sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

558. Johannes K. 170625

Minä paiskaan uhrieläinten suolet sontineen teidän silmillenne, viskaan juhlienne jätteet kasvoillenne, ja teidät itsennekin heitetään tuohon samaan tunkioon. (Mal. 2.3)
Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko, ja te parannutte sen siipien alla. Te astutte ulos, hypitte riemusta kuin vasikat laitumilla. (Mal. 3.20)
Kesäpäivän seisaus ja juhannus tulivat ja menivät. Jälleen kerran.
Kun Viljo Vähästä ei aamulla kuulunut eikä hiilunut, läksin yksin kohta auringonnousun jälkeen Myllykallion tykille, jonka piippu sojotti edelleen merelle, Tallinnan suuntaan.
Vain yksi, yksinäinen lenkkeilijä, nainen punaisessa verkkarissa, tuli uimarannan tuntumassa vastaa. Sanottiin huomenta. Siinä kaikki.
Oli aikaa fundeerata juhannusta.
Miksi Johannes K:ta kunnioitetaan kasteen, konvulsoivien lasten, raesateen, karitsojen, luostarielämän ja moottoriteiden suojeluspyhimyksenä? Miksi miehen tunnuksia ovat karitsa, heinäsirkka ja kamelinkarvavaate? Miksi katolinen kirkko muistaa hänen syntymäpäivänsä 24. kesäkuuta ja mestauspäivänsä 29. elokuuta, mutta minun kirkkoni vain juhannuksen?
Kuinka ihmeessä neljännesruhtinas Herodes Antipas, joka oli vastuussa Johannes K:n ja Jeesus N:n teloittamisesta, tuli sanoneeksi (Asko Sahlbergin mukaan) nämä arvoitukselliset sanat: ”Ihmisen kohtalo on, että hän ei näe aarretta istuessaan arkun päällä” (Olli Valtonen Herodes ja Johannes Kastaja Kirkko & Kaupunki lehdessä juhannuksena )?
Mitä mieltä siinä on, että Suomessa tavoitellaan juhannuksena yötanssin  maailmanennätystä sen kunniaksi, että muuan tyttölapsi heitti omakätisesti Johannes K:n pään saastaiseen paikkaan eli käymälään, josta eräs Johannes K:n opetuslapsi pelasti sen, pesi ja kätki salaiseen kallionkoloon?
Olivathan ne aika hirmuisia ajatuksia tuulisessa kesäaamussa!
Mutta samalla ne valaisivat kertaheitolla, kuinka syvällä oikeaoppisten ja vääräoppisten välisen vihapuheen juuret ovatkaan.
Vuonna 1992 käyttöön otetun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen Raamatun suomennoksen mukaan Vanha testamentin viimeisen kirjan, Malakiaan kirjan, tekijää ei tunneta, mutta tiedetään kuitenkin, että mal’aki merkitsee ”sanansaattajaa”.
Malakias oli siis sanansaattaja ja hän ennusti, että maailmaan tulee ”Elias, Herran edelläkävijä”. Tällainen mies oli Johannes K., Sakariaan ja Elisabetin poika. Jeesus N:n äiti Maria ja Johannes K:n äiti Elisabet tunsivat toisensa ja olivat sukulaisia. Johannes K. syntyi puoli vuotta aikaisemmin kuin Jeesus N.
Uuden testamentin evankeliumeissa näytetään kiisteltävän siitä, kumpi kastoi (eli vihki oikeaan oppiin?) kummankin, mutta oli miten oli, Vanhan testamentin vihapuhe on olemassa ja se pysyy. Siitä on mustaa valkoisella. ”Herra rakastaa Israelia mutta vihaa Edomia”.
Aamukävelyni murheelliseksi lopputulokseksi jää aavistus siitä, että maailmanrauhaa horjuttaa edelleenkin uskonoppien syvän kaivon pohjamutiin kätkeytynyt vihapuhe.
Se ilmenee tänä päivänä hirvittävällä tavalla Syyriassa.
Pohjimmaltaan se saattaa olla kaikkien sotien taustalla.
Myös sen suuren sodan, jota kohti olemme – valitettavasti – jälleen matkalla!





perjantai 23. kesäkuuta 2017

557. Leppäkeihään paluu 170623

Kuinka kauas leppäkeihäs lentää? Sehän singotaan vihan voimalla. Ajatellaan, että se katoaa lopullisesti. Ei sillä ole paluuta. Ei se ole bumerangi.
Ajatus siitä, että leppäkeihäs palaisi takaisin, on absurdi. Mahdoton. Se, minkä heitin, heitin. Se on pois silmistä. Ja sielusta.
Armottomasti.
Näinhän se on.
Mutta käytäntö, arkinen todellisuus, panee vastaan.
Leppäkeihään teoria ei kestä käytännön, tosiasioiden, edessä.
”Tästähän me olemme saaneet viime päivinä vankkoja näyttöjä.”
Viljo Vähänen oli selvästi harmissaan, kun hän oli jättänyt viime kerralla täsmentämättä ajatustaan, että Jyväskylässä joku piti jo kädessään leppäkeihästä.
”Olen ajatellut, että siinä heitossa oli jotakin vikaa tai väärää. Luonnotonta.”
”Askelmerkit olivat kyllä kohdallaan. Niitä oli harkittu ja harjoiteltu. Otekin oli varman tuntuinen. Kyllä sen piti lentää kauaksi. Pois silmistä. Pois näkyvistä. Pöydän piti olla sillä siisti.”
Mutta ei se ollut.
Keihäs kyllä lähti rivakasti. Oikeassa asennossa. Ja lensi.
Kukaan ei tullut kuitenkaan ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että se osuisi ennen putoamistaan esteeseen (verkkoon tai muuriin), josta se kimmahtaisi takaisin.
Kokonaisena tai sirpaleina. Pätkinä.
Ei se ollut edes teoriassa mahdollista.
Niin ajateltiin.
Käytäntö oli eri juttu.
Leppäkeihäs palasi.
Heittäjänsä harmiksi. Tai iloksi.
Kuka sen tietää?

Täällä älä rupea, poju, isottelemaan tai lennät kadulle kuin leppäkeihäs!

tiistai 13. kesäkuuta 2017

556. Leppäkeihäs 170613

Täällä älä rupea, poju, isottelemaan tai lennät kadulle kuin leppäkeihäs!
Vuositolkulla on arvuuteltu, mitä lentävällä leppäkeihäällä tarkoitetaan.
Aikamme räiskyvästä sanakirjasta (Wikipediasta/Googlesta) löytyy kyllä varsin hyvä selitys:
Vauhdikas liikkumisklisee muinaisilta edeltäjiltämme. Alun perin kyse ei ole ollut lepästä (Suomessa harmaaleppä, Alnus incana, ja tervaleppä, Alnus glutinosa) valmistetusta keihäästä, koska sana leppä on varsinkin itämurteissa ollut veren kiertoilmaus (tai synonyymi). Lentävä leppäkeihäs viittaa siis vilkkaasti ja vaarallisesti lentävään metsästysvälineeseen. Sittemmin metsästysvälineet ovat kehittyneet ja leppäkeihään lailla lentävät enää ihmiset, jotka poistuvat vauhdikkaasti ja pysyvästi näyttämöltä."
Viljo Vähänen tarttui tähän kohtaan, kun lähestyimme tuulessa ja sateessa Ryssänkärkeä.
”Taisi veri lentää Jyväskylässä. Symbolistisesti, tietysti. Kun puheenjohtajavaalin tulos julistettiin, riemu räjähti kattoon … ja suru tuli puseroon. Lehdistön eteen raahautuivat murheen murtamina puolueen työmies ja paikkansa nipin napin säilyttänyt puoluesihteeri, kun uusi puoluejohto samanaikaisesti riemuitsi in corpore vallankumouksen ja isänmurhan täydellisestä onnistumisesta.”
”Sen näytelmän keskellä joku piti jo kädessään leppäkeihästä.”
- Ajatteletko sinäkin siis, että käsikirjoitus tätä näytelmää varten oli kirjoitettu jo etukäteen sen vaihtoehdon varalta, että puolueen uusi johto joutuisi poistumaan vauhdikkaasti ja pysyvästi näyttämöltä, jos …
”Ei kukaan rohjennut jossitella etukäteen eikä sitä ole myönnetty jälkikäteenkään. On vain puhuttu yllätyksestä, kun maskin takaa paljastuikin aivan uusi ja erilainen persoona … uusi puolue.”
Tässä kohtaa jouduimme Viljon kanssa pysähtymään (sateesta huolimatta) miettimään isänmurhan teoriaa. Kuinka on mahdollista, että 20 vuotta näyttämöä hallinneen persoonan takaa paljastuu yhtäkkiä (kahdessa päivässä, kuten sanottiin) aivan uusi ihminen. Voisiko psykoanalyyttisen teorian avulla löytyä jokin selitys leppäkeihään lennolle?
- Kyllä se on mahdollista. Persoonahan on itse asiassa maski, jonka taakse voi kätkeytyä sekä henkilökohtaisia että kollektiivisia salaisuuksia, jotka saattavat lymytä piilossa vuosikausia ja paljastua yllättävästi vasta, jos maski liikahtaa paikaltaan. Siellä lymyää monenlaisia komplekseja ja ristiriitoja. Kuvia ja symboleja. Haaveita ja pettymyksiä.
”Aivan niin. Persujen kohdalla törmättiin arvoihin ja kuminauhaan, jonka sanottiin katkenneen. Siksi puolue sai lentää hallituksesta kuin leppäkeihäs. Tähän selitykseen on tyytyminen, koska muutakaan ei ole esitetty.”
”Isänmurha on raadollinen, poliittinen prosessi. Se on puhdasta, joskus veristä (kuten leppä) valtataistelua. Siinä lyödään. Siinä surraan. Siinä parannellaan haavoja. Siinä kostetaan ja annetaan anteeksi. Aina sen mukaan, kuinka minän keskus (yliminä, aate, ideologia) kulloinkin määrää. Jos kuminauha katkeaa leppäkeihäs voi lentää kauaksi. Mutta valtataistelu ei siihen lakkaa. Veljesten surutyö voi viedä vuosia.”


PS: Sillä aikaa, kun kirjoitin leppäkeihästä, ilmeni, että isän persoonan takana olikin piileskellyt paljon suurempi porukka kuin käsikirjoittaja, jonka kädestä leppäkeihäs singahti, oli aavistanutkaan. Sen mukaisesti veljesten surutyö alkoi muistuttaa vuosikymmenten ajan piilotajunnassa kypsyneitä ajatuksia, joista juttelimme Viljon kanssa jo ennen Jyväskylän jytkyä (ks. 554. Kiire? 170610). Se piirtää surutyöhön verenpunaisia juovia.






lauantai 10. kesäkuuta 2017

555. Huomenna kello 10.00 170611

Eilen arvelimme kaikessa kiireessä Viljo Vähäsen kanssa, että Jyväskylässä olisi liikkunut Veikko Vennamon henki.
Jos liikkuikin, ei liiku enää.
Soinin ja Smp:n perintö huuhtoutui alas viemäristä. (”Halla-aholaiset tekivät perussuomalaisissa täydellisen vallankumouksen,” Marko Junkkari, Helsingin Sanomat 10.6.2017 klo 19.37)
Näinhän siinä kävi.
Uumoilimme kyllä, että puolueen uusi aika ja uusi elämä voisi rakentua uskottavalla tavalla eurooppalaisen oikeiston varaan, mutta emme rohjenneet sanoa ääneen totuutta, joka oli paistanut jo pitkän aikaa persujen rivien läpi.
Nyt puolue siirtyi kartalle, jolla muutkin Euroopan populistiset oikeistopuolueet ovat. Yhdessä iltapäivässä syntyivät Suomen ruotsidemokraatit.
Tämä kissa nostetaan huomenna klo 10.00 pöydälle, kun pääministeri (jonka aikaisempia toimia olemme arvioineet Uutisissa I-XI Bjälbon konsiilista) kutsuu uuden puoluejohtajan puhutteluun.
Tiedossamme ei ole, tapahtuuko se Bjälbossa, Valtioneuvoston linnassa vai eduskuntatalossa.
Paikalla ei ole merkitystä.
Sisällöllä on.
Vanhat, arvokkaat puolueet joutuvat nyt katsomaan uutta tulokasta suoraan silmiin.
Kokoomuksen historiankirjoittaja Vesa Vares ehti jo verrata edessä olevaa hetkeä marraskuuhun 1932, jolloin Isänmaallinen Kansanliike, IKL, valtasi puolueen.
Voi siinä (maanantaina) puolueen uudelle puheenjohtajalle tulla orpo olo!
Persuilla ei ole enää isähahmoa (Kekkosta, Vennamoa, Virolaista), joka tulisi iskemään nyrkkiä pöytään, kuten puheenjohtaja Juho Kusti Paasikivi teki Lapualla. ”Pohjanmaan miehet. Olen tullut puhumaan teille vapaudesta”.
Timo Soinin aamukammastakin lähtee viimeinen piikki, kun hän joutunee jättämään ulkoministerin tehtävät.
Vaikka Euroopassa ovat oikeistotuulet voimistuneet, niiden varassa persujen uusi puheenjohtaja ei pääse kovin pitkälle maanantaina klo 10.00.
Siinä puhuttelussa Jyväkylän jytkyllä voi kuitenkin olla arvaamattomat seuraukset.