lähestyimme
pienessä pakkasessa Ryssänkärkeä lumetonta soratietä pitkin.
”Olen aina ollut sydänjuuriani myöten vakuuttunut
siitä, että oikeuslaitoksemme tehtävänä on etsiä totuutta ja vain totuutta. Ja
kun se on sen löytänyt, se iskee siihen paalun. Tässä se on. Tässä on kaikki.
Puhdas totuus. Ilman epäilyksen varjoa.”
”Tuomari kuuntelee todistajia. Puolesta ja vastaan.”
”Minä N. N. lupaan ja vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta, että
minä todistan ja kerron kaiken totuuden tässä asiassa siitä mitään salaamatta
tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta.” (Todistajan vala Päivitetty 1.1.2016 Oikeusministeriössä)
”Tuomari päättää.”
Vaikka Viljon ääni oli vakaa ja varma, arvasin, ettei
tässä olisi kaikki tällä kertaa.
Se oli vain johdantoa johonkin suurempaan,
vaikeampaan.
Olin oikeassa.
”Menneen vuoden aikana – ja jo paljon sitä ennenkin –
seurasin aika tarkkaavaisesti kahta suurta oikeudenkäyntiä, Ulvilan murhaa ja
Jari Aarniota. Molemmissa tehtiin dramaattisia päätöksiä.. Ja vaikka prosessit
ilmeisesti vielä jatkuvat, mieleeni jäi kytemään epäilys. Löytyikö totuus? Vai pääsikö se sittenkin livahtamaan
todistusverkon läpi? Oliko pyhään lakiin kuitenkin jäänyt aukko, josta nerous löysi tiensä ulos?”
TAUKO
Juuri tässä J. Kemppisen blogi ”Keinoihin katsomatta”
astuu kuvaan.
”Susanna Alhon romaani ”Todistaja”
hätkähdytti. En ollut tiennyt hänen isoisänsä, Suomen pankin tutkijan ja
tohtori Keijo Alhon tarinaa. Tämä kansantaloustieteilijä ahersi hyvinkin
korkea-arvoisissa piireissä Urho Kekkosen vallankasvua vastaan ja perusti
järjestöjä vaipuakseen kommunismin kauhussaan syvään vainoharhaisuuteen. Kun hän oli käynyt puhumassa
politiikan keskiöön nousevalle Väinö Leskiselle kommunismin vaaroista ja
näytellyt samalla mukanaan ollutta pistoolia, Leskinen etevän rintamaupseerin
riuskuudella soitti poliisit, jotka tunkeutuivat Alhon asuntoon Meilahdessa.
Alho ampui toisen kuoliaaksi ja haavoitti toista vakavasti.”
”Missä kulkeekaan nerouden ja hulluuden välinen raja?”
”Blogisti Kemppinen sivuaa tätä kysymystä mielenkiintoisella tavalla,
mutta ei varsinaisesti viittaa siihen, että tuomioistuimissa käytäisiin
jatkuvaa taistelua näiden ääripäiden väillä.”
- Ajatteletko, että huumeoikeudenkäynnissä yksi nero jäi kiikkiin, mutta murhaoikeudenkännissä toinen nero pääsi livahtamaan?
”Jotakin sen suuntaista tässä on joutunut miettimään, vaikka ihmisen
nimittäminen neroksi on tietysti
paljon helpompaa kuin hänen leimaaminen hulluksi
– siitä huolimatta (kuten J. Kemppinenkin kirjoittaa) monet kuuluisuudet
ovat päässeet tutustumaan mielisairaaloihin”.
”Jotakin hämmentävää, satumaista, on kyllä siinä, että monipolvisen ja
raskaan oikeuskäsittelyn jälkeen toinen syytetyistä kävelee vapaana ja toinen
istuu 13 vuotta vankilassa.”
”Molemmissa tapauksissa tuomari on joutunut tekemään päätöksen
todistusten perusteella.”
”Vaikka oikeustapaukset ovat täysin erilaiset, huomasin
vuodenvaihteessa, että minun oli vaikeaa vakuuttaa itselleni, että molemmat
ratkaisut vahvistivat yhtä voimakkaasti oikeuslaitoksemme uskottavuutta.”
